30. syyskuuta 2010

Kuuden vaatteen haaste

Joku on varmaan telkkarista nähnytkin tai lukenut tästä menneen syyskuun kuuden vaatteen haasteesta, jossa haastetaan ihmisiä käyttämään ainoastaan kuutta eri vaatetta koko kuukauden ajan. Itse kuulin tästä tuossa syyskuun puolessa välissä ja harmittelin, etten ollut kerennyt mukaan haasteeseen. No, nythän syyskuu alkaa olla lopussa, joten mä päätin haastaa itseni tähän kyseiseen tehtävään lokakuun ajaksi!

Ideana on siis valita kuusi vaatetta, joita käyttää koko kuukauden. Alusvaatteita, sukkia ja urheiluvaatteita toki saa käyttää näiden lisäksi, ja virallisten ohjeiden mukaan myös bilevaatteita, mutta mä ajattelin haasteen menettävän tässä kohtaa merkityksensä. Mitä jos mulla olis joka päivä bileet? Olen siis hylännyt bilevaatesäännön ja aion sisällyttää myös bilevaatteeni näihin kuuteen valitsemaani vaatteeseen. Asusteiden ja ulkovaatteiden rajaton käyttö on myös sallittu.

Valinta oli tiukka ja haastava, vaikka arvoinkin näitä vaatteita jo tosiaan kuun puolesta välistä. Vaikeusastetta lisäsi itse lokakuu, jolloin säät viilenee ja tekisi mieli pukea päälle vaikka mitä lämmintä! Tähän mä sitten päädyin:
Harmaa fleece-huppari, Ellos; kuvallinen t-paita, Ellos; harmaavalkoraidallinen t-paita, Ellos; farkkuhame, H&M, leggingsit, H&M ja farkut (eivät ole kuvassa), farkkujen tehtaanmyymälä, Koskikeskus, Tampere
 (EDIT: harmaavalkoraidallisen t-paidan tilalle on vaihtunut pinkki t-paita, Gina Tricot)
Tässä kohtaa täytyy kiittää asusteiden käyttöoikeudesta, sillä mä olen viimeaikoina ollut aivan hulluna asusteisiin, lähinnä huiveihin ja koruihin. Onneksi multa löytyykin ihana huivikokoelma joka lähtöön ja hieman hillitympi kokoelma myös kaulakoruja, korvakoruja jne. Kuukauden mittaan tylsiksi käyviä vaatteita on mahtava piristää erivärisillä huiveilla ja muilla asusteilla!


Anttila, H&M, Indiska
Gina Tricot, Glitter
Mä en oikein tiedä, miksi mä haluan haastaa itseni tähän. Ehkä mä haluan osoittaa itselleni, että vähäisemmälläkin vaatemäärällä kyllä pärjää. Ehkä tässä on jotain ekologisuuden ja mielikuvituksen herättelyä joukossa. Vaatteiden vähäinen käyttö itsessään on jo ekologista, mutta miten mä hoidan niiden pesemisen ekologisesti, kun pesemistä onkin kuitenkin enemmän? Nojoo... pääasiassahan mä taidan haastaa mun itsekurin tässä, joka on ollut viime päivinä muutenkin koetuksella, kun olen jo neljättä päivää taas ilman tupakkaa! 

Saas nähdä kuin tässä oikein käy. Pitkäkee peukkuja!

Lisää kuuden vaatteen haasteesta alapuolella

26. syyskuuta 2010

Matkakuumetta

Tänäaamuna iski aivan hillitön matkakuume! Oikeastaan oon haaveillut jo pitkään lentokoneella matkustamisesta, mutta viimeöinen uni Grand Canyonista oli kuin piste iin päälle. Tilannetta ei toki helpota yhtään se, että muutama kaverikin on lähdössä reissuun lähiaikoina. Ehdotinkin Mikolle, että jos Ryanair kaikessa edullisuudessaan lennättäisi meidätkin johonkin syyslomalla. Mikko ei asiaa tyrmännytkään.

Mun unelmien matkakohteisiin ei tosin ole varaa, eikä Ryanair edes lennä näihin kohteisiin, joten ne jäävät toistaiseksi vielä unelmiksi. Ajattelin kuitenki tuoda nämä kohteet kaikkien tietoisuuteen nyt.

http://iguide.travel/Rio_de_Janeiro/Introduction
Brasilia ja Rio on ollut mun listalla niin pitkään etten mä edes muista, miten kiinnostus tätä maata ja kaupunkia kohtaan syntyi. Rio de Janeiro taitaakin olla ainut rantalomakohde mun listalla ja jotenkin mun innostukseen on vaikuttanut upeat kuvat Copacabanalta ja Ipanemalta, näiltä maailmankuuluilta hiekkarannoilta. Mielikuvahan Riosta on se, että siellä biletetään 24/7 ja kaikki on ihanaa ja kaikki on onnellisia ja rikkaita. Totuushan kuitenkin on se, että kaupunki kuhisee rikollisia ja slummeja löytyy heti huippuhotellin nurkan takaa. Ajatus tästä ei kuitenkaan ole milläänlailla vaikuttanut mun haaveiluihin päästä edes kerran elämässä vierailemaan tässä etelä-Amerikan valtiossa, mieluiten vielä karnevaaliaikaan.

http://ravintolalumbini.com/alluploads/nepal_headerfull.jpg
Nepal. Ah, tuo kylmä, Himalajan maa. Rakastan vuoria. Onko enää parempaa syytä haluta Nepaliin? Tämäkin kohde on ollut jo useita vuosia mun unelmien matkakohdelistalla ja on siellä varmaan taistelemassa Rion kanssa kärkisijasta. Nepalissa kaikkien niiden vuorenhuippujen lisäksi mua varmaan kiehtoo se niin erilainen kulttuuri ja miljöö, joita ei länsimaista löydy. Okei, tämän perusteella mä haluaisin myös kaikkialle muualle Aasiaan, mutta kun ne vuoret ovat edelleen siellä Nepalissa...

http://top-10-list.org/wp-content/uploads/2009/05/iceland.jpg
Pysytellään edelleen kylmissä olosuhteissa ja lennetään Islantiin, vähän lähemmäs koti-Suomea kuin edelliset listan kohteet. Mua on aina kiehtonut pohjoisen karuus ja yksinkertaisuus. Tähän lisättynä saaren tuliperäisyys, joka mua on aina jollain tasolla kiehtonut. Viime keväänä mun usko Islantiin tosin meinas pettää, kun se ja sen tuhkapilvi meinasi pilata mun Saksaan lähdön täysin. Mutta nyt se on unohdettu ja anteeksiannettu. 

http://www.ak-matkat.fi/rooma/zkuvat/colosseum.jpg
Kaikki tiet vievät Roomaan. Ikävä kyllä Rooma on melkoinen turistirysä, mutta se ei kuitenkaan ole lamaannuttanut mun kiinnostusta tuota sivistyksen kehtoa kohtaan. Eniten mua Roomassa kiinnostaakin sen historiallisuus. Ei siksi, että kaikki muutkin maailman ihmiset haluaisivat nähdä esim. kuvassa esiintyvän Colosseumin, vaan siksi, että ajatus tuntuu uskomattomalta. Ajatus siitä, että tämä pytinki on rakennettu satoja vuosia sitten. Ja tietäen, mitä sen sisäpuolella on tapahtunut... sanotaan näin, että mulle henkilökohtaisesti Rooman nähtävyyksien näkeminen tuottaisi suurta mielihyvää ja ajatukset niiden ympärillä muuttuisivat hetkessä yhtä ällistyttäviksi kuin esim. avaruuden äärettömyyden miettiminen. 

http://kellygrainger.files.wordpress.com/2010/02/machu-picchu-peru.jpg
Machu Picchu. Tässä Perun kohteessa yhdistyy edellisistä matkakohteista ainakin historiallisuus ja suuret korkeuserot, vuoristo. Mitäpä siitä sitten turhaa löpisemään.

Ja sitten kun mä olen rikas, niin mä aion mennä näihin kaikkiin!

25. syyskuuta 2010

Coyote Bar & Grill

Ihkaensimmäinen amatööriarvostelu amatöörikriitikolta pasahtaa ruutuun nyt. Kävin eilen Mikon kanssa viikonlopun kunniaksi ulkona syömässä ja pitkien arvontojen jälkeen me päädyttiin Hämeenkadun Coyote Bar & Grilliin. Paikka oli meille molemmille aivan uusi tuttavuus, joten arvostelun pitäisi olla täysin puolueeton.

Kojoottiravintola on aika perusravintola: ruokalistalta löytyy kaikkea salaateista hampurilaisaterioihin ja grillipihveistä kalaan, jälkiruokia tai juomapuolta unohtamatta. Tarjolla on myös varmasti monen mieleen oleva healthy way -lista, josta voi valita vähärasvaisia, vähäkalorisia tai ihan vaan vege-annoksia. 

Koska itse rakastan epäterveellistä ruokaa, mä tässä kohtaa hyppäsin tämän terveellisen linjan ylitse ja tilasin itselleni kanahampurilaisen, jossa kyllä hinta-laatu-suhde oli kohdallaan. 13,90 euroa maksava ateria sisälsi ranskalaiset, dipin ja salaatin. Ranskalaiset ansaitsevat erityishuomion: parhaita, joita olen koskaan syönyt! Toivottavasti kokilla on aina tapana maustaa ranskalaisensa samalla tapaa, sillä minä ainakin haluaisin joskus vielä näitä herkkuja uudelleen maistaa! Peukku myös ruokalistan englanninkielisille käännöksille.

Kojoottiravintola on aika hinnakas eikä siellä opiskelijabudjetilla ihan viikottain syödä. Juomapuoli oli aika ilkeä sekin: pelkkä lonkero maksoi vaivaiset 5,50e. Burgerit olivat nekin normaalia kalliimpia, mutta maun ja annoskoon perusteella hintaa olisi voinut olla enemmänkin. Uskon kuitenkin, että tärkeän tapahtuman yhteydessä esim. 29 euroa 170g:n härän sisäfileestä voi olla hintansa arvoinen.

Palvelu oli ystävällistä ja ripeää. Jopa niin ripeää, että syönnin jälkeen ei paljoa kerennyt ruokaa sulatella, kun tarjoilija säntäsi jo innoissaan kyselemään jälkiruokatoiveita. Siinä kohtaa kanahampurilainen mun mahassa valtasi niin paljon tilaa, että jälkkäri oli suorastaan mahdottomuus. Toisaalta tällainen nopea palvelu on ravintolaan saapuessa ihan kiva, etenkin jos mahassa möyrii jo kamala nälkä, mutta toisaalta ruokailun jälkeen olisi mukava hetken aikaa selvitä ähkystä. Pointsit kuitenkin tarjoilijoille tehokkaasta työstä: olen mä ollut paikoissa, joissa laskun perään on joutunut kyselemään ihan tiskiä myöten.


Sisustus, johon mä aina kiinnitän huomiota ravintoloissa, oli siisti ja toimiva.  Mieleen painui ainakin loputtoman jatkumon tuonut peili baaritiskin takana ja hienot lasisermit, joissa oli kuvattuna Coyoten kuuluisa kojootti. Värimaailma oli aika tumma, joka teki fiiliksestä romanttisen tunnelmallisen. Mainittakoon vielä sen verran, että alakerrassa sijaitsevissa wc-tiloissa on varmaan tarkoitus käydä ennen ruokailua, sillä ruokailun jälkeen portaiden ylösnouseminen maha pömpöttäen voi tuottaa ongelmia. Allekirjoitan tämän.

Paikalla oli aika paljon asiakkaita, mikä vähän häiritsi korvaa ja avokeittiö salin perällä toi meteliin oman maailmansa. Toisaalta istumapaikka lähempänä sisäänkäyntiä olisi varmaan hukuttanut keittiöstä kuuluvat sihinät ja suhinat alleen. Olisi ollut varmaan kamala istua edes muutama loosi lähempänä kokkikolmosten valtakuntaa. Asiaa ei auttanut se, että joku oli raahannut pienen vauvansa mukaan kynttiläillalliselle ja mitä olikaan odotettavissa. Tämä ei kuitenkaan ollut itse ravintolan vika, joten unohdettakoon se. Plussat myös siitä kevyestä rock-musiikista, joka kuului jostain hälinän takaa. 

Coyote Bar & Grill on kokonaisuudessaan mukava ja tasokas ravintola, mutta mä en suosittele sitä viikottaiseksi syömäläksi, en ainakaan köyhille opiskelijoille. Kojootti olisi ennemminkin hyvä paikka pitää vaikka pyöreiden vuosien synttärit tai juhlia pitkää avioliiton taivalta: jotain merkittävää iltaa varten tuo ravintola siinä Tampereen sydämessä tönöttää. 4/5 tähteä.


Lisää informaatiota Kojootin kotisivuilta!

24. syyskuuta 2010

Popsi popsi porkkanaa vai miten se nyt meni?

Ihmetystä ja päänvaivaa aiheuttaa tänään kissan ruoka. Mitä on tapahtunut ajatukselle, että kissa on lihansyöjä, peto? Mistä lähtien kissat ovat tarvineet minkään sortin rehuja elääkseen ja selvitäkseen tässä maailmassa? Eikö kukaan ole viime aikoina kurkistanut kissan suuhun ja todennut, että hei, siellähän on lihansyöntiin tarkoitetut hampaat?

Itseäni ei haittaisi, jos tuo meidän möllikkä tykkäisi vetää herneitä naamariinsa, vaikka siitä ei muuta hyötyä olisikaan kuin lisääntynyt tarve siivota hiekkalaatikkoa. Mä en myöskään millään tavoin pidä kasviksia kissalleen syöttävää ihmistä huonompana, mutta... suuri kysymys herääkin, että miksi? Miksi, oi miksi kissanruokaan sisällytetään nykyisin porkkanaa tai jotain muuta, joka ei vuosituhansien kuluessa edelleenkään kuulu kissan (lue lihansyöjän) ruokavalioon? Tuossa mun vieressä tönöttää Whiskasin annospussilaatikko, jonka kyljessä lukee perinteinen kastikelajitelma. Hmm, eritelläänpä sisältöä tarkemmin: makuina

Häränlihaa
Lammasta & porkkanaa
Kalkkunaa
Ankkaa & vihreitä herneitä

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut tätä nykymaailman innostusta tunkea tätä ihmiselle terveellistä ruokavaliota myös niille luontokappaleille, jotka eivät milläänlailla siitä hyödy. Nyt ajatuksesta on tullut vielä järjettömämpi, koska huomasin tällä viikolla, miten meidän kissa näihin ruokiin suhtautui. Häränlihat ja kalkkunat katosivat kupista melko vauhdilla, mutta kuinkas kävikään porkkanoiden ja herneiden? Kuppiinhan ne jäivät. Ihmettelin pitkään, että miksi kissa ei syö, kunnes mä tajusin ruokahalun ja -haluttomuuden syyn.

Yksinkertaisesti: kasvikset.eivät.kuulu.kissaeläimen.ruokavalioon!

21. syyskuuta 2010

Mitä se arki on? No opiskelua.

Tänään päästiin koulusta jo ennen kahtatoista, joten mulla on ollut tässä oivallisesti aikaa tehdä lääkehoidon kertaustehtävää taas muutama sivu lisää. Mieluummin teen sitä näin alkuviikosta, kun loppuviikosta alkaa olla mielessä vaan viikonloppu ja viikonlopun huvitukset, joihin ei todellakaan liity mikään niin vakavamielinen kuin opiskelu! Seitsemän sivua valmiina ja deadlineen aikaa kymmenen päivää!

Viimepäivien aikana mulle on alkanut hiljalleen selvitä, mistä aion tehdä opinnäytetyön. Tarkkaa rajausta en ole vielä aiheeseen keksinyt, mutta jotain saattohoitoon liittyvää se varmasti tulee olemaan. Ehkä saattohoitopotilaan ja hänen omaistensa tukeminen? Olisko iskevä otsikko?

Sairaanhoidon ja huolenpidon koulutusohjelmassahan aiheita nyt on lähes rajattomasti. Tähän kuitenkin kuuluu niin paljon kaikkea ja tuleva työpaikka voi olla minkälainen paikka vaan, joten mahdollinen ongelma voisi liittyä jotenkin siihen aiheen valintaan. Mä en kuitenkaan ole nähnyt sitä minään ongelmana. Jotenkin mulla on siitä ensimmäisestä opinnäytetyökeskustelusta asti ollut vähän sellanen kutina, että mulla se saattaisi liittyä jotenkin kuolevan ihmisen hoitamiseen. Jotenkin aihe kiinnostaa mua. 'Kiehtoa' on varmaan ehkä väärän kuvan antava verbi tässä yhteydessä, kuitenkin.

Aihe ei ainakaan olisi liian helppo, josta opinnäytetyön ohjauskurssia vetävä opettajakin varoitteli. Liian helpot aiheet kuulemma ovat sittenkin niitä vaikeimpia, loppujen lopuksi. Saattohoito on mulle käytännössä ja okei, hieman myös teoriassakin, aivan vieras käsite. Yhdellä tunnilla perusopinnoissa viime talvena käsiteltiin kuolevaa potilasta ja siinä se sitten olikin. Mä en ole ikinä nähnyt edes kuollutta ihmistä. Mä olen nähnyt ainoastaan sen valkean lakanan, joka Koukkuniemen vanhainkodin kalmistossa peitti ne kaikki vainajat. Juuri loppuneessa työharjottelussa Hatanpäällä mä yhden päivän tiesin erään potilaan pian kuolevan, mutta olin juuri sinä päivänä vapaalla, kun tämä sitten oli oikeasti kuollut. Tässä kaikki, mitä tiedän kuolevasta potilaasta. Joten eihän tämä nyt sitten ole millään helppoudella pilattu, eihän?!

Etenkin mua kiinnostaisi perehtyä tähän aiheeseen omaisten tai hoitajan näkökulmasta. Mä olen aina miettinyt, millaista olisi kertoa omaisille, että heidän rakkaansa on nyt nukkunut pois tai "viimeisiä viedään". No, eihän se mitään mukavaa olisi. Kauhulla vain odotan sitä hetkeä, jos ja kun se ikävä tehtävä mulle jossain kohtaa työelämää lankeaa. Miten mä asian esitän? Mitä jos mä en edes pysty siihen? Mitä jos mua itkettää kauheesti? Miten mä voin olla omaisen tukena?

Aihe saa vielä muhia mun mielessä ennen kuin lähden tekemään mitään päätöksiä. Saattohoitoa koskeva opinnäytetyö olisi sekä opettavainen mulle itselleni että henkinen esivalmistautuminen siihen, että mä todella tulen työskentelmään alalla, jossa ihmisiä voi kuolla. Ja tarkoitan nyt potilaita/asukkaita, en työntekijöitä. Jos huumorinkukkanen sallitaan :)

Ciao!

17. syyskuuta 2010

Työharjotteluaamuja nolla

No nyt se neljän viikon rupeama sitten on loppu. Kotona ei odottanut kuin hysteerinen kissa, joten mä avaudun nyt sitten ekana tänne, kaikelle kansalle, joka tätä eksyy lukemaan.

Olo on todella pettynyt. Ihan uskomaton fiilis. Siis, mä kyllä tiesin, että se hiljainen arvosana olisi korkeintaan se H2 ja harjoittelu noin muuten olisi kyllä hyväksytty. Ja luojan kiitos, se on hyväksytty! Se tästä nyt olisi vielä puuttunutkin.................

Harjottelu oli kokonaisuudessaan ihan kiva ja mielenkiintoinen. En ollut aiemmin ollut missään tekemisissä sairaaloiden kanssa ennen harjottelua, joten mä en tiennyt siitä hommasta mitään. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Ja neljä viikkoa... no, se on aika lyhyt aika oppia mitään kunnolla. Työpaikkaohjaajakin sen mulle sanoi lohdutuksen sanana jo harjottelun alussa. Mutta silti. Miten saamaton ihminen voi silti olla? Nyt on nimittäin just sellanen olo.

Harjottelu siis meni läpi, mutta hiljaiseksi arvosanakin jäi H2-. Eli siis sama kuin T1+. Eli siis sama kuin tunnen oloni epäonnistuneeksi! Mä tiesin tän jo viikko sitten. En mä ole katkera mun ohjaajalle, joka oli vahvasti tämän arvosanan kannalla, koska hänhän oli ihan oikeassa! Mä olen itsekin sitä mieltä: korkeitaan H2! Kaikki miinukset, jotka vähensi sen tavoitellun K3:n H2-:een oli yksin ja ainoastaan kiinni musta. Mä en ollut kamalan omatoiminen. Mä olin vähän patisteltavissa koko harjoittelun ajan. Joten kaikki katkeruuden tunteet mulla kohdistuu vain muhun itseeni! Mä olisin voinut olla K3, jos mä en olisi ollut niin lamassa sen neljän viikon aikana! Perhana, että ottaakin päähän!

Nyt sille ei kuitenkaan voi mitään ja maanantaina koittaa taas normaali opiskeluarki Kalevankankaalla. Haluan äkkiä tän paskan jakson mielestäni ja vaan keskittyä kehittämään itseäni! Seuraava harjottelu alkaa vasta marraskuussa, mutta mä aloittaisin sen mieluummin jo huomenna. Mä haluaisin äkkiä päästä korjaamaan virheeni ja olemaan aktiivinen ja innokas ja... no, kunnon työharjoittelija.

Että tässä sellainen merkittävä neuvonpoikanen kaikille työharjottelijoille: älkää lamatko tai muuten vituttaa.

Olisiko se sitten pienimuotoisen päiväkännin paikka?

16. syyskuuta 2010

BTW



















Ihana Riina-astiasto myynnissä Hobbyhallissa! Tahdon oman nimikkoastiastoni!

...ja viikon biisinä

Yolanda Be Cool - We speak no americano

Kouluhommia

Mä tunnen oloni luonnottoman innostuneeksi. Tai tunsin. Tunnen ehkä vähän vieläkin.


Tai sit se johtuu vaan siitä, että lääkehoidon kertaustehtävän palauttamiseen alkaa olla vain hitunen aikaa. Niin tyypillistä. Aikaa tehdä tätä tehtävää on ollut... no, paljon. Nyt kun deadline alkaa painaa päälle, ja se on lokakuun ensimmäinen päivä, niin pieni omantunnon kolkutus alkaa kuulua jostain syövereistä. Tänään mä siis viimein alotin tämän laajahkon lääkehoidon miniopuksen kirjoittamisen ja suunnittelun.

Milli oli toki suurena apuna, kun lueskelin tuossa sängyn päällä Lääkehoidon ABC:tä ja Sairaanhoidon ja huolenpidon kirjaa. Siitä olisi ollut kamalan mukava leikkiä mun sinisellä highlight-kynällä juuri siinä avonaisen kirjan päällä. Jollain tapaa se vähän häiritsi mun keskittymistä. Mikähän voima noi kissat saa tykkäämään avatuista kirjoista ja lehdistä? Mä en ole vielä tavannut kissaa, joka EI tulisi makaamaan siihen sen tekstin päälle, jota mä juuri olin lukemassa. Onkohan se se jonkinlainen narsistinen kissojen luonteenpiirre, joka puskee esiin, kun ihminen keskittyykin johonkin muuhun kuin itse kissaan? Toisaalta, kissat yleensä vaatii huomiota matkan päästä, kun taas koirat hyppää iholle. Milli on kyllä aika koiramainen kissa, ainakin tuon järjettömän huomionkipeytensä ja epäitsenäisyytensä osalta!

Harjoittelukin alkaa olla päätöksessään; arviointikeskustelua vailla, joka on siis huomenna. Toisaalta kiva päästä takas kouluun ja unohtaa ainakin hetkeksi ne saakelin aikaiset aamuherätykset, mutta toisaalta tuo käytännön homma on paljon lähempänä mua kuin pänttääminen kirjasta. Harjottelun arvosanahan on vain hyväksytty/hylätty, mutta koska työpaikkaohjaajalta vaaditaan annettavaksi myös numeroarviointi, niin toki mä itsekin olen numeraalisesti itseäni arvioinut. Tänhetkinen numero on varmasti vahva H2. Paljon on juttuja, joiden mä tiedän olevan vahvasti K3, mutta jotenkin sellainen yleisoleminen harjottelupaikassa alentaa sen siihen H2:een. Mä en oikein koko harjottelun aikana ole tiennyt, mitä mieltä mä siitä olen ja siksi musta tuntuu, etten mä myöskään ole saanut mitään aikaiseksi.

Huomenna sen sitten näkee, mitä mieltä ohjaaja on tästä asiasta.

Nyt pitäisi jatkaa lääkehoidon tehtävää, mutta kuten tästä blogin päivittämisestä huomaa, multa se innostus ehti jo vähän lopahtaa. Sainhan mä sentään luettua jo kirjaa ja tehtyä tietokoneella tehtävän kansilehden ja sisällysluettelon! Hyvä minä! Deadlineen aikaa kaksi viikkoa ja yksi päivä...

9. syyskuuta 2010

Suomalaisten onneksi - kyllä!

Tehdään yksi juttu heti selväksi. Minä en ole rasisti. Vaikka en ole rasisti, minulla on silti ennakkoluuloja tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Kenellä ei olisi? Se ei kuitenkaan tee kenestäkään, eli ei myöskään minusta, rasistia.

Otetaan esimerkiksi romanit. Nähdessäni romaninaisen mietin, mitä hän kantaa hameensa alla; läjäpäin varastettua tavaraa? Lähes kaikki kokemukseni romaneista ovat negatiivisia. Kaikki jutut, jotka olen romaneista kuullut ovat liittyneet jollainlailla varastamiseen. Huom. lähes kaikki kokemuseni... olen tavannut yhden romanin, jonka huomasin, ennakkoluuloistani huolimatta, olevan kunnon ihminen, jopa hauska ja miellyttävä. Tiedän siis, että romanit voivat olla aivan niin kuin "mekin". Silti, kohdatessani romanin, mieleeni juolahtaa kaikenlaista negatiivista. Ja silti en edelleenkään tunne itseäni rasistiksi.

On mielestäni eri asia olla rasisti kuin ihminen, jolla on ennakkoluuloja. Aivan kuten aiemmin jo mainitsinkin, jokaisella ihmisellä on ennakkoluuloja toisista ihmisistä, oli kyse sitten ihmisrodusta tai ihan vaan siitä, miltä ihminen sattuu näyttämään. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään syy olla rasisti. Rasisti on se, joka tekee asialleen jotain; se joka vaanii pimeillä kujilla maahanmuuttajia ja mahdollisuuden tullen hakkaa nämä sairaalakuntoon, ihan vain siksi, kun henkilö on maahanmuuttaja.

Tämä nyt oikeastaan meni jo ohi aiheen. Aiheena on eräs tänään lukemani Iltasanomien juttu, joka sai veren taas kiehumaan suonissani. Iltasanomien nettisivuilta en kyseistä artikkelia löytänyt, mutta Länsi-Uusimaan sivuilta löysin aihetta koskevan tekstin.

Uutisessa kerrotaan Lohjan kaupungin keksineen itselleen uuden markkinasloganin, joka kuuluu "Lohja - suomalaisten onneksi". Sanasta 'suomalaisten' oli sitten ilmeisimmin syntynyt suuri kohu ja koko slogan oli leimattu rasistiseksi.

Mitä kettua siis?! Miksi suomalainen kaupunki ei voisi mainostaa itseään suomalaisille? Lohja ainakin viime muistikuvien mukaan on kuin onkin Suomen maaperällä? Okei, olisi toki diplomaattista, jos slogan kuuluisi "Lohja - kaikkien onneksi", mutta se, että tästäkin piti tehdä rasistinen juttu, menee ainakin meikäläisellä yli hilseen!

Sanoisin, että nämä rasismin kitkemishommat ovat nykyään menneet vähän liiallisuuksiin. Kuka muistaa vielä Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa? No, minä ainakin lainasin kirjastosta viimeksi kirjan nimeltä Eikä yksikään pelastunut. Tai miten kävi aikojemme legendan Lakupekan?

Olenko mä ainut, joka kokee näiden "rasististen" kirjojen ja lakritsipötköjen ja kaupunkien sloganien olevan "rasistisia" vain, jos niistä jotain rasistista yrittää löytää? Kuka näistä edes viitsii valittaa?

Melkein Lohjan kaupunginjohtajaa lainaten: miksi sanan 'suomalainen' pitäisi olla kielletty omassa maassaan? Vaikka Suomessa on maahanmuuttajia eri puolilta palloa ja vaikka kenelläkään ei olisi mitään heitä vastaan, niin miksi sitä pitäisi hehkuttaa esimerkiksi juuri tämmöisessä asiassa?

Eikö Suomi ja Lohja kuitenkin ole etupäässä suomalaisille?

Itse en voi sietää rasisteja, joka kai tekee minustakin sitten edes pikkuisen rasistin, mutta vihani heitän ihmisten niskaan vasta sitten, kun rasismi on ihan oikeasti julkeaa ja siihen liittyy syrjintää ja kaikenlainen väkivaltaa.

Olen puhunut. Kiitos.

7. syyskuuta 2010

Loppu tulee

Nyt on muuten siistiä! Puunasin koko päivän tätä meidän kämppää ja nyt kiiltää keittiökin niin, että mä olen suurinpiirtein asettanut porttikiellon kaikille, jotka sinne on menossa syömään ja murustelemaan. No, meitähän on täällä huimat kaksi ihmistä, joiden käytössä keittiö on, plus Milli, joka käy vetämässä raksuja massuun. Täytyy sanoa, että on suorastaan orgastinen olo, kun sain siivottua. Tunnen suunnatonta ylpeyttä tästä ahkeruudesta, joka muhun iski tänään!

Melkein jätin siivoamatta, vaikka useamman päivän tätä operaatiota mä mielessäni valmistelin. Eilen illalla nukkumaan mennessä mulla iski niin järjetön, sanoinkuvaamaton ja vielä selittämätön ahdistus-/itku-/pelkotila, että oksat pois! Koko sirkus sai alkunsa, kun mä aloin muistella yövuorossa edellisyönä työkavereiden kanssa pohtimaamme maailmanloppua. Hyvin yksimielisinä me päädyttiin toteamaan, että eiköhän se maailmanloppu todella ole tulossa vuonna 2012, aivan kuten mayat, inkat ja itse pääjehu Nostradamuskin on ennustanut. Ja miksei tulisi? Eikös tämä maailma ole vähän siihen suuntaan nyt menossa? Tulivuoret purkautuu, maat järisee, vedet tulvii, ihmisiä kuolee. Onko joku muu huomannut tämän ilmiön viime aikoina nostaneen päätään? Sen, kun luonto iskee takaisin? Ja tulee vielä iskemään kovempaakin, veikkaan.

Näiden maailmanlopun ajatuksien saattelemana mä päädyin illalla sitten siihen tulokseen, että miksi mä siivoaisin täällä, kun loppupeleissä se on kuitenkin ihan turhaa? Miksi mä tekisin mitään, koska se on vain ja ainoastaan turhaa, jos ja kun maailma loppuu kahden vuoden kuluttua? Ajatus siitä, että kaikki on turhaa muljautti mut hetkessä keskelle maailman negatiivisimpia asioita niin, että mä aloin parkua. Mielessä möyri niin kaikki pelottavat skenaariot, että kun Mikko otti mut lujasti syliin ja mä ajattelin, että nyt on hyvä, niin seuraavana mä ajattelinkin sitten jo läheisteni kuolemaa minkä kerkesin.

Kannattaa tehdä useampi yövuoro peräkkäin, niin liskot tulee ennen kuin on edes nukahtanut. Veikkaan, että tämä oli syynä tuohon fiilikseen, johon en vielä ole koskaan elämässäni törmännyt. Yövuorot - not for me!

Aamulla koko olotila tuntui naurettavalta, vaikka edelleen uskon, että jos loppu ei mukamas ole lähellä, niin ei sitten mikään. Hyvänä ponnahduslautana tälle fiilikselle on toiminut Jim-kanavan maailmanloppudokumenttien ja mun vilkkaan mielikuvituksen lisäksi ihan vaan television uutislähetykset.

Mutta eletään nyt täysillä vielä, kun voidaan!

Jos jotain kiinnostaa enemmän aihe, niin alla muutamia linkkejä, joissa sanoja puolesta ja vastaankin.

Ajattelemisen aihetta
Paranormaali blogi