28. tammikuuta 2016

Travel statistics 4 - Upeimmat kokemukset

Safari, Tansania. Safari kuuluu Afrikan matkan luonteeseen kuin nenä päähän. Kuka matkustaa Afrikkaan eikä käy safarilla ihastelemassa tuhatpäisiä vaeltavia seepra- ja gnulaumoja ja majesteettisia leijonia kellimässä ruohikossa maha täynnä antilooppia, en vaan ymmärrä. Meille oli ehdotonta päästä savannille tsekkaamaan nämä villieläimet. Oli astetta erilaisempaa katsella näitä hienoja eläimiä niiden luonnollisessa ympäristössä, eikä eläintarhassa.

Ngorongoro National Park
Denali National Park, Alaska, Yhdysvallat. I mean... what can I say? Rakastan luonnon karuutta ja kovuutta. Alaskan metsissä ja vuorissa ja luonnossa ylipäänsä on sitä jotain. Sitä jotain. Oih. I need this.

Alaskan range, Denali National Park
Nagarkot, Himalaja. Nagarkot on jäänyt mieleen kylänä, jossa menetin Himalajaneitsyyteni. Siksi se on yksi huikeimmista hetkistä, jonka olen reissun päällä kokenut. Muistan elävästi vieläkin sen fiiliksen, kun istuimme Hotel at The End of The Universen ravintolassa syömässä sen kamalan, hengenlähdöllä pelottelevan minibussimatkan jälkeen ja katselimme ulos avonaisesta ikkunasta, kuinka Himalajan huiput kurottivat pohjoisessa kohti taivasta. Silloin olin onnellisempi kuin kertaakaan aikaisemmilla reissuillani. Himalaja, tuo maailman katto, oli se, miksi minä alunperin olin Nepaliin halunnut matkustaa. Muistoissa on elävästi myös upein auringonnousu ja -lasku, jotka olen koskaan nähnyt.

Aurinko laskee Nagarkotissa.
Alaskan Railroad Anchorage - Seward. Että jokin junamatkakin voi nousta tärkeäksi kokemukseksi. Anchoragen ja Sewardin välistä rautatietä pidetään yhtenä maailman kauneimmista rautatiereiteistä ja sitä sen on kyllä oltava, pakko olla! Ikkunasta näki Alaskan kuin pienoiskoossa. Jäätiköt, tuuheat havumetsät, lumihuippuiset vuoret, kirkasvetiset kosket ja järvet, suot, meri, eläimet, tunturimaiset mäennyppylät tundrineen... kun työnsi päänsä liikkuvan junan ikkunasta ulos, tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan. Kun juna pysähtyi pienille asemille keskellä erämaata, tuon vapauden pystyi haistamaan.

Mä kaipaan sitä ihan kamalasti.

Turnagain Arm, Anchoragesta kaakkoon.

White Pass & Yukon Railroad, Skagway, Alaska, Yhdysvallat (+ ripaus Kanadaa). WPYR tarjosi mielettömät maisemat (aina kun pilviverho antoi periksi) ja sukelluksen Klondiken historiaan. Opastettu kierros Chilkoot Trailia mukaillen Kanadan Fraseriin ajettiin ihan oikealla höyryjunalla. Klondiken kultaryntäys avautui astetta paremmin tällaiselle siitä mitään tietämättömälle. Ja kaiken sen mielenkiintoisen informaation lisäksi meillä oli ukkelin kanssa ihan järjettömän hauskaa. Alaskan reissun aikana en varmasti nauranut kertaakaan niin paljon ja hysteerisesti kuin siinä perkeleen höyryjunassa :D Oi voi, monta hyvää inside-vitsiä syntyi sielläkin erämaassa. Junamatkan vetäjä kääntyi jossain kohtaa nauraen katsomaan meitä ja totesi: "You're just giggling there, I hope you're having a good time!".

Part of Chilkoot Trail

27. tammikuuta 2016

Kotimatkalla pelkkää ongelmaa

Joulun alla toteuttamastani inspiraatiomatkasta Italian Bergamoon jäi hyvä maku suuhun. Vaikka en olekaan juuri kirjoitellut tuosta reissusta tänne blogin puolelle vielä mitään, ajattelin nyt röyhkeästi hypätä suoraan siihen, kun matkustin Bergamosta pois. Muuten niin rauhallisesti ja onnistuneesti sujuneen reissun päälle matkani Bergamosta Milanon Malpensan lentokentälle oli mitä jännittävin ja ongelmaisin. 

Se kaikki oli varmasti suurta koettelemusta, jolla mua valmisteltiin selviämään ongelmatilanteista ulkomailla, rohkeasti avaamalla suu ja kysymällä (ja osittain toki osumalla oikeiden ihmisten kuuloetäidyydelle ja luottamalla näihin sen verran kuin maalaisjärki antaa periksi). Ja se oli ihan okei. Olin juuri Bergamon rautatieasemalle kävellessäni itsekseni helpottuneena miettinyt, miten sujuvasti ja hienosti kaikki oli reissussa onnistunut. Näin jälkeenpäin se ahdistava ja kaaottinen tyrmistys nähdessäni kaikkien junavuorojen peruuntuneen rautatieasemalle saavuttuani tuntuu huvittavalle.

Bergamo

Mun oli siis tarkoitus ajaa junalla Bergamosta Milanoon ja sieltä edelleen toisella junalla Malpensan lentokentälle. Vaan eipä ihan niin helposti onnistunutkaan. Bergamon ja Milanon välillä oli sattunut jonkinlainen junaonnettomuus, näin kertoi lipunmyyntipisteen täti, kun menin järkyttyneenä kyselemään, oliko mikään juna menossa Milanoon sinä aamuna. Täti kertoi kuitenkin korvaavia linja-autovuoroja järjestettäneen. Ostin lipun ja kysyin, mistä bussit lähtisivät. Toiselta puolen katua, täti vastasi.

Mun takanani oli ystävällinen, 'bouttia nelikymppinen nainen, joka kertoi olevansa menossa samaan suuntaan ja tarjoutui johdattelemaan mua Milano Centraleen asti, jotta olisin löytänyt oikean bussin jne. Kuin koiranpentu seurasin naista ja tämän mustaan pukuun pukeutunutta "kätyriään" kadun ylitse ja nousimme Milanoon menevään bussiin. Olin tässä kohtaa jo uudelleen helpottunut. Kunhan vain pääsisin Milanon päärautatieasemalle, handlaisin loput taas itse...

Olin siinä lapsenomaisessa uskossa koko bussimatkan ajan, että bussi päätyy Milano Centraleen, joka onneksi reilatessa kesällä tuli tutuksi, kunnes tajusin bussin pysähtyvän jossain aivan omituisessa Milanon kolkassa ja kaikkien matkustajien kävelevän bussistä ulos. Nainen, jota olin seurannut Bergamossa viittoi minua mukaansa. 

Olimme jollain metroasemalla, mutta pälyillessäni ympärilleni en nähnyt merkkiäkään siitä, mikä niistä kymmenistä Milanon metroasemista se oli. Nainen kertoi, että loppumatka piti kulkea metrolla. Ostimme lehtikiskasta metroliput ja sukelsimme maan alle. Nainen ja mies kävelivät niin kovaa vauhtia, nainen sekä italiaa että englantia yhdessä ja erikseen pälpättäen, että en meinannut millän pysyä perässä. Lopulta istuimme metrossa ja nainen kertoi, että meidän piti vielä vaihtaa toiseen metroon ennen kuin pääsisimme perille. Tutkailin vaunun seinästä metrokarttaa ja totesin saman. Nainen ja tämän mykkä pukumieskätyri eivät olleet ainakaan toistaiseksi huijanneet mua millään tavalla.




Lopulta olimme yhden metrovaihdon jälkeen Milano Centralessa. Kiitin naista ja tämän miesystävää miljoonasti heidän avustaan, minkä jälkeen erosimme. Jälleen kerran oloni oli varsin rehvakas; asema on tuttu, junalippuautomaatit tuttuja; tarvitsee vain tsekata taululta lähtöraide. Siinä tohkeissani kävellessäni Milanon valtaisaa päärautatieasemaa mun silmäni harhailivat suurelle näytölle, jossa näkyi lähtevät ja saapuvat junat. En voinut uskoa silmiäni. Kaikki junavuorot välillä Milano-Malpensa oli peruttu. KAIKKI. 

Mietin pikaisesti mahdollisuuksiani. Hermostutti jo vähän, että ehdinköhän koneeseen. Ei kai siinä muuta ressiä ollutkaan kuin juuri se, että mun piti olla lentokentällä lähtöselvityksessä tiettyyn aikaan mennessä. Olin nyt suunnittelemaani aikataulua n. puoli tuntia myöhässä. Muistin kesältä, että pihat kuhisivat lentokenttäbussiriivaajia. Kiirehdin pihalle ja bongasinkin välittömästi kojut ja huutelijat lähistöltä.

Ostin lipun. Sitten kysyin, milloin seuraava bussi lähtee. Poika kojussa katsoi kelloa ja vastasi, että viiden minuutin päästä. Kysyin, että mistäköhän bussi lähtee. Poika vastasi, että toiselta puolelta asemaa, se toinen bussi oikealla. Hyvä, että ehdin kiittää poikaa avusta, kun jo käännyin ja lähdin apinan raivolla raivaamaan tietäni ihmismassan ja suuren rautatieaseman läpi toiselle puolelle. Ne, ketkä ovat Milanon asemalla olleet, tietävät, ettei sitä välttämättä selvitetä ruuhka-aikaan viidessä minuutissa...

Kuin ihmeen kaupalla selvisin oikeaan paikkaan ja vielä niin ajoissa, että ehdin polttaa savukkeen bussin lähtöä odotellessani. Bussin kyytiin päästyäni onnistuin viimein rentoutumaan niin, että olin nukahtaa. Havahduin, kun bussi pysähti lentokentän kakkosterminaaliin. Jouduin äkkiä tarkistamaan, oliko se minun lähtöterminaalini. Ei ollut. Kyllä kiitin luojaa jälleen, kun bussikuski ilmoitti meidän seuraavaksi menevän ykkösterminaaliin.


Lentokentällä olin juuri ajoissa. Astelin Lufthnsan lähtöselvitykseen ja luulin jo selvinneeni kaikista vastoinkäymisistä. Kunnes Lufthansan täti sitten pyysi minua punnitsemaan käsimatkatavarani (mulla oli matkassa pelkästään pieni lentolaukku, johon olin änkenyt viiden yön tarpeeni)... hieman irvistellen nostin laukun hihnalle, sillä tiesin, että se oli enemmän kuin sallitun 8 kiloa (lähtiessäni Helsingistä tein lähtöselvityksen automaatilla, eikä kukaan koskaan punninnut sitä laukkua). Vaaka näytti 10,2 kg ja Lufthansan täti pudisteli päätään pettyneenä.

Otin läppärin ulos matkalaukusta ja sen paino tippui rapiaan seitsemään. Täti oli kuitenkin edelleen hyvin pettyneen näköinen ja sanoi, ettei mulla saanut olla kuin kaksi käsimatkatavaraa... nyt mulla oli käsilaukku, tietokonelaukku ja matkalaukku. Sovimme tädin kanssa, että laittaisin ennen koneeseen menoa käsilaukkuni matkalaukkuun, jolloin sen paino jäisi juuri ja juuri n. kahdeksaan kiloon. Täti toivotti hyvää lentoa, ja minä olin onnellinen, ettei tarvinnut lähettää matkalaukkua ruumaan.

En koskaan laittanut käsilaukkua matkalaukkuun, vaan turvatarkastuksen jälkeen asettelin tietokoneen nätisti takaisin matkalaukkuun, jolloin sen paino ylittyi parilla kilolla jälleen, mutta eipähän kukaan enää kysellyt, kun täti oli vielä merkinnyt mun matkalaukkuun sen kilomäärän, jonka oli saanut punnitessaan sen ilman läppäriä :P

14. tammikuuta 2016

Travel statistics 3 - Ihmisiä maailmalta

Sanotaan, että matkustaminen avartaa. Kun matkustaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, näkee ja kokee asioita aivan erilaisella tavalla kuin aikaisemmin. Sitä kokee asioita eri näkökulmasta ja saattaa alkaa ajatella uudella tavalla. Yksinkertaistettuna se voi olla vaikkapa sitä, että enää en ajattele kaikkien asuvan Afrikassa savimajoissa, koska olen nähnyt Dar es Salaamin peilitalot ja asfaltoituja katuja kaahaavat uudenkarheat autot. Yksi selkeimmistä muutoksista koin itsessäni Nepalin matkan jälkeen: Suomessa asiat ovat hyvin. Ihan oikeasti hyvin. Mua ärsyttää, jos joku väittää, ettei Suomi ole hyvinvointivaltio. Täällä on toimiva järjestelmä, jolla ihmisistä pidetään huolta, koulutus on ilmaista, hanasta tuleva vesi juotavaa ja suihkusta tuleva vesi lämmintä ja ja.. voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin.

Yksi syy, miksi matkustaminen ihan oikeasti avartaa, ovat ihmiset. Tällainen mielen avartuminen ei välttämättä ole mitään, jota voisi yksityiskohtaisesti kuvailla. On mielenkiintoista tavata ihmisiä eri kulttuureista ja vaikka kohtaaminen heidän kanssaan olisikin vain ohikiitävä hetki, heistä saattaa jäädä ikuinen jälki muistiin. Ja pelkästään sen koen olevan jo jonkinlaista mielen avarrusta. On kohdannut ihmisen, jota ei todennäköisesti tulee tapaamaan enää koskaan, mutta hän on olemassa.

Pyhät miehet, Kathmandu

Ajattelinkin jatkaa tätä travel statistics -listaani nyt kertomalla mieleen painuneimmista ihmisistä, joihin olemme reissuilla törmänneet (tietenkään mulla ei juuri näistä tyypeistä ole kuvia, sorry for that).

Kalifornialaispariskunta, Juneau. Ensimmäisenä tulee mieleen tämä kalifornialaispariskunta, jonka tapasimme Alaskan Juneaussa. Täytyy oikein pohtimalla pohtia, miksi en ole maininnut tätä pariskuntaa jo silloin, kun kirjoittelin reissupostausta Juneausta, mutta en keksimälläkään keksi siihen syytä. Nyt kerron heistä.

Päivä Juneaussa oli harmaa, sumuinen ja tihkusateinen. Tästäkin huolimatta jätimme kotoisan hotellihuoneemme ja tutkailtuamme hetken downtownia, päätimme harhailla hieman sivummalle ja päädyimme rapian kilometrin päähän kapean hiekkatien päädyssä sijaitsevalle Last Chance Basin -kaivosmuseolle keskelle erämaata. Olimme pitkään museon ainoat vierailijat, kunnes paikalle saapui eräs vanhempi pariskunta.

Olimme tutkineet museon tätä vanhaa pariskuntaa nopeammin ja lähdimme kävelemään takaisin kaupunkiin. Vesisade oli tässä kohtaa yltynyt jo reippaammaksi ja minun piti avata sateenvarjo. Hupparin sisällä alkoi olla vähän hiki, sillä keli ei ollut kuitenkaan mikään kamalan kylmä. Kuumottava hiki ja läpimäräksi kastuminen oli mieltä kohottava yhdistelmä, totta tosiaan.

Jonkun matkaa käveltyämme kuulimme takaa lähestyvän auton. Auto ohitti meidät hitaasti ja pysähtyi vähän matkaan päähän meistä. Autosta nousi samainen vanhahko pariskunta, joka oli tullut museoon hieman meitä myöhemmin. He kysyivät, tahdoimmeko kyydin keskustaan, kun vettäkin satoi niin kovasti.

Nousimme autoon takapenkille ja selvisi, että pariskunta oli menossa samaan suuntaan meidän kanssa, downtowniin. He olivat kotoisin Kaliforniasta ja lomamatkalla Alaskassa. Matka kesti muutamia minuutteja, mutta voi vitsit, miten mukava pariskunta olikaan. He jättivät meidät hotellin lähelle, kiitimme kyydistä ja he jatkoivat matkaansa. Heistä jäi ihan uskomattoman hyvä fiilis. Niin ystävällisiä ja herttaisia he olivat, kyselivät Suomesta kaikenlaista ja vaikuttivat innostuneilta! Lämmöllä muistelen heitä vieläkin. Pelastivat märän suomalaispariskunnan keskeltä erämaata ja toivat takaisin sivistykseen pariin ^_^

Unkari, The Puzta Fiver

Paikallinen jäbä pelaa Quarteria, Paje Beach. Quarterista olen kirjoittanut joskus miljoona vuotta sitten tänne blogiin. Tämän kekseliään juomapelin säännöt siis löytyvät tästä linkistä. Quarter on legendaarinen juomapeli, joka on edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, oleellinen osa kaveripiirimme juomapelikulttuuria. 

Meillä oli Sansibarin Paje Beachilla päräyttävät bileet. Hotellijäbien ja norjalaisten kanssa kävimme tutustumassa paikallisiin Vuvuzelabaardeihin, minkä jälkeen hotellille palattuamme hotellijäbät avasivat baarin ja istuimme nousevan kuun alla porukalla, joimme ja jauhoimme paskaa. Jossain kohtaa joku ehdotti juomapeliä. Me ehdotimme ukkelini kanssa Quarteria. Jostain löytyi puinen alusta, jostain muualta sopiva kolikko, hotellin keittiöstä juomamuki ja ilmeisesti jostain myös pullo terävää.  

Norjalaiset tippuivat yksitellen, liekö olivat väsyneitä vai hermostuivatko siihen, ettei kolikko löytänyt tietään juomamukiin. Hiljalleen hotellijäbätkin alkoivat  hävitä omille teilleen; heilläkin oli vaikeuksia hahmottaa, miten päin kolikko olisi ollut helpointa saada osumaan oikeaan kohteeseen. Lopulta seurassamme istui yksi kaveri, paikallinen dude, ilmeisesti hotellijäbien tuttu, tai sitten joku ihan randomilla Vuvuzelabileistä mukaan rantautunut tyyppi, joka tykitti jokaisella heitolla kolikon kuppiin. Ehdimme jo esittämään epäilyksiä siitä, että tämä nimetön kaveri olisi joskus aikaisemminkin pelannut kyseistä peliä, tai ainakin salaa harjoitellut jonkun Youtube-videon avulla, mutta kovasti väitti hän, ettei ollut koskaan törmännyt kyseiseen lajiin missään. Mutta aikamoinen oli voittoputki hällä, kun yleensä aloittelijat tuskailevat useita pelejä ennen ensiosumaansa.

... tai sitten ei tapaa ketään tai mitään muuta kuin upean ja hiljaisen luonnon. Kilpisjärvi, Saana-tunturi.

Mr. Washington, Innsbruck, Itävalta. Mr. Washingtonin kanssa emme olleet ihan niin paljoa tekemisissä kuin voisi kuvitella, asuihan hän meidän kanssamme Innsbruckin Nepomuks-hostellissa samassa huoneessa, mutta jollain tapaa hän jäi kyllä meidän kaikkien mieliimme erittäin vahvasti. Mr. Washington oli siis nimensä mukaisesti (ja on toivottavasti vieläkin, en tiedä, miksi käytin imperfektiä) kotoisin Washingtonista, josta hän kertoi muuttaneensa joskus Wieniin. Innsbruckissa hän oli käsittääkseni tapaamassa ystäväänsä. Rosso jaksoi ihmetellä, että miksi ihmeessä joku muuttaisi Yhdysvalloista johonkin Itävaltaan! No, Mr. Washingtonilla oli siihen ilmeisesti jokin pätevä syy, mutta tuota syytä en muista nyt muistelemallakaan.

Löysäilimme Nepomuksissa kaksi yötä ja jälkimmäisenä näistä istuskellessamme katetulla parvekkeella ukkosmyrskyn rippeiden pauhatessa yläpuolellamme pelasimme tapamme mukaan noppapeliä ja kuuntelimme läppärin kautta musiikkia. Mr. Washington sattui siinä sitten menemään suihkuun, jonka parvekkeen suuntaan näyttävä yläikkuna sattui olemaan hieman raollaan. Spotify soitti sillä hetkellä legendaarisen Kenny Logginsin Danger Zone -biisin (Tom Cruise ja Top Gun - joku ukkelin ja kavereidensa kova insidejuttu), ja Mr. Washington yllätti meidät kaikki esittämällä suihkussa varsin tunteella vedetyn Danger Zone -aarian kyseisen kappaleen kuullessaan. Kyllä oli huisin hienoa.

Bergamo

Suomimetallityttö Bergamossa, Italia. Tämä postaus on ollut mulla työn alla jo viime syksystä ja olin jo suunnitellut silloin valmiin top 5 -listan, mutta niin vain kävi, että se viime hetkillä ennen valmistumistaan ehti muuttumaan. Joulun alla tekemäni miniloma Italian Bergamoon nimittäin laittoi listan uusiksi. Tässä kohtaa en voi tarpeeksi painottaa, miten eri tavalla sitä kohtaa ihmisiä, kun on matkalla yksin. Tietysti ihmisiä tapaa, vaikka on tuon ukkelin tai ystävän kanssa liikenteessä, mutta todellinen tutustuminen jää hyvin pinnalliseksi. Kun istuu yksin pubin tiskillä ja tarkkailee ihmisiä ympärillään, sitä alkaa kaivata ihmiskontaktia aivan eri tavalla. Näin minä oikeastaan tapasin Suomimetallitytönkin.

Istuin iltana jos toisenakin Bergamon vanhan kaupungin irlantilaishenkisessä The Tucans Pubissa (tiettävästi se oli ainut, ainakaan ei muita osunut silmille kujilla kierrellessä) Mercato Delle Scarpe -aukion laidalla, sillä se oli vain muutaman kymmenen metrin päässä mun majapaikastani Up Town B&B:sta. Se oli kiva pubi, jossa ensimmäisen illan jälkeen baarimikko ei ollut enää baarimikko, vaan tuttavallisemmin Silvia.

Silvia soitti musiikkia Spotifysta, ja jossain kohtaa mun ensimmäistä iltaa, varmaankin muutaman Gin tonicin ja perinteisen italialaisen Negroni-drinkin (hyi saasta) jälkeen, pyysin jotain kansainvälistä suomalaista musiikkia. Äkkiseltään ensimmäisenä mun mieleen tuli HIM.

Muutamaa iltaa myöhemmin pubiin rynnisti pipopäinen tyttö tuomaan julisteita, ja nopeasti tunnistin hänen olevan toinen pubin baarimikoista. Hän oli selvästi vapaalla, sillä hän tuli viereeni istumaan ja juomaan olutta. Hän aloitti keskustelun kysymällä, olinko minä se, joka toissa iltana oli toivonut HIMiä. Vastasin, että juu, sama ihminen. Tyttö veti villatakkinsa hihan ylös ja hänen ranteestaan paljastui tatuoitu HIMin logo. Siitä se pari tuntia kestävä keskustelu sitten lähti. Kummankin englanti ontui enemmän tai vähemmän, mutta tuon juttutuokion aikana selvisi tavallisen italialaisen perheen perinnejoulun saloja, metallitytön rakkauden suomalaista metallimusiikkia (ja suomen kieltä!) kohtaan ja miten tuon ihmisen ajatusmaailma hipelöi niin läheltä omaani, että melkein hirvitti. Puhuimme lähinnä matkustamisesta ja haaveista liittyen matkustamiseen, ja tässä kohtaa viimeistään tunsin suurta hengenheimolaisuutta tätä tyttöä kohtaan.

Siksi suomimetallityttö pääsi mun listalle. Siksi, miten tuntuu niin käsittämättömältä, että "toiselta puolelta maapalloa" löytyy ihminen, joka on päästään "yhtä sekaisin" kuin itse. Kaikista niistä ihmisistä, jotka vastaan ovat tulleet. Se on hieno fiilis, kun antaa itsestään jotain täysin tuntemattomalle ihmiselle ja saa siitä myös vastineeksi jotain. Jos ei muuta, niin mieleenpainuvan keskustelun.

Muistin tuon jälkeen, miten tärkeää on välillä pysähtyä oikeasti keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Vaikka äiti onkin aina opettanut, ettei tuntemattomille ihmisille saa puhua. Koskekoon tämä neuvo vain ja ainoastaan lapsukaisia!

Luetuimmat

Arkisto