Terveisiä itä-Euroopasta, osa 3.

Viimein on aikaa kirjoittaa viimeinen osio mun Unkarin reissusta!

Hortobágy sijaitsee Debrecenista n. 30 kilometriä lounaaseen ja on tunnettu kuuluisasta nonius-hevosten siittolastaan ja The Puszta Fiverista. Itse Hortobágyn kylä oli sellainen Koskenpään kokoinen pläntti (kenties vähän isompi) keskellä Pustan luonnonsuojelualuetta: juna-asema - tässä yhteydessä on turha puhua ainakaan rautatieasemasta - koostui kaksista raiteista ja pienestä tönöstä, keskustassa sijaitsi vain kaksi ravintolaa ja muuten siellä ei sitten mitään oikein ollutkaan. Muutama matkamuistomyymälä tosin oli auki sunnuntai-päivästä huolimatta. Heti ei näyttänyt siltä, että kesäisin sesonkiaikaan kylä kuhisisi ainakin hevosturisteja. Nyt sesonki oli siis jo ohitettu, joten kylä oli melko aution näköinen. Se ei tosin haitannut, saipahan ihan rauhassa katsella ympärilleen.

Kävimme toisessa kylän ravintoloista syömässä ja lähdimme tämän jälkeen oikaisemaan luontopolkua pitkin kohti tätä Hortobágyn kuuluisaa hevossiittolaa. Sitä ennen kuitenkin näimme melko mielenkiintoisen ilmestyksen. Asfalttia pitkin kulki jonkunlainen laitapuolen kulkija rähjäisissä vaatteissaan. Ensin huomioni kiinnittyi siihen, että miehen toinen käsi oli poikki ranteesta. Sitten huomasin komean haukkamaisen linnun kököttävän miehen käsivarrella. Ensin piti hieraista silmiä ja sitten vasta tajuta, että lintu oli ihan oikea! Ilmestys oli varsin makea ja mua jäi vähän harmittamaan, etten ehtinyt ottaa kuvaa parivaljakosta. Tosin, jos olisin mennyt kysymään, saanko ottaa miehestä ja tämän "lemmikistään" kuvan, olisin voinut hyvinkin saada vaikka veitsestä mahaan; sen verran epäilyttävän näköinen kaveri ole kyseessä. Lintu oli jonkinsortin petolintu, näytti isolta haukalta.

Oikaisimme siis talleille sankan kasvillisuuden ja pellon poikki. Tunsin itseni vähintäänkin jälleen yli-innokkaaksi pikkutytöksi, kun ostimme liput hevoskärryajelulle, joka veisi meidät pustalle ihmettelemään luonnonsuojelualueen ihmeellisyyksiä. Ennen kuin hyppäsimme pomppivaan kyytiin, kävimme sisällä tallirakennuksessa ja niinhän siinä kävi, että kaipuuni hevosen selkään alkoi jälleen nakertaa. En ainakaan tietoisesti ollut aikaisemmin törmännyt tähän Unkarin ylpeyteen, nonius-hevosrotuun, mutta kyllä ne sitten olivat kauniita! Myöhemmin hevoskärryajelun yhteydessä selvisi, että ne ovat myös hyvin koulutettuja ja rautaisia luonteeltaan.

Ensimmäinen, ja vaikuttavin, etappi hevoskyydissä oli The Puszta Fiver. Tästä hurjan oloisesta touhusta  ensimmäisenä mieleen tullut ajatus oli se, miten niin moni suomalainen hevosihminen saisi vähintäänkin sydänkohtauksen nähdessään sen menon ja meiningin. Olimme jutelleen ystäväni kanssa jo ennen reissua, että Suomessa hevostouhu on tainnut hieman mennä överiksi juurikin siksi, että hevosia on alettu "inhimillistää" liikaa ja niitä kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, tai ainakin kuin helposti särkyvää lasia. No, unkarilainen hevosmiestaito ainakin tuntuu kohtelevan hevosiaan vain ja ainoastaan hevosina: siis isoina ja voimakkaina eläiminä, jotka eivät mene pienestä rikki!
Toisinaan tässä rykelmässä on kuulemma jopa seitsemän hevosta ja kummallisinta, tai ainakin ihailtavinta tässä oli se, miten tuo "kuski" sai nuo hevoset tottelemaan itseään. Mä en oikein edes tiedä, miten se tapahtui, sillä vaikka kuskilla oli ohjat käsissään, en usko kyse olleen hevosten suun repimisestä. Kovasti tuo mies ainakin huuteli tuolta, välillä hevosille ja välillä varmaan meille turisteillekin, en tiedä. Komeaa hevosen käsittelytaitoa, sillä vaikka hevoset vaikuttivat hurjapäisiltä ja suorastaan raivokkailta, ne olivat koko ajan kuskinsa komennon alla. Tehkää ite perässä!
Lisää unkarilaista hevosmiestaitoa! Tässä oli, niin kuin jo aikaisemmin jo mainitsinkin, melkoisen rautaisia hevosia. Ratsastajilla oli komeat ruoskat käsissään ja löivät niillä ilmaa ratsastaessaan. Siitä kuului sellainen mätke, että siinä olisi moni suomalaisratsu (okei, ehkä kaikki) ottanut jalat alleen ja hyvin äkkiä! Mutta näitä ratsuja se ei tuntunut juurikaan hetkauttavan. Niitä ei hetkauttanut myöskään se, että ratsastaja pyysi niitä menemään maahan makuulleen (ratsastaja siis istui koko ajan hevosen selässä) ja siinä miehet sitten lätkivät ruoskiaan aivan hevosen naaman vieressä. Kuten voitte arvata, hevosia ei kiinnostanut tämäkään moinen lätkiminen.
Noniusten satuloissa ei ole mahavyötä...
Näiden välillä vallitsi täydellinen luottamus.

Hevosia haetaan laitumelta. Niin kuin huomaatte, näin isoa hevoslaumaa ei talutettu, vaan ne seurasivat kuuliaisesti ratsastajia. Jokaikinen. Mites tämmöinen onnistuu Suomessa? Mä tiedän! Haet yhtä hevosta laitumelta ja kaikki juoksevat vain karkuun (näin hieman yleistäen, toki)!
Reissu Hortobágyyn oli kyllä koko matkan kohokohta meikäläiselle, jonka edelleen lasken hevostytöksi, vaikka olenkin viime vuosina erkaantunut paljon koko touhusta. Suosittelen hevosihmisiä matkaamaan Unkariin ja ottamaan oppia luonnollisesta hevosmiestaidosta! Toki itse Pusztakin oli näkemisen arvoinen asia: harvoin sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi, kun katselee ympärilleen ja maan ja taivaan rajalla ei näy mitään. Ei yhtään mitään. Naureskelinkin itsekseni, että minä, joka rakastan vuoria ja vuoristoa, vaikutun niin paljon pelkästä tasaisesta arosta. Ehkä pointti piilee kuitenkin siinä, että vuorelta sä voit nähdä kauas, mutta niin sä kyllä voit nähdä kilometri tolkulla jatkuvalla tasaisella arollakin!
Auringonlasku Pustalla.
Loppuun vielä Hippos-lehden artikkeli unkarilaisesta hevosmiestaidosta, jonka myös ystäväni oli linkittänyt omaan blogiinsa. Lukekaa ihmeessä!

Kommentit