24. huhtikuuta 2017

Kohta pitää jo lähteä - muutama sana tulevasta Irlantiviikosta

Tajusin vasta tässä pari päivää sitten, että mähän olen reissussa jo kolmen viikon päästä. Ihana ja pitkäaikainen haaveeni Irlanti odottaa ihan kulman takana. Lähtö on 12. toukokuuta. Vähän jännittääkin. Aivan uusi kohde tutkittavana ja all by myself!

Cliffs of Moher

Täällä mulla oli olevinaan suuria ongelmia mm. lentojen suhteen, mutta niin kuin aina, kaikki meni lopulta oikein hyvin. Löysin lennot, edulliset ja suorat, ja lähes ihmisten aikaan. Pääsen korkkaamaan uuden lentoyhtiön listalleni, Norwegianin, tuttavallisemmin ihan vain Norjalaisen. Menopaluusetti Dubliniin ja takaisin maksoi 170 euroa. Paluulento on Helsingissä joskus lähellä puolta yötä, mutta tajusin, että se ei haittaa, sillä lento on ennen kaikkea suora!

Harmikseni kävi niin, että jouduin supistamaan reissuaikani viikkoon. Seuraavalla viikolla päälle puskevat pääsykokeet nimittäin saneli hyvin pitkälle ehdot tällä kertaa sille, että minä päivänä mennään ja minä päivänä tullaan. Imen irkkumeininkiä itseeni viikossa niin paljon kuin vain kykenen. Tutustun muutaman päivän ajan Dubliniin, minkä jälkeen lähden suunnistamaan luultavimmin länsirannikolle ja sieltä kohti etelää, junalla tai bussilla. Niin kuin mainitsin, matka tuntuu koittavan nyt ihan yhtäkkiä, joten en ole sen tarkemmin vielä suunnitellut retkeä Skelligin saarelle, josta eräässä aikaisemmassa postauksessa puhuin.

Vaikka viikko kuulostaa juuri siltä, että nähdäkseen mahdollisimman paljon pitää olla joka päivä liikkeellä paikasta A paikkaan B, odotan viikosta ennen kaikkea rentoa. Mullehan reissurentous on jotain aivan muuta kuin sitä kotona tapahtuvaa rentoutumista. Kotona rentoutuminen tarkoittaa sohvalla makaamista, reissun päällä rentous tulee melkein täysin päinvastaisista asioista. Jotenkin tuntuu vapauttavalta pakata rinkkaankin vain viikon tarpeet. Toisin sanoen pakkaan ehkä pari vaihtopaitaa ja makuupussin mukaan. Läppärin ajattelin jättää kotiin. Viikon kuulumiset ehtii kirjoittaa sitten kotonakin.


Koska olen alkanut nirsoilemaan majoitusten suhteen, olin jo aivan epätoivoissani Dublinin yösijan vuoksi. Hotellit ja majatalot lähellä keskustaa olivat aivan liikaa mun budjetin ulkopuolella ja ne kaikki kivanhintaiset tuntuivat olevan aivan täyteen varattuja. Eräästä blogista lueskelin juttua, että Dubliniin matkaajia suositellaan majoittumaan kaupungin ulkopuolelle pieniin ja söpöihin rannikkokyliin, sillä pääkaupungin majapaikat ovat vuodenajasta toiseen kuulemma aivan täpötäynnä. Selasin vähän niitäkin, mutta jotenkin en lainkaan innostunut, tiedä sitten miksi. En myöskään löytänyt mitään kivaa Air BnB:lta.

Sitten mä aloin miettimään, että uskaltaisikohan sitä majoittua hostelliin tällai yksin reissun päällä olevana naisena...

Alkoi hillitön hostellimetsästys. Koska olen oppinut tutkailemaan majapaikoista kirjoitettuja arvosteluja sen kamalan Chelsea Inn -kokemuksen jälkeen, homma oli edelleen jokseenkin hankalaa ja mahdottoman oloista. Jossain oli tavarat ja rahat lähteneet litoon, jossain oli liikaa bileitä ja jossain oli muuten ikävää palvelua tai likaisia vuodevaatteita. Tai jos kaikki tuntui olevan muuten kohdillaan, sängyn vuokraaminen pariksi yöksi tuntui maksavan naurettavan paljon.


Sitten ymmärsin laajentaa katsantokantaani Hotels.comin ulkopuolelle. Kirjoitin muina naisina googlehakuun "Dublin hostels" ja bongasin mun tulevan majapaikan lähes välittömästi. Yö Gogarty's International Hostelissa maksoi vain 27 euroa. Sillä on keskeinen sijainti Dublinin Temple Bar -alueella. Toisaalta tästä hostellista ei tarvitse kävellä ulos päästäkseen irkkupubiin nauttimaan tuopillista kylmää Guinnesia, sillä tässä hostellissa on pubi itsessään. Toivottavasti ei mene siihen järkyttävään bilehostellien kastiin... tämäkin hostelli alkoi olla ääriään myöten täynnä, joten on ainakin turha odottaa, että saisin nukkua yöni yksin siinä neljän (vai kahdeksan) hengen yhteismajoituksessa, jonka olen varannut. Ei se asia oikeastaan mua kamalasti inhota. Päinvastoin. Ehkä sieltä saa seuraa sen Guinness-tuopillisen äärelle 😊

Kuvat: pixabay

6. huhtikuuta 2017

Whittier - viimeisellä rannalla

Olenko koskaan kirjoittanut teille Alaskan Whittierista? Tuosta kummallisesta pikkukaupungista, joka lymyää syvällä Prince William Soundin Passage Canalin pohjukassa korkeiden vuorten ja jäätiköiden eristämänä? Kävimme siellä ukkelin kanssa häämatkallamme syyskuussa 2014.


Whittier on Alaskan "salattu kaupunki". Se on alunperin Yhdysvaltojen armeijan salainen tukikohta, joka on rakennettu Toisen Maailmansodan aikaan japanilaisten hyökättyä Alaskan Aleuteille. Sen sijainti vuorten ja merenlahtien sokkeloiden syleilyssä on tarkoin harkittu, sillä siitä haluttiin, luonnollisesti, mahdollisimman vaikeasti lähestyttävä, jos se olisi joutunut täydellisestä piilopaikastaan huolimatta japanilaisten hyökkäyksen kohteeksi. Whittier sijaitsee siis meren ja vuorten puristuksissa ja pitkään ainoa kulkuyhteys sen ja koko muun maailman välillä oli vuoren läpi kulkeva rautatie, joka kuljetti kaupunkiin pääasiallisesti rahtia ja tietysti ympäri vuoden avonaiset meritiet, joita käyttivät ne, jotka tiesivät Whittierin olemassa olosta.

Vain 17 kilometriä (Alaskan mittakaavassa) vilkkaasti liikennöidyltä Seward Highwaylta sijaitseva kaupunki on vasta tällä vuosituhannella avannut sen ja muun maailman yhdistävän Anton Anderson Memorial Tunnelin autoliikenteelle. Tunneli aukeaa vastaantulevalle liikenteelle puolen tunnin välein ja sinne ajaminen maksaa 12 dollaria per auto (asuntoautoilta hieman enemmän). Itse odottelimme vartin ajan pääsyä tuonne yksikaistaiseen, ahtaanpaikankammosta kärsivälle sopimattomaan tunneliin. Lippuluukulta sai kartan, jota odotellessa on hyvä tutkailla, sillä parkkipaikat - ja tiet yleensä - ovat Whittierissa harvassa, sillä eihän sitä ole alunperin suunniteltu autoliikenteelle.

Alaskan Railroad puksuttelee myös edelleen päivittäin tunnelia pitkin kaupunkiin, joka on nykyisin kuin mikä tahansa muu kaupunki Alaskassa. Satamassa josta koko salattu kyläpahanen oikeastaan koostuu, notkuu kalastusveneitä ja tarjolla on aktiviteetteja kajakoinnista merieläinbongaukseen. Satamassa voi nähdä myös Prince William Soundin ja Alaskan lahden suuria risteilijöitä, jotka tuovat turisteja hankalasti tavoitettavaan kylään. Whittierista onkin hyvät lauttayhteydet muualle Alaskan lahden pikkukaupunkeihin, jotka ovat tavoitettavissa ainoastaan meri- tai ilmateitse.






Yksi merkittävimmistä syistä, miksi Whittier on aikoinaan rakennettu juuri niille sijoilleen kuin se nyt on, on sen ikävänpuoleinen sää, joka vallitsee suurimman osan vuodesta. Tavallinen sää Whittierissa on sumuinen ja pilvinen, jolloin sitä on hankala erottaa mereltä tai taivaalta. Meidän päiväretkemme sää oli tietysti siis mitä todennäköisin. Odotellessamme tunneliin pääsyä vuoren toisella puolella sää oli vielä puolipilvinen ja odotuksemme olivat korkealla, mutta kun ajoimme tunnelista ulos sen toisella puolella, aurinko oli vain lämmin muisto. Hivenen taivas yritti rakoilla päivän aikana, mutta yritykseksihän se jäi.

Sinänsä tutustuminen Whittieriin jäi nopeaksi pintaraapaisuksi. Ukkeli kalasteli rannassa ja minä pyörin ympyrää kameroineni sataman pikkupuodeissa. Kävimme myös katsomassa maisemaa hallitsevaa, karua Buckner Buildingia, joka majoitti kaupungin syntyvaiheessa tuhat asukasta. Lonely Planet irvailee Buckner Buildingin olevan "Alaskan todellinen insinööritaidon ihme". Mutta olihan se. Vaikka rakennus ehkä saisikin monet arkkitehdit oksentamaan raivosta, se on ollut äärimmäisen tehokkaassa (ja tehokkaasti) käytössä. 




Whittieriin riittää yksi päivä. Se, kuten muutkin Alaskan pikkukylät, on niin pikkuruinen. Toki sielläkin on mahdollisuus yöpyä ja varmasti luontohullut löytävät sieltä toinen toistaan upeampia retkeily- ja patikointireittejä, mutta meillä alkoi painaa kotiinlähtö tuona päivänä päälle. Whittier oli meidän viimeinen roadtrip-kohteemme ja viimeinen ranta koko kaksiviikkoisella häämatkallamme. Ja se on odottanut blogiin pääsyään jo yli kaksi vuotta!

 Maisemia Whittier Access Roadin (Portage Glacier Access Road) varrelta.







Ei Anton Anderson Memorial Tunnel...