31. elokuuta 2016

Autolla Alaskassa

Kun Alaskassa haluaa vuokrata auton, ongelma ei suinkaan ole autovuokraamojen puutteessa. Pääsääntöisesti kaikki Alaskaan matkustavat lentävät sen epäviralliseen pääkaupunkiin Anchorageen, jossa autonvuokrausmahdollisuuksien uskaltaisin väittää olevan lähes rajattomat. Kaksi kertaa Alaskaan matkustaneena alan jo pikkuhiljaa uskomaan, että ilman autoa Alaskassa ei näe, koe tai tee yhtään mitään, ja sen näyttävät tietävän myös kaikki ne alaskalaisetkin vuokra-autoyrityksineen. Alaskan kaupunkien ja kylien välimatkat ovat niin suuria, että kaikista mukavin vaihtoehto on todellakin ottaa alle oma menopeli.

Glenn Hwy

Glenn Hwy
Autovuokrausfirmojen hinnat vaihtelevat rajusti ja kannattaakin etukäteen netistä kaivella esiin potentiaalisia vaihtoehtoja. Anchoragesta löytyy kaikki kansainväliset ja tunnetut autovuokraamot (Herzt, Avis, jne), mutta jos haluaa säästää vähän tai pitemmänkin pennin, niin suosittelen googlettamaan. Sesonkina, eli pääsääntöisesti kesä-heinäkuussa, myös pienempien ja vähemmän tunnettujen vuokrafirmojen hinnat alkavat uhkaavasti kohota, koska kysyntää on niin paljon, mutta niinsanottuna shoulderseasonina, eli touko- tai syyskuussa, autoja saa melkein pilkkahinnalla, jos jaksaa kärsivällisesti tehdä salapoliisin työtä. 

Jokainen voi käydä lukemassa mun ja ukkelin ensimmäisen autonvuokrausepisodin täältä. Se oli ehkä maailman epäilyttävintä, koska vuokrafirman äijä oli kaikkea muuta kuin luotettavan näköinen tai oloinen, ja koko paikka muistutti enemmän kaatopaikkaa kuin autoja vuokraavaa liikeyritystä. Koska kaikki meni kuitenkin hyvin suurista epäluuloista huolimatta, ukkeli sanoi mulle ennen kevään reissua, että käy vuokraamassa auto siltä samalta äijältä. Se kävi kyllä mun mielessä, mutta tehtyäni etsintätöitä ja löydettyäni sen kaikin puolin negatiivissävytteiset arvostelut ympäri bittiavaruutta, mä päätin etsiä jotain aivan muuta. 

Päädyin vuokraamaan auton Midnight Sun Car & Van Rentalilta. Pienen perheyrityksen autovuokraamo sijaitsi kävelymatkan päässä Spenard Roadilla mun toisesta Anchoragen hotellista Chelsea Inn Hotelista (johon muuten en suosittele kenenkään koskaan eksyvän!!!) Anchoragen midtownissa ja palvelu siellä oli äärimmäisen ihanaa. Enitenhän mua hirvitti tässä autohommassa nimittäin se, että en ollut varma, olisiko mun autonvuokrausenglanti riittänyt saadakseni kaiken tarpeellisen palvelun, mutta että en olisi kuitenkaan maksanut mistään turhasta (esim. vakuutusta, joka kattaa, jos karhut tulee ja ryöstää mun auton tms :D). Tyttö tiskin takana selitti juurta jaksain ja moneen kertaan kaiken mahdollisen mulle, jotta saatoin olla varma, että nyt on kaikki kunnossa.

Edgerton Hwy - matkalla Chitinaan

Vuokrasin auton ensin viikoksi ja myöhemmin jatkoin vuokrausta vielä kaksi päivää lisää. Yhdeksän päivän autonvuokraus maksoi mulle vakuutuksineen rapia 700 dollaria. Jos olisin vuokrannut auton vaikkapa Avisilta, olisin pulittanut helposti autosta ja vakuutuksista yli tonnin, ja jos olisin liikkunut Alaskassa julkisilla, hinta olisi myös voinut liikkua jossain siellä tonnin tietämillä. Niin, enkä mä olisi julkisilla edes päässyt kaikkiin niihin paikkoihin, joissa nyt reissullani kävin, sillä niistäkin suurin osa liikennöi vasta kesäkuun alusta sesongin alettua. Tietysti rahaa kului polttoaineeseen, kun mittariin tuli reilussa viikossa n. 2100 kilometria, mutta vaikka kaikki muu Alaskassa ehkä maksaakin paljon, bensaa sai suhteellisen edullisesti. Rapialla kolmella dollarilla sai gallonan (vajaa neljä litraa) bensaa.

Mua jännitti se auton vuokraaminen kovasti. Sen lisäksi, että mä arvoin sen kaksi tuntia hotellihuoneessa sängyn päädyssä suurin piirtein kengät jalassa sitä rohkeuden puuskaa, jolla saada itseni liikahtamaan kohti autovuokraamoa ja ottamaan vastaan uudenlaisen englannintaitohaasteen, mua kuumotti auton automaattivaihteisto, jollaista en ollut koskaan ennen käyttänyt, ja tankkaaminen.

Molempia jännitin ihan turhaan. Automaattivaihteistoon ihastuin niin, että kotiin palattuani ilmoitin ukkelille, että meidän seuraava auto tulee sitten olemaan automaattivaihteinen. Tankkaaminen oli aivan piece of cake ensimmäisen sekoilun jälkeen. Ekalla kerralla menin vähän lukkoon ja unohdin, että mitä polttoainetta mun kaarani nielee. Sitten kun olin valmis tankkaamaan, en saanut bensaa tulemaan letkusta. Selvisi, että pistoolin kohdalta piti vääntää jokin vipu tiettyyn asentoon ennen kuin tankkaaminen oli mahdollista. Molemmissa mieltä kuumottavissa tilanteissa jouduin turvautumaan ulkopuolisen apuun. Onneksi sattui viereisellä tankilla olemaan ystävällinen herrasmies.

Alaskassa, ja uskoakseni Yhdysvalloissa yleensä, käydään tiskille ilmoittamassa tankin numero ja maksamassa ennen tankkaamista, minkä jälkeen kassa avaa tankkauspisteen lukituksen. Juoksubensat ei siis liene kovinkaan mahdollisia tuolla. Tankkauspisteillä on myös kortinlukijat, mutta muutaman kerran niitä kokeiltuani tajusin, että mun korttiani ne eivät ainakaan hyväksyneet.



Richardon Hwy - talvi yllätti
Itse ajamisen tai suunnistamisen kanssa ei ollut mitään ongelmaa, ellei sitten Anchoragessa, jossa liikennettä oli saman verran kuin Tampereen iltapäiväruuhkassa. Ajokokemusta helpotti suunnattomasti se, että olin jo istunut auton kyydissä kyseisessä yksisuuntaisten katujen luvatussa kaupungissa muutamaa vuotta aikaisemmin. Lisäksi tänä älypuhelinaikana puhelimeen voi ladata Google Mapsin, jota voi käyttää myös offlinetilassa lataamalla wi-fin kautta siihen jonkun tietyn alueen. Latasin Anchoragen ja onnistuin vaivatta suunnistamaan kaupungista ulos käyttäen offline-navigaattoria (joka ei tosin aina tiennyt, puhuako metreissä vai jaloissa). Akkua se vie ihan perkeleesti, että ensi kerralla pitänee muistaa ottaa autolaturi mukaan. Kiitos Google Mapsin navigaattorin, kykenin onnistuneesti keskittymään siihen automaattivaihteiston opetteluun ja liikennesääntöihin.

Liikennesäännöt ovat Yhdysvalloissa samat kuin Suomessa. Ainakin melkein. Muutama pikku eroavaisuus löytyy, ja nämä tuli opittua hieman kantapään kautta. Tasa-arvoisissa x-risteyksissä ei väistetä oikealta tulevaa, vaan sitä, joka saapuu risteykseen ensimmäisenä. Kärkikolmioita on turha edes haeskella Alaskan liikenteestä, sillä siellä valta on stop-merkeillä. Jos liikennevaloissa sulle palaa punaiset, mutta oletkin kääntymässä oikealle, saat kääntyä oman harkintakykysi mukaan välittämättä siitä, että suoraan jatkavat joutuvat pysähtymään, ja riippuen toki siitä, onko kääntyville omat valonsa. Muutaman kerran epävarmana jumitin tällaisessa risteyksessä kääntyessäni oikealle, kunnes olin saanut tarpeeksi monta tööttäystä takana olevilta. Ne varmaan ajatteli, että "jumalauta täällä on taas näitä ulkomaalaisia turisteja, jotka ei osaa".


Alaskan range - Richardson Hwy

Richardson Hwy - pitkä suora
En varmasti voi tarpeeksi liputtaa auton vuokraamisen puolesta, kun liikutaan Alaskassa. Sen lisäksi, ettei ole sidottuna kiinteisiin julkisen liikenteen aikatauluihin (Alaskan julkisen liikenteen palvelut ovat oikeasti todella onnettomat) ja voi ajella niin paljon tai vähän ja mihin aikaan tahansa kuin haluaa, parasta omalla autolla ajamisessa on vapaus pysähtyä ihastelemaan maisemaa juuri silloin kuin itseä huvittaa. Ja uskokaa pois, Alaskassa sä haluat pysähtyä jokaisessa mutkassa. Tavallisesti mulla oli kamera repsikan paikalla valmiustilassa ja uhkarohkein elkein otin paljon kuvia myös liikkuvasta autosta. Jep, todella turvallista tuolla, missä tiet kiemurtelevat ja hirvi saattaa kirmata auton eteen hetkellä millä hyvänsä. Kuvauspaikkoja, tai ainakaan turvallista pysäköintipaikkaa, ei aina nimittäin ollut tarjolla, joten jouduin sitten turvautumaan tällaiseen hurjaan ajamisen ja kuvaamisen yhdistelmään. En suosittele kenellekään. Se oli tyhmää ja ajattelematonta.

Kuumottavia siltoja riitti ylitettäväksi - Parks Hwy, Hurricane Gultch

Parks hwy - Alaskan range
Vähän epäilytti myös keliolosuhteet. Niin kuin etukäteen olin jo asiaa tutkiskellut, lumimyrsky voi yllättää oikeastaan milloin tahansa. Anchoragessa ja Chitinassa ja oikeastaan kaikkialla muualla paitsi Richardson Highwaylla Alaskan vuoriston seudulla oli lämmin ja vehreä kesä. Olikin koomista lähteä helteisestä Chitinasta ajamaan kohti pohjoista ja tajuta jossain Paxsonin pohjoispuolella, että maassa oli lunta, puut hädin tuskin vielä silmuissakaan, lämpötila n. +2 astetta, järvet jäässä ja taivaalta satoi räntää. Keskinopeus tippui välittömästi. Minähän en auton renkaista mitään tiedä, etenkään tuon kyseisen auton renkaista, mutta en ottanut sitä riskiä, että yhtäkkiset talviolosuhteet olisivat päässeet mut yllättämään. Päästyäni tuon etapin lopulliseen kohteeseeni Fairbanksiin, huomasin taas kesän tulleen. Fairbanksissa oli parikymmentä astetta lämmintä ja vihreää ja kesäistä.

Seward Hwy

Homer Spit
Jälkeenpäin mietittynä tuo talvi matkan varrella johtui jollain tapaa Alaskan vuoriston läsnä olosta. Toisaalta palasin etelään Parks Highwayta, joka Denali National Parkin kohdalla ylittää tuon samaisen Alaskan Rangen, mutta ei siellä talvea ollut. Lunta ei ollut kuin vuorien huipuilla. Lämpötila oli toki alhainen tuollakin, mutta siellä tuo "kevät" oli jo huomattavasti pidemmällä kuin Richardson Hwylla.

30. elokuuta 2016

Toisesta maailmasta: Kenai Fjords National Park

Mun ensimmäinen etappini Alaskassa kohdistui Sewardiin. Mietin pitkään, että kannattaisiko mun sinne lähteä, sillä olihan se sellainen "tuttu paikka" edellisreissulta.

Toisaalta Seward oli jo silloin varastanut mun sydämen - "olihan se se mun tuleva kotikaupunkini" - ja musta tuntui ihan hurjan kivalle ajatukselle mennä sinne takaisin. Lisäksi Sewardissa houkutteli sen tarjoamat meriseikkailut Kenai Fjordsin kansallispuistoon ja kivan oloinen vaelluskohde Exit Glacier. Kun tähän kaikkeen pähkäilyyn ja suunnitteluun sisältyi vielä kourallinen epäonnistuneita yhteydenottoyrityksiä kuljetusfirmoille* miettiessäni matkaa mm. Girdwoodiin ja Homeriin ja vaikka mihin, niin kaikki olikin yhtäkkiä selkeää. Mä menisin Sewardiin.

*Otin muutamaan Lonely Planetinkin mainitsemaan bussifirmaan yhteyttä (Seward Bus Line ja Magic Bus) ja kyselin mahdollisuutta matkustaa tiettyihin kohteisiin, mutta näistä paikoista kukaan ei koskaan vastannut mulle mitään. Ei koskaan. Lisäksi luin niin karmeita arvosteluita Seward Bus Linesta, että ihan alkoi jopa kaduttaa, että olin koskaan sen aikatauluista ja paikkavarauksista koskaan kysynytkään. 

Mähän siirsin itseni Sewardiin junalla, mikä oli tietysti kallista. Jos olisin hukannut vielä yhden päivän Anchoragessa, olisin päässyt Sewardiin Homer Stage Line -bussilla. Kyseinen bussi nimittäin matkusti toukokuussa vielä vain joka toinen päivä Anchorage - Homer ja Homer - Seward -väliä. Mulla ei ollut aikaa odotella sitä, vaan aamuviiden kieppeillä tiistaina 17. toukokuuta heitin rinkan selkään ja kävelin uinuvan Anchoragen läpi Alaska Railroad depotille.

Alaskan junissa on maisemavaunuja!

Maisema Anc - Swd - rautatien varrelta
Mähän olin tuudittautunut ajatukseen, että voisin nukkua sen neljä tuntia junassa matkalla Sewardiin, koska herätys oli niin karmean aikainen sinä aamuna ja olihan Anc- Swd -väli jo viime reissulla tullut tutuksi. Juna oli puksutellut kymmenisen minuuttia eteenpäin, kun oikealla puolella avautui aamu-usvainen näkymä Turnagain Armille ja sen valkoisiin lumihuippuihin. Mun uni oli välittömästi hävinnyt. Heiluin neljä tuntia junassa kameroineni, ymmyrkäisine silmineni ja kaikkine aisteineni kuin heinämies. Ei kukaan voi nukkua niin upeissa maisemissa. Tai kyllä siellä joku pariskunta uinui. Mieleni teki mennä ravistelemaan ne hereille ja kysymään, että mikä helkkari niitä vaivas!

Ihana Seward ja Resurrection Bay
Seward ja Mt. Marathon
Olin päättänyt jo ennen reissua, että tällä kertaa Alaskassa haluan suunnata merelle. Tarkoituksena oli vierailla ainakin Kodiakin saarella (se jäi, kiitos huonojen lauttayhteyksien), mutta vähintään mä halusin osallistua valassafarille tai jollekin muulle merimatkalle, jossa upeiden maisemien lisäksi kohtaa myös villejä merieläimiä. Varasin Sewardissa ollessani itselleni Kenai Fjords Toursilta kuuden tunnin merimatkan Kenai Fjords National Parkiin. Se kustansi bouttia 180 dollaria ja oli joka pennin arvoinen.

Sewardin satama
Tuona kuutena tuntina näin upeimmat maisemat, joita olen koskaan elämässäni kohdannut. Se oli kuin toisesta maailmasta. Ne pystysuorat kallioseinämät, jotka nousivat merestä lähes uhkaavina, niiden yläpuolella kohoavat tuuheat kuusikot, taustalla siintävät jäätiköt ja lumihuippuiset vuoret, myrskyävä ja sininen Alaskan lahden aava selkä, merileijonat, lunnit, miekkavalaat ja tuuli, joka sai sormet ja otsalohkon kohmeeseen, mutta joka samalla vapautti mielen ja synnytti niin paljon onnellisuutta mun sydämeeni, että sisinmmässäni hehkui vähintään hyvä Harvian saunakiuas. Se oli jotain aivan sanoin kuvaamatonta, ja siksi aionkin näyttää teille sen kaiken kuvina. Totuus kuitenkin on, että se pitää kokea ihan itse.

Seward mereltä





Resurrection Bay ^
Kenai Fjords Tours on yksi ehdottomimpia asioita, jotka ovat Alaskassa ihan todella pakko-juttu. Pitäkää Alaskan matkaajat tämä mielessänne!

Katamaraanityyppinen botski oli täynnä väkeä ja jokainen oli yhtä innoissaan kaikesta koko ajan. Välillä tuntui kuitenkin, että mitähän helvettiä. Mainitsin jossain aikaisemmassa postauksessa siitä, miten jotkut ihmiset elävät kameroidensa kautta ja se "todellinen" fiilis jää kokematta ja näkemättä. Aina kun laivan kapteeni ilmoitti merisaukoista kello kolmessa, miekkavalaista kello yhdessätoista tai merihylkeistä kello viidessä, jengi ryntäsi kameran etsimet silmissään kuvaamaan. Vieressäni ulkokannella istui eräs vanhempi nainen, jolla oli kamerassaan jalusta ja jokin metrin mittainen putki ja aina eläinten ilmestyessä lähelle nainen raahasi kameransa kaiteelle ja tuijotti maailmaa linssinsä läpi. En usko, että nainen näki omilla silmillään yhtään mitään. Silmä kamerassaan kiinni nainen odotti, kun valaat sukelsivat ja tulivat taas pintaan. Minua alkoi vähän surettaa. Onko tosiaan niin, että on tärkeämpää saada se kuva kuin oikeasti nähdä? Hmm.

Resurrection Bay


Merileijonat

Parit birdiet


Resurrection Cape ja Barwell Island

Miekkavalaat




Merisaukkolauma ja Pederson Glacier

Aialik Glacier




Aialik Cape

Bear Glacier



Bald eagle

Kenai Fjordsin merimatkalla kohtasin reissuni ainoat suomalaiset. Samalle botskille oli eksynyt pariskunta Liedosta (tai jostain muualta Turun lähettyviltä), jotka olivat juhlimassa miehen kuuskymppisiä Alaskassa. Jutustelun lomassa selvisi, että olimme olleet samassa Reykjavikista lähteneessä koneessa muutamaa päivää aiemmin. Palasimme yhtä matkaa satamasta keskustaan kävellen, sillä heidän majapaikkansa oli vain sadan metrin päässä omastani. Myöhemmin kohtasimme vielä yhdessä Sewardin pubeista ja joimme muutaman oluet. 

Pariskunta oli Sewardissa vuokra-autolla ja sanoivat mulle jossain kohtaa iltaa, että voisivat tarjota mulle kyydin takaisin Anchorageen, sillä olivat itse ajamassa sen kautta Wasillaan seuraavana päivänä. Kirosin mielessäni sitä, että olin ostanut jo etukäteen (sen kalliin!) junalipun. Kiitin ja kieltäydyin. Ja kirosin edelleen. En olisi änkenyt heidän kyytiinsä ilmaiseksi, mutta olisi se tullut huomattavasti edullisemmaksi kuin 70 dollarin junalippu...

No, tiemme erosivat ja minä palasin Anchorageen junalla itsekseni tekemään uusia suunnitelmia. Se junamatka toisaalta kannatti, sillä matkan aikana näin neljä ruskeakarhua, yhden mustakarhun (joita ei näe juuri koskaan!) ja kourallisen hirviä.

Mustakarhu

Luetuimmat

Arkisto