23. tammikuuta 2017

Manhattanin monet kasvot

Muutaman päivän tarkasteltuaan New Yorkin menoa, ja kun niinsanottu uutuudenviehätys ja alkuhuuma ovat hieman laantuneet, sitä tajuaa, että tämä on aivan tavallinen kaupunki, jossa asuu aivan tavallisia ihmisiä, ja jotka tekevät aivan tavallisia asioita. Arki on täälläkin arkea. Ihmiset käyvät kaupassa, lenkillä, töissä ja kahvilla ystäviensä kanssa. Pariisin rinnalla New York lukeutuu yhdeksi maailman suureksi muotikaupungiksi, mutta ihmiset, uskokaa tai älkää, pukeutuvat ihan niin kuin missä tahansa muuallakin länsimaissa. Itse en ole törmännyt vielä yhteenkään överimuotipukeutujaan. Kadun tallaajat voisivat olla yhtä hyvin kotoisin Tampereelta tai Helsingistä. 

Ja tästä herääkin kysymys, että mikä tässä kaupungissa niin monia kiehtoo. Elämä New Yorkissa ei ole tavallista, vaan ihmeellistä ja jännittävää. Se on illuusio, joka ihmisille luodaan elokuvien ja tv-sarjojen välityksellä. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, tämä on oikeasti aivan tavallinen kaupunki, jossa tapahtuu tavallisia asioita, kun vain riisuu Liisa Ihmemaassa -lasit silmiltään. Toki arkkitehtuuri saattaa lumota jokaisen, joka ei ole ennen nähnyt pilvenpiirtäjää läheltä, ja saattaahan esimerkiksi Times Squaren valomainokset tuntua älyttömän suurilta ja massiivisilta, jolloin sanonta "Amerikassa kaikki on suurta" kuulostaa paikkansa pitävältä lausahdukselta, mutta samalla tavalla muistan lumoutuneeni esimerkiksi siitä, miten pieneksi tunsin itseni katsellessani ensimmäistä kertaa Himalajan vuoristoa. Jokainen paikka lumoaa omalla tavallaan, enkä toki väitä, ettenkö itse olisi ollut ensimmäisinä päivinä lumoutunut New Yorkin suuruudesta. 

Toisin kuin oletin ennen matkaa, ja tässä taas se syy, miksi matkustaminen on niin mahtavaa ja silmiä avaavaa, ja miksi yhtäkään matkakohdetta ei olisi koskaan syytä karttaa, New York on kotoisa kaupunki. Tunnen oloni hyväksi tuolla alhaalla kadulla. Minua ei pelota eikä jännitä. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyileväisiä, eikä mua olekaan haitannut, että niitä on täällä liikaa. 

Kotoisuuden ja viihtyvyyden tunnetta lisää varmasti myös se, että tämä on ensimmäinen itselleni vieras kaupunki, jonka oikeastaan "tunsin" jo etukäteen. Liputan itselleni aina siitä, että mulla on suuntavaistoa ja osaan paikantaa itseni kartalta ja kaupungilta hyvin, ja tiedän, mihin suuntaan yleensä pitää lähteä. Vuosien varrella, kuka tietää miksi, mä olen oppinut paikantamaan Manhattanin saaren kaupunginosat ja sen, mitä on missäkin. Se on käsittämätöntä. Mulla oli heti vainu, missä on mitäkin, tai ainakin, että missä suunnassa. Tietysti olen jonkun verran tutkinut New Yorkin karttaa yhden kirjoitusprojektini vuoksi, mutta että silti tänne tullessa olo oli kuin olisin ollut täällä joskus aiemminkin.

Eilen näimme New Yorkin monet kasvot. Manhattanin saari ei ole pelkästään loputonta pilvenpiirtäjien betoniviidakkoa, vaan joukkoon mahtuu myös jotain aivan muuta. Tässä vielä muutama kuva Central Parkista, joka on aivan vastakohta sille, mitä näen tästä hotellihuoneeni ikkunasta. 




Kävimme eilen alakaupungilla, saaren eteläkärjessä. Lunastimme itsellemme 7 vuorokauden metrolipun, jolla saa reissata maanalaisella ja busseilla niin paljon kuin sielu sietää. Se maksoi 31 dollaria ja tulee luultavasti halvemmaksi viimeisten neljän päivän osalta kuin maksaa joka kerran erikseen 2,75 dollaria. Saari on kuitenkin lähemmäs parikymmentä kilometriä pitkä, joten ihan joka paikkaan mä en suostu jalkaisin lähtemään. Eilisellä reissulla alakaupungille kävelimme rapia kymmenen kilometriä metron käytöstä huolimatta. Ei ihme, että jalkapohjat on olleet muusina joka ilta...

Metro oli aika iisi käyttää, vaikka se lukeutuu maailman suurimpiin metrojärjestelmiin. Vähemmän iisiä oli hallita mun kaupungin paperikarttaa, jonka kääntöpuolella oli metrokartta. Karttahan siis oli työpäivän mittaisen retken jälkeen sen näköinen kuin sitä olisi käytetty jo vuosia.

Mutta mitä tulee New Yorkin moniin eri kasvoihin, meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli West Village, joka nimensä mukaisesti sijaitsee saaren länsipuolella aika etelässä. Kun nousimme metrotunnelista, tuntui kuin olisimme olleet yhtäkkiä jossain aivan toisessa kaupungissa. Rakennukset olivat matalia ja söpöjä, jopa hurmaavia, ei ollenkaan sellaisia miljoonakaupunkimaisia. Kävimme Perry Streetilla katsomassa Carrien portaita ja muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa toista taloa, jossa Frendit "asuvat". Christopher-St. Sheridan Squarella oli mahdoton sateenkaarimeininki, oikeen gay-puisto, etten sanoisi.





Jatkoimme matkaa edelleen metrolla kohti etelää ja saavuimme Lower Manhattanin Financial Districtin alueelle, jossa vierailimme Citypasseilla "ilmaiseksi" National September 11 Memorialissa ja Museumissa. Normaalisti sisäänpääsymaksu olisi ollut yli parikymppiä. 


Ympärille on jo noussut muhevia taloja.


Se oli pysäyttävä paikka. WTC-tornien paikalle oli nyt rakennettu mielettömät "suihkulähteet" (vesi meni niissä alaspäin, ei ylöspäin) ja maan alla tornien perustusten ympärille rakennetussa museossa selkää pitkin hiipivät salakavalasti kylmiä väreitä. Sieltä löytyi kaikkien terrori-iskussa menehtyneiden ihmisten kuvat, videomateriaalia, torneista säilyneitä rakennuspalikoita, lentokoneen vöitä, palaneita kenkiä, lentokoneista soitettuja viimeisiä puheluita rakkaille... se oli hiljentävä paikka. Mulla ei oikeastaan ole kuviakaan sieltä, koska suurimmassa osassa halleja kuvaaminen oli kiellettyä ja niissä osissa, joissa olisi saanut kuvata, ei oikeastaan tehnyt mieli. Se kaikki tuli yhtäkkiä jotenkin niin kamalan lähelle, eikä pelkästään siksi, että sitä sattui seisomaan juuri siinä kohtaa, missä kaikki oli tapahtunut. Kun maan alta pääsi takaisin ulkoilmaan, piti hetki tuulettaa päätä ja vetää yks rööki. Siitä painostavasta fiiliksestä oli päästävä eroon. Käveltyämme muutama sata metriä syvemmälle kohti kaupungin talouskeskusta, ja kun mieleen WTC-iskujen tilalle alkoi hahmottua komeita Wall Streetin pukumiehiä, fiilis oli jo toisenlainen. 

Finanssikeskus oli taas sitä "normaalia" New Yorkia, eli joka puolella seisovia suuria, korkeita ja massiivisia rakennuksia. Pukumiehiä ei näkynyt, mikä oli surullista. Johtui varmasti siitä, että oli sunnuntai. Kummallista, luulisi, että pörssi pyörii pyhänäkin... kovasta yrittämisestä huolimatta mä en kuitenkaan olleskaan löytänyt niitä kuuluisia New Yorkin pörssin pyöräovia, vaikka samoilimme sinne tänne katuja pitkin. New York Stock Exchange -rakennus kyllä löytyi, mutta ei pyöröovia.






Wall Streetilta kävelimme saaren itärantaa pitkin takaisin kohti pohjoista. East Riverin takana kohosi Brooklyn ja edessä häämötti messevä Brooklyn Bridge. Meidän oli tarkoitus mennä sillalle kävelemään, mutta sillä aikaa, kun me pysähdyimme syömään pitsaa Two Bridgesin alueelle, alkoi sataa. Päätimme jättää siltavierailun toiseen päivään, joka toivottavasti on poutainen. Sieltä kävelimme söpöläisten Chinatownin ja Little Italyn kautta Grand Stationille, josta otimme metron takaisin Midtowniin. 





Central Park

Central Park on neljä kilometriä pitkä ja 800 metriä leveä luontokaistale keskellä Manhattanin saarta ja sen sanotaankin olevan New Yorkin keuhkot. Me vietimme Central Parkissa lauantaipäivästämme viisi tuntia, ja puiston koosta kertoo hyvin se, ettemme millään viidessä tunnissa ehtineet koluta koko puistoa läpi. Jacqueline Kennedy Onassis Reservoir -järven takainen, pohjoinen osa puistosta jäi kokonaan vaille meidän huomiotamme. Sen sijaan viisi tuntia sen eteläosassa soljui aivan huomaamatta. 

Vajaa kymmenen korttelia pohjoiseen hotelliltamme saavuimme puiston lounaiskulmaan Columbus Circlelle, josta sukelsimme tammikuisen harmaaseen puistoon. Central Park olisi varmasti upea ilmestys kesäaikaan, mutta toisaalta voin kuvitella myös sen ihmismäärän, joka puistoon silloin olisi ahtautunut, ja ajatus on hieman inhottava. Näin tammikuussakin puistossa oli väkeä, mutta aika rauhallisesti sitä sai lopulta tallustella ja ihmetellä. Eikä mua oikeastaan haitannut yhtään, ettei ollut vihreää ja kesäistä. Tammikuisen karu Central Park oli vallan kaunis - etenkin, kun aurinko erehtyi pilkahtamaan pilvien raosta. Minua miellytti kovasti se, että lehdettömien puiden takaa näki kohti taivaita kohoavat pilvenpiirtäjät. Siinä oli jotain... kai jotain runollista jopa.








Keskuspuistossa asuu myös jonkinmoinen liuta eläimiä - pääsääntöisesti lintuja. Bongattiin muutama.







Matkalla oli tarkoitus poiketa puiston länsipuolella sijaitsevaan American Museum of Natural History -museoon, mutta koska joku muukin oli suunnitellut menevänsä sinne lauantaiaamupäivänä, käännyimme ovelta kannoillamme ja päätimme jättää museoreissun myöhäisempää ajankohtaa varten. Citypass kattaa kyseisen museon sisäänpääsyn, joten sinne on ehdottomasti mentävä, etenkin kun jo heti valtavan kokoisessa aulassa vastaan käveli brontosaurus ja velociraptor (tai siltä ne näytti).

Kävelimme päivän aikana neljätoista v**un kilometriä! Whoa! Ja tosiaan, me ei edes koluttu koko puistoa! Kinesioteippaukset eivät juuri auttaneet mua mun selkävaivoissa, mutta hampaat irvessä selvisin päivästä hienosti.






Puistossa länsipuolella sijaitsee myös John Lennonin muistomerkki Imagine lähellä sitä paikkaa, jossa hänet ammuttiin. Strawberry Fields -niminen paikka teki tehtävänsä ja koko loppupäivän mulla soi päässä Strawberry Fields. Tänä aamuna päässä kilkatti Imagine.


Jacqueline Kennedy Onassis Reservoir oli meidän päätepysäkkimme Keskuspuistossa.



Paluumatkalla hieman ennen Columbus Circlea törmäsimme tiesulkuun, jota vartio itse NYPD. Sisko kysyi ohikulkeissamme, mistä oli kysymys. Poliisitäti kertoi, että itäpuolella kaupunkia on massiivisia mielenosoituksia, ja että he ovat vain varmistamassa siinä, jos se sattuisi leviämään myös länsipuolelle. Sattumalta siinä sitten vilkaistiin ympärillemme ja tajuttiin, että ohitimme juuri tiesulun kohdalla yhden Donald Trumpin omistamista rakennuksista. Käsittääkseni kaverilla on New Yorkissa ainakin kolme tönöä pystyssä. Myöhemmin sitten katselin baarissa kaljalla istuessani (sisko ja Rosso oli shoppailemassa) uutisia, jossa näytettiin naisten puolesta marssivia jäätäviä ihmisrykelmiä ihan Eurooppaa myöten. Times Squarella tuli satunnaisia protestimarssijoita vielä vastaan kyltteineen.

21. tammikuuta 2017

Midtown Neighborhood Walk

Ensimmäinen kokonainen päivä New Yorkissa kului ympäröiviä huudeja jalkaisin tutkien. Edelleen nämä ympärillä kohoavat massiiviset rakennukset saivat olon kummallisen epätodelliseksi ja ennen kaikkea pieneksi, eikä niitä voinut kuin silmin suurin pällistellä niska vinossa. Loppumatkasta näiden isojen rakennusten uutuuden viehätys ja jännittävyys olivat kuitenkin hieman jo kulunut loppuun - tai sitten alkoi olla jo niin rättipoikkiväsynyt, ettei niiden valtavuus enää vain jaksanut kiinnostaa.

6th Ave 
Aina oli matkan varrella kuitenkin jotain näkemisen arvoista; kuten ennen matkaa aavistelinkin: täällä ei tarvitse kuin kävellä kadulla nähdäkseen ihmeellisyyksiä. Rakennusten lomassa voi nähdä miehen, joka asettelee buldogiaan skeittilaudan päälle, valtavien oravien juoksentelevan Madison Square Parkissa tai ruuhkaan jumiutuneen vilkut päällä huutavan ambulanssin Fifth Avenuella. En olisi halunnut olla se, joka sitä lanssia tarvitsi. Ylipäänsä täällä ei voi olla kuulematta koko ajan etäistä hälytysajoneuvojen ääntä. Kai täällä yli miljoonan ihmisen kotikaupungissa on aina joku, joka tarvitsee apua. 

Tein myös sellaisen havainnon, ettei keskusta-alueella ole vanhuksia. Kenties tässä on tapahtunut sellaista tavallista luonnonvalintaa: liikenne vaikuttaa välillä niin kaaottiselta, ettei siihen sekaan yksinkertaisesti voi tulla mikään huonosti ja hitaasti liikkuva mummu. Se olisi välittömästi auton alla. Etenkin, kun autoilijat eivät kunnioita jalankulkijoiden kadunylitysetuoikeutta edes silloin, kun näille palaa "vihreä" valo (täällä se on valkoinen). Toisaalta jalankulkijat hyppivät katujen ylitse ihan milloin vaan, oli heillä siihen valojen mukaan oikeus tai ei. Yleensä katua ylittäessä tarvitsee vain katsoa, tuleeko autoja ja tehdä sitten päätös mennäkö yli vai ei - ihan sama, mitkä valot jalankulkijalle palaa.







Washingtonissa oli osoitettu mieltä, kun Trump astui presidentin virkaansa, mutta me emme huomanneet täällä mitään erikoista tähän liittyen. Torstai-iltana Columbus Circlella oli ollut jonkinlainen hässäkkä, tästä meidän hotellista muutama kilometri pohjoiseen, mutta sekään ei vaikuttanut meidän elämäämme millään tavalla. Että ei nyt sitten vielä toistaiseksi olla jouduttu mellakoiden etunenään.

Teimme keskustan alueella rapian seitsemän kilometrin, mutta viiden tunnin kävelyretken, eikä se tavallisesti olisi niin koville edes ottanut, mutta jostain syystä mun alaselkääni alkoi särkeä aika pian ja teki kävelemisestä helkkarinmoista. Reisissä ja pohkeissa asti tuntuvien kiskaisujen perusteella kyseessä oli vanha ystäväni iskiashermo... isosiskolla on mukana kinesioteippiä ja se lupas tänään teipata mun selän, josko se auttaisi. 

Bryant Park - Chrysler Building


NY Public Library



Seitsemän kilometriä sinne tänne katuja ja kortteleita poikkelehtien näimme kourallisen New Yorkin merkittävimpiin kuuluvia nähtävyyksiä. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Rockefeller Centerin Top of the Rock Observation Deck - 70 kerrosta kohti taivasta kasvavan rakennuksen kattotasanne, josta näki joka suuntaan yli miljoonakaupungin. Tavallisesti sisäänpääsy olisi aikuiselta maksanut $34, mutta me pääsimme "ilmaiseksi" citypassilla.  Hissi 70. kerrokseen humahti varmaan alle 20 sekunnissa ja ylhäältä avautui todella huikaisevat näkymät yli keskustan ja Keskuspuiston. Siellä vietimme tovin ihmetellen ja kuvaillen.

Sieltä jatkoimme Rockefeller Plazan kautta The Diamond Districtin ja Sixth Aven kautta Bryant Parkiin, jossa sijaitsee New York Public Library ja näin talvisin myös isohko luistinrata. Sieltä suunnistimme Fifth Avea pitkin kohti etelää, jossa viimein tuli vastaan kuuluisa Flatiron Building ja Madison Square Parkissa ihmettelimme niitä järkyttävän isoja oravia. Siis myös oravat ovat isoja Isossa Omenassa. Sieltä palasimme takaisin pohjoiseen Park Avea pitkin, vierailimme Grand Central Terminalissa ja Chrysler Buildingin aulassa, joka ei Lonely Planetin hehkutuksien mukaan minusta ollut yhtään niin hieno kuin olin kuvitellut. 


Flatiron Building
Illalla kävimme vielä Penn Stationilla, koska Rosso oli nähnyt tullessa siellä erään tietyn parfyymikaupan, jossa halusi käydä. Sieltä ostin vähän tuliaisia Suomeen, ja uskokaa pois, että mua ei ole koskaan kaupassa hävettänyt minkään ostaminen niin paljon. Mulla oli siis tilauksessa kaksi MAGA-lippistä (Make America Great Again). Kävelin kolme kertaa hyllyn ohitse vain todetakseni, ettei mulla ollut pokkaa ottaa niitä lippiksiä siitä hyllystä - etenkin, kun kaupan myyjä itse kuului etnisesti eroavaan ryhmään. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni, vein lippikset tiskille ja toivoin maksutapahtuman olevan mahdollisimman nopeasti ohitse, jotta olisin päässyt livahtamaan hävettävien ostosteni kanssa äkkiä pois paikalta. Mun jälkeen tiskille oman lippiksensä kanssa menevä isosisko (hälläkin oli tilaus Suomesta näille, läpällä tosin sekin), selvisi, että tämä nainen olikin kovasti Trumpin kannattaja. Huokaisin helpotuksesta. Pystyin poistumaan paikalta edes jonkinmoinen itsekunnioitus jäljellä.


Grand Central Terminal

Tänään suuntaamme pohjoiseen ja toivomme, ettei Keskuspuistossa kävelyä keskeytä ainakaan kaatosade.