29. kesäkuuta 2017

Elämäni uusi luku

Kuinka moni teistä rakkaista lukijoistani on vielä aikuisiällä kokenut aloittaneensa uuden luvun elämässään? En tarkoita tässä yhteydessä esimerkiksi mitään onnettomuudesta seuranneita vakavia traumoja, jotka olisivat vaikkapa pakottaneet opettelemaan kävelemisen uudestaan, vaan ihan arkisia, hyviä juttuja ja muutoksia elämässä, jotka tuovat sellaisen tunteen, että on astumassa johonkin aivan uudenlaiseen maailmaan?

Niin kuin kaikki lukijani varmasti tietävät, mä olen pyrkinyt luomaan itselleni elämän, jollaista en aio katua pätkääkään kuolinvuoteellani, oli se sijattu sitten ensi viikolle tai pitkälle hamaan tulevaisuuteen. Mä olen onnistunut elämään aika hyvin omien periaatteideni mukaan, mutta pakko on myöntää, että pari juttua toivoisin tajunneeni tehdä toisin kymmenen vuotta sitten. Toivoisin, että olisin silloin tajunnut, ettei hoitoala ole mua varten. 

Monesti muinoin olen täällä blogissakin kirjoitellut siitä, että hoitoala on se, jolla mun kuuluu olla ja elantoni tienata, ja etten edes halua tehdä mitään muuta työtä. Aavistuksen hävettää myöntää, mutta mä olen ollut niin väärässä sen suhteen. Niin väärässä. Melkeinpä pöyristyneenä mietin : mitä mä olen oikein kuvitellut?! Eräs kollegani ihmetteli tässä eräänä päivänä, että "miksi et lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi?". Vastasin rehellisesti, että "en halua olla ihmisten kanssa enää tekemisissä.". No, ehkä se on vähän kärjistetysti sanottu. Tietenkin mä haluan tavata ihmisiä ja kokea erilaisten sosiaalisten kanssakäymisten tuomaa rikkautta elämässäni, eikä opiskelemaan lähteminen tai uudelle alalle pyrkiminen millään tavalla eristä mua muista ihmisistä. Mutta hoitoala ja potilaat... sayonara.

TURUN YLIOPISTO

Hain kevään korkeakoulujen yhteishaussa neljälle eri paikkakunnalle opiskelemaan maantiedettä. Maantiedettä, jota halusin kokeilla syksyllä ja sitten opiskelinkin avoimessa yliopistossa koko talven innostuen tieteenalasta oikein kunnolla. Kävin pääsykokeissa Turussa, Oulussa, Helsingissä ja Lahdessa (Joensuussa). Pääsin Turkuun, siis juuri sinne, minne haaveilin näistä kaikista paikoista pääsevänikin, ensin varasijalle 7. (316:sta hakijasta - 25 aloituspaikkaa) ja juhannusaattona pääsin sisään hyväksyttynä opiskelijana. Aloitan elokuun lopussa maantieteen opinnot Turun matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Ja mä olen ihan helvetin innoissani ja onnellinen.

HYVÄSTI TAMPERE

Mutta kun elämässä tapahtuu jotain ihanaa ja mullistavaa, se yleensä tarkoittaa sitä, että jotkut ovet pitää sulkea takanaan. Aina se ei tunnu mukavalle. Se, että mulle auennut opiskelupaikka on ihan paras juttu tänä vuonna, tarkoittaa, että mun on jätettävä hyvästejä. Mun on hyvästeltävä mun Tampere, joka on tässä n. kymmenessä vuodessa muuttunut oikeasti mun Tampereeksi, mun kodikseni, omaksi kaupungikseni, jonka jättäminen kaikkine ihmisineen ja paikkoineen tuntuu todella kurjalta. Mun koko aikuisikäni sosiaalinen elämä on täällä. Mä tutustun ihmisiin niin kovin hitaasti, että tuntuu pelottavalle lähteä rakentamaan uutta sosiaalista verkostoa aivan uudessa kaupungissa. Niin, tai kahdessa uudessa kaupungissa.

RAUMA - TURKU - RAUMA

Ukkelin töiden takia me emme siis ole muuttamassa siis Turkuun, vaan Raumalle (näillä näkymin). Musta tulee raumalainen, joka käy opiskelemassa Turussa (voisiko joku tuoda mulle suomi-rauma-suomi -sanakirjan?). Tarkoituksena olisi asettua ensin väliaikaiseen kämppään ja hiljakseen alkaa etsiä sitä ihan omaa taloa (en todellakaan ala odottamaan sen hommaamista seuraavaa viittä vuotta, vaikka musta nyt köyhä tuleekin!). Ja miten kiire tässä tuleekaan, kun opiskelut alkavat jo elokuussa! Missä välissä tässä ehtii pakata, muuttaa tai ylipäänsä etsiä jonkun kämpän ja käydä vielä katsomassa sitä?! Voi ärh, loppukesä ei sen suhteen kuulosta yhtään miellyttävälle...

Mutta vaikka mä joudun mun Tampereen ja mun ihmiset täällä jättämään taakseni - ei tässä kuitenkaan toiselle puolelle maailmaa lähdetä - ja vaikka tuo muuttohässäkkä tässä vähän stressaakin, niin suurin mun huolenaiheistani on se, miten mä rahoitan mun opiskeluajan elämäni. Elämäni, jonka tason haluan säilyttää. En suostu olemaan köyhä opiskelija. En vaan suostu...

... mutta mitä jos?

IRTISANOUTUMINEN

Olen irtisanoutunut nykyisestä, vakituisesta työsuhteestani. Se oli ihanaa ja vapauttavaa allekirjoittaa se paperi. Mutta se on myös pelottavaa. Kun ei sitten jossain kohtaa enää rapsahdakaan tilille sitä palkkaa, jolla on maksanut asumisensa ja laskunsa ja elämäntyylinsä. Asuminen ja laskut eivät itsessään mua huoleta, onhan meitä kaksi tyyppiä tässä pyörittämässä tätä taloutta. Eniten mua huolestuttaa ja oikeasti ihan pelottaakin, että milloin mä pääsen taas matkalle. Niin, jotain normaalia ihmistä voisi kai laskut ja eläminen huolettaa eniten, mutta ei mua. Mua huolettaa se, että onko mulla varaa sen kaiken jälkeen ostaa lentolippuja. Tuleeko viikon päästä koittava Norjan matka olemaan pitkään aikaan mun viimeinen? Mitä tapahtuu mun unelmalle Tiibetistä ja Antarktiksesta? Siirtyvätkö ne oikeasti johonkin tulevaisuuteen, jota ei välttämättä edes ole? Entäs se Kuuba, jonne meidän piti alkuvuodesta lähteä? Panikoin. Ihan kamalasti. Mitä jos opiskelukaan ei tunnu sitten miltään, jos en pääse toteuttamaan omaa itseäni ja suuria mielihalujani valloittaa maailma?

Tuntuu vähän hupsulle kirjoittaa tuosta. Mutta minkäs teet? Olin paikalla, kun matkageenejä jaettiin ja tässä sen nyt näkee. Suurien elämän muutosten edessä tuo on mun suurin huolenaihe.

TULEVAISUUS

Toisaalta mä uskon parempaan. Nyt kun pääsee eroon tuosta mieltä uuvuttavasta ja rasittavasta hoitoalasta, niistä kiljuvista, lyövistä, hitaista ja kaikin puolin mun kärsivällisyyttä koettelevista potilaista (ei ne kaikki ole sellaisia, ei ei - tämä oli kärjistys, joka kuvaa mun tunnettani parhaiten työtäni kohtaan tällä hetkellä), ja pääsee oppimaan uutta, tietämättä ollenkaan, mikä musta vielä isona tulee (älkää siis kysykö!), mä uskon vakaasti, etteivät tekemäni päätökset voi kaduttaa mua. En vaan jaksa uskoa, että parin vuoden päästä kiroisin tätä kaikkea. Vaikka en pääsisikään heti matkalle sen vuoksi, koska olisin vain köyhä opiskelija. Pelkkä ajatus siitä, ettei mun arkeni valu hukkaan työssä, jota en voi enää sietää, ja joka oikeasti vaikuttaa jo mun henkiseen jaksamiseen, on sanoinkuvaamattoman ihana.

Loppuun voisin vielä lainata muutamalla lauseella Pablo Nerudanin Hidasta Kuolemaa muutamalla lauseella.

"Kuolee hitaasti hän, joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia, ei rakasta itseään... 
Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia...
Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä, joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä, joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta...
Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään, älä anna itsesi kuolla hitaasti, älä unohda olla onnellinen." 

13. kesäkuuta 2017

Päivä Pohjois-Irlannissa

Alkuperäinen, löyhä suunnitelmani oli suunnata Irlannin etelärannikolle Dublinin ja Galwayn jälkeen ja vierailla ainakin Skelligin saarella. Se kuitenkin jäi, sillä matkanjärjestäjä ei ollut mun reissuun mennessä saanut vielä lupaa rantautua saarelle. Siitä huolimatta mun mieli matkusti jo ennen reissua etelään ja olinkin jo haalinut muutamia rannikon kivan näköisiä kaupunkeja listalleni Googlea apua käyttäen. Jälleen kerran sain kuitenkin tuta muuttuvan mielen ravisuttavan voiman, kun huomasinkin yhtäkkiä olevani matkalla pohjoiseen. Ja jälleen kerran tuli todettua, että spontaanius on yksi maailman parhaimmista asioista.

Olin bongannut Gogartysin respan tiskiltä muutaman turistiesitteen Irlannin ja Dublinin erilaisista aktiviteeteista. Jotenkin silmäni onnistuivat harhailemaan Wild Rover Toursin esitteeseen, joka mainosti päiväreissuja Pohjois-Irlantiin. Kun käyntikohteita myytiin mm. Game of Thronesin kuvauspaikkoina ja dramaattisin maisemavalokuvin, olin heti inessä. Varasin itselleni bussimatkan pohjoiseen, Giants Causeway-kierrokselle.

Dun Luce Castle

14-tuntinen pyrähdys Brittien hallinoimassa Pohjois-Irlannissa maksoi 70 euroa. Sen pysähdyspaikkoja olivat Belfast, jossa sai valita menikö tutkimaan aikansa suurimman ja surullisimman matkustajalaivan syntyä ja tuhoa Titanic Experience -museoon (minä valitsin sen) vai nousiko vanhanaikaisen lontoolaistaksin kyytiin ja tutustui Belfastin kaupungin merkittävimpiin nähtävyyksiin ja historiaan, Unescon maailmanperintökohde Giants Causeway ja Carrick a Rede Rope Bridge. Lisäksi pysähdyimme ihastelemaan Dun Luce -linnaa, joka Game of Thrones -piireissä Greyjoynkin linnana tunnetaan.

TITANIC BELFAST


Vuoden 1912 huhtikuussa Atlantin pohjaan painunut, surullisen kuuluisa matkustajalaiva Titanic on aina kiehtonut mua sen uskomattoman huonon onnen ja traagisuuden vuoksi. Siitä syystä oli itsestään selvää vierailla Titanic-museossa, vaikka Belfastin pysäkin toinen vaihtoehto, tutustuminen itse kaupunkiin, olisi sekin toki kiinnostanut hyvin paljon. Tällä kertaa kosketukseni Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin Belfastiin siis rajoittui vain sen satamaan ja siellä erityisesti Titanic Quarteriin.

Titanic Quarterin alueella Titanic on aikoinaan kyhätty kasaan muutaman kymmenen tuhannen irlantilaismiehen voimin. Museo oli paljon muutakin kuin vain aikamatka maailman sen ajan ylellisimmän matkustajalaivan rakentamisesta sen luokse merenpohjaan tehtyihin sukelluksiin. Titanicin tarina alkaa jo ennen kuin se oli edes idea kenenkään päässä. Belfastin kaupungilla on erityinen osa Titanicin synnyn taustalla ja siksi koko näyttely alkaakin kaikesta siitä, mitä Belfast oli 1900-luvun alkutaipaleella.



Titanic Experience, 9-vaiheinen interaktiivinen museokierros oli erittäin hyvin toteutettu. Sen lisäksi, että "chapterit" sisälsivät perinteistä jalkaisin etenemistä huoneesta toiseen, saattoi yhtäkkiä hypätä vaikka vaunuun, joka kuljetti Titanicin rakennustöiden keskelle, ja jossa saattoi tuntea kasvoillaan sulatetun teräksen kuumuuden. Oli myös mahdollista päätyä huoneeseen, jossa pääsi "hissimatkalle" laivan pohjakerroksista aina hienoimpiin ensimmäisen luokan tiloihin. Elokuvateatteriin sai jäädä katselemaan Titanic-sukellusten videomateriaalia niin pitkäksi aikaa kuin halusi ja lopulta sai arvuutella, mitkä Titanicia koskevat kuuluisat ja myyttiset tarinat ovat todella totta, kun taustalla soi Celine Dionin My Heart Will Go On. 

Tämä liittyi jotenkin irlantilaistyömiesten vapaa-ajan viettoon...

Huone, jossa pääsi kulkemaan läpi Titanicin.


Ainut suomalaismatkustaja, joka löytyi tietokannasta.


Vaikka Titanicin tarina onkin ollut itselleni tuttu jo aikaisemmin ja vaikka se olisi sinullekin tuttu, suosittelen joka tapauksessa käymään Titanic-museossa, mikäli joskus eksyy Belfastiin eikä 18 puntaa maksava aikuisten lippu pelästytä. Museo on niin kattava, että sieltä löytyi paljon uutta ja ihmeellistä sellaisellekin, joka luulee tuntevansa Titanicin asiat perinpohjaisesti. Wild Rover Toursin kyydissä 18 puntaa ei tarvitse erikseen pulittaa, vaan se sisältyy matkanjärjestäjän hintaan.

GIANTS CAUSEWAY


Giants Causewayn Unescon maailmanperintökohde sijaitsee Bushmillsin (kyllä, se viski!) kylästä muutama kilometri pohjoiseen. Näin tulevana (toivottavasti) maantieteilijänä paikka oli erityisen mielenkiintoinen, sillä se koostuu tuhansista, lähes symmetrisistä kuusikulmaisista basalttipylväistä, jotka ovat seurausta 60 miljoonan vuoden takaisesta tulivuoren purkauksesta. Tasaisesti jähmettynyt laava on jäähtyessään supistunut ja yhdessä meriveden kanssa rannikko on muotoutunut sellaiseksi kuin se nyt on. Se on suorastaan eriskummallinen paikka, jota ei ensinäkemältä uskoisi ollenkaan luonnollisesti syntyneeksi. Se muistuttaa enemmänkin palapeliä, jonka kanssa ihmisellä on pakko ollut olla jotain tekemistä.

Oppaamme kertoi irlantilaisten version Giants Causewayn syntytavasta - mainitsematta ollenkaan tuota em. tieteellistä tapaa, ja olen melko varma, että ne kaikki jenkkituristit uskoivat myytin mukisematta... skottijättiläinen on siis joskus uhitellut irkkujättiläiselle (selkeällä säällä Skotlanti on mahdollista nähdä, se on niin lähellä) ja tämä irkkujättiläinen on sitten heitellyt maanpalasia mereen päästäkseen antamaan skottijättiläiselle opetuksen. Tai jotain sellaista ja sinne päin...

 




Alueelle on noussut hotelli ja turistikeskus, jossa alueen historiaa pääsee tutkailemaan museoon 10 euron hintaan (eurot ovat käypää valuuttaa tuolla, vaikka virallinen rahayksikkö onkin punta) ja rannikkoa myötäilee patikointipolku upeine maisemineen.










Meri ja rantakalliot tekivät tietysti jälleen vaikutuksen, jolle kuvat eivät tee oikeutta. Vähemmän vaikutuksen teki se jäätävä kaatosade, joka mut yllätti paluumatkalla. Koska olin sinä aamuna herännyt aivan kamalaan kurkkukipuun (hostellikaverit olivat pitäneet yhden kämpän ikkunoista auki koko yön...), olin varma, etten voisi välttyä kipeäksi tulemiselta sen ohuen takkini kanssa, joka imaisi itseensä kaiken sen sateen. Päästyäni takaisin ryhmämme tapaamispaikkaan, olo oli aivan kaamea. Sellainen, että kuumetta oli ainakin 57 astetta. Takin kuivattaminen minibussissa jäi sekin pelkästään yritykseksi. Ja oikeassahan minä olin; sain kamalan räkätaudin (kyllä oli lentokoneessa istuminen mukavaa, kun tuntui, että naama purskahtaa irti laskeutumisen aikaan ja korvat olivat lukossa vielä seuraavankin aamuna). Yskä ilmoittaa olemassaolostaan toisinaan vieläkin.

CARRICK A REDE ROPE BRIDGE


Viimeinen pysähdyspaikkamme Pohjois-Irlannin henkeäsalpaavissa maisemissa oli Carrick A Rede Rope Bridge, vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Giants Causewaylta. Tällä sillalla on historiaa takanaan n. 350 vuotta. Sen on rakentaneet irlantilaiset kalastajat saadakseen suurempia lohisaaliita. Tällä hetkellä silta ei toki ole se alkuperäinen köysisilta, mutta kuumottava se on silti.

Noin kilometrin mittainen kävelyreitti portilta sillalle on uskomattoman kaunis. Oikealla puolella kohoaa lammaslaitumia, vasemmalla puolella Irlannin ja Skotlannin toisistaan erottava North Channel. Myös täältä on mahdollista erottaa Skotlannin rannikko, mikäli keli on selkeä. Tuolla taivas alkoi uhkaavasti kuroutua kuitenkin tummiin pilviin, joten vastarantaa ei erottanut. Päästessäni takaisin minibussille taivas sitten repesikin ja vettä satoi kuin sieltä Esterin kuuluisasta persiistä.





Sillan ylittäminen maksoi £7, mutta Wild Rover Toursin seurassa se sisältyi matkanjärjestäjän hintaan. Sinänsä saarella, johon siltaa myöten pääsi, ei ollut mitään ihmeellistä. Osa polusta oli jopa suljettu, joten ainut kohokohta oli todella se oman pelokkuutensa voittaminen ylittämällä se helkkarin huojuva silta, jonka alapuolella oli 30 metriä pudotusta rosoisiin rantakallioihin. Toisaalta, annoin kameran laulaa niissä upeissa maisemissa ja nautin meren suolaisesta tuoksusta.








Myöhemmin kotona, itse asiassa muutamia viikkoja sitten, kun aloin katsomaan Game of Thronesia alusta ennen uuden kauden alkamista, hämmästyin valtavasti, kun eräässä toisen tuotantokauden tapahtumapaikassa oli varsin tutun näköinen maisema taustalla, ja tajusin, että olin seissyt juuri siinä kohtaa, missä kyseistä tv-ohjelmaa on kuvattu. Mutta, kun kyse on Pohjois-Irlannista, niin missä siellä Game of Thronesia ei olisi kuvattu?

Tämä maisema näkyy telkkarissa!

WILD ROVER TOURS

Wild Rover Tourista ei sinällään ole mitään pahaa sanottavaa. Homma toimi hyvin ja opas tiesi asiansa. Suurin harmituksen aihe oli kuitenkin se, että jokaisessa kohteessa oli tietty määrä aikaa tutkiskella paikkoja ja se aika oli usein hyvin minimaalinen. Se oli sellaista raivostuttavaa kelloon tuijottelua joka paikassa. Ei oikein voinut rentoutua, vaikka maisemat olivat sykähdyttävät ja niitä tuijotellessa saattoi hetkeksi lipuakin johonkin aivan omaan maailmaansa.

Vaikka vertailukohdetta mulla ei nyt tässä olekaan, uskaltaisin väittää, että WRT on yksi parhaimmista keinoista tehdä päivän mittainen retki Dublinista Pohjois-Irlannin nähtävyyksille, mikäli se oman auton vuokraaminen tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä. Itselle se oli juuri sitä; ylitsepääsemätöntä. Vääränpuoleinen liikenne... olisin kuollut ensimmäisessä risteyksessä. Ei ollut kanttia lähteä kokeilemaan onnea sen suhteen. Vaikka retki oli kaikin puolin melko onnistunut ja WRT multa kehut saakin, tuntuu silti, että miljoona ihanaa ja kaunista paikkaa jäi näkemättä valmismatkan kyydissä. Kuinka monta kertaa mun teki mieli huudahtaa bussikuskille ja oppaalle, että voitaisko pysähtyä katsomaan tätä, tuota ja sitä! Mutta ei, koska aikataulu oli tiukka, lukemattomat näkemisen arvoiset paikat jäivät vaille huomiota. Omalla autolla... olisin voinut pysähtyä ihan missä vaan. Olkaa siis rohkempia kuin minä! Ottakaa AUTO ja tutustukaa sillä kuvankauniiseen Pohjois-Irlantiin!