30. lokakuuta 2011

Karppaus on hölmö uskonto

Pakko oli vääntäytyä hurjan keskisuomalaisen baari-illan aiheuttaman rapelon kourissa tähän koneelle, vaikka paljonpaljon mieluummin köllöttäisin vaan tuolla peittojen alla ja joisin erinäisiä juomia sammuttamaan tätä loputonta janoa. On se kumma: vaikka koko illan on juonut, niin seuraavana päivänäkin edelleen vaan janottaa...! Heh... eilinen päivä ei ollut lähelläkään terveellisiä elämäntapoja. Roskaruokaa, alkoholia ja tupakkia.

No näitä sattuu!

Mun juttu oli nyt se, että mua alkoi ärsyttää tänäaamuna tuo karppaaminen ihan helkkaristi! Mun "anoppi" oli ollut jonkun heebon synttärikemuissa eilen ja kertoi tänään huvittuneena bileiden karppaajavieraista. Ruokana oli ollut lihakeittoa. Siinä sitten joku pariskunta oli yhtään kainostelematta nyppinyt keitostaan perunanpalat pois. Tarjolla oli ollut myös ruisleipää ja jonkinsortin vaaleaa leipää ja näiden lisukkeiksi sitten kaiken maailman makkaroita ja juustoja. Pariskunnalle oli kelvannut tietysti nämä makkarat ja juustot, mutta leivälle he olivat kovasti nenäänsä nyrpistelleet.

Uskomattoman ärsyttävää! Siis käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset KEHTAA jossain JUHLISSA alkaa erittelemään lihakeitosta jotain helvetin perunanpaloja! Anteeks nyt vaan, mutta MITÄ HELVETTIÄ! Miten jotkut jaksaa ottaa tuon karppaamisen niin tosissaan ja miten joillain ihmisillä voi olla energiaa tehdä ruokailusta niin hiton vaikeaa? Nyt ymmärrän, kun kuulen jonkun vertaavan karppaamista jonkinlaiseen uskontoon. Ihan kuin niihin muutamaan perunanpalaseen voisi vaikka kuolla! Tai ehkä se säälittävän pieni annos perunaa olisi kerääntynyt ikävästi kyseisen pariskunnan vyötärölle! Siis APUA. (huomaa sarkasmi)

Mä en ikinä kehtaisi missään juhlissa alkaa nyrpistelemään nenääni jollekin helvetin PERUNALLE!
Nyt mua ärsyttää koko karppaaminen ja kaikki karppaajat ja karppituotteet ja kaikki. Tietystikään kaikki karppaajat eivät ole yhtä tarkkoja syömisistään ja syövät mukisematta välillä "epäterveellisemmin", joten en halua yleistää, vaikka siltä tämä nyt saattaa ehkä vaikuttaakin. Tuntui vain aivan uskomattomalta aikuisten ihmisten käytökseltä.

Toisaalta, olen viime aikoina paljonkin alkanut epäilemään, osaavatko aikuiset ihmiset enää käyttäytyä missään tilanteessa. Esimerkiksi töissä olisi välillä mukava, kun kollegat keskittyisivät työntekoon eivätkä turhanpäiväisten, keksittyjen, väritettyjen ja/tai tekaistujen tarinoidensa kertomiseen ja juoruamiseen (kaipa se sitten niin vaan on, että akkavaltaisella alalla tyhmyys oikein tiivistyy).

28. lokakuuta 2011

Terveellisyys lautasella!

Mun on pitkään jo pitänyt tulla ruotimaan näitä mun ruokailujuttuja. Mä en jotenkin osaa olla nyt hetkeäkään tyytyväinen siihen, mitä mä suustani alas laitan ja se on oikeasti vähän pelottavaa. Tai ei pelottavaa, enemmänkin hirvittävää.

Mä en osta kaupasta mitään epäterveellistä. Mun kauppalistat koostuu runsaasta määrästä hedelmiä, salaattiaineista, rasvattomista maitotuotteista, täysjyväviljoista, vaaleasta lihasta...joten jos mä en kaupasta osta mitään "huonoa", niin miten mä voisin muka sitten edes syödä epäterveellisesti?! Niinpä! Mun annoskoot eivät ole suuria, mä juon vettä paljon... ainut asia, jossa mun edelleen pitäisi vähän skarpata on työpaikan kahvipöydän satunnaiset herkut ja Subway. Joo, kanateriyakia on ehkä paras keksintö ikinä! Mutta jos muu ruokavalio on ihan oikeasti kunnossa, niin miksi mun pitäisi stressata satunnaisista repsahduksista? Yksi patonki siellä tai täällä ei pilaa tätä mun olemista ja yrittämistä millään tavalla, kunhan sitä ei tapahdu joka toinen päivä.

Ehkä mulla on jäänyt päälle se huono omatunto sieltä Unkarin reissulta, jolloin tuli syötyä vähän rempseämmin sen enempää ajattelematta ruokien sisältöjä ja se tuttu ja turvallinen n. kolmen tunnin ruokailurytmi tuntui niin kaukaiselta asialta. Enkä mä voi väittää, etteikö alkoholilla olisi myöskään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että reissussa mun paino nousi kaksi kiloa.
Tässä taisi olla ainut salaatti, jonka Unkarissa söin.
Mun täytyy nyt vaan päästä eroon tästä rasittavasta tunteesta, etten mä muka söisi terveellisesti ja yhä enemmän painotettava edelleen lausahdusta: "sillä ei ole mitään väliä, mitä syöt joulun ja uudenvuoden välissä, vaan sillä, mitä syöt uudenvuoden ja joulun välissä!".

En ole kovinkaan yksityiskohtaisesti perehtynyt vähähiilihydraattiseen ruokavalioon tai ts. karppaamiseen, vaikka sitä yritänkin vähän noudattaa. Edelleenkään ei voi kuitenkaan puhua mistään karppaamisesta omalla kohdallani, vaikka eilen radiossa kuulemani keskustelu toisin voisi väittääkin.

Mä en ollut tiennyt aikaisemmin, että myös hiilihydraattien "kilpailutus" lasketaan karppaamiseksi. Toisin sanoen se, että sä valitset hiilihydraateista ne terveellisimmät ja hyödyllisimmät, ne hitaat hiilarit. Vaihdat vaalean leivän tummaan, vaalean pastan tummaan jne. Tämän perusteellahan mä sitten olisin karpannut jo lähes vuoden verran! Olin hieman hämilläni. Mä olin kuvitellut karppaamisen koskevan vain ja ainoastaan hiilihydraattien vähentämistä ruokavaliosta.

Johtopäätös! Karppaaminen on tehokas keino pudottaa painoa hitaasti ja terveellisesti, vaikka kyse olisi pelkästään hyvien hiilihydraattien valitsemisesta ruokavalioon! Nimim. Testannut! Ja kun ihan maalaisjärjellä ajattelee, niin jotenkin tällainen karppaaminen tuntuu paljon... luonnollisemmalta ja täten myös ihmiskeholle terveellisemmältä.


P.S. Voi kun satais jo lunta!

21. lokakuuta 2011

Semmosta se porno

Enpä olisi ikinä uskonut tästä aiheesta julkisesti kirjoittavani, mutta mun on nyt pakko. Tää kaikki saattaa kuulostaa siltä, että mä olen äärimmäisen naiivi ihminen ja että mä olen elänyt koko elämäni ihan pumpulissa, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Jotenkin mä nyt vain yhtäkkiä heräsin ja ajattelin asioita isommassa kaavassa; sellasessa kaavassa, missä en aikaisemmin ole asiaa ollenkaan tullut ajatelleeksi.

Kyse on pornosta!

Katselin tuossa suunnilleen viikko sitten Jim-kanavalta Jim D-dokumenttia Aikuisviihdebisnes (1/2) ihan vahingossa. Siinä sellainen brittijamppa otti selvää, että kuka sillä pornolla loppupeleissä tienaa ja kuinka paljon. Lisäksi sivuttiin hieman pornon eettisyyttä sun muuta mielenkiintoista.

Mä olen aina pitänyt pornoa melko harmittomana viihteenä, jos se on suunnattu oikealle yleisölle. Siksi mun onkin turha tässä erikseen mainita, että yksi pornon ikävimmistä haittapuolista lienee sen antama väärä kuva nuorille seksistä ja yleensäkin sukupuolisesta kanssakäymisestä. Se, miksi mä olen pornoa pitänyt tavallisena ja juurikin harmittomana viihteenä, johtuukin juuri tästä: mä en ole ajatellut asiaa yhtään syvällisemmin, vaikka tällainen pinnallinen ajattelu lienee kuitenkin täysin normaalia tässä yhteydessä. Vai keksiikö joku pornosta jotain syvällistä...?

Vaikka kyse olikin lähinnä Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen pornobisneksestä, mua hämmästytti suuresti esimerkiksi se, miten paljon pornoelokuvia ja -kanavia näyttävät hotellit kyseisellä genrellä nettoavat. Kyse oli useista miljoonista ja sitä mukaan myös hotellien yhdestä suurimmasta tuloslähteestä. Pakko oli alkaa ajattelemaan tässä mun pienessä päässäni, että mikäs on suomalaisten hotellien suurin tuloslähde ja kuinka suuren osan porno yleensäkään tuo hotelleihin Suomessa. Pääpointtina eivät kuitenkaan olleet nämä huimat rahasummat tai esimerkiksi se tosiasia, että Visa ja Mastercard käärivät myös sievoiset summat pornosta (kyllä!).

Eniten jäi mietityttämään pornon vaikutus esimerkiksi Afrikassa, missä dokkarin juontajajannu kävi kyselemässä paikallisilta asiasta. Dokumentissa pohdittiin pornon vaikutusta myös muissa kehitysmaissa. Afrikkalaiset jampat siinä sitten kertoivat, miten pornon katselun jälkeen tekee niin pirusti mieli naista, että sitä on saatava vaikka väkisin. Kuulemma ihan yleistä siellä päin, että pornon katselu johtaa naisten raiskaamisiin ja pakottamiseen uusiin ja jännittäviin seksiakteihin, joita ei välttämättä osata toteuttaa turvallisesti tai toisen osapuolen terveyttä vaalien.

Lisäksi dokumentissa haastateltiin kahta AIDSia sairastavaa miestä, jotka uskoivat AIDSin ja pornon välillä olevan vahva yhteys. Kun kerran elokuvassakin pantiin ilman kumia, niin eiväthän hekään sitä sitten tarvinneet... mutta aina kun ei elämä mene niin kuin elokuvissa! Ja jälleen palaamme siihen tosiasiaaan, että ihmiset ottavat vähän liikaa mallia pornosta.

Mä en ollut aikaisemmin miettinyt tietoisesti ollenkaan tämmöisiä asioita, joten olin vähän järkyttynyt, vaikka ihan pelkällä maalaisjärjellä ajateltuna niinhän ne asiat ovat. Tuli jokseenkin typerä olo, kun yhtäkkiä tajusi asian, jonka oikeastaan oli tiennyt jossain alitajunnassaan jo kauan. Porno ei enää tunnukaan ihan niin harmittomalta kuin aikaisemmin.

kuva täältä

18. lokakuuta 2011

Rajala Pro Shopin kuvakilpailu

Kaikki blogiin eksyvät, kävisittekö äänestämässä :)

http://www.nrj.fi/kilpailu/rajala-kuvakilpailu/?s=fb&id=4750

Kokki- ja mallikokelaat

Mua on jo pitkään ihmetyttänyt yks juttu. Oikeastaan se on vähän ärsyttänytkin mua. Mutta ajattelin nyt avautua siitä.

Katselin eilen telkkarista USA:n Masterchef-ohjelmaa. Kokkikisaajien piti valmistaa tunnissa ateria ravusta ja muista yllätyslisukkeista, joita heidän työpöydällensä oli koottu. No, rapuhan oli sitten vielä ihan elävien kirjoissa ja se möngersi siinä kokkikolmosten nenän edessä ennen kuin he sille jotain keksivät tehdä.

Tämähän tuotti suurta pään vaivaa eräälle kilpailijalle, joka omien sanojensa mukaan oli kasvatukseltaan ja uskonnolliselta suuntaumukseltaan HINDU. Hinduille kun opetetaan, että kaikilla elävillä olennoilla on SIELU ja että minkä tahansa elävän olennon tappaminen on tooooosi väärin ja kaikki on kasvissyöjiä. Nainen siinä sitten otti ihteensä ja kokoili ja Gordon Ramsaykin joutui siinä sitten rauhotteleen tätä. Kyllähän se nainen lopulta sen ravun sinne kiehuvaan veteen sitten laittoi, mutta jessus että alkoi taas ärsyttää.

Miksi lähteä mukaan kokkiohjelmaan, jos ei kestä yhden vaivaisen ravun laittamista kiehuvaan veteen? Jos kyse on kuitenkin Masterchefista, niin ravun ja muiden elävien äyriäisten valmistaminen nyt taastusti on yksi osa-alue, mikä tulee hallita. Yleensähän kokit valmistavat sitä jo valmiiksi tapettua lihaa, okei. Mutta silti. Muija pyrkii kokiks eikä ole ikinä edes perannut kalaa! Haloo? Ajatteliko arvon muija, että USA:n Masterchef voisi olla tyystin kasviskokki? No ei tule siinä maassa ainakaan onnistumaan.

Toiseen hieman vastaavanlaiseen tapaukseen olen törmännyt silloin tällöin katsellessani jonkin sortin malliohjelmia. Naisia on mallikokelaiksi vaikka millä mitalla ja kaikille mallin ura on suuri unelma. Sitten tulee ensimmäinen alastonkuvaus. Jotkut alkaa parkua, etteivät halua mennä kameran eteen yläosattomissa, kun se on niin väärin uskontoa kohtaan ja perhettä kohtaan ja poikaystävää kohtaan ja ja ja...

Mitä helvettiä ne muijat sitten tekee siellä, kun varmasti tietävät, ettei juuri yksikään malli voi välttyä kuvauksista, joissa pitää olla yläosattomissa tai kokonaan vaikka alasti?! Vaikka kyse ei olisikaan mistään miestenlehdissä kekkaloivista "malleista", niin silti joskus voi joutua riisumaan. Kuka malli, tai mallikokelas, tätä nyt ei tietäisi?

Kyllä taas ihmetyttää ja suuresti.

17. lokakuuta 2011

Terveisiä itä-Euroopasta, osa 3.

Viimein on aikaa kirjoittaa viimeinen osio mun Unkarin reissusta!

Hortobágy sijaitsee Debrecenista n. 30 kilometriä lounaaseen ja on tunnettu kuuluisasta nonius-hevosten siittolastaan ja The Puszta Fiverista. Itse Hortobágyn kylä oli sellainen Koskenpään kokoinen pläntti (kenties vähän isompi) keskellä Pustan luonnonsuojelualuetta: juna-asema - tässä yhteydessä on turha puhua ainakaan rautatieasemasta - koostui kaksista raiteista ja pienestä tönöstä, keskustassa sijaitsi vain kaksi ravintolaa ja muuten siellä ei sitten mitään oikein ollutkaan. Muutama matkamuistomyymälä tosin oli auki sunnuntai-päivästä huolimatta. Heti ei näyttänyt siltä, että kesäisin sesonkiaikaan kylä kuhisisi ainakin hevosturisteja. Nyt sesonki oli siis jo ohitettu, joten kylä oli melko aution näköinen. Se ei tosin haitannut, saipahan ihan rauhassa katsella ympärilleen.

Kävimme toisessa kylän ravintoloista syömässä ja lähdimme tämän jälkeen oikaisemaan luontopolkua pitkin kohti tätä Hortobágyn kuuluisaa hevossiittolaa. Sitä ennen kuitenkin näimme melko mielenkiintoisen ilmestyksen. Asfalttia pitkin kulki jonkunlainen laitapuolen kulkija rähjäisissä vaatteissaan. Ensin huomioni kiinnittyi siihen, että miehen toinen käsi oli poikki ranteesta. Sitten huomasin komean haukkamaisen linnun kököttävän miehen käsivarrella. Ensin piti hieraista silmiä ja sitten vasta tajuta, että lintu oli ihan oikea! Ilmestys oli varsin makea ja mua jäi vähän harmittamaan, etten ehtinyt ottaa kuvaa parivaljakosta. Tosin, jos olisin mennyt kysymään, saanko ottaa miehestä ja tämän "lemmikistään" kuvan, olisin voinut hyvinkin saada vaikka veitsestä mahaan; sen verran epäilyttävän näköinen kaveri ole kyseessä. Lintu oli jonkinsortin petolintu, näytti isolta haukalta.

Oikaisimme siis talleille sankan kasvillisuuden ja pellon poikki. Tunsin itseni vähintäänkin jälleen yli-innokkaaksi pikkutytöksi, kun ostimme liput hevoskärryajelulle, joka veisi meidät pustalle ihmettelemään luonnonsuojelualueen ihmeellisyyksiä. Ennen kuin hyppäsimme pomppivaan kyytiin, kävimme sisällä tallirakennuksessa ja niinhän siinä kävi, että kaipuuni hevosen selkään alkoi jälleen nakertaa. En ainakaan tietoisesti ollut aikaisemmin törmännyt tähän Unkarin ylpeyteen, nonius-hevosrotuun, mutta kyllä ne sitten olivat kauniita! Myöhemmin hevoskärryajelun yhteydessä selvisi, että ne ovat myös hyvin koulutettuja ja rautaisia luonteeltaan.



Ensimmäinen, ja vaikuttavin, etappi hevoskyydissä oli The Puszta Fiver. Tästä hurjan oloisesta touhusta  ensimmäisenä mieleen tullut ajatus oli se, miten niin moni suomalainen hevosihminen saisi vähintäänkin sydänkohtauksen nähdessään sen menon ja meiningin. Olimme jutelleen ystäväni kanssa jo ennen reissua, että Suomessa hevostouhu on tainnut hieman mennä överiksi juurikin siksi, että hevosia on alettu "inhimillistää" liikaa ja niitä kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, tai ainakin kuin helposti särkyvää lasia. No, unkarilainen hevosmiestaito ainakin tuntuu kohtelevan hevosiaan vain ja ainoastaan hevosina: siis isoina ja voimakkaina eläiminä, jotka eivät mene pienestä rikki!


Toisinaan tässä rykelmässä on kuulemma jopa seitsemän hevosta ja kummallisinta, tai ainakin ihailtavinta tässä oli se, miten tuo "kuski" sai nuo hevoset tottelemaan itseään. Mä en oikein edes tiedä, miten se tapahtui, sillä vaikka kuskilla oli ohjat käsissään, en usko kyse olleen hevosten suun repimisestä. Kovasti tuo mies ainakin huuteli tuolta, välillä hevosille ja välillä varmaan meille turisteillekin, en tiedä. Komeaa hevosen käsittelytaitoa, sillä vaikka hevoset vaikuttivat hurjapäisiltä ja suorastaan raivokkailta, ne olivat koko ajan kuskinsa komennon alla. Tehkää ite perässä!


Lisää unkarilaista hevosmiestaitoa! Tässä oli, niin kuin jo aikaisemmin jo mainitsinkin, melkoisen rautaisia hevosia. Ratsastajilla oli komeat ruoskat käsissään ja löivät niillä ilmaa ratsastaessaan. Siitä kuului sellainen mätke, että siinä olisi moni suomalaisratsu (okei, ehkä kaikki) ottanut jalat alleen ja hyvin äkkiä! Mutta näitä ratsuja se ei tuntunut juurikaan hetkauttavan. Niitä ei hetkauttanut myöskään se, että ratsastaja pyysi niitä menemään maahan makuulleen (ratsastaja siis istui koko ajan hevosen selässä) ja siinä miehet sitten lätkivät ruoskiaan aivan hevosen naaman vieressä. Kuten voitte arvata, hevosia ei kiinnostanut tämäkään moinen lätkiminen.

Noniusten satuloissa ei ole mahavyötä...
Näiden välillä vallitsi täydellinen luottamus.

Hevosia haetaan laitumelta. Niin kuin huomaatte, näin isoa hevoslaumaa ei talutettu, vaan ne seurasivat kuuliaisesti ratsastajia. Jokaikinen. Mites tämmöinen onnistuu Suomessa? Mä tiedän! Haet yhtä hevosta laitumelta ja kaikki juoksevat vain karkuun (näin hieman yleistäen, toki)!
Reissu Hortobágyyn oli kyllä koko matkan kohokohta meikäläiselle, jonka edelleen lasken hevostytöksi, vaikka olenkin viime vuosina erkaantunut paljon koko touhusta. Suosittelen hevosihmisiä matkaamaan Unkariin ja ottamaan oppia luonnollisesta hevosmiestaidosta! Toki itse Pusztakin oli näkemisen arvoinen asia: harvoin sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi, kun katselee ympärilleen ja maan ja taivaan rajalla ei näy mitään. Ei yhtään mitään. Naureskelinkin itsekseni, että minä, joka rakastan vuoria ja vuoristoa, vaikutun niin paljon pelkästä tasaisesta arosta. Ehkä pointti piilee kuitenkin siinä, että vuorelta sä voit nähdä kauas, mutta niin sä kyllä voit nähdä kilometri tolkulla jatkuvalla tasaisella arollakin!


Auringonlasku Pustalla.
Loppuun vielä Hippos-lehden artikkeli unkarilaisesta hevosmiestaidosta, jonka myös ystäväni oli linkittänyt omaan blogiinsa. Lukekaa ihmeessä!

15. lokakuuta 2011

Terveisiä itä-Euroopasta, osa 2.

Ystäväni ja tämän opiskelukaverinsa siis asustelivat pohjois-Debrecenissa yliopiston ja yliopistollisen sairaalan kulmilla omassa Augusta-nimisessä opiskelijoiden "hotellissa". Käväisin reissuni aikana muutaman kerran heidän kämpillään ja toisena iltana kävimme ihastelemassa yliopiston ja yliopistollisen sairaalan kampusta ja rakennuksia.


Kampus oli äärimmäisen vaikuttava. Ihan alkoi salaa hävettää Suomen yliopistokampukset ja -rakennukset. Toisaalta oli taas helppo vaikuttua asiasta, johon ei Suomessa kovin usein törmää. Suomessa kaikki on hieman uutta ja modernimpaa ja jos ei ole, niin siihen on ainakin pyrittävä. Rakennukset kampuksella olivat vanhoja ja niiden ympäristöön oli todella panostettu. Tosin, kuten kuvassa näkyy, lehdet olivat ehtineet hieman vallata nurmialueita ja kulkureittejä.


Voi, miksi Suomessa ei ole vastaavanlaista? Itse kun työskentelee Suomessa sairaalassa (aina ei kyllä ihan uskoisi...), ei voi mitään hiljalleen jostain syvältä kumpuavalle kateudelle: kyllä mäkin työskentelisin mielelläni sairaalassa, jonka etupihaa ei täytä pelkästään harmaa asfaltti ja järjetön parkkipaikka! Toki, onhan Rauhaniemen sairaala kauniilla paikalla Näsijärven rannalla ja sielläkin on luonto lähellä, mutta ei samalla tavalla kuin Debrecenissa. Mutta jos vertaa esimerkiksi TAYSia ja Debrecenin yliopistollista sairaalaa, niin Debrecen lyö TAYSin aivan satanolla, vaikka samantasoisia sairaaloita ovatkin. Sisällä rakennuksissa en kuitenkaan käynyt. Hoito on kuulemma asianmukaista, nykyaikaista ja ammattitaitoista.

Sitä paitsi, kaiken järjen mukaan, luonnon läheisyys ja viihtyisä ympäristö, johon on todella panostettu, auttaa potilaiden paranemisessa ja kuntoutumisessa taatusti paremmin kuin tylsä asfalttimaisema!


Mitäpä tuosta yllä olevasta Debrecenin yliopiston päärakennuksesta enää voi edes sanoa, kun kaikki oleellinen näkyy kuvassa? Komea pytinki, astetta erilaisempi kuin suomalaiset yliopistorakennukset. Suihkulähteet ja kaikki, kyllä kelpaisi munkin tuolla opiskella! On myös kuulemma ihan tavallista, että suihkulähteessä käy kirurgit sun muut korkeasti koulutetut ihmiset uiskentelemassa - salaa siis kuitenkin. Tällaisia juttuja vain kuulin ohimennen. No, yliopiston piha-alueesta tuli mieleen lähinnä jonkun antiikin aikaisen pääjehun palatsin piha. Se oli siis todella hieno ja lukeutuu varmasti yhdeksi Debrecenin kuuluisimmista nähtävyyksistä (niitä ei vissiin ole kuitenkaan montaa, sillä toinen merkittävä nähtävyys oli Debrecenin kirkko ja siinä ne sitten taisivat ollakin...).

Rapelopäivänä, tuon legendaarisen kansainvälisen yön jälkeen, lähdettiin sitten rentoutumaan Debrecenin Thermal Baths - kylpylään, joka kantoi nimeä Aquaticum. Tarjolla oli sisä- ja ulkoallasta. Sisätiloissa oli erilämpöisiä altaita, 20 asteesta 40 asteeseen, ja veden lämpö oli  kuulemma peräisin maan sisältä (eräänlaisia kuumia lähteitä siis). Ulkona lilluimme myös melko lämpöisessä altaassa, mikä oli ihanaa, koska ilma alkoi olla jo aika viileää. Vesi oli melko mineraalipitoista, likaisen väristä siis (mutta ei kuitenkaan likaista!), ja olo altaassa tuntui melko kevyeltä siinä raskaassa krapulaolotilassa.

Ennen kuin siirryn Unkarin suosikkiaiheisiini Hortobágy, Hortobágyn nonius-siittola ja unkarilainen hevosmiestaito, niin mainitsen vielä Debrecenin kirkon, kirkontornin ja sen yli-innokkaan lipunmyyjämummelin, joka ei meinannut päästää mua ulos koko kirkosta.


Ajattelin siis ajan kulukseni pyörähtää Debrecenin kirkontornissa ihastelemassa maisemia ennen kuin juna kohti Hortobágya lähti. No, hieman korkeanpaikankammoisena oli varsin mielenkiintoista ensinnäkin nousta kirkontorniin, kun portaat olivat jyrkät, ahtaat ja kapeat. Ainut ajatus oli lähinnä se, että puuportaat pettää mun alta ja mä paiskaudun johonkin betoniin kaukana alhaalla. No, kuitenkin, selvisin koettelemuksesta hienosti, mutta meinasin todellakin jumittua kirkkoon. Pienikokoinen mummeli, joka oli mulle myynyt lipun kirkkoon, tolskasi unkaria mulle aivan kieli poskellaan, huitoi joka suuntaan eikä päästänyt mua heti lähtemään. Alkoi olla vähän kiire, mutta kohteliaasti mä sitten vielä pyörähdin kirkon alttarilla ja tsekkailemassa jotain Raamatun pienoismallikaupunkeja. Mummu katsoi tosin siltikin hyvin pettyneenä, kun mä poistuin paikalta...

Mutta, palaan asiaan vielä kertaalleen Unkarin matkastani, sillä heppareissu suorastaan vaatii oman tarinansa!

13. lokakuuta 2011

Terveisiä itä-Euroopasta, osa 1.

Nyt on Unkarin reissu heitetty onnistuneesti ja kotiin palattu hyvillä mielin. Ajatus työnteosta alkoi hieman tökkiä matkan aikana, mutta ehkä tämä arki tästä hiljalleen alkaa taas pyöriä. Ennen kuin mä kuitenkaan kokonaan palaan siihen tavalliseen ja tylsään arkeen, haluan jakaa teille rakkaille lukijoilleni kokemukseni Unkarista, tuosta silmän kantamattomiin jatkuvan pustan maasta.

Matkustin siis tapaamaan parasta ystävääni Unkarin Debreceniin, jossa hän on parhaillaan opiskelemassa. Lensin Finnairilla Budapestin Ferihegyn lentokentälle ja jatkoin matkaa junalla n. 230 kilometriä kohti itää, lähes Romanian rajalla sijaitsevaan Debreceniin. Debrecen on Unkarin toiseksi suurin kaupunki, samaa luokkaa asukasluvultaan kuin Tampere eli n. 200 000 asukasta. Ensisilmäyksellä tuo epäitä-eurooppalainen kaupunki ei kuitenkaan vaikuttanut läheskään yhtä isolta paikalta kuin Tampere.


Epäitä-eurooppalaiselta Debrecen vaikutti ehkä siksi, että ennakkoluuloni itä-eurooppalaisista kaupungeista oli mitä oli: kamalasti köyhyyttä, rumia vanhoja rakennuksia ja epäilyttävän oloisia ihmisiä. Syvä anteeksipyyntö Debrecenille tästä, sillä yllätys oli positiivinen. Keskustan alue oli siisti ja hyvin hoidettu: vaikka lähes joka toisella vastaantulijalla oli rööki suupielessä, tupakan tumppeja ei näkynyt missään (kiitos tuhka-astioiden runsaan määrän!). Kukka- ja viheristutuksien kimpussa hääri koko ajan joku puutarhuri. Ihmiset näyttivät kaikkea muuta kuin köyhiltä. Ehkä näkymä katukuvaan olisi ollut toinen, jos olisin kerennyt syventyä Debrecenin syrjäkujiin enemmän. Ainakin itä-eurooppalainen kuvitelma toteutui helposti heti, kun lähti junalla ulos kaupungista.

En ehtinyt olla maassa kuin muutaman tunnin, kun mulle oli muodostunut jo kuva siitä, minkälaisia ihmisiä unkarilaiset ovat. Ystäväni kertoi, että unkarilaisia pidetään melko myrtsinä kansana, vähän niin kuin suomalaisiakin. Itse olin kuitenkin kovin otettu siitä, miten minut ulkomaalaisena otettiin vastaan. Mun painavaa matkalaukkua tarjouduttiin kantamaan ja nostelemaan. Apua tarjottiin, vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt. Tosiaan, unkarilaisten englannin kielen taito ei ole kovinkaan kehuttava, joten toimeen oli tultava vähäisillä oppimillani unkarinkielen sanoilla ja elekielellä. Kaipa hätätapauksessa saksakin olisi auttanut, unkarilaiset kun tuntuivat osaavan saksaa yllättävän hyvin. Liekö jonkinlainen jäänne Itävalta-Unkarin ajoilta...

Hyvä esimerkki ystävällisestä unkarilaisesta oli mun majatalon, Nemethy Panzionin, eräs työntekijä, joka oli heti mua vastassa ja kantamassa mun laukkua yläkertaan. Se oli sellainen herttaisen ja vähän yli-innokkaan oloinen vanhempi mieshenkilö, joka tolskasi mulle unkaria minkä kerkesi. Mitäänhän mä en tästä ymmärtänyt, hymyilin vain kohteliaasti takaisin. Englantia mies ei tainnut puhua sanaakaan. Onneksi sisäänkirjautumislomakkeessa oli tiedot myös englanniksi, muuten olisi ollut aivan oma lukunsa selvittää, mitä lapussa haluttiin tietää.

Nemethy Panzio
Nemethy Panzionissa mua eniten hykerrytti sen tunnelma. Mun huone oli pieni ja suloinen yhden hengen huone, josta avautui näkymä majatalon sisäpihalle. Ainut miinus, jonka voin tästä majapaikasta mainita, oli ohuen ohuet seinät. Toisena yönä kuulin naapurihuoneen miehen kuorsauksen ja toisena heräsin, kun toisella puolella alettiin kuivata hiuksia noin kello 02:00. Viisi yötä tässä aivan keskustan liepeillä sijaitsevassa majatalossa maksoi minulle lopulta vain 41 500 forinttia (alle 150 euroa). Oman majataloni ulkonaisen ja henkisen olemuksen lisäksi mua viehätti todella paljon myös kaupungin muu arkkitehtuuri ja koristeelliset rakennukset. Olin jollainlailla aivan haltioissani. Söpöjä kahviloita, hyvin hoidettuja majataloja, vaikuttavia liikerakennuksia... juuri kaikkea sitä, mitä en osannut ollenkaan odottaa. Niin erilaista kuin Suomessa, että ihastuminen oli aivan pakollista!


Matkustaminen Unkarin itärajoille kesti lähes lahjakkaat 12 tuntia, mutta perille päästyäni kirjauduin vain nopeasti sisälle hotelliin, käväisin suihkussa ja lähdin ystäväni kanssa syömään. Ennen matkaa hieman aavistelinkin, että tämä mun vähähiilihydraattinen ruokavalio, tai yleensäkin kevyt ja terveellinen ruokavalio, tulisi kokemaan valtaisaa takapakkia, ja oikeaanhan mä osuin! Unkarilainen ruoka vaikutti melko lihapainotteiselta, vaikka jokaisesta niistä neljästä ravintolasta ja muutamasta kahvilasta kasvisruokaa löytyikin. Päiväreissulla Hortobágyssa maistoin myös perinteistä unkarilaista lihaa: gulassia. Se oli hyvää, mutta aivan helkkarin täyttävää! Siitä, mistä se on valmistettu, mulla ei ole pienintäkään haisua... no, ravintolakiintiö taisi täyttyä tuon viiden päivän aikana melko täydellisesti, vaikka rahapussia se ei juurikaan laihduttanut. Ainut, jonka tässä nyt pitäisi laihduttaa olen minä. Kiloja tuli reissun aikana pari takaisin. Mutta mitäpä pienistä, kun ei pienetkään meistä!


Ensimmäinen kokonainen päivä meni ihmetellessä kaupungin menoa. Koska oli perjantai, ystävälläni ja tämän kaverilla oli vielä velvollisuuksia opiskelujensa parissa aamusta muutaman tunnin ajan, kulutin aikaani päivystämällä keskusaukion lähettyvillä. Välillä istahdin penkille, polttelin tupakkia ja pällistelin ihmisiä. Siistien pensasaitojen takana hanuristi soitti Kummisetä-elokuvan Speak softly love-tunnusmusiikkia. Jonkinsortin Kummisetä-fanina olin aika fiiliksissä. Miten osuikaan!

Illalla oli sitten tarkoitus tutustua Debrecenin yöelämään. No, se onnistui melko hyvin. Ostettiin vähän viiniä ja olutta kaupasta, aloiteltiin tyttöjen majapaikassa ja lähdettiin sitten taksilla keskustaan. Ensimmäinen yökerho oli aivan täyteen ahdettu, ilmastointi ei tuntunut toimivan (siellä kun baareissa saa edelleen tupakoida missä tahtoo) ja juomavalikoima oli suppea. No, siirryimme sitten Chicago-nimiseen yökerhoon ja illan ja loppuyön meno muuttui varsin kansainväliseksi. Oli iranilaista, saksalaista, pakistanilaista, ruotsalaista sekä myös _eräänlainen_ bulgarialainen. Puhuttua tuli suomen lisäksi ainakin englantia, saksaa ja norjaa. Long island ice tea unkarilaisittain (pienessä lasissa ehkä desi erilaisia viinaksia ja vähän limsaa päälle) teki tehtävänsä. Aamulla jomotti.

Unkarin reissun osalta palaan vielä lähiaikoina asiaan ainakin Debrecenin kauniin yliopiston ja yliopistosairaalan kampuksen ja Hortobágyn kauniiden nonius-hevosten merkeissä! See ya!

3. lokakuuta 2011

Energiavaje?

On taas kulunut tovi edellisestä blogipäivityksestä... ei ole oikeastaan ollut mitään asiaa, joten en sitten ole huviksenikaan mitään kirjotella. Nyt on kuitenkin asiaa, tai enemmänkin pohdintaa, luvassa.
Menneen viikon ruokavalio on pysynyt enemmän ja vähemmän kohdillaan: töissä on ollut eväänä kanaa, possunlihapihvejä, hedelmiä ja kasviksia ja näiden olen ajatellut riittävän siihen energian kulutukseen, jota tässä hoitotyössä tarvitaan. Torstaina kuitenkin lupauduin jäämään tuplavuoroon (kevyt 14 tunnin työpäivä klo 7-21) enkä tietystikään ollut varautunut sen ihmeellisempiin eväisiin. Se olikin melkoinen hiilaripäivä, kun oli pakko syödä ja muuta ei ollut sitten tarjolla kuin leipää ja perunapiirakkaa.

Viimeiset neljä päivää mun päätä on kuitenkin särkenyt päivittäin ja mä olen alkanut pohtia, että syönkö mä nyt jo liian vähän. Mun annoskoot ovat näin jälkeenpäin ajateltuna olleet todella pieniä ja mitäänsanomattomia verrattuna työn rasittavuuteen. Joo, paino tippuu, hienoa, mutta tämä päänsärky... mä juon paljon, eli se ei voi johtua nestehukasta. Mä liikun, joten hartiaseudunkin pitäisi olla MELKO sutjakkaassa kunnossa (tosin eilen sattui aika perkeleesti, kun sain niskahartiahieronnan...). Tavalliset särkylääkkeetkään eivät ole aina auttaneet tähän juilimiseen. On kokeiltu ibuprofeenia ja parasetamolia. Toki niskan seutu joutuu koville hoitotyössä, kun potilaita käännellään ja väännellään, mutta... ei mulla aikaisemmin tämmöistä ole ollut. Joten päättelin, että mä syön liian vähän.

Sinänsä omituista, että yksi mun suurimmista ongelmista on ollut juuri liian isot annoskoot. Nyt mun annokset koostuu yleensä siitä pienestä pihvistä, parista porkkanasta ja yhdestä mandariinista. Jääkö tässä nyt jotain uupumaan? Kirjoitettuna tuo näyttää nimittäin niin kovin minimaaliselle aterialle. Mä kuitenkin kulutan nykyisin huomattavasti enemmän. Pitäisihän mulla riittää energiaa muuhunkin kuin töissä huhkimiseen. Nyt tuntuu, että ei riitä. Töiden jälkeen sitä on ihan naatti ja tekisi mieli vain nukkua loppuilta.

Ja nyt tulee sitten se kamalin juttu paljastettavaksi.

Jos mä söisin enemmän, niin mulle tulis huono omatunto. Ei, en mä mene vessaan yrjöämään, en todellakaan. Mutta se epäonnistumisen tunne... ihan kun alkais mennä överiks koko homma. Hyvä kuitenkin, että mä tajuan tämän itsekin, osaan korjata tilannetta ja potkia itseäni vähän persuksille asian suhteen.

Eilen kyllä korjasin tätä energiavajetta komeasti aurajuusto-jauheliha-pepperoni-pitsalla ja oli muuten hyvää. Pitäähän sitä nyt välillä herkutella, jumaliste! Okei, söin myös sipsejä vähän. Nam! Eikä juurikaan kyllä kaduttanut.

No, luulen, että eilen alkanut viikon kestävä LOMA korjaa tilanteen. Tänään pääsee syömään äidin tekemiä hyviä pöperöitä ja torstaina tää tyttö lähtee Unkariin. Tuskin tulee siis kamalasti mietittyä, mitä sitä syö. Ja juo.

Lomasta puheenollen. Kävin tänään laitattamassa LOMAKYNNET kaverini luona. Niin ihanat, vähän tuommoiset kimaltavat Suomi-kynnet, juuri sopivasti ulkomaanreissun edellä!


Saattaapi siis olla, että kuulette meikäläisestä vasta ensi viikolla! CIAO!