Whittier - viimeisellä rannalla

Olenko koskaan kirjoittanut teille Alaskan Whittierista? Tuosta kummallisesta pikkukaupungista, joka lymyää syvällä Prince William Soundin Passage Canalin pohjukassa korkeiden vuorten ja jäätiköiden eristämänä? Kävimme siellä ukkelin kanssa häämatkallamme syyskuussa 2014.

Whittier on Alaskan "salattu kaupunki". Se on alunperin Yhdysvaltojen armeijan salainen tukikohta, joka on rakennettu Toisen Maailmansodan aikaan japanilaisten hyökättyä Alaskan Aleuteille. Sen sijainti vuorten ja merenlahtien sokkeloiden syleilyssä on tarkoin harkittu, sillä siitä haluttiin, luonnollisesti, mahdollisimman vaikeasti lähestyttävä, jos se olisi joutunut täydellisestä piilopaikastaan huolimatta japanilaisten hyökkäyksen kohteeksi. Whittier sijaitsee siis meren ja vuorten puristuksissa ja pitkään ainoa kulkuyhteys sen ja koko muun maailman välillä oli vuoren läpi kulkeva rautatie, joka kuljetti kaupunkiin pääasiallisesti rahtia ja tietysti ympäri vuoden avonaiset meritiet, joita käyttivät ne, jotka tiesivät Whittierin olemassa olosta.

Vain 17 kilometriä (Alaskan mittakaavassa) vilkkaasti liikennöidyltä Seward Highwaylta sijaitseva kaupunki on vasta tällä vuosituhannella avannut sen ja muun maailman yhdistävän Anton Anderson Memorial Tunnelin autoliikenteelle. Tunneli aukeaa vastaantulevalle liikenteelle puolen tunnin välein ja sinne ajaminen maksaa 12 dollaria per auto (asuntoautoilta hieman enemmän). Itse odottelimme vartin ajan pääsyä tuonne yksikaistaiseen, ahtaanpaikankammosta kärsivälle sopimattomaan tunneliin. Lippuluukulta sai kartan, jota odotellessa on hyvä tutkailla, sillä parkkipaikat - ja tiet yleensä - ovat Whittierissa harvassa, sillä eihän sitä ole alunperin suunniteltu autoliikenteelle.

Alaskan Railroad puksuttelee myös edelleen päivittäin tunnelia pitkin kaupunkiin, joka on nykyisin kuin mikä tahansa muu kaupunki Alaskassa. Satamassa josta koko salattu kyläpahanen oikeastaan koostuu, notkuu kalastusveneitä ja tarjolla on aktiviteetteja kajakoinnista merieläinbongaukseen. Satamassa voi nähdä myös Prince William Soundin ja Alaskan lahden suuria risteilijöitä, jotka tuovat turisteja hankalasti tavoitettavaan kylään. Whittierista onkin hyvät lauttayhteydet muualle Alaskan lahden pikkukaupunkeihin, jotka ovat tavoitettavissa ainoastaan meri- tai ilmateitse.

Yksi merkittävimmistä syistä, miksi Whittier on aikoinaan rakennettu juuri niille sijoilleen kuin se nyt on, on sen ikävänpuoleinen sää, joka vallitsee suurimman osan vuodesta. Tavallinen sää Whittierissa on sumuinen ja pilvinen, jolloin sitä on hankala erottaa mereltä tai taivaalta. Meidän päiväretkemme sää oli tietysti siis mitä todennäköisin. Odotellessamme tunneliin pääsyä vuoren toisella puolella sää oli vielä puolipilvinen ja odotuksemme olivat korkealla, mutta kun ajoimme tunnelista ulos sen toisella puolella, aurinko oli vain lämmin muisto. Hivenen taivas yritti rakoilla päivän aikana, mutta yritykseksihän se jäi.

Sinänsä tutustuminen Whittieriin jäi nopeaksi pintaraapaisuksi. Ukkeli kalasteli rannassa ja minä pyörin ympyrää kameroineni sataman pikkupuodeissa. Kävimme myös katsomassa maisemaa hallitsevaa, karua Buckner Buildingia, joka majoitti kaupungin syntyvaiheessa tuhat asukasta. Lonely Planet irvailee Buckner Buildingin olevan "Alaskan todellinen insinööritaidon ihme". Mutta olihan se. Vaikka rakennus ehkä saisikin monet arkkitehdit oksentamaan raivosta, se on ollut äärimmäisen tehokkaassa (ja tehokkaasti) käytössä. 

Whittieriin riittää yksi päivä. Se, kuten muutkin Alaskan pikkukylät, on niin pikkuruinen. Toki sielläkin on mahdollisuus yöpyä ja varmasti luontohullut löytävät sieltä toinen toistaan upeampia retkeily- ja patikointireittejä, mutta meillä alkoi painaa kotiinlähtö tuona päivänä päälle. Whittier oli meidän viimeinen roadtrip-kohteemme ja viimeinen ranta koko kaksiviikkoisella häämatkallamme. Ja se on odottanut blogiin pääsyään jo yli kaksi vuotta!

 Maisemia Whittier Access Roadin (Portage Glacier Access Road) varrelta.

Ei Anton Anderson Memorial Tunnel...