21. marraskuuta 2016

Chelsea Inn Hotel - kammottavin hotelliyö ikinä!

Mulla menee kylmät inhotukset väreet selkää pitkin, kun vaan ajattelenkin elämäni helvetillisintä hotelliyötä. Mun viimeinen yö Alaskan Anchoragessa viime toukokuussa oli kuin suoraan painajaisunesta. 

Kirjottelin viime vuoden puolella kamalimmista tai muuten vaan epämiellyttävimmistä hotellikokemuksista, joihin olen törmännyt, ja jos nyt kirjoittaisin tuosta aiheesta uudelleen, voisin taata, että TOP 5 karmeimpien hotellien listalle tulisi CHELSEA INN HOTEL Anchoragesta j-o-k-a-i-s-e-l-l-e sijalle ykkösestä vitoseen.

Vietin Chelsea Inn Hotelissa kaksi yötä. Ensimmäinen yö oli ihan mutkaton ja mukava (tai sitten olin niin reissufiiliksissä, ettei paljoa ehtinyt hotellihuoneen epämääräisyydet kiinnostaa), mutta se toinen oli kaamein koskaan. Mä en ole koskaan viettänyt yötäni niin likaisessa, nuhjuisessa ja iljettävässä paikassa.

Anchorage downtown

Kun mä olin palauttanut vuokra-autoni Midnight Sun Car & Van Rentaliin, mä päätin jättää majapaikasta stressaamisen minimiin ja käppäillä kävelymatkan päässä sijaitsevaan Chelsea Inniin. Sen läheisen sijainnin vuoksi mä päädyin tähän ratkaisuun myös siksi, että se oli midtownin majapaikoista edullisin ja huoneen hintaan sisältyi ilmainen kyyti lentokentälle/lentokentältä (seuraavana päivänä oli siis paluulento kotiin). Jos olisin tiennyt tulevan yön kauhuista, olisin mielelläni maksanut vaikka satasen enemmän mistä tahansa muusta loukosta. 

Varasin huoneen respasta. Täti antoi mulle avainkortin ja huoneen numeron. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen, kun sitten raahauduin rinkkoineni yläkertaan ja avasin huoneeni oven. Sänky oli petaamatta. Kyllä, siinä sängyssä oli myllätyt, likaiset lakanat. Sivupöydällä oli kourallinen pikkukolikoita; ilmeisesti siivoojalle jätetyt tipit. Hieman epäuskoisena palasin respaan ja totesin, ettei huone taida olla ihan vielä valmis. Täti pahoitteli ja antoi mulle toisen huoneen.

Jo päivän valossa kiinnitin huomiota huoneeni kokolattiamattoon ja nurkissa lojuvaan... puruun? Huone näytti siltä, ettei se ollut nähnyt imuria kuukausiin. Ihan oikeasti! Jos huoneen olisi imuroinut, ne purut nurkista olisi kyllä ihan helposti lähteneet! Mä mietin pitkään, että mistä helkkarista sellaista purua ylipäänsä on voinut huoneeseen tulla... lisäksi vaikka huoneessa oli kolme ikkunaa, jotka kaikki olivat auki, huoneessa oli todella epämiellyttävä, tunkkainen vanhan röökin haju. Oikeastaan tuo haju oli ihan joka paikassa; respassa, aulassa ja portaikossa.

Pakkomielteisenä avasin heti pedin ja tarkistin lakanat. Vaikuttivat puhtaille. Silti tuntui jotenkin vastenmieliselle illalla sukeltaa niiden alle.

Sleeping Lady -mountain Anchoragesta länteen

Olin tosi väsynyt. Mun suunnitelma oli nukkua paljon ja pitkään, sillä tiesin seuraavasta vuorokaudesta tulevan tavallista pidempi; edessä oli paluu Suomeen ja yhdentoista tunnin aikaeroon totuttelu. Olinkin jo vaipumassa uneen, kun jostain syystä mulle tuli pakottavaa tarvetta yhtäkkiä avata silmät. Sydän muljahti rinnassa, suusta pääsi kirkaisu ja käsi huitaisi refleksin omaisesti jotain mustaa pois sängyn reunalta. Mä makasin sängyssä kyynärpäideni varassa pitkään hengitystäni pidätellen ja herätellen itseäni. Mä mietin, että voiko se olla mahdollista. Oliko mun sängyn reunalla ollut todella jotain... jotain... oliko se hiiri? MIKÄ V***U SE OLI? 

Nousin, laitoin valot päälle ja istuin hetken aikaa varuillani sängyn päällä. Kurkistin sängyn reunan ylitse lattialle. Tarkastaessani sängyn alustaa se kaikki oli kuin hidastetusta filmistä. Mä olin valmis juoksemaan pakoon hetkellä millä hyvänsä. En kuitenkaan löytänyt mitään. Vähän jo naurattikin. Olinko mä vain sekoillut puoliunisena ja yliväsyneenä? Silti, hyvin varovaisesti kävin uudelleen nukkumaan. Sammutin valot ja painoin pääni tyynyyn. 

Huoneen nurkista ja sängyn alta kuului tasaisin väliajoin jonkinlaista rapinaa. Mä kuuntelin sitä aina hetken sängyssä jähmettyneenä silmät selällään, mutta kun nousin laittaakseni valot päälle, se loppui. Mä aloin yhä enemmän vakuuttua siitä, että mä en ollut yksin siinä huoneessa. Joku eläin siellä oli, ihan varmasti. Aamuyön tunteihin mennessä mä olin ponkaissut sängystä ylös varmasti kymmeniä kertoja, tarkastanut rinkkani ja kääntänyt patjan ja kaikki petivaatteet ympäri. Se siitä hyvin nukkumisesta.

Viimeinen pisara oli kuitenkin se, kun mä tunsin liikettä tyynyni alla. TYYNYNI ALLA. LIIKETTÄ. Se tyyny lensi huoneen toiseen päähän melkoisella vauhdilla.

Nappasin itselleni toisen tyynyn, ensin tarkastettuani ja puristeltuani sen oikein huolellisesti kaiken maailman rapistelijoiden varalta, ja käännyin sängyssä väärin päin nukkumaan. Rapinat jatkuivat edelleen jossain lattian rajoissa. Otin puhelimen, laitoin Spotifysta mun unibiisilistan soimaan ja kuuntelin rapinan sijaan sitä. Jossain kohtaa olin nukahtanut, ja se on suoranainen ihme.

Anchorage, Delaney Park ja Chugach-vuoret
Se oli niin iljettävää. Epäilen, että siellä mönki jokin pieni eläin siellä huoneessa, hiiri tms. Ei mua tavallisesti pelota tai inhota mitkään tuommoiset pikkujyrsijät, mutta tuossa hotellihuoneessa pelkkä ajatus niistä yhdistettynä sen huoneen saastaisuuteen alkoi etoa mua ihan uudenlaisella tavalla.

Seuraavana päivänä istuskelin hotellin aulassa ja odottelin kyytiä lentokentälle. Eksyin lueskelemaan arvosteluja erilaisilta sivustoilta tuosta "ihanasta" Chelsea Inn Hotelista ja kaikki muutkin näyttivät pitävän paikkaa enemmän kuin ala-arvoisena. Kumpa olisin lukenut nuo arvostelut ennen kuin päätin viettää sen viimeisen yöni tuolla. Älkää hyvät ihmiset ikinä erehtykö tuohon murjuun.


P.S. Bipo-Riina on taas päk. Nyt muuttui tosiaan blogin nimi (osoite pysyy samana) ja ulkoasu (taas).

19. marraskuuta 2016

Kummia tuntemuksia

Mulla on ollut ehkä maailman sekavimmat fiilikset viime aikoina koskien mun tulevaa New Yorkin matkaa. Oikeastaan voin kertoa niiden seljenneen vasta viime yönä. Työmaalle sattui eräs konkarireissaaja työpariksi, ja siinähän puoli yötä sitten menikin reissujuttuja höpistessä. Pitkään kestänyt hämillinen fiilis tammikuun New Yorkin matkasta alkoi hävitä ja tilalle puskea se tuttu ja turvallinen matkakuume. 

Mitä mun sekavat fiilikset sitten ovat olleet? 

Mua on rehellisesti sanottuna hieman ahdistanut pelkkä ajatus tammikuisesta matkakohteesta. En tiennyt, että mikään reissukohde voisi mua mitenkään koskaan ahdistaa, mutta niin olin vaan väärässä. Kun mä olen ajatellut itseni sen kaiken hälyn, ihmismassan ja liikenteen sekaan sen sijaan, että tavallisesti löydän itseni jostain, missä voi vain ihastella äitimaan hiljaisuutta ja luonnollisuutta, en ole tuntenut oloani kotoisaksi. Eniten on jo valmiiksi vähän hermostuttanut se järjetön ihmismäärä. Vihaan psykedelistä ihmisvilinää yli kaiken.




Ihan kamalasti tämmönen on mua hämmentänyt, koska olenhan aina uhonnut, että minähän matkustan ihan mihin vaan, jos vaan matkustamaan pääsee. Olin kai jonkinlaisessa shokissa hetken aikaa, koska niin kuin aikaisemmin jo mainitsinkin, New York reissukohteena ei ehkä olisi koskaan putkahtanut mun mieleen "vapaaehtoisesti", ja päätös lähteä tuolle matkalle tuli kuitenkin muutamissa hassuissa sekunneissa. Nyt kun hotellikin on varattuna, alkaa mun matkafiilikset olla ihan huipussaan. Mulla on paljon suunnitelmia, että mitä kaikkea mä haluan tehdä tuon viikon aikana, koska mulle se näillä näkymin tulee olemaan once-in-a-lifetime-experience.

Mulla on oikeastaan kolme juttua, joiden haluan Manhattanin saaren mulle tarjoavan kaikessa suuruudessaan, mielettömyydessään ja komeudessaan. Ensiksikin, haluan käydä Empire State Buildingissa. Juu, olen lukenut kauhukokemuksia siitä, miten kyseiseen rakennukseen, jonka huipulta pääsee tiiraamaan yli puolentoista miljoonan asukkaan metropolin kattojen, joutuu jonottamaan ruuhka-aikoina kolmekin tuntia. Olen kuitenkin myös kuullut, että sunnuntaiaamuisin yhdeksältä tuosta kyseisestä turistihelvetistä selviäisi heittämällä, jopa vartissa. Pidän kovasti peukkuja sille, että tämä pitää paikkansa. Ettei tartte mennä minkään teltan kanssa edellisiltana varaamaan paikkaa.




Voihan olla, että saattaa vähän kuumottaa noin korkealla.

Toiseksi, haluaisin nähdä ihkatodellisen Broadway-musikaalin. Itseasiassa olemme jo kerran Rosson kanssa tutkailleet esityksiä ja lippuja, koska Rossollakin on taipumusta tanssi-, laulu- ja teatterijuttuihin. Itseäni houkutteli ennen kaikkea The Lion King -musikaali suurena Leijonakuninkaan ikifanittaja, mutta koska lippujen hinnat olivat tässä kohtaa alkaen sataa dollaria, niin mietimme toista vaihtoehtoa. Tällä hetkellä kärkisijaa pitää Cats.


Kolmanneksi, ja joo, tää ei ehkä kuulosta yhtään hohdokkaalta ja suurelta ja mahtavalta, mutta mä haluaisin käydä New Yorkin West Villagen osoitteessa 66 Perry Street. Osoitteesta löytyy New Yorkin kuuluisimman sinkun kotitalo. Juu, Carrie Bradshaw'n portaita pitää ehdottomasti päästä tarkastelemaan lähempää.

Onhan New Yorkissa ihan järjetön määrä kaikkea nähtävää. Veikkaan, että tulevasta tammikuisesta viikosta on tulossa melkoista hulinaa, paikasta toiseen ryntäilyä ja kilometreittäin ympäriinsä pyörimistä. Mutta... odotan sitä innolla. Oikeastaan aika tohkeissanikin! Kunhan ei nyt sitten vaan sattus mitään, kun samaisena viikonloppuna on Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaiset...

P.S. Mä olen harkinnut kovasti blogin nimen vaihtamista. Mulla on yks nimi jo mielessä, mutta mä odottelen vielä sitä rohkeaa hetkeä, kun sen uskallan ottaa käyttöön :P