21. syyskuuta 2012

Lentoliput? Asante sana!

(Asante sana =asantay sana = kiitos paljon, swahili)

Nyt se on sitten tehty ja pakko myöntää, että hieman kirpaisi. Hetken aikaa. Tilattiin lentoliput Dar Es Salaamiin (tai niin kuin aikaisemmin kirjoitin: Dares Salami), Tansaniaan. Lähtö koittaa tammikuussa 2013, 14. päivä.


Ajankohta oli oikeastaan helppo valita, sillä a) tammikuun puolen välin jälkeen Tansanian hintataso esim. hotellien suhteen laskee, kun sesonki päättyy, b) helmikuun alussa on Akateemisen Kyykän MM-kisat ja niitähän siis EI VOI jättää väliin, c) helmikuussa on jo maaliskuu uhkaavan lähellä, mikä tarkoittaisi mahdollisesti useampia sadepäiviä ja d) avopuoliskon synttärit on tammikuussa ja mikä olisi hienompi paikka viettää synttäreitä kuin vaikkapa valkoinen hiekkaranta jossain Sansibarilla Intian valtameren värinen cocktail kourassa?!

Varaustilanteessa tuli tietysti pieniä ongelmia... ensin oli niin kovin vaikea päättää, mikä päivä mennään ja milloin tullaan. Avopuolisko oli kovin huolissaan siitä, että sama aika Tansaniassa toki söisi enemmän rahaa kuin sama aika Nepalissa, vaikka budjettireissulle ollaankin lähdössä. No, suurena haihattelijanahan se nyt ei meikäläiselle ollut mikään ongelma - pääasia, että reissuun pääsee, kyllä ne rahat jostain ilmestyy! Alkoi jo vähän hermostuttaa avopuoliskon jahkailu ja se asioiden pyörittely ja pohdinta. Lopulta päätettiin sitten siirtää paluupäivää vuorokauden aikaisemmaksi. Dar Es Salaamin rantakylät, Sansibarin ja Pemban saaret, Kilimanjaron ja Serengetin kansallispuiston kyllä ehtii siitä huolimatta.

Vaikka mua usein ärsyttääkin avopuoliskoni tapa järkeistää ja suunnitella asioita viimeisen päälle, mä olen kuitenkin vähän helpottunut, että sillä on selainen taipumus! Mä en tiedä, missä mä olisin haaveineni ja suurine ajatuksineni, jos se ei olisi tuossa välillä palauttamassa mua maan pinnalle!

Toinen iso ongelma meillä sitten syntyi siitä, kun ne halvimmat lennot yhden pysähdyksen taktiikalla osuivat aivan typeriin kellonaikoihin. Menomatkalla olisimme olleet perillä Daresissa puoli neljän aikaan yöllä! Nou thänks. Lentoaika, vaihtoajat ja kaikki muu olisikin sitten olleet tässä vaihtoehdossa enemmän kuin kohdillaan. Päädyimme lopulta valitsemaan muutamaa kymppiä kalliimmat lennot kahden pysähdyksen taktiikalla (Kööpenhamina-Doha ja Doha-Tukholma), koska ne yksinkertaisesti sopivat paremmin aikatauluineen.

Siinä lähti puolet kuun tilistä oikein kertaheitolla. Mutta mä tiedän, että se on sen arvoista. Kaikki on matkustamisen arvoista! No ei nyt sentään ihan kaikki...

Juu, ja mun kuntoilutkin ovat rajoittuneet tällä viikolla siihen, että käyskentelin pari tuntia Tampereen keskustan tuntumassa, Mustalahdella, Naistenlahdella ja Lapinniemellä kuvailemassa tuulista Näsijärveä. Auttoi ihan kamalasti tähän mun orastavaan nuhaan ja kuumeiseen oloon. Siinäpä se syy oikeastaan onkin, miksi tämän viikon kekkaloinnit esim. bollywoodissa on jääneet väliin. Mulla on sairas olo.

29. elokuuta 2012

Hällänkellari - maku meni

Pitkästä aikaa ajattelin vähän jakaa kokemuksiani Tampereen menomestoista ja tällä kertaa vuorossa olisi Hällänkellari Hämeenkadulla. Maanantaina yövuorojen jälkeen lähdin kollegani kanssa nollaamaan tilannetta ja hyvinhän se onnistui. Mitä nyt vähän alkoi v-tuttaan.

Päädyimme siis loppuillasta Hällään, koska se vaikutti siinä kohtaa äärimmäisen hyvältä vaihtoehdolta. Itsekin olen monesti ollut Hällässä, joten olin lähes varma, että hyvä fiilis olisi saavutettavissa tässä hämyisässä pubissa. No, alkuilta menikin hyvin. Laulettiin vähän karaokea, Kolmatta Naista ja ehkä kipale Jari Sillanpäätäkin (wtf!). Sitten mun työkaveri tipahti penkiltä.

No, ei siinä vielä mitään. Kaikki oli ihan ok. Ilta jatkui edullisen juoman merkeissä.

Jossain kohtaa asiat kuitenkin johtivat siihen, että mun oli laitettava eilen tiukkasävyinen sähköposti pubille. Multa meni niin maku koko Hällänkellariin, että en varmasti näytä naamaani siellä hetkeen, enkä siksi, että olisin jollain tapaa häpeissäni. Jos jonkun tulisi olla häpeissään niin sen vittupäätarjoilijan.

Lähdin tilaamaan lonkeroa tiskille. Baaritiskin takana seisoi miestarjoilija ja ilmoitti tiukkaan sävyyn, ettei mulle enää tarjoiltaisi. Olin ihan vähän vain hämmentynyt, sillä mä en kuvitellut olevani ihan niin humalapäissään siinä kohtaa. Kysyin sitten, että miksei ihmeessä. Jotenkin tuli vaan mieleen, että asiakkaana mulle olisi ehkä oikeus tietää syy siihen, miksen mä saanut ostettua sitä yhtä vaivaista lonkeroa. Miestarjoilija katseli mua tiskin takaa halveksivasti ja tiukaisi suorastaan hyökkäävästi, että ihan kuin sä et muka tietäis, älä viitti esittää! Tuijotin kaveria monttu auki. Siis mitä vittua. Tämän jälkeen miestarjoilija sitten käänsi mulle selkänsä ja saattoi jopa poistua paikalta.

Tiskin takana oli toinen tarjoilija, joten tietämättömyydestä kimmastuneena mä siirryin tämän luokse ja vaadin saada tietää syytä. Naistarjoilija sitten ilmoitti, että mulle ei myyty, koska mun ystävä oli tippunut tuolilta. Siinä kohtaa en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Mä en tiennytkään, että minä on yhtä kuin mun ystävä. Mietin jälkeenpäin - koska jätin sillä hetkellä tarjoilijat rauhaan ja päätin ottaa ystäväni mukaan ja siirtyä johonkin ystävällismielisempään paikkaan - että mitä jos meillä olisi ollut isompi seurue? Olisko koko sakki jäänyt ilman juotavaa? Miksei mua ja mun ystävää sitten vaikka heitetty pihalle, jos tuolilta ohi istuminen niin kovasti ärsytti pubin henkilökuntaa? Mistä lähtien baareissa on edes toimittu näin? Olenko mä jotenkin nin täysin pimennossa elänyt, kun en ole tämmöiseen taktiikkaan ennen törmännyt?

No, tämä oli aivan toisarvoinen asia. Mua jäi enemmänkin rassaamaan se miestarjoilijan törkeä käytös, että pakkohan mun oli se sähköposti aiheesta kirjoittaa! Jätkä on asiakaspalvelutyössä ja kehtaa rähistä tollei asiakkaalle (okei, 'rähistä' on tässä kohtaa ehkä hieman kärjistetty ilmaus, mutta...). Miksei voinut vain sanoa sitä asiaa mulle ystävälliseen henkeen? Joku ongelma kaverilla vissiin.

Mä en kyllä hetkeen mene siihen paikkaan. Olkoon siellä keskenään vittupäätarjoilijoittensa kanssa, aivan sama. Ei ole Tampereen ainut pubi, luojan kiitos.

Muuten Hällännkellari olisikin sitten saanut paljon pointseja. Yks vammatarjoilija sitten päätti pilata kaiken ...tana!

16. heinäkuuta 2012

Hakuna matata!

Se olisi sitten Tansania seuraavaksi maailmanvalloituslistalla. Tansania on kutitellut takaraivossa jo muutaman vuoden. Afrikka on kuitenkin astetta pelottavampi kohde kuin Aasia, en tiedä miksi. Ehkä se sama alkukantaisuus samalla sekä pelottaa että kiehtoo.

Oli kamalan vaikea päättää kohdetta. Nepalin jälkeen mulla oli sellainen "tyhjä" olo. Nepal oli siintänyt mun silmieni edessä niin monta vuotta, niin voimakkaana ja suurena intohimon kohteena, että oikeastaan mikään maa sen rinnalla ei houkutellut samalla tavalla; kaikki muut tuntuivat yksinkertaisesti laimeilta matkakohteilta.

Nepalista mä unelmoin edelleen, mutta koska mä haluaisin nähdä koko maailman, nyt oli keksittävä jotain muuta. Ykkössijalla sinnitteli pitkään Kuuba ja Jamaika, sitten Trinidad & Tobago sekä ainainen Kiina (jonne avopuolisko jostain syystä ei sitten halua ei millään!). Tansaniakin aina toisinaan välähti ajatuksissa, mutta jäi pitkään Kuuban ja Karibian varjoon. Sitten se jotenkin iski. Siinä jäi kaikki muut kakkoseksi. Tansaniaan mä haluaisin. Eilen juttelin avopuoliskon kanssa, miten innoissani mä siitä olin. Sitten me päätettiin, että se se olisi. Avopuoliskolle aurinkoa ja valkoisia hiekkarantoja, mulle safaria, eläimiä ja valkoisia hiekkarantoja.

"Itä-Afrikassa sijaitseva Tansanian tasavalta on Kilimanjaron vuoren, Sansibarin saaren ja Serengetin ylängön kotimaa, elämän kehto, jossa on budjannut ihmisiä ja ihmisenkaltaisia lajimme esi-isiä jo kaksi miljoonaa vuotta sitten. Travelleri matkaa Tansaniaan kulkeakseen löytöretkeilijöiden tamppaamia polkuja, bongatakseen pärähdyttävänmallisia eläinkunnan edustajia ja kokeakseen Afrikan sellaisena, kun se lapsuudessa luetuissa seikkailutarinoissa ensi kerran avautui."

Itse oli suunnitellut reissua maaliskuulle, mutta koska maaliskuussa Tansaniassa alkaa sadekausi, long rains, ja sadetta jatkuu huhti- ja toukokuun ajan lähes taukoamatta, matka siirtyy tammi-helmikuulle (mitä todennäköisimmin). Kilroylta on tsekattu jo lentoja, yhden pysähdyksen taktiikalla Dar es Salaamiin pääsisi mukavasti alle tonnilla. Matka-aikakaan ei olisi paha (ainakaan verrattuna Nepalin reissuun), mukavat 13-14 tuntia.

Eilen illalla tilasin Lonely Planetilta +400-sivuisen Tanzania travel guiden, uusi painos on sopivasti ilmestynyt juuri tänäkesänä. Hintaa pärähti sellanen 15 euroa + postikulut! Reissu taittuu huomattavasti paremmin, kun on ensikäden tietoa kourassa. Ei me sentään ihan niin kaistapäisiä matkaajia olla, etteikö opukset olisi tarpeen! Nepalin matkalla totesimme molemmat, miten vallan mahtava juttu nämä Lonely Planetin asiantuntevat oppaat ovatkaan! Suosittelen! Näitä oppaita on tehty vissiin jokaisesta maasta, joka tältä pallolta löytyy.

Mutta mikä parasta koko Tansaniassa! Vaikka Tansaniasta ja sen hurjan mielenkiintoisilta saarilta löytyy valkeata piitsiä silmän kantamattomiin (ainakin melkein), mun ei todellakaan tarvitse murehtia rantakuntoon pääsemisestä! 

"Iso berberi eli kokoisa äässi on tansanialainen kauneusihanne, persevä nainen saa peräänsä kunnioittavia katseita ja kosiomiehiä" 

Siis jotain aivan muuta kuin laihuutta ihannoivissa länsimaissa! Tansanialaiset tulevat kyllä olemaan niin kateudesta vihreinä avopuoliskolleni, haha!

(Molemmat lainaukset teoksesta Mad World - Seikkailijan Atlas: Tuomas Milonoff, Riku Rantala)

17. huhtikuuta 2012

Takaisin Nepaliin

Reissu oli aivan mahtava. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan omituiselle edes ajatella, että hei, mähän olin siellä! Mä ihan oikeasti olin siellä! Kuvien katsominen tuntuu kummalliselle. Aivan kuin olisi ottanut kuvia näkemästään unesta.
 
Unelmien matkakohde
Vaikka mä odotin niin innolla näkeväni ne jättimäiset lumihuippuiset vuoret, nyttemmin ajateltuna pelkästään jo nepalilaiseen kulttuuriin tutustuminen oli huisin mieletöntä. Oikeastaan, mitä lähemmäs reissu aikoinaan tuli ja mitä enemmän mä lueskelin etukäteen Lonely Planetia, sitä enemmän nepalilaisen ihmisen elämä alkoi mua kiinnostaa. Se oli niin erilaista. Kaikesta köyhyydestä ja alkeellisuudestaan huolimatta se oli suorastaan lumoavaa. Vaikka reissussa muutamaan otteeseen tulikin mietittyä, että mitä helkkaria mä täällä teen, miten tämä VOI olla kenenkään unelmien matkakohde tai miten kulttuurishokissa satunnaiset uudet kokemukset suoraan sanoen vituttivatkin, mä rakastuin päätä pahkaa. Ihan siihen kaikkeen.

Hetki ennen auringonnousua, Nagarkot
Jokaiselle jotain
Nepal on aivan uskomattoman monipuolinen matkakohde. Nepalissa voi viettää kaupunkilomaa (ainakin Kathmandun miljoonakaupungissa, jos nyt ei sitten kaipaa välttämättä merkkiliikkeitä ja mahtavia shoppailumahdollisuuksia), rantalomaa (siitäkin huolimatta, että meri on kaukana ja vesistöt saastuneita), safari- ja viidakolomaa (etelä-Nepalista löytyy melkoinen viidakko), tietysti vuorikiipeily-, trekki- ja vaelluslomaa, oikeastaan mitä tahansa extremelomaa (vuorikiipeilystä koskenlaskun kautta luolakiipeilyyn ja liitovarjoiluun)... ihan mitä vain mieli tekee!

Ainut, mihin Nepal ei ehkä ainakaan parhaiten sovellu, on kaksiviikkoinen rentoutumisloma pikkulasten kanssa (vrt. vaikkapa Thaimaan turistikohteet). Okei, lasten kanssa kyllä pärjää Nepalissa. Nepal oli aika helppo maa matkustaa, ei lainkaan niin hankalaa ja extremeä kuin mä alunperin olin kuvitellut (siitä oli siis helppo aloittaa tämä meikäläisen maailmanvalloitus). Tosiasia vaan on se, ettei Nepalissa ole lapsille mitään. Kathmandulaaksossa ainut lapsia kiinnostava kohde saattaisi varmasti olla eläintarha, etelässä norsuajelu. Siinä ne sitten ovatkin. Reissun päällä nähdessäni joidenkin raahanneen mukaansa pieniä lapsia, ajattelin miten se oli lähinnä itsekästä ja epäreilua lapsia kohtaan. Pieniä lapsia kun ei voi kiinnostaa joku tuhat vuotta vanha temppeli.
 
Haaveissa vain
Reissussa syntyi väkisin salainen pieni haave trekkaamisesta, vaikkapa Annapurna base campille. Totuus vain on se, ettei meikäläisen tämänhetkisellä fysiikalla nousta yhtään mihinkään. Jo pienet kukkulat ja maksimissaan neljä tuntia kestäneet hiket saivat mut raivon partaalle, kuinkas sitten pari viikkoa kestävä nousu VIELÄ korkeammalle, vielä hankalammassa maastossa? Ei siis tule kuuloonkaan, ei vielä vuosiin. Ehkä joskus, jos polte kasvaa niin suureksi, että mä pystyn treenaamaan itseni siihen kuntoon... se olisi sanoinkuvaamattoman upeaa. Se jos mikä olisi vuorien kauneudesta lumoutuvan ihmisen elämän kohokohta!

Ensi kerralla sitten
Kaksi viikkoa Nepalissa oli aivan liian lyhyt aika kokemaan ja näkemään kaikki maan ihmeellisyydet. Lähes jokainen paikallinen, joka kysyi matkamme pituutta, naurahti osaaottavasti ja totesi saman. Paljon siis jäi vielä näkemättä, Luklan vuoristokylä ja Mt. Everest, Terain viidakko etelässä Intian rajalla. Mutta ei se mitään. Tämä matka Nepaliin saattoi olla mun ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen.

"Knowledge of what is possible is the beginning of happiness <3 2012" Sam's Pub, Kathmandu

12. huhtikuuta 2012

Exploring Nepal: Last day

Viimeinen kokonainen päivä Nepalissa omistettiin Kathmandu-laakson eläintarhalle ja Patanin kaupungille. Mun olokin oli jo parempi, pitkien yöunien jälkeen ja kun viimein sai kunnolla syötyä jotain.


Eläintarha mua houkutti ihan siinä mielessä, että mä oletin siinä saasteiden, lian ja ihmispaljouden valloittamassa laaksossa eläinten olojen olevan... hyvinkin surulliset. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, onneksi. Tarha oli siisti ja eläimillä hyvät oltavat. Aina tietysti löytyisi parantamisenkin varaa, mutta retkestä jäi suuhun oikein hyvä maku.





Eläintarhasta kävelimme reilun kilometrin verran Patanin durbar squarelle, jossa komeat temppelit koristivat kaupungin siluettia. Palkattiin opas 6 eurolla, joka esitteli nähtävyydet. Olimme jo sen kahden viikon aikana suuresti ihmetelleet krääsäkauppiaiden myynnissä olevia metallisia kulhoja, joita "soitettiin" sellaisella pienellä puukapulalla. Kun asiasta kysyimme oppaaltamme, hän johdatteli meidät ihan oikeaan soivien kulhojen kauppaan ja saimme vihdoin vastauksen mieltä polttavaan kysymykseen, mikä näiden kulhojen tarkoitus oikein oli.

Patan durbar square

Soivia kulhoja käytetään ainakin Nepalissa erilaisten kiputilojen ja särkyjen hoitoon. Kulhoa kumautetaan ja soitetaan puukapulalla niin, että siitä lähtevä värähtely tai "musiikki" auttaa hillitsemään esimerkiksi päänsärkyä. Liikkeessä oli jopa huone, jonne ihmiset tulivat hoidattamaan särkyjään ja stressiään näiden kulhojen avulla.

Soivien kulhojen kaupassa
Kulhoja oli erikokoisia ja Mikkokin pääsi kokeilemaan, miltä soiva kulho tuntuu vaikkapa päässä. Värähtely oli todella voimakasta, se sai vedenkin pärskymään omituisesti, mutta jäin silti epäröimään, auttaako se päänsärkyyn vai pahentaako se sittenkin sitä... ostimme Buddhan silmillä varustetun kulhon matkamuistoksi 35 eurolla. Mun oli pakko saada sellainen. Kulho on kuitenkin sen verran pieni (halkaisijaltaan korkeintaan 15cm), ettei sen värähtely tunnu keholla samalta kuin isomman (halkaisija vaikkapa 30cm). Soivien kulhojen mysteeri oli ratkaistu.

Iltaa lähdimme viettämään Thamelin sydämeen ensimmäisinä iltoina löytämäämme Tom&Jerry-pubiin. Meno oli taas korkealla ja drinkkien alkoholipitoisuudet myös. Vaikka baarin olisi pitänyt sulkeutua jo kello 23:00, ihmiset vain edelleen istuivat ja joivat. Pubin omistajat vetivät verhoja ikkunoiden eteen. Kenties tämä kello yhdentoista takaraja tarkoitti vain sitä, ettei sen jälkeen baariin otettu enää ketään sisälle, mutta sisälläolijat saivat bilettää niin pitkään vain kuin jaksoivat. Me lähdimme hotellille puoli kahdentoista aikoihin.

Sinänsä ei ollut enää yllättävää, että kaupungin hiljennyttyä ja pimeyden laskeuduttua sen ylle, jokaiselta synkältä kadulta ilmestyivät epäilyttävät kasvot ja korviin kävi ankara kuiske: hello mister, do you smoke? Näitä marihuanan myyjiä löytyi ilta-aikaan uskomaton määrä ja kolmensadan metrin matkalla Mikolle ehdittiin kaupitella ainakin neljä kertaa huumehia. Tähän olimme tottuneet jo niinä ensimmäisinä iltoina Kathmandussa.

Viimeinen ilta Kathmandussa
Sunnuntaina jätimme hyvästit meitä ihmetyttäneelle ja ihastuttaneelle maalle. Nepalista poispääseminen oli lähes yhtä hankalaa kuin sinne meneminenkin, ellei jopa vaikeampaa. Lentokentällä piti täyttää lippusta ja lappusta ja kahden metrin välein oli turvatarkastuksia. Ehdimme juuri ja juuri Bahrainiin lähtevään koneeseen, ihan vain siksi, että hommat oli tehty niin hankalaksi lentokentällä. Yökoneilla lensimme ensin Bahrainiin ja sieltä vaihdoimme lennossa konetta Kööpenhaminan koneeseen. Helsingissä olimme maanantaina kello 12:05.

Paitsi mun rinkka, joka oli jäänyt matkalle. Se pääsi kotiin pari päivää kotiinpaluun jälkeen.

Exploring Nepal: The most beautiful scene... ever

Kolmantena päivänä suunnistimme Pokharasta n. 7 kilometrin päässä sijaitsevaan Sarangkotin kylään. Taivas oli taas kirkas, joten mä tiesin jo etukäteen, että retki tulisi onnistumaan juuri niin hyvin kuin mä olin haaveillutkin. Sarangkotin pikkuruinen kylä pienen harjanteen päällä tarjosi uskomattomat näkymät Himalajalle ja Annapurna-ylängölle.
Sarangkotin kylä
Ennen kuin kuitenkaan pääsimme (taas) patikoimaan ja nousemaan epämääräisiä kiviportaita ylemmäs ja ylemmäs, meillä meinasi tulla pienimuotoinen ongelma meidän taksikuskin kanssa, joka ajoi meidät ylös kylään. Ukkeli olisi kovasti halunnut ajaa meidät myös takaisin alas ja olisi tietysti mielellään ottanut siitä saman hinnan kuin ylöspäin tullessamme (9 euroa) eikä hän tahtonut millään uskoa, kun me sanoimme kävelevämme alas. Hermoille käyvän väittelyn ja selvittelyn jälkeen me lopulta päästiin taksikuskista eroon.

Retki Sarangkotiin oli ehdottomasti yksi koko matkan kohokohdista ja oivallinen päätös Pokharassa kyläilylle. Kävelimme pienen, lähes olemattoman kylän läpi, nousimme hieman ja katselimme mielettömän kaunista, ehkä kauneinta näkymää ikinä, joka avautui meille pohjoisessa. Annapurna-ylänkö, Annapurnan ja Machhrapuchhren huiput kohosivat käsittämättömän suurina siinä ihan lähellä. Se ei toki ollut ensimmäinen kerta matkan aikana, kun vuorien todellinen kokoluokka jaksoi äimistyttää. Kathmandu-laakson kukkulat kohosivat suunnilleen kahteen kilometriin, joita siis Euroopassa olisi pidetty jo vuorina. Nepalissa ne olivat vain jotain vaivaisia pikkumäkiä. Korkealle vasten sinistä taivasta kohoavat yli kasitonniset vuoret olivat siis jo mainitsemisen arvoisia!

Annapurna

Machhrapuchhre

Tietystikään, yksikään kuva (etenkään nämä meikäläisen melko huonolaatuiset) eivät riitä kuvailemaan lumihuippujen todellista lumoa ja kauneutta. Kyllä se pitää nähdä ihan itse ihan omilla silmillä.

Pysähdyimme kulkureittimme varrella juomaan vettä pieneen kioskiin keskellä ei-mitään, vaihdettiin muutama sananen kioskin omistajan kanssa, katseltiin taivaalla liiteleviä kymmeniä paraglaidaajia ja jatkettiin sitten matkaamme alamäkeen. Paragliding olisi ehkä ollut oivallisin ja upein tapa päästä Sarangkotista alas, mutta se olisi samalla ollut myös tyyrein tapa tulla alas. Valitsimme erittäin vaikeakulkuisen polun, joka nostatti ainakin meikäläisen otsalle pikkuruisia raivon ja jännityksen hikikarpaloita.

Palasimme Phewa-järvelle, käytiin syömässä, annettiin hotellijäbille vähän pyykättävää ja valmistauduttiin viimeiseen iltaan Pokharasta. Bussi Kathmanduun lähti seuraavana aamuna 07:30.

Suunnistimme Lonely Planetistakin löytyvään Buzy Bee-nimiseen baariin ja tavattiin siellä marjaisan vesipiipun turvin jamppa Jyväskylästä! Jamppa (jonka nimeä en muuten muista sitten ollenkaan) oli ollut trekkailemassa monta päivää jossain Annapurna-ylängöllä, kertoi suomalaisen rentoutuneeseen tapaan viikon kestäneestä ripulistaan ja miten jääkylmässä vuoristossa jääkylmä suihku oli ollut erittäin mieleenpainunut kokemus. Kun keskustelu sitten siirtyi siihen, miten mahtava ja kannattava idea olisi rakentaa pieniä puusaunoja trekkireittien varrelle, mua alkoi taas vaihteeksi unettaa aivan mielettömästi. Kun osa länkkäreistä alkoi sitten kompuroida ympäriinsä meidän ympärillä, me päätettiin lähteä nukkumaan.

Kävimme tsekkailemassa myös nepalilaisia tanssiesityksiä samaisena iltana!
Bussimatka takaisin Kathmanduun oli ihan hirveä. Mulla taisi olla pienimuotoinen krapulakin, mutta oloa ei ainakaan helpottanut kipeä kurkku ja omituinen liman kerääntyminen johonkin syvälle hengitysteihin. Mä nukuin melkein koko seitsemän tuntia, syötyä tuli todella onnettomasti ja tietysti me istuttiin juuri paahtavan auringon puolella. Taukopaikalla päästin reikävessaan varpusparven (luojan kiitos, mulla oli repussa nenäliinoja...), joka muuten oli reissun ensimmäinen ja myöskin viimeinen. Oikeastaan, mä olin enimmäkseen ummella koko reissun ajan, liekö johtunut alkumatkasta syömästäni Precosa-kuurista? Parempi niin kuin jyväskyläläisjampan kuvailema viikon ripuli.

Kathmandussa päädyimme jälleen kerran Elbrus Homeen, josta luojan kiitos löytyi meille huone kahdeksi viimeiseksi yöksi. Olotila Kathmandussa oli edelleen huono ja mä olin varmasti erittäin freesin näköinen, kun lähdimme sitten iltapäivällä neljän aikoihin ensimmäistä kertaa syömään sen päivän aikana. Kanakeitto ei tosin sinäpäivänä oikein maistunut. Loppupäivä meni eräänlaisessa horteessa hotellihuoneessa. Taisi alkaa parin viikon reissaaminen jo uuvuttaa hieman.

6. huhtikuuta 2012

Exploring Nepal: experiencing Pokhara

Pokhara oli jotain aivan muuta kuin Kathmandu. Mä en oikeastaan olisi uskonut olevani enää edes Nepalissa, jos kukkuloiden takaa ei olisi pilkistänyt huikeat Annapurna I:n (8091m) ja Machhrapuchhren (6993m) lumiset huiput. Ensimmäinen aamu Pokharassa valkeni siis aurinkoisena ja ennen kaikkea lämpimänä ja päivä soljui mukavasti kaupungilla käyskennellessä ja Phewa-järvellä soudellessa.


Ajelimme taksilla muutaman kilometrin päässä keskustasta sijaitsevaan vanhaan Pokharaan, siihen Pokharaan, joka se oli ollut ennen kuin kaikki olivat tajunneet Himalajan kutsun ulkomaalaisille turisteille. Periaatteessa se ei erottunut millään tavalla siitä "uudesta" Pokharasta, vaikka romukauppiaat sieltä tyystin puuttuivatkin. Lisäksi kadulla kävellessä sai tuta nahoissaan, että hei, olen valkonaama!

Mä olin jo muutaman päivän ajan yrittänyt sulatella sitä tosiasiaa, että turistirysien ulkopuolella valkoihoinen länkkäri sai osakseen merkitsevää tuijotusta ja monttu auki ihmettelyä. Pokharassa mä sain siitä tarpeekseni, vaikka jollain tasolla edelleen ymmärsinkin, että valkoihoinen ihminen todella oli paikallisille uusi ilmestys. Mua alkoi suunnattomasti hermostuttaa ihmisten perään kuikuilevat ja kummastelevat katseet ja uhosinkin muutamaan otteeseen, miten mä sitten kotona Suomessa alan tuijottaa kaikkia vastaantulevia tummaihoisia yhtä tyrmistyneenä. Sitten mä muistinkin, että ainiin, kyse oli Suomesta ja mähän olisin tietysti heti rasisti, jos mä niin todella tekisin! Perkele. Okei, tää oli nyt tämmöstä sarkasmia...

Vaikka Mikko kovasti oli uhonnut menevänsä uimaan Nepalissa (sillä oli uimapöksytkin mukana), jos vaan mahdollista, me tyydyimme kuitenkin vaan vuokraamaan vene parilla eurolla. Ihanasta rantaviivasta ja sinertävästä vedestä huolimatta järvi oli aivan yhtä saastunut kuin mikä tahansa vesistö Nepalissa (siksi ei tullut mieleenkään koskea ravintolassa kalaan, joka kuvauksensa mukaan oli local). Mikkoa ei tosin yhtään harmittanut uintireissun peruuntuminen järkisyistä, vaikka ei se soutaminenkaan kovin hyvin tuntunut aluksi sujuvan pelkällä yhdellä airolla, tai melalla.

Toisena päivänä lähdimme patikoimaan n. 900 metrin korkeudessa tönöttävälle World Peace Pagodalle. Matkalla poikkesimme katsomaan Devi's Fallsia, pientä vesiputousta, jonka paikalliset olivat senkin ehtineet roskata. Sitten alkoikin elämäni fyysisesti koettelevin kokemus, kun lähdimme nousemaan kohti pagodaa (joka siis muodoltaan oli ennemminkin stupa). Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta valehtelematta +30 (auringossa vielä enemmän) ja portaat tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Tietystikään matkan varrella ei ollut kuin muutama varjoisa kohta. Luulin kuolevani, silmissä pimeni ja reidet huusivat hoosiannaa. Nousun rinnalla bodypumpin kyykyt alkoivat tuntua ihan lasten leikiltä...

@ Devi's falls
Olin varsin ylpeä itsestäni, kun olimme viimein kivunneet viimeisenkin portaan. Mulla on sen verran huono tahdonvoima (ja näköjään myös kunto), etten olisi lainkaan yllättynyt, jos olisin luovuttanut kesken kaiken. Onneksi en luovuttanut. Tunsin itseni vähintäänkin voittajaksi, kun katselimme pagodalta alas kaukana siintävään Pokharaan. Tietysti kello oli taas jo niin paljon, että pohjoisesta nousi pilvenhattaroita, jotka peittivät varmasti komean näkymän Annapurna-ylängölle. Olin kuitenkin niin poikki, ettei se jaksanut kauaakaan mua harmittaa.

Matkalla World Peace Pagodalle
World peace pagoda
Pokhara korkeuksista (vuorien pitäisi näkyä ylimpien pilvien kohdalla)
Laskeuduttuamme takaisin Pokharaan me lähdettiin sitten omille teillemme. Mikko paineli innoissaan paikalliselle punttisalille ja mä suuntasin ihan kulman takana sijaitsevaan Seeing Hands Spahan. Nämä sokeat hierojat ovat erityisesti trekkaajien ja vuorikiipeilijöiden suosiossa, mutta minulle riitti ihan hyvin syyksi neljän tunnin mehut vienyt pikkuvaellus. Tunnin kokovartalohieronta maksoi 10 euroa ja jestas, että teki gutaa! Olo oli hieronnan jälkeen sen verran rentoutunut, ettei meidän juhlimissuunnitemista tullut sitten oikein enää mitään.

Ostettiin pikkuputiikista pieni pullo nepalilaista vodkaa ja pullo cokista, tarkoituksenamme juoda hotellilla pohjia ja lähteä sitten etsimään Pokharan yöelämää (Mikä yöelämä? Nepalissa KAIKKI pubit ja baarit menivät viimeistään kello 23 kiinni. Yleensä kadut hiljenivät jo kymmenen jälkeen.). No, tähän asti kaikki menikin hyvin, mutta sitten se iski. Armoton väsymys ja unetus. Mä en yksinkertaisesti jaksanut. Mikko vähän pettyi ja meni mököttäen nukkumaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun meikäläinen oli reissun aikana iltauninen!

Otteita matkapäiväkirjasta

Pokhara, 21. maaliskuuta "Mä en ennen eilistä tajunnut, miksi mä olen niin pirun väsynyt joka ilta. Mikko kertoi punttisalin omistajan kertoneen, että juuri tähän vuodenaikaan Nepalissa kukkivat tietynlaiset kukat, jotka erittävät kuulemma jotain laiskottavaa kemikaalia. Johtuuko tämä iltaväsymys siis tästä vai onko kyseessä tavallinen "aikaisin-nukkumaan-aikaisin-ylös-efekti"? Nimim. Kello on puoli kahdeksan ja meikä on jo tikkana ylhäällä. Kännit jäi vetämättä."

Mä olin kuitenkin unelmieni lomakohteessa ja olisin tahtonut nähdä enemmän sitä "yöelämää". Mä olin vaan niin helkkarin väsynyt ja laiska iltaisin... tai sitten kyseessä oli yliannostus ulkoilmaa.

3. huhtikuuta 2012

Exploring Nepal: laundry & 7 hrs to Pokhara

Nagarkotista palasimme takaisin Kathmandun hektiseen elämään sunnuntaina, mutta onneksi vain yhdeksi yöksi. Vaikka Kahtmandu kaikessa jännittävyydessään olikin varsin mielenkiintoinen kaupunki, tällaisesta ikuisesti vannoutuneesta maalaistytöstä rauhallinen ja hiljainen maaseutu vuoristonäkymineen oli ehdottomasti  se, johon Nagarkotissa rakastuin ja jonka vuoksi jo odotin matkaa Pokharaan.

Kathmanduun palattuamme toivoimme hartaasti, että meille olisi ollut yhden yön verran sijaa vanhasta kunnon Elbrus Homesta. Elbrus Home oli kuitenkin täynnä, mutta sen sijaan meille löytyi tilaa eräänlaisesta ystävyyshotellista n. 10 minuutin kävelymatkan päästä läpi elämää ja romukauppiaita kuhisevan Thamelin. Avalon-hotellista saimme huoneen hintaan 5 euroa per naama per yö. Asetuttiin taloksi, yritettiin sopeutua taas siihen kaupungin loppumattomaan meteliin ja päätettiin hieman pyykätä. Meillä kävi uskomaton tuuri, sillä hotellihuoneessa oli kylpyamme (ensimmäinen ja ainut koko reissun aikana), jossa oli helppo pesaista likaisia vaatteita. Tai niinhän se meni, että minä pyykkäsin ja Mikko luki kirjaa.

Pyykit kuivumassa!
Niinhän siinä sitten kävi, että juuri sinäiltana lyösimme Kathmandusta ihan oikeat bileet, jotka oli pakko jättää jo aikaisin kesken, sillä kello soitti seuraavana aamuna 5:45. Se oli tietysti juuri meidän tuuria: kun me niin kovasti olimme etsineet Thamelista kunnon juhlia, niin tietysti eksyimme juuri "vääränä" iltana Lonely Planetinkin suosittelemaan Tom&Jerry-pubiin. Pubi oli täynnä ihmisiä ja hyvää musiikkia. Kumpaakaan meistä ei kuitenkaan houkuttanut seitsemän tuntia kiemuraista vuoristotietä krapulaisena.



Kyllä, bussi lähti aamulla kello 7:00 kohti Pokharaa ja tässä 200 kilometrin matkassa kesti todella lahjakkaat seitsemän tuntia. Bussilippu oli 5 euroa per naama. Onneksi bussi oli sentään iso, joten huomio kiinnittyi vähemmän siihen edelleen arveluttavan mutkaisaan Prithvi highwayhin. Jälleen kerran siis uhmasin kohtaloani vain nähdäkseni vuoret. Pokhara tunnetaan maailmalla kaikkien trekkaajien ja vuorikiipeilijöiden kaupunkina, josta lähtee suositut Annapurna Circuit- ja Annapurna Base Camp-vaellusreitit. Tämä muutamien satojen tuhansien asukkaiden kaupunki oli siis kuuluisa myöskin komeasta Annapurna Himalayan rangesta.

Seitsemän tuntia meni yllättävän mukavasti. Tuli vähän nukuttua, pysähdyimme kaksi kertaa pitämään taukoa ja sitten kun uni kaikkosi silmistä, mä keskityin kuumeisesti siihen upeaan maisemaan, joka vilahteli bussin ikkunan takana. Prithvi hwy ei ehkä nimensä mukaisesti ollut highway, sillä se kulki kiemurrellen syvien ja massiivisten laaksojen pohjalla, jossa pääosissa olivat erilaiset isot joet kuten idässä Trisuli ja lännessä Seti. Laaksot olivat mykistävän isoja ja kauniita eikä niitä voinut kuin tuijottaa. Niitä on oikeastaan aika vaikea sanoin kuvaillakaan. Se pitäisi nähdä itse.

Kuten arvata saattaa, päästyämme perille Pokharaan meidän turistien kimppuun tarrasivat jälleen kerran hotelli- ja taksiriivaajat, jotka kaupittelivat meille kaikki aina vain edullisempia ja halvempia ratkaisujaan. Meillä ei ollut Pokharassa varattuna minkäänlaista asumusta, mutta olimme bussimatkan aikana tutkailleet rakasta ja elintärkeää Lonely Planetia ja bonganneet sieltä erään budjettiluokan hostellin aivan kävelymatkan päästä. Okei, se olisi ollut kävelymatkan päässä ilman miljoonakiloista rinkkaa selässä... karisteltiin kuitenkin hotelli- ja taksiriivaajat kannoiltamme ja kävelimme Phewa Lakesidella sijaitsevaan Peace Eye Guest Houseen. Se kannatti! Huone saatiin hinnalla 3 euroa per naama per yö, ei paha.



Utuinen Phewa
Ensivaikutelma Pokharasta oli hyvä, vaikka taivas olikin mennyt taas pilveen enkä mä päässyt vielä kosketuksiin vuorien kanssa (ilmiö tuntui olevan vuorilla joka kerta sama: vaikka aamu olisi ollut kuinka kirkas ja aurinkoinen, viimeistään kahden aikaan iltapäivällä vuorilta vyöryi pilviä peittäen ne kokonaan). Phewa-järven rannalla sijaitseva kaupunki oli huomattavasti rauhallisempi ja seesteisempi kuin likainen ja ahdas Kathmandu: liikennettä oli yli puolet vähemmän, samoin ihmisiä ja roskia, luonto oli lähellä ilman tunkkaista saastepilveä ja ilmasto tuntui lähinnä trooppiselta. Oikeastaan ensivaikutelma oli täydellinen, vaikka ruoka maksoikin Pokharassa paljon! Tai no, ainakin enemmän kuin Kathmandussa. Kunnon ateriasta joutui pulittamaan ainakin kolme euroa...!

Sää oli harmaa saapumispäivänä.
Sää helli meitä Pokharassa koko meidän vierailujan ajan, vaikka ihmisenä, joka pidän talvesta ja vilpoisemmastakin säästä, +30 astetta varjossa oli joinain päivinä hitusen liikaa meikäläiselle. Vaikka hiki pääsääntöisesti virtasikin Pokharassa ankaran ponnistelun (josta kerron myöhemmin) ja lämpimän sään vuoksi, oli silti aika perseestä, ettei hotellihuoneen kylppäristä saanut lämmintä vettä. Kyllä, vesi oli jäätävää.

Tämä ensimmäinen kosketus Aasiaan ja yleensäkin kehitysmaan oloihin oli kyllä em. suhteessa varsin opettavainen. Sitä oppi arvostamaan kaikkea sitä pientä ja yksinkertaisia, mikä meille suomalaisille on niin itsestäänselvää. Esimerkiksi se, että meillä on sähköä tarjolla 24/7. Nepalissa sähköä oli saatavilla vain muutama tunti siitä ajasta, kun olit hereillä. Etenkin opin arvostamaan kuitenkin juuri vettä. Nepalissa kun ei voinut olla varma tuleeko suihkusta vettä ollenkaan ja jos tuli, niin tuliko sieltä lämmintä vettä ollenkaan vai hyvin hitaasti (puhumme useista minuuteista) lämpiävää vettä. Sun ei tarvitse pohtia näitä asioita, kun sä menet Suomessa hotelliin.

Reissussa mä tajusin, miten hyvin meillä suomalaisilla ihan oikeasti asiat ovat. Se turhanpäiväinen suomalaisten valittaminen aiheesta kuin aiheesta alkoi ihan hippasen ärsyttää. Jokaisen tulisi matkustaa alueelle, jossa asiat ovat ihan oikeasti huonosti. Silloin sitä ehkä tajuaisi, että Suomi saattaa ihan oikeasti vaikka ollakin hyvinvointivaltio.

31. maaliskuuta 2012

Exploring Nepal: chilling out Nagarkot

Hengitysteitä ja -elimiä raastaneen Kathmandun jälkeen oli mahtavaa viimein suunnata kohti maaseutua ja puhdasta vuoristoilmaa. Vihdoin ulos saastaisesta miljoonakaupungista, vihdoin kokemaan sitä, mitä mä Nepalista kaipasin: vuoria.


Huolimatta siitä, että paikallisella bussilla Nagarkotiin olisi päässyt varmasti yli puolet halvemmalla, istahdimme kuitenkin "mukavaan" turistiminibussiin, johon lippu maksoi sellainen 4 euroa per naama.

Matkaa Kathmandu-laakson laitamilla sijaitsevaan Nagarkotiin oli vain n. 32 kilometriä, mutta matkalla ymmärsimme, miksi bussilippu maksoi "niin paljon" ja miksi tässä matkassa kesti lähes kaksi tuntia. Laakson pohjalta bussi lähti hitaasti (eikä voi sanoa lainkaan, että myös varmasti) nousemaan yli 2000 metrin korkeudessa pönöttävää kylää, jota tuskin olisi ollut edes olemassa ilman komeaa Langtang Himalayan rangea ja turisteja. Tietysti reitti kulki mutkaisasti jyrkkien rinteiden reunoilla ilman minkään valtakunnan kaiteita. Jännitystä (ja suoranaista kuolemanpelkoa) herätti myös se, että tie oli ehkä juuri ja juuri minibussin levyinen, joten vastaantulevien kanssa oli aikamoista kikkailua koko matkanteko. Siinä hidastellessa ja kaasutellessa vuoronperään mahtoi bensaa palaa...

Olin kyllä kuullut, että Nepalissa matkanteko saattaa olla pelottavaa ja oikeaa helvettiä juurikin näillä epämääräisillä vuoristoteillä, mutta en arvannut, että se ihan niin pelottavaa olisi ollut. Rystyset valkoisina mä puristin penkkiä allani ja yritin välillä uskaltaa avata silmäni nähdäkseni upeita maisemia. Mä en varmaan koskaan ole pelännyt henkikultani puolesta niin paljon!

Perille kuitenkin päästiin ehjin nahoin. Meillä ei ollut etukäteen varattuna mitään majoitusta, joten toivoimme sormet ristissä, että matkan aikana Lonely Planetista löytämämme Hotel at the end of the universe -hotellilla olisi tilaa kahdelle suomalaistollolle. Kun olimme selvinneet jälleen kerran kuumottavasta hotelliriivaajien tarjoustulituksesta (joka siis alkoi jo ennen kuin bussi oli pysähtynyt), lähdettiin etsimään kyseistä hotellia. Se löytyi, kuten myös tilaa meille! Asuttiin kaksi yötä sellaisessa todella kivassa, mutta jäätävässä mökissä. Seinät olivat kiveä ja ikkunoita perkeleesti, joten oli vähintäänkin itsestäänselvää, että mökkiin oli iskenyt viileän vuoristoilman keskittymä. Mökki oli ehdottomasti koko reissun siistein asumus, joka meille siunaantui ja olisi varmasti (kylmyydestä huolimatta) kelvannut kelle tahansa länsimaalaiselle mukavuuksia kaipaavalle tyypille!

Sitten mä näin ne. Ekan kerran. Mun Himalaja-neitsyys meni. Vaikka iltapäivä oli nostattanut pohjoisessa majesteettisina seisoville vuorille satunnaisia pilvenriekaleita, mä kuitenkin näin ne, ainakin osittain. Lähdettiin kävelylle ja kuvailtiin, seistiin vaan hiljaa kuilun reunalla ja tuijotettiin yli seitsen- ja kasitonnia huippuja. Edes Mikko ei voinut olla kieltämättä, miten upeita ne olivat. Mä olisin voinut tuijottaa niitä monta tuntia. Oli jotenkin käsittämätöntä, että siinä ne viimein nyt olivat. Miten ne yhtäkkiä siinä olivatkin?! Olin mykistynyt.


Mykistyneisyyteni jatkui illan edetessä, kun palasimme hotellille ja nautittiin hotellin tarjoamasta ruuasta ja virvokkeista. Nepalilaiseen viiniin tehty cocktail vei mun sydämen ja mä join niitä ehkä... viisi. Ennen pientä humaltumista me kuitenkin ehdittiin vielä kokea yksi henkeäsalpaavimmista auringonlaskuista ikinä. Auringonlasku vuoristossa todella saa sanattomaksi. Tästä varsin innostuneina heräsimme seuraavana aamuna 04:45 ja lähdimme katsomaan, millaisen sisääntulon aurinko sen sijaan tekee. Sekään ei jättänyt meitä kylmäksi.

Sun goes down
Sun goes up
Tai sitten jätti. Reissu ei ehkä ihan mennyt niin kuin elokuvissa. Mikolle iski armoton vessahätä kesken kaiken. Sillä oli oikeasti ihan helvetinmoinen kiire vessaan. Minä sen sijaan olin koko auringonnousun ajan niin lumoutuneena, että huomasin vasta jälkeenpäin, että ilma oli todella kylmää. Syväjäädyin ja palelin vielä monta tuntia tämän jälkeenkin. Myöhemmin päivällä olo oli tosin täysin päinvastainen, kun lähdimme Nagarkotin ympäristöön pienelle kolmen tunnin hikingille, joka johti meidät pikkuruiseen Kattiken kylään. Aurinko paahtoi vähintään +25 puolipilviseltä ja puolipuotaiselta taivaalta ja hikihän siinä tuli. Hien lisäksi mulla alkoi hiljalleen nousta pintaan suunnaton uupumuksen aiheuttava raivo. Perkeleet lensivät ja matkanteko hidastui, kun väsymys ja jano eivät meinanneet hellittää sitten millään. Jälkeenpäin ajateltuna naurattaa.

Hiken jälkeen kylmyys palasi, vaikka hotellin suihkussa olikin lämmintä vettä tarjolla. Taivas veti pilveen ja alkoi tuulla järjettömästi.

Maaseutua
Reissun aikana meidän molempien nivelsiteet olivat melko kovilla jatkuvan kompastelun ja askeleissa sekoilemisen vuoksi. Etenkin Nagarkotissa tuli kompuroitua aivan uskomaton määrä. Luojan kiitos, mitään ei kuitenkaan käynyt. Voin vain kuvitella, miten kauan apu sinne jonnekkin jumalan selän taakse olisi kestänyt (vaikka niin upeat maisemat ei olekaan voinut jumalalta jäädä huomaamatta).

Viimeistään Nagarkotissa myös tajusimme, miten oiva ja mahtava keksintö on taskulamppu! Koska Kathmandussa ei tavallisesti ollut saatavilla sähköä kuin puolet vuorokaudesta ja koska Nagarkotissa joutui seikkailemaan pilkkopimeässä ilta-aikaan hotellin ja mökin väliä, taskulamppu oli korvaamaton! Kiitokset hälle, joka sitä kehotti mukaan ottamaan!

P.S. Jos joku on joskus lähitulevaisuudessa matkustamassa Nepaliin ja Nagarkotiin, multa saa Hotel at the end of the universen käyntikortin ja sillä saa 100 rupian alennuksen yöpymisestä! Suosittelen! Itse asuttiin koko viikonloppu kyseisessä hotellissa ja päiväbudjetti yöpymisineen, ruokineen, juomineen ja bussilippuineen oli sellainen 30 euroa per naama. Ja me kun syötiin ja juotiin paljon!

28. maaliskuuta 2012

Exploring Nepal: Bhaktabur ja Changunaryan


Kolmantena päivänä uhmasimme Kathmandun psykedeelistä liikennettä, otimme allemme taksin ja huristelimme n. 20 kilometriä itään kohti Bhaktaburia (800 rupiaa = n. 8 euroa). Ajoimme varsin isoa valtatietä mielestäni hieman turhankin kovaa, sillä ihmisiä oli taas ihan perkeleesti liikenteessä eikä takseissa tunnettu sanaa turvavyö, ainakaan takapenkillä. Minä kun olen niitä ihmisiä, jotka ei istu autossa metriäkään ilman turvavyötä!

Bhaktaburissa ei oikeastaan mikään muu vetänyt puoleensa kuin lähes yhtä vanha durbar square kuin Kathmandussakin. Toki oli mukava siirtyä Kathmandun sykkeestä hieman rauhallisemmalle seudulle, katsastamaan hieman aidompaa nepalilaista elämää, vaikka ei Bhaktaburissakaan päässyt eroon sinne ja tänne poukkoilevista, toisilleen taukoamatta tööttäilevistä mopoilijoista. 

Bhaktaburin durbar square (kuten myöskin Hanuman Dhoka l. Kathmandun durbar square ja Swayambunath, joita jo kävimme katselemassa) on yksi UNESCOn maailman perintökohteista. Oikaestaan Kathmandu-laakso kuhisee näitä perintökohteita, niitä on yhteensä seitsemän. 

Bhaktaburin Pottery Square
Palkkasimme matkaamme jälleen oppaan, joka avuliaasti johdatteli meitä ympäri pientä kaupunkia aina durbar squarelta hindujen polttohautauspaikan kautta pienille kujille, jonne turismi ei ollut vielä iskeytynyt. Kaikkien niiden kuuluisien nähtävyyksien keskellä nämä perinteistä nepalilaista elämää kuhisevat kadut olivat nähtävyys itsessään, samalla mittakaavalla kuin mikä tahansa muukin. Siinä kohtaa sitä tuli oikeasti ajatelleeksi, mistä olivat lähtöisin ne turismikaduille eksyneet riivaajat, jotka jaksoivat päivästä toiseen ja turistista toiseen kaupata tiikerisalvaa, tiikerishakkia, alkeellista viulua tai metallilangasta kyhättyä lelua.

Bhaktaburissa söimme ensimmäisen kerran nepalilaista ruokaa. Se oli kolmen ruokalajin lounas, johon kuului alkukeitto, pääruoaksi riisiä, erilaisia curryja sekä paperimaista leipää ja jälkiruuaksi eräänlaista rahkamaista jogurttia. Pakko myöntää, että nirsona ihmisenä pääruoka ei ihan kamalasti maistunut. Sen sijaan alkukeitto maistui äärettömän hyvälle (nuudelien maustetulle keitinvedelle!) ja jälkiruoka myöskin! 


Kaiken kaikkiaan reissussa tuli syötyä syntisen vähän paikallista ruokaa, vaikka uskonkin, että nepalilainen ruoka koostuu hyvin pitkälle intialaisista ja tiibetiläisistä vaikutteista. Ruokalistoilla oli siis paljon tulista ja maustettua riisiä ja kanaa ja sitä tuli kyllä syötyä. Ainakin sen verran, että meikäläisen riisi-kana-kiintiö täyttyi ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Lisäksi tuli maistettua nepalilaista erikoisuutta: momoja. Ne olivat sellaisia pieniä taikinanyssyköitä, joiden sisällä oli joko kanaa tai buffaloa. Ne tarjoiltiin usein tulisen dipin kanssa. Ne olivat hyviä ja niitäkin tuli alkumatkasta syötyä niin paljon, että loppumatkasta jo vähän ällötti ajatuskin. 

Momoja
Söin yllättävän paljon reissun päällä keittoja, vaikka normaalisti keitot eivät ehkä ole juuri se meikäläisen juttu. Koin kuitenkin aivan jumalaisia makuelämyksiä kana-nuudeli-keiton sekä kermaisen tomaatti- ja pinaattikeiton kanssa. Lisäksi annan erikoismaininnan nepalilaiselle oluelle, etenkin Everest- ja Gorkha-merkeille.

Bhaktaburista otimme taksin kohti pohjoista, n. 7 kilometrin päässä sijaitsevaa Changun kylää, jossa pönötti Nepalin vanhin temppeli Changunaryan (UNESCOn maailman perintökohde sekin). Kylä sijaitsi (nepalilaisessa mittakaavassa) pienen mäennyppylän päällä ja sinne johti mutkaisa vuoristotie läpi rauhaisan maaseudun. Matka oli varsin kuumottava, sillä tie oli kapea, mutkat tiukkoja eikä tien reunassa ollut tietystikään minkäänsortin kaidetta, vain suora pudotus jyrkkää rinnettä jonnekin alas kaukaisuuteen. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille ja kävimme tutkailemassa tätä ikivanhaa hindu-temppeliä lähietäisyydeltä. 

Changunaryan

Temppeli oli rapiat tuhat vuotta vanha. Siis aika vanha. Temppelin läheisyydessä vaelteli vanha ja pieni punaisiin lakanoihin pukeutunut nainen, joka väistämättä halusi antaa mulle keräämänsä keltaisen kukan. Tiesin kyllä etukäteen, että jos vastaanotan kukan, nainen vaatii multa rahaa. Tätä uhmaten otin kuitenkin kukan vastaan, koska musta olisi ollut niin kamalan sydämetöntä kieltäytyä, ja annoin mummukalle ehkä 10 rupiaa (n. 10 senttiä). Mummukka oli tyytyväinen ja poistui paikalta. Ilmiö oli lähes sama kuin Kathmandun pyhillä miehillä sekä niillä, jotka väkisin iskivät otsaani tikan (sen punaisen täplän) matkalla apinatemppeliin ja vaativat sitten käsi ojossa rahaa.


P.S. Unohdin mainita, että olimme edellisenä päivänä apinatemppelin ihmeellisyyksien jälkeen, löytäneet paratiisin keskeltä saastaista Kathmandua. Garden of Dreams sijaitsi aivan meidän hotellin kulmilla ja sen korkea kivimuuri plokkasi aika täydellisesti katujen metelin ja saasteet. Möllimme nurmikolla niin kauan, että aurinko alkoi laskea muurin taakse ja lueskeltiin ja nautittiin hetkellisestä hiljaisuudesta.

Garden of Dreams

27. maaliskuuta 2012

Exploring Nepal: cultureshock

Ensimmäisen aamun valjetessa en tuntenut oloani ainakaan hyvin levänneeksi. Yö oli ollut kuumottava kaikkine omituisine äänineen eikä mun vilkas mielikuvitus todellakaan ollut jättänyt arvailujen varaan, että miksi Mikon rinkasta kuului kahisevaa ääntä. Toisin kuin mä odotin, rinkasta ei kuitenkaan hypännyt rottaa Mikon silmille. Noustiin, mentiin rinkkoinemme meidän oikean hotellin receptioniin, syötiin tukeva aamupala ja saatiin avaimet meidän ihan oikeasti varaamaamme huoneeseen.

Huone oli siisti, tai siisti ainakin siihen verrattuna, missä olimme ensimmäisen yömme viettäneet ja mitä olin yleensäkin odottanut nepalilaiselta majoitukselta. Suomen mittapuulla huone olisi varmasti ollut miinus 5 tähteä, plussana kuitenkin suihkusta saatu lämmin vesi. Vaikka ne rapautuneet ja homeiset seinät mua vähän aluksi ällöttikin, mä pääsin nopeasti sinuiksi sen kaiken kanssa. Loppujen lopuksi, mitä väliä on huoneen laadulla, eihän ulkomaille lähdetä sen hotellihuoneen takia vaan kaiken sen, mikä on siellä seinien ulkopuolella! Pääasia, että on edes jonkunmoinen rakennelma pään päälle yötä varten!

Enää en kuitenkaan nähnyt tilannetta niin epätoivoisena kuin nukkumaan mennessäni, en siis todellakaan ollut enää lähdössä kotiin, ja tajunta alkoi hiljalleen vastaanottaa tietoa siitä, että nyt mä olin siellä, mihin mä olin niin kauan halunnutkin. Päivänvalossa kaikki tuntui heti paljon paremmalta! Päätimme aika pian aamupalan jälkeen lähteä tutustumaan tuohon rauhattomaan miljoonakaupunkiin.

Kantipath

Kulttuurishokki iski lähes välittömästi, kun teimme ensimmäisen haistelevan ja tunnustelevan retkemme Thameliin. Kathmandussa tuntui olevan kaikkea vain ja ainoastaan paljon: ihmisiä, autoja, mopoja, romukauppiaita, roskia, saasteita ja loputtomia ahtaita kujia. Se, joka ei eksy Kathmandussa, ei eksy missään: tästä olin (ja olen edelleen) hyvin vakuuttunut, kun löysimme takaisin hotellille, eksyttyämme puolen tunnin sisään ehkä kolme kertaa. Kadut olivat täyteen ahdettuja ja kaikki aivan samannäköisiä. Kerran paikallistettuamme itsemme kartasta päätimme kulkea vain kohti pohjoista, jotta päätyisimme hotellikadullemme. Kävelimme kohti pohjoista... ja pohjoista... ja pohjoista. Kunnes päädyimme itään. Emme vieläkään tiedä, miten se oli mahdollista.

Lehmä Thamelin pikkukujalla
Suurin ihmetyksen aihe oli liikenne. Autoja, mopoja, pyöräilijöitä, riksoja, jalankulkijoita, ja mahtuipa sinne pari lehmääkin välillä sekaan, eivät välittäneet toisistaan eivätkä liioin kaistoista tai muista länsimaalaiselle tärkeistä liikennesäännöistä. Kaikki menivät sieltä, mistä helpoiten pääsivät. Hotellimme lähellä olivat kaupungin yksistä harvoista liikennevaloista, mutta näilläkään ei tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta liikenteen kulkuun. Autoilijat ja mopoilijat tööttäilivät, tunkivat mitä ihmeellisimmistä väleistä päästäkseen vain nopeasti eteenpäin.

Kadun ylitys oli suorastaan hengenvaarallista ilman paikallista, liikenteen vilkkauteen tottunutta ihmistä. Se olikin meidän taktiikka: bongattiin joku paikallinen ja ylitettiin katu tämän vanavedessä. Liikennesuman olisin ymmärtänyt isommilla kaduilla, mutta että niillä pienillä kävelykujillakin... juuri liikenne teki kaupungista uskomattoman hektisen paikan ja sellainen levottomuus ihan oikeasti vitutti.



Jos Kathmandussa on rapiat miljoona asukasta, siellä on varmasti yhtä paljon autoja ja tuplasti enemmän mopoja. En jaksa uskoa, että nepalilaisille olisi ensisijaisen tärkeää huolehtia ajoneuvonsa päästöistä, vaan keskittyä lähinnä tekemään kulkuneuvosta mahdollisimman kestävä ja pitkään ajettava. Kathmandussa oli aivan järkyttävä ilma. Kaupungin yllä leijui niin paksu saastepilvi, ettei edes täysin pilvettömänä päivänä aurinko paistanut "täysillä". Puolen tunnin kaduilla sompailun jälkeen suun ja nenän limakalvot kuivuivat ja kurkkuun iski omituinen ja inhottava polte ja pistely. Moni paikallinen oli varustautunut hengityssuojaimilla, joita kehotettiin ottamaan mukaan myös Lonely Planetin oppaan mukaan. Olisi ehkä kannattanut, todella.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Kathmandun Durbar Squareen, kuninkaan temppelialueeseen. Toki kuningas ei enää asunut siellä, mutta komeita temppeleitä oli kaverilla ollut muinoin pihapiirissään! Monilla oli ikää useampi sata vuotta. "Palkattiin" meille paikallinen opas selostamaan temppeleiden tarinaa tonnin setelillä ja se oli harvinaisen hyvä päätös, sillä paikasta ei olisi saanut läheskään niin paljon irti ilman opasta.

Durbar squarelta löytyi mm. Kumari Temple (elävän jumalattaren temppeli, jossa ihan oikeasti asui 7-vuotias "jumalatar" pappien kanssa!); temppeli, joka on tehty yhdestä ainoasta puusta; hippi-temppeli, jonne hipit tulevat kerran vuodessa vetelemään pössyjä ja meditoimaan; kamasutra-temppeli, Kali-jumalan temppeli, joka on Kathmandun korkein rakennus sekä vihainen Shiva-veistos, joska edessä ei kannattanut valehdella.
Durbar Squaren erittäin pyhät ja erittäin lyhyet miehet. He halusivat tulla kuvatuksi, jonka jälkeen he vaativat rahaa. Kerättyään tarpeeksi rahaa pikkuämpäreihinsä, he kuulemma lähtivät ostamaan pilveä ja pössyttelivät sitten onnellisena. Siinäpä se, mitä pyhillä miehillä oli virkaa.
Toisena kuumuuden uuvuttamana päivänä suuntasimme kohti länsi-Kathmandussa kohoavaa Swayambunathia eli apinatemppeliä. Nimensä mukaisesti temppelikukkulalla asustaa liuta ikävänpuoleisia apinoita, jotka tykkäävät mitä ilmeisimmin pilata kaikkien kukkulalle nousevien ihmisten fiiliksen. Itse pidin hyvin tarkasti huolta siitä, ettei vesipullo, tai mikä kamalampaa: kamera, lähtenyt lätkimään jonkun ahnaan ja kunnianhimoisen apinan toimesta. Mua ärsytti oikeastaan niiden pelkkä läsnäolo, vaikka ne eivät kovin lähelle mua tulleetkaan.


Paikalliset ovat ilmeisesti hyvinkin tottuneita näiden apinoiden iskuihin, sillä pienen matkan päässä meistä apina tarttui innokkaasti erään vanhemman naisen hedelmäkoriin, kaatoi korin portaille ja alkoi muina miehinä pistellä hedelmiä naamariinsa. Nainen vain hymyili ja keräsi koriinsa takaisin kaiken, mikä oli enää mahdollista pelastaa. Itse olisin raivostunut. Kathmandu olikin sellainen kärsivällisten ihmisten kaupunki.

Matkalla apinatemppeliin ylitimme Vishnumati-joen, jota ei oikeastaan voinut joeksi edes kutsua. Mua alkoi surettaa ihan mielettömästi. Joen uomassa lirui vain tilkkanen vettä, kaiken muun oli valloittanut uskomattomat määrät roskia ja jätettä. Haju oli yököttävä, viemärimäinen. Eläinrakkaana ihmisenä mä pahoitin mieleni kaupungin varmasti tuhansista kapisista ja tautisista kulkukoirista, mutta miten mä tulinkaan surulliseksi, kun "joessa" kaikkien niiden jätteiden seassa lojui puoliksi mädänneitä lehmän, koiran ja kissan raatoja.

Otteita matkapäiväkirjasta

Kathmandu, 14. maaliskuuta "Jotenkin surullista, että vaikka nepalilaisilla on niin upea ja suurenmoinen luonto täällä, he eivät aina tunnu arvostavan sitä. Kathmandu on mielettömän likainen kaupunki. Vaikka ihmisillä ei olisi varaa jätehuoltoon, onko roskaa pakko heittää katujen ja etenkin jokien varsille?"

Vishnumati
Tämän jälkeen mun oli hetken aikaa pohdittava, että mikä ihmeen unelmien matkakohde.

Exploring Nepal: Kohti Kathmandua

11. maaliskuuta klo 16:00 Finnairin operoima British Airwaysin lento lähti Helsinki-Vantaalta kohti Lontoota. Istuimme kyydissä jännittyneinä ja innokkaina uuteen kokemukseen: ensimmäiseen kosketukseemme pitkiin ja uuvuttaviin lentoihin ja ennen kaikkea Aasiaan. Monen vuoden takainen unelmani oli toteutumassa, joten mua ei jaksanut tylsistyttää edes ne viiden tunnin venailut Lontoon ja Bahrainin lentokentillä (okei, no ehkä vähän).

Matkaaminen kohti Nepalia oli siis itsessään jo hauskaa ja tein tämän n. 20 tunnin koitoksen aikana useita mielenkiintoisia havaintoja ympäröivistä asioista ja kulttuureista.

Aamu sarastaa jossain Irakin ylämaastossa.
Otteita matkapäiväkirjasta


11. maaliskuuta, Lontoo, Heathrow "Arabinaiset kuulostavat aina kamalan hermostuneilta ja hätäisiltä. Onko kyseessä sama ilmiö kuin esim. espanjalaisilla, jotka kuulostavat aina vihaisilta ja riidanhaluisilta puhuessaan? Vai ovatko arabinaiset todella niin hermostuneita? Heillä on kuitenkin kulttuurissaan niin suuri vastuu perheestä ja lapsista. Miehia vain harvoin tuntuu kiinnostavan lapsien vahtiminen esimerkiksi täällä vilkaalla lentokentällä, vaikka istua tönöttävät aivan tuossa vieressa. Vai johtuuko mielikuva kenties siitä, että yleensä arabimaissa naisilla on huono asema ja kuvittelen tätä kautta heillä kaikilla olevan jokin hätä?"

12. maaliskuuta, Bahrain "Päästyämme ulos lentokoneesta, joka oli syönyt huomattavan määrän unen laadustamme lentäessään Euroopan halki kohti tätä pientä ja pikkuruista arabimaata Persianlahdella, jouduimme ensimmäisenä turvatarkastukseen. Mikon ruuvimeisseli-avaimenperä jaksoi herättää ihmetystä jälleen kerran, mitä se oli tehnyt jo Lontoossakin. Omalla kohdallani sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea eräänlaista sukupuolisyrjintää, sillä metallinpaljastimen lauettua hälyttämään kireän oloinen arabivartija lakana päässään ohjasi mut sivumpaan, jossa mut tutki tietysti naisvartija. Minulle, joka ei ole tottunut kovinkaan omastani poikkeaviin kulttuurisidonnaisiin sääntöihin, jaksoin asiaa ihmetellä jonkun aikaa. Mutta niinhän se täälläpäin maailmaa menee."

Lensimme Lontoosta Bahrainiin ja Bahrainista Kathmanduun GULF AIRilla. Suosittelen lentoyhtiötä kernaasti kaikille, jotka hiemankin epäröivät tämän bahrainilaisen lentoyhtiön luotettavuutta ja palvelualttiutta. Lennolla on tarjolla ilmaista, järkyttävän hyvää ja täyttävää safkaa ja juomaa (verrataan vaikka esim. Finnairiin...), koneet ovat tilavia ja henkilökunta ystävällistä. Mitä nyt toisaalta voi odottaakaan pienen suuren öljypohattamaan lentoyhtiöltä?
Kathmanduun laskeuduimme 12. maaliskuuta about kello 20:00 paikallista aikaa komeasti välkehtivän ukkospilven siivittämänä. Olin tietysti heti kamalan pettynyt, että aurinko ehti painua horisonttiin ennen laskeutumista ja sää oli pilvinen: mikä olisikaan ollut mahtavampi tapa aloittaa loma Nepalissa kuin kokea ensikosketus Himalajan huippuihin lentokoneesta?

Lentokentällä kaikki onnistui lähes moitteettomasti, ellei jopa kaikki mennyt aivan nappiin ja selvisimme viisumijonosta ja rinkkojen odotuksesta hyvinkin nopeasti. Kahden viikon viisumi maksoi 25$. Kuumottavat tilanteet alkoivat sitten heti välittömästi, kun astuimme lentokentältä ulos.

Maalaisjärjellä asia oli hyvinkin pääteltävissä ja Mikko oli asiasta jopa lukenut ennen matkaa, mutta kuinka ollakaan! Päädyimme taksiin, joka ei muuten sitten ollut yhtään samannäköinen kuin Kathmandun taksit yleensä! Sovimme maksun etukäteen ja näin jälkeenpäin ajateltuna 900 rupian taksimatka (n. 9 euroa) (n. 5 kilometriä) oli lievästi ylihinnoiteltu. Olimme kuitenkin niin reissussa rähjääntyneitä ja väsyneitä, että aistimme valpastuivat vasta siinä kohtaa kun istuimme "taksin" kyydissä ja tajusimme, että se saattoi hyvinkin olla virhe.

Käännyimme heti lentokentältä hyvin pimeälle kujalle ja mä olin tässä vaiheessa aivan varma, että nyt meidät ryöstetään, raiskataan ja tapetaan. Taksikuskin lisäksi autoon änkesi toinenkin mies eikä tämä yhtään ainakaan helpottanut tilannetta alkamalla kauppaamaan omaa hotelliaan ja omia palvelujaan Nepalin matkaajille. Tämä oli meidän ensimmäinen kosketuksemme niihin surullisen kuuluisiin riivaajiin, "hellomistereihin", jotka eivät jätä rauhaan ennen kuin on vain kylmän viileästi kävellyt tiehensä tai suostunut kauppoihin.

Pääsimme lopulta hotellillemme, mutta riivaajamies jaksoi roikkua perässämme hotellin ovelle asti ja maanitella meitä lähtemään mukaansa katsomaan omaa hotelliaan. Tässä kohtaa yritimme vielä olla länsimaalaisen kohteliaita ja hienovaraisesti kieltäytyä, mutta se osoittautui vain pitkittämään meidän molempien osapuolten tuskaa sekä tuhlaamaan vastapuolen aikaa. Reissun aikana opimme pikkuhiljaa kylmänviileän suhtautumistavan kaikenmaailman riivaajiin, joita riitti taksikuskeista rutiköyhiin lapsiin.

Kun olimme päässeet eroon riivaajamiehestä, pääsimme lopulta heittämään painavat rinkat selästämme ja kirjautumaan sisään hotelliin. Vaikka olin tehnyt varauksen etukäteen Elbrus-nimiseen hotelliin aivan Thamelin itälaidalle, saapumisemme oli melkeinpä yllätys hotellijäbille. Ensimmäisen yön jouduimme nukkumaan viereisen rakennuksen hotellissa, josta hotellijäbä mitä ilmeisimmin lainasi huonetta meille. Olimme varsin uupuneita ja pelontunteita herättänyt taksimatka sai mun jalat tärisemään, kun me laskeuduttiin Elbrus-hotellin portaita alas. Mä luulin lyyhistyväni siihen portaille, tuntui samalle kuin ihkaensimmäisen bodypump-tunnin jälkeen.

Hotellihuoneessa kävin jääkylmässä suihkussa (koska lämminta vettä ei siis ollut tarjolla) ja tämän jälkeen sukelsimme makuupusseihimme nukkuaksemme hyvät yöunet vaaleanturkoosin huoneen syövereissä. Mikko tuntui nukkuvan hyvin, mutta itse heräilin vähän väliä kuuntelemaan yön rapsahduksia ja ritinöitä, luulin jopa kerran, että Mikon rinkkaan on kaivautunut vähintäänkin rotta.

Pientä hymyä nostattaa huulille näin jälkeenpäin mun viimeinen ajatus illalla ennen herkkää untani. Väsymykseltä ja jännitykseltä en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin, että mä haluan kotiin.


Luetuimmat

Arkisto