23. maaliskuuta 2016

Ennen kaikkea majapaikan eettisyydestä ja muustakin

Minä yritän kovasti ymmärtää ihmisiä, jotka varaavat matkalleen all-inclusive -hotellin. Yritän, ihan totta! 

Satunnaisia ja etäisiä positiivisuuden välähdyksiä näistä luksuslomien keskuksista olen saattanut toisinaan keksiä. Joskus. Harvakseltaan. Tietysti, jos ei kaipaa matkalta muuta kuin täydellistä irtautumista tavallisen elämän haasteista eikä missään nimessä halua poistua omalta mukavuusalueeltaan, on ehkä viisastakin asettua taloksi tällaiseen tavallisesti suuren hotelliketjun yhteen haaraan ja naatiskella olostaan. Mikäpäs siinä...

... mutta en edelleenkään ymmärrä. Minä, joka yritän aina ottaa huomioon kaikki näkökulmat ja -kannat ja katsella asioita jonkun toisen silmin, etten vaan koskaan huomaisi, että oma suvaitsevaisuus loppuu siiheen pisteeseen, johon minun mielipiteeni päättyy, ja josta jonkun toisen alkaa. Sanotaan, ettei makuasioista voi kiistellä. Se on ihan totta. Mutta mistä sitten muka voi? Faktoistako? Don't think so. 

Up Town B&B:ssa oli mitä ihastuttavin aamupalahuone, jonka kaikki kalusteet olivat omistajan itsensä tekemiä.

Olen kerran ollut kymmenisen vuotta sitten pakettimatkalla Kyproksella. En näe pakettimatkoja niin suurena mörkönä kuin joku voisi kuvitella ottaen huomioon mun tyylini matkustaa. Toisaalta hotellin ei tarvitse olla all-inclusive ollakseen osa jotain jättimäistä ketjua, joten sinänsä en pakettireissuille ihan innosta puhkuen ole ryntäämässä. Jos hotelli kuitenkin sattuisi tarjoamaan all-inclusivea, voi olla aika varma, että jossain tavallisen matkaajan ulottumattomissa megalomaaniselta valtaistuimeltaan joku suuri ja mahtava herra Isoherra tarkkailee ja laskee hotelliketjunsa rahavirtaa hullunkiilto silmissä. Itse en ole koskaan päässyt nauttimaan all-inclusive -hotellimajoituksesta, joten en omista tätä blogitekstiä niille.

Vaikka tavallisesti reissun päällä tulee haalittua mahdollisimman edullisia majapaikkoja mistään muusta välittämättä, niillä on todellisuudessa suurempi merkitys kuin ehkä olen antanut ymmärtää. Normaalisti majapaikkaa valitessa tärkeiksi kriteereiksi nousee edullisuuden lisäksi ilmainen wi-fi, hintaan sisältyvä aamupala ja edes jonkinlainen liikkumista edistävä sijainti. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että se nukkumapaikka saa olla minkälainen tahansa, kunhan on katto, jonka alle käydä odottamaan seuraavaa päivää.

Recidenzia Angelika Venetsiassa sijaitsi niin pienellä kujalla, että sinne oli lähes mahdoton löytää edes kartan kanssa. Toisaalta päivän kääntyessä iltaan oli mukava avata ikkuna, nostaa jalat ylös ja valkkarilasi kädessä kuunnella lähes täydellistä hiljaisuutta, jonka loivat turistien ahtaamaan kaupunkiin kapeat ja suojaisat kujat.

Itse käytän pääsääntöisesti majapaikkojen etsimiseen hotels.comia (tulevalla Islannin matkalla olisi tarkoitus ensimmäistä kertaa testata Air b'n'b:ta, josta en toistaiseksi ole kuullut mitään negatiivista sanottavaa). Siitäkin huolimatta, että hotels.com on maailmanlaajuinen ja suuren suuri sivusto, sieltä löytää todellisia majapaikkojen helmiä, kun tarpeeksi selailee. Löytyy pieniä majataloja, joita pyörittää paikallinen suurperhe, ja joissa on entistä söpömpiä ja persoonallisempia huoneita ja vastaleivottuja sämpylöitä aamupalapöytään, kenties jotain paikallista herkkua paikallisen tekemänä omassa kotikeittiössään. Tällaiset majapaikkojen paratiisit tuovat matkailijalle jo itsessään elämyksen, vaikka niissä ei aikaansa viettäisikään. 

Selailin tässä yhtenä päivänä erästä nettikeskustelua, jossa monet ihmiset eivät halunneet matkustaa maihin, joissa tavallisella väestöllä on niin surulliset oltavat suuresta turismin tuomasta rahavirrasta huolimatta. Niinhän se tosiaan on: kun valitsee jotain muuta kuin sen paikallisen vanhan muorin pyörittämän kahden kamarin bed&breakfastin, majoituksesta maksetut rahat menevät aivan jollekin muulle kuin sille muorille, joka tarjoamalla majoituspalvelua elättää itsensä (ja mahdollisesti myös perheensä) ja nostaa elintasoaan. Omilla valinnoillaan voi auttaa paljonkin paikallista väestöä. Ei sillä, että jättää kokonaan menemättä.

Nemethy Panzio Unkarin Debrecenin keskustan liepeillä oli mukava paikka, vaikka respan ukko ei puhunut sanaakaan englantia.
En väitä, etteivätkö ihmiset all-inclusive -linnoistaan uskaltautuisi välillä muurien ulkopuolelle tarkastelemaan todellista elämää ja ehkä jopa heittäytymään villiksi ja ostamaan katukeittiöstä paikallista ruokaa tai vaikka ihan juomaan todellista paikallista kahvia. Minulla on sellainen mielikuva, että allinklusiivarit kuitenkin pääsääntöisesti syövät ja juovat vain sen, mitä hotelli tarjoaa. Jos kuvittelen itseni tälläiseen täyden hoidon hotelliin, jossa saa syödä koko (ison) rahan edestä niin paljon kuin sielu sietää (ja herrajumala, juoda!), voin helposti kuvitella väkisin pintaan nousevat ajatukseni: "tätä tässä nyt syödään ja juodaan viikko tai pari, kun tästä on kerran maksettukin!".

Surullisinta siinä kaikessa on se, että tällainen loistohotelli voi usein sijaita aivan paikallisen väestön asuttaman gheton vieressä. Siellä se raha virtaa rikkailta reissaajilta vieläkin rikkaammille hotelliherroille, ja ne, jotka sitä rahaa ihan oikeasti tarvitsisivat, katselevat vierestä.

Siinä on suurin syy, miksi valitsen kotoisan majatalon hotelliketjun (ja yleensä pakettimatkan) sijaan. En tarvitse satelliittikanavia telkkariini (en oikeastaan tarvitse koko telkkaria), voin jakaa kylpyhuoneeni jonkun tuntemattoman kanssa ja syön mielelläni vaatimatonta aamupalaa pienellä ja ahtaalla pihakäytävällä omassa rauhassani, kenties majatalon omistajan tai muiden asukkaiden kanssa jutustellen. En tarvitse sataa muuta suomalaista ympärilleni. Mua ei voisi myöskään vähempää kiinnostaa naapuritalossa sijaitseva suomiruoka-ravintola, jossa tarjoillaan lihapullia ja perunamuusia (ja sekin on ruotsalaista ruokaa...) ja illalla esiintyy joku aikansa elänyt suomi-iskelmäsankari, jos nyt muutaman sanan saan epäsuorasti ilmaista niistä suomalaisten suosimista turistihelveteistä. Joissa niissäkään en oikeastaan ole koskaan käynyt. Paitsi siellä Kyproksella. Se ei kuitenkaan tainnut olla sieltä pahimmasta päästä, vaikka jo silloin vähän ärsytti, kun ravintoloiden sisäänheittäjät huutelivat meille suomeksi iskulauseitaan... minkälainen lie on meno Limassolissa nykyään?

Joka tapauksessa, lähtiessäni ulkomaille, menen hakemaan sieltä jotain muuta kuin ruisleipää ja Dannya ja yli-innokkaita ravintoloiden sisäänheittäjiä. Sellainen ikävä mielikuva minulla on pakettimatkoista, ja miksei niistä allinklusiiveistakin. 

Paikalliseen tunnelmaan pääsee niin helposti, kun valitsee jotain aidosti paikallista, ja majapaikan valinta on yksi peruspilareista mielestäni tässä asiassa.

Joskus löytyy omakotitalo ja grillikatos sen takapihalta. Northern Guesthouse, Talkeetna, AK
Olenhan minä itsekin hotelliketjuissa yöpynyt, että jos nyt ei paljon tekopyhä, niin ainakin edes vähän... Suomessa, missä matkustan mielestäni aivan liian vähän, olen yleensä aina yöpynyt jossain Scandicissa tmv, ja viimeisin ulkomailla vietetty "oikea" hotelliyö taisi olla viime kesänä Münchenissa. Parhaani mukaan pyrin kuitenkin välttämään tällaisia virhearviointeja. Esimerkiksi Anchoragessa sijaitsee kuuluisaan hotelliketjuun kuuluva Hilton-hotelli, mutta minulla ei kyllä ole aikomustakaan mennä sinne...

17. maaliskuuta 2016

Kirskaanniemessä


Kirskaanniemi on osa Lempäälän 'bouttia 50 kilometriä pitkää Birgitanpolun retkeilyreittiä. Kirskaanniemessä on nuotiopaikkoja, laavu ja kaunis näkymä Höytämöjärvelle. Helpoiten sinne pääsee ajamalla autolla Tampereen Vuorekseen ja sieltä Vanhan Hervannantien kautta Koipitaipaleentielle. Sieltä löytyy opasteet ja parkkipaikka, josta samottavaa niemeen on noin kilometri. Itse ajoin Tkl:n 5-linjalla Hervanan keskustasta Mäyrämäkeen ja kävelin tietä pitkin. Mäyrämäestä matkaa Kirskaanniemeen tulee rapiat kolme kilometriä - siis aivan passelisti minulle.



Aurinko paistoi taas keväisesti. Kevättalvi onkin loistavaa aikaa lähteä patikoimaan Kirskaanniemeen reppu täynnä grillimakkaraa ja kuumaa kaakaota. Se voi myös olla kuitenkin ehkä huonoin valinta. Polku Koipitaipaleentieltä Kirskaanniemeen on juurakkoinen ja tekee pientä nousua loppupäässä. Ei kai siinä muuten... mutta polku oli vino ja suhteellisen jäässä. Ilman tukevia puunrunkoja olisin lennellyt turvalleni ja perseelleni ja liukunut polkua alas mennen tullen. Se vähän ketutti. Paluumatkalla oikaisin järven jäälle, mikä oli mielestäni melkoinen uroteko minulta, joka on saanut ikuiset traumat Pikku Kakkosen heikkojen jäiden varoituksesta. Minähän en tavallisesti mene jäälle, vaikka tietäisin, että jääkerros olisi kaksikin metriä. Onneksi jäälle tampattu polku kulki aivan rannassa, joten uskalsin laskeutua hengenvaaralliselta rinteeltä sinne. Matka onnistuikin moitteettomasti jäätä pitkin. 




Väkeä oli yllättävän paljon liikkeellä, vaikka olinkin liikkeellä näin arkena heti aamupäivästä. Itse ehdin varaamaan Kirskaanniemen ehkä kaikista kivoimman ja näyttävimmän nuotiapaikan aivan rantakallioilta. Hetken aikaa ehdin jo katumaan valintaa, sillä järveltä puhaltava tuuli asetti nuotion syttymisrimaa astetta korkeammaksi. Leiripaikalta löytyvät puut olivat aavistuksen kosteita, mutta pian, muutaman kirosanan jälkeen, mulla oli kuitenkin notski pystyssä. Onneksi olin ottanut mukaan kotoa puukon ja retkikirveen, jolla sain pilkottua puita pienemmiksi ja helpommin syttyviksi. 




Ruoka ulkona maistuu niin hyvälle! Nuotiolla tulikin paistettua talven ja kevään ensimmäiset notskimakkarat. Aurinko pilkisteli mäntyjen oksistoista. Linnut lauloivat. Jäällä suhautteli vanha pariskunta suksineen. Kuuma kaakaomuki lämmitti sormia. Kynsien alle oli ilmestynyt jostain mustaa kuraa, ehkä märistä puista tai märästä maasta. Se ei haitannut. Oli kerta kaikkiaan mukavaa olla siellä. Luonnossa. Itsekseen. Vaikka pari whatsapp- ja facebookviestiä lähetinkin.

Luetuimmat

Arkisto