3. joulukuuta 2018

Busselton, Cape Naturaliste, kivi ja majakka

Airbnb rocks!

Aurinkoisena ja lämpimänä sunnuntaiaamuna suuntasimme etelään kohti lounaista Australiaa. Olimme varanneet Busseltonista airbnb-kämpän, jota pidimme tukikohtana muutaman yön samalla, kun teimme sieltä hyökkäyksiä lähimaastoon. Lopulta päädyimme yöpymään Busseltonin kämpässä kolme yötä ennen kuin suostuimme jatkamaan matkaa, sillä viiteen pekkaan maksettuna se oli erittäin edullinen diili todella viihtyisässä kämpässä (vaikka viimeisenä aamuna vessassa luikertelevan (valtavan) tuhatjalkaisen läsnäolo nostattikin pintaan jonkinlaisia pakokauhumaisia fiiliksiä). Hintaa tuli kahdelta yöltä n. 200 dollaria! Liekö sesongittomuus vaikuttanut edullisuuteen... meillä oli käytössämme takapiha, grilli, kaksi vessaa, Playstation 4, Netflix, kalastusvälineet ja pullo skumppaa jääkaapissa eli "complimentary bubbles".

Airbnb-valinta onnistui jälleen kerran aivan nappiin, vaikka tosin oli aika selkeää, että kyseinen asunto kaikkine herkkuineen olikin suunniteltu enimmäkseen kesäseonkia ajatellen; lattialämmitystä tässä kivitalossa ei ollut, joten pääasiallisesti kaikki oleskelu kämpässä tapahtui villasukat jalassa! Toki tietysti kelitkin vähän muuttuivat kehnommiksi tietysti juuri silloin, kun meidän roadtripimme alkoi. Se todellinen lounaisaustralialainen kevät alkoi taas nostaa rumaa päätään sateen ja maailman kovimman tuulen muodossa, mutta toki joukkoon mahtui niitä kirkkaita ja lämpimiäkin kelejä jonkin verran! Onneksi kämpässä oli myös ilmalämpöpumppu, joka pöhötteli meillä aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa.


Ensimmäisen roadtrippäivän sääolosuhteet olivat täydelliset!


Momoja Mandurahissa

Matkalla Busseltoniin pysähdyimme syömään ja herkuttelemaan Mandurahiin. Se on Länsi-Australian toiseksi suurin kaupunki, n. 70 kilometriä Perthista etelään. Meidän ruokapaikka, Alfresco, sijaitsi satamassa, boardwalktyyppisen kävelykadun varrella veden äärellä, ja se jäi mun mieleeni erityisesti siitä syystä, että pitkien vuosien jälkeen mä pääsin tilaamaan lautasellinen momoja!




Mandurah

Momoja maistoin ensimmäisen kerran tietysti Nepalissa, kathmandulaisella kattoterassilla  maaliskuussa 2012, ja voi pojat niitä sitten syötiinkin kahden viikon aikana niin, että loppumatkasta alkoi jo vähän ällöttää! Nyt nämä nepalilaiset naposteluherkut olivat jälleen listalla pitkästä aikaa, mutta silti jäi jotenkin sellainen epäilys, että liekö aika kullannut muistot näistä taikinanyssyköistä? Vain muutama viikko sitten söin momoja uudestaan vanhan Rauman nepalilaisessa ravintolassa ja fiilikset olivat aikalailla samat. Joko Nepalissa tuli syötyä momoja todellakin koko loppuelämän tarpeiden mukaisesti tai sitten muualla kuin Nepalissa valmistetut momot eivät vain yllä samalla tasolle.

Mutta enpä olisi uskonut momojen palaavan elämääni juuri Länsi-Australiassa! Mulla ei tuolloin aamupäivästä ollut vielä kovakaan nälkä ja tarjoilija oli kovin huolissaan, riittääkö mulle vain kahdeksan momon lautanen lounaaksi. Vakuutin tarjoilijan helposti, mutta jos olisin tiennyt, että ehdin syömään seuraavan kerran vasta illalla seitsemän jälkeen, olisin toki ottanut kylkeen jotain muutakin sapuskaa. Niitä Mandurahin satamassa nautittuja jälkiruokajätskejä kun en oikein laske 'ruuaksi'...

Busseltonjuttuja

Busselton on pieni rannikkokaupunki rapia parisataa kilometriä Perthista etelään. Vaikka kaupunki oli meidän tukikohtamme kolmen yön ajan, itse kaupunkiin emme ehtineet tutustua ollenkaan. Meidän kämppä sijaitsi melko syrjässä keskeisimmiltä huudeilta, joten kiireen ohella sekin lienee olennainen syy sille, miksi kaupunki jäi etäiseksi. Koska Busselton on kuitenkin rannikolla, tyypillinen australialainen, valkoinen hiekkaranta löytyy sieltä siinä missä muuallakin.

Busseltonin todellinen vetonaula on kuitenkin Busselton Jetty, eteläisen pallonpuoliskon pisin laituri, johon meidän seurueesta ainoastaan ukkelini tutustui lähemmin kävelemällä sen päästä päähän. Laituri ulottuu 1,8 kilometriä merelle päin. Jos kokee, että matka on liian pitkä käveltäväksi, voi hypätä raiteilla kulkevan veturin kyytiin pienestä lisämaksusta, mutta se on ukkelin kertoman mukaan hitaampi kuin hänen normaali kävelyvauhtinsa. Perillä laiturin päässä voi laskeutua vedenalaiseen obseravatorioon ihmettelemään lasin takaa ympärillä räpiköivää merellistä kuhinaa. Meidän oli tarkoitus käydä siellä, mutta koska paikan nettisivuilla oli livekamera eikä meressä näkynyt minkäänlaista elämää sen kautta, päätimme skipata koko homman.


Busselton Jetty


Cape Naturaliste Rd

Ukkeli kalastusvälineineen jäi siis Jettylle ja me loput suuntasimme Cape Naturalisteen etsimään Sugarloaf Rockia, majakkaa ja valaita. Cape naturaliste Road oli huikean kaunis: se kiemurteli keväänvihreiden kumpuilevien lammas- ja hevoslaidunten ja vanhojen jalopuiden keskeltä ja joka suunnassa siellä täällä levittäytyi suuria, suorastaan satumaisia, valkoisia kallamattoja! Kun kaiken tämän takana alkoi hiljakseen näyttäytyä kirkkaan sininen Intian valtameri, näkymät olivat suorastaan epätodelliset, ja poikkesivat aikaisemmista näkemistäni länsirannikon maisemista aivan totaalisesti. Etenkin, kun kaikki edellä mainittu alkoi paluumatkalla kietoutua auringonlaskussa sellaiseen hentoon usvaan ja hämärään ja teki maisemasta entistä kauniimman.

Cape Naturaliste - Leeuwin-Naturaliste National Park

Läntinen ja lounainen Australia oli kyllä tällaiselle luonnon ja upeiden maisemien ystävälle oikein mainiota seutua reissailla. Vaikka tuolta ne ikisuosikkini lumihuippuiset vuoret puuttuivatkin, Cape Naturalistessa en edes huomannut kaivata niitä. Siitä pitivät huolen upea aurinkoinen ja lämmin iltapäivä, omituinen merestä kohoava Sugarloaf Rock ja Whale Watching Trail.

Sekä Sugarloaf Rockin että Cape Naturalisten majakan tienoota hallitsee matala puskamaasto. Toisin sanoen se näyttää kaikkien vittusaatanoiden asuinsijalta ja siellä tallustellessa katse pitäytyi melko tiukasti juurikin omissa jaloissa, jottei olisi päätynyt jonkin luikeron myrkyttämäksi. No, yhtään kärmestä tai muutakaan pelottavaa oliota puskissa ei lopulta näkynyt, mutta ohi kävellessämme puska saattoi kahahtaa epäilyttävästi jonkin otuksen sännätessä karkuun. Luulen, tai ainakin toivon, että kyseessä oli joitain harmittomia jyrsijöitä.




Sugarloaf Rock oli mielenkiintoinen luonnon nähtävyys tällaiselle maantiedegeologiainnostujalle. Se onkin useiden turistien suosima kohde, jossa kartiomainen kallio nousee rantavedestä ja ottaa vastaan raivokkaan meren kuluttavat aallot. Monelle paikka voisi olla tylsä kuin mikä, mutta ei minulle. Nyt paikalla oli muutama muukin kulkija, mutta jälleen kerran piti kiittää onneaan, että oli liikkeellä niin aikaisin keväällä, että missään ei törmännyt siihen ahdistavaan ihmistunkuun. Sekä Sugarloaf Rockilla että myöhemmin samana iltapäivänä majakan Whale Watching Traililla, fiilistä olisi helposti syönyt liiallinen ihmismäärä.



Sugarloaf Rock ja Cape Naturalisten majakka luontopolkuineen sijaitsee koko lounaista rannikkoa myötäilevässä Leeuwin-Naturaliste kansallispuistossa. Sen pohjoisosissa Cape Naturalistessa voi kauniin valkoisen majakan ohella bongailla valaita ja delfiinejä, jos sattuu paikalle oikeaan vuoden aikaan. Käsittääkseni tuo vuodenaika on syyskuusta eteenpäin, kun nuo meren jättiläiset saapuvat, ja toivoimme kovasti, että vaikka olimmekin muutaman viikon etuajassa, voisimme nähdä edes vilaukselta jotain. Kaikki, mitä näimme, oli etäisiä, vaaleita vesisuihkuja, jotka laskevan auringon kajossa erottuivat selvästi tummenevaa merta vasten. Siellä ne olivat, mutta eivät halunneet enempää meille näyttäytyä. Whale Watching Trail on muutaman kilometrin mittainen luontopolku, jonka oikealle puolelle jää majakka ja vasemmalla puolella avautuu näkymä loputtomalle aavalle merelle. Juuri sen takia se on seudun paras reitti merielämän bongailuun. Se ei ole edes pitkä ja maasto on melko tasaista, joten huonokuntoisempikin kykenee siihen helposti. Kiikarit kannattaa ottaa mukaan, sen me tajusimme, kun yritimme tiirailla kaukana uiskentelevia suihkuttelijoita.






Paluumatka Cape Naturalistesta oli jännittävä, eikä pelkästään aikaisemmin mainitsemani auringonlaskun luoman taianomaisen maiseman vuoksi, vaan siksi, että huomasimme yhtäkkiä, että alkoholikauppa oli menossa kiinni. Seuraavan päivän ohjelmaan kuului nimittäin kiertoajelu Margaret Riverin viinitiloille ja meidän oli varmistettava, että palatessamme iltasella takaisin kämpille, meillä olisi riittävästi aineksia kunnon "jatkobileiden" järjestämiseen. Ehdimme juuri ja juuri erään pikkukylän Liquorlandiin.

Psst! Australiassa on olemassa drive-in-viinakauppoja! Watafak! 😄



Vielä muutama kuva Jettysta auringon laskiessa!


Sitten ajelimme takaisin Busseltoniin, noukimme saaliitta jääneen ukkelini Jettylta, ihastelimme jälleen kerran mielettömän kaunista auringonlaskua ja söimme rantaravintolassa tuhdit iltapalat valmistautuen seuraavan päivän retkeen Australian mehukkaimmille viinitiloille!

18. marraskuuta 2018

Auringonlaskuja, biitsejä ja salakapakoita: näistä on eräs australialainen viikonloppu tehty

Ensimmäinen viikko Australiassa alkoi kääntyä kohti loppuaan. Aurinkoinen ja suhteellisen lämmin perjantai (ja sitä seurannut hieman väsynyt lauantai) oli tervetullut hengähdystauko meidän alkuviikon pitkille ja rankaksi osoittautuneille päiville Perthissa ja sen lähiympäristössä. Koska isäntäpariskunnallamme alkoi tuolloin perjantaina myös loma, päätimme rennon ja huolettoman hengailun ohessa käydä vilkaisemassa, miltä näyttää Perthin yöelämä. 


Perjantai alkoi hieman jäykissä tunnelmissa, sillä edellispäivän pyöräilyurakka Rottnest Islandilla vaati ainakin meikäläiseltä veronsa, ja jalkaosasto tuntui enemmän tai vähemmän pökkelöltä. Polvissa viipyili yöllä nautitusta särkylääkkeestä huolimatta edelleen sellainen pieni, todella ärsyttävä viiltävä särky, sellainen "kasvukipumainen", if you know what I mean. Perjantaifiilikset kuitenkin voittivat lopulta aivan satanolla, sillä muutama kylmä olut ja erä korttia isäntäpariskunnan parvekkeella oli mainio keino tuupata vaiva täydelliseen unohdukseen.

Coast oli mukava, viihtyisä ja ennen kaikkea loistavalla sijainnilla varustettu rantaravintola Fremantlessa. Meidän perjantai-iltamme alkoi sieltä meren taakse painuvaa punaista tähteä ihastellen. Olimme jo edellisiltana metsästäneet auringonlaskua juurikin tuolta Coastin nurkilta, mutta oman myöhästymisemme lisäksi tilanteen oli pilannut taivaanrannassa ajelehtinut pilvilauma. Perjantaina auringonlasku oli kuitenkin täydellinen ja saimme nauttia siitä rauhassa, kuten myös hyvästä ruuasta, juomasta ja toistemme seurasta. Toisin sanoen, alkava viikonloppu oli pyhitetty ennen kaikkea sille, että viisi kaverusta olivat kohdanneet toisensa, suunnittellusti tosin, toisella puolella maapalloa. Ei ollut kiire mihinkään; ei paniikkia, että jotain tärkeää jää näkemättä tai päivä tuhlaamatta rentomielisen löysäilyn vuoksi. Se oli puhtaasti ystävien aikaa.

Ja kaikesta siitä rentoutumisesta huolimatta meidän matkalaisten eteen putkahteli oikein mainioita reissuhetkiä. Esimerkiksi vaikka Perthin yöelämä oli kokemus toisten joukossa, en ole koskaan aikaisemmin missään päätynyt niin omintakeiseen baariin.

Perthin Northbridge oli syttynyt täyteen elämää, kun me saavuimme sinne alkuyöstä tarkastelemaan meininkiä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, tunnelma oli rento ja iloinen ja sieltä täältä kantautui musiikkia. Northbridgen kaupunginosa olikin aikamoinen viihdekeskus. Ravintolaa, jos jonkinmoista ruokapaikkaa, baaria ja pubia oli niin vierivieressä, että vähemmästäkin olisi iskenyt melkoinen runsaudenpula. Meidän ei onneksi tarvinnut kuitenkaan välittää tästä, vaan suunnistimme suoraan hämärälle ja epämääräiselle sivukujalle, jonne en ihan heti olisi lähtenyt omin päin seikkailemaan. Sneaky Tony's ei ollut hullumpi mesta sitten, kun olimme viimein löytäneet sen. Isäntäpariskunnalla oli siis jonkinlainen haisu baarin lokaatiosta, sillä he eivät olleet ensimmäistä kertaa asialla, mutta oikea sivukuja ei aivan ensiyrittämällä tahtonut löytyä, ne kun kaikki tuppasivat näyttämään toistensa kopiolta. Ja vaikka Tony'sin onnistuisi paikantamaan Northbridgesta onnistuneesti heti kerrasta, sisälle ei ole mitään asiaa ilman oikeaa salasanaa. Jep, pienestä oviluukusta kurkistava portsari ei tasan päästä sua sisään, jos et sano taikasanaa.

Olen edelleen melko varma, että astuessamme ovesta sisään Sneaky Tony'siin olimme teleportanneet itsemme 50-luvulle. Sneaky Tony's on pieni, tupaten täyteen ahdettu, kynttilöin valaistu ja kovaäänisellä big band -musiikilla höystetty baari, josta puuttui ainoastaan sankka tupakansavu ja värikkäät kellohameet, mikä olisi vakuuttanut mut aikamatkasta lopullisesti. Sneaky Tony's oli yksi Perthin vilkkaan yöelämän helmistä, ja vaikka en teille lukijoilleni nyt sen koodisanaa paljastakaan, toivon, että Perthiin matkustaessanne jotain kautta päädytte tähän hullunkuriseen baariin.

Miinuksensa oli toki silläkin, sekä itse Sneaky Tony'silla että itse Northbridgen yöelämällä; tyypilliseen australialaiseen - tai ainakin perthilaiseen - tapaan musiikki pauhasi aivan järjettömän kovalla. Se tulvi ulos rakennuksista kaduille luoden  aivan käsittämättömän kontrastin päivän ja yön välille. Myöhemmin reissulla kuljeskelimme päiväsaikaan Northbridgessa, eikä viikonloppuyön hulinoista ollut tietoakaan. Olisi ollut vaikea edes kuvitella sitä niin villinä, värikkäänä ja meluisana, mikäli olisi ensin tutustunut juuri tuohon Northbridgen rauhalliseen puoleen. Jos siis tykkää kovastikin hyväntuulisesta menosta ja meiningistä, kannattaa piipahtaa Northbridgen viihdekeskuksessa viikonloppuna ilta- ja yöaikaan. Kovalla soiva musiikki tosin saattaa vaikeuttaa seurueen kanssa keskustelemista paikassa kuin paikassa.


Lauantaiaamu valkeni väsyneenä, mutta yllättävää kyllä, melko vähäkrapulaisena. Tästäkin huolimatta suuntasimme melko rehvakkaalle, ja mahdolliseen krapulaan viittaavalle, aamupalalle Swan-joen varrella muhkeita aamupaloja tarjoavaan Dômeen. Dôme oli todella mukava aamiaispaikka, etenkin niin aurinkoisena ja lämpimänä aamuna, kun sai istua ulkona terassilla ja ihmetellä joelle eksyneitä delfiinejä maukasta aamupalaa syödessä. Ruoka oli erinomaista, ja sillä kyllä lähtisi käyntiin päivä kuin päivä. Mikäli tie joskus vie Länsi-Australian Fremantleen, Dômen sapuskoilla selviää pitkälle päivään, eikä hinta-laatu -suhdekaan ole hullumpi.



Aamupalan jälkeen ajelimme vielä hetkeksi ihastelemaan näkymää Swan-joen Mosmanin lahdelle Bay View Parkiin. Kaukana näki kohoavan Perthin skylinen.


Ihan parhaita juttuja Perthissa, tai tarkemmin sanottuna esimerkiksi North Fremantlessa, ovat biitsit. Kenellä tahansa tuolla päin asuvalla on vain muutama hassu minuutti matkaa valkoiselle hiekkarannalle. Kevättalvella nämä rannat olivat lähes autioita, mikä teki niistä entistä viehättävämpiä omassa mielessäni. Saatoin olla jopa kevyehkösti kateellinen, kun vain mietinkin, että isäntäpariskuntamme voi vaikka päivittäin lähteä lenkille näihin maisemiin niin kauan kuin asuinsijoillaan North Fremantlessa viihtyvät.

Cottesloe on North Fremantlesta pohjoiseen sijaitseva pieni, samantyyppinen esikaupunkialue. Lauantaina, kun Dômen messevät aamupalat viimein olivat sulaneet ja totaaliähky väistynyt ainakin osittain, lähdimme iltakävelylle Cottesloeen. Niin kaunis ja lämminkin ilta olisi ollut häpäisevää viettää sisällä, eikä auringonlaskujakaan voi koskaan nähdä mielestäni liian monta.

Muutamien kilometrien kävelyreitti kulkee aivan rannan tuntumassa ja mulla oli matkaa tehdessä oivaa aikaa hieman kikkailla mukanani raahaamalla kalansilmäobjektiivilla, kun hiekkaranta tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan.




Tuo kirjasto oli mielestäni hulvaton. Se on ehkä pienin kirjasto koskaan.




Cottesloessa ruokailimme Indiana-rantaravintolassa, minkä jälkeen suuntasimme Cottesloe Beachille ihastelemaan jälleen kerran yhtä päättyvää reissupäivää. Pakko myöntää, että hieman alkoi jo kurkkua kuristaa, kun ajattelin, että ensimmäinen viikko alkoi olla kasassa ja jäljellä olisi enää VAIN se toinen viikko. Aika oli mennyt nopeasti siihen asti, kenties johtuen pitkistä, ohjelmantäyteisistä päivistämme ja luonnollisesti huikeasta seurasta. Olin kuitenkin toiveikas: viikkoon oli mahdollista saada mahtumaan vaikka mitä. Pyrähdettyämme junalla takaisin North Fremantleen pimeyden laskeuduttua jatkoimmekin kuumeisesti seuraavana aamuna alkavan roadtripimme suunnittelua.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme auton nokan kohti lounaista Australiaa. Siitä myöhemmin lisää!

16. lokakuuta 2018

Mainly Travel Blog goes Canada // Spring 2019

Ei liene yllätys, että tällainen reissufriikki päätti hakeutua yliopisto-opintojen siivellä maailmalle muutamaksi kuukaudeksi. Ajatus oli valmiina siitä päivästä lähtien, kun sain tietää, että mut on hyväksytty Turun yliopistoon opiskelijaksi. Tai oikeastaan, se oli päivän selvä asia jo silloin, kun ensimmäisen kerran sallin itseni ylipäänsä haaveilla jatkokouluttautumisesta. En vain pysty kolmekymppisenä naisena olemaan kiitollisempi tästä vallitsevasta elämäntilanteestani, joka mahdollistaa tällaiseen kokemukseen. 

Vaihtoprosessi on toki aiheuttanut mulle matkan varrella joitain harmahtavia hiuksia, mutta ei siksi, että se olisi ollut jotenkin ylitsepääsemättömän hankalaa. Päinvastoin, yliopisto-opintojen ohessa vaihtoon hakeminen on ollut täysin piece of cake. Se, mikä mua on stressannut, on johtunut lähinnä mun omasta, liian huolettomasta tavasta hoitaa mitään asioita. Minä kun olen vähän sellainen "joo-joo-joo-kohta-ei-mitään-hätää -tyyppi ja sitten kärsin unettomista öistä, kun en saa mitään virallista aikaiseksi). Nuo hommat alkavat olla nyt kuitenkin voiton puolella, sillä olen saanut tästä ihanasta syksystä taas niin paljon energiaa, että vaihtoprosessi on edennyt lähes omalla painollaan. Tietysti asiaan on vaikuttanut myös se, että se vaihto on yhtäkkiä ihan kohta!

Saskatoon on väkimäärältään Tampereen kokoinen kaupunki.

Vaihtokohteeni sijaitsee Kanadassa, Saskatoonin parinsadan tuhannen asukkaan kaupungissa, Saskatchewanin territoriossa, keskellä avaraa preeriaa, jossaa tammikuussa paikan päälle saapuessani puhaltavat hyiset pohjoisen tuulet ja saavat lämpötilan tippumaan lähelle 30:a pakkasastetta. Taitaa siis olla kovempi talvi luvassa kuin jos pysyttelisin kiltisti Suomessa... mutta minuahan ei pikkupakkanen haittaa lain! Kuvissa esiintyvät maisemat voivat siis olla aikalailla erinäköisiä talvella!

Ai niin, Saskatoon on Wikipedian mukaan Kanadan aurinkoisin kaupunki!

University of Saskatchewan on vaihtokohteeni ja aion napata sieltä nopat opintotodistukseeni (ainakin) neljästä kurssista. Kyllä, veri vetää varmasti ympäri Kanadaa, mutta ajattelin kyllä myös opiskella, koska sen vuoksihan sinne lähdetään... sekin alkaa olla enää vain muutaman kuukauden päässä; kohteessa olen parahiksi juhliakseni vuoden vaihtumista ja takaisin tulen huhtikuun puolessa välissä - toivottavasti mahdollisimman paljon tuota valtavaa maata nähneenä!

Kanadan Kalliovuoret

Mikäli haluatte tietää lisää itse vaihtoon hakemisesta, hakuprosessista, vaihtojärjestöstä, kaikkeen tähän liittyvästä paperi"sodasta", kielitesteistä yms. niin kysykää ihmeessä. Päätin olla jaarittelematta niitä tähän, sillä olen niin eri innoissani itse kokemuksesta. Tämän postauksen tarkoituksena onkin vähän avata mun sekavia, ristiriitaisiakin fiiliksiä koskien tätä tulevaa kolmea ja puolta kuukautta.

Kalliovuoret, Banffin kansallispuisto

Kuten sanoin, olen haaveillut tästä jo pitkään, ja on ollut alusta alkaen itsestäänselvää, että meitsi sinne ulkomaille opiskelemaan hetkeksi pyrähtää. Vaikka olen maailman eniten innoissani tästä, parit Kanadan Lonely Planet -oppaatkin ovat postissa matkalla luokseni, tiedän hyvin, etten tule joulukuun lopussa seisomaan Helsinki-Vantaalla hymyssä suin. Tiedän, että tilanteeni voisi olla täydellinen este lähtemiselle; mulla voisi hyvinkin tämän ikäisenä naisena olla pari muksua tuossa pyörimässä. Lähtisinkö silloin? Todennäköisesti en.

Mullahan ei onneksi ole kuin pelkästään aviomies ja pari kissaa. "Pelkästään"? Niinpä. Veikkaanpa, että jo lentokentällä puhkeava järkyttävä ikävä omaa perhettä kohtaan on niin kamala, että ukkeli saattaa joutua taluttamaan mut sinne lentokoneeseen. Ja samalla tiedän, että kolme ja puoli kuukautta on naurettavan lyhyt aika ja ikävästä huolimatta siitä tulee taatusti ikimuistoinen kokemus ja lähtemättä jättäminen palaisi katkeransuloisena kummittelemaan mua mun vanhoilla päivillä.

Saskatchewanin tasangot
Ei kai se ukkelikaan mua haluaisi sitten niin pitkäksi aikaa päästää, mutta onneksi hän ymmärtää ja tietää myös sen, miten tärkeä keissi tämä mulle on, ja siksi mun ukkeli onkin paras ukkeli kaikista! Jos ukkelilla ei olisi sen omia duuneja tehtävänä, mähän tietysti raahaisin koko tyypin mukanani reissuun. Perheellisille sellaisiakin vaihtoehtoja nimittäin on.

Valmistelut alkavat olla, kuten aikaisemmin jo mainitsinkin, aika hyvällä mallilla. Olen löytänyt vuokrakämpän Saskatoonista, varannut lennot, ilmoittautunut kursseille, toimittanut kaikenmoista lippusta ja lappusta niin Turun yliopistolle, Kelalle kuin kohteeseenkin. Vielä muutama käytännön juttu, kuten Kanadan sähköisen ETA-hakemuksen tekeminen (vastaava kuin jenkkien ESTA) tai Learning Agreementin hyväksyttäminen laitoksen vaihtokoordinaattorilla (en saa apurahaa ilman sitä), odottaa vuoroaan mun todella ahtaaksi täytetyn kalenterin sivuilla. Mutta ne on pikkujuttuja. Ihan kohta alkaa ne isot jutut, kun tämä vuosi rullaa kohti loppuaan hurjaa vauhtia! Johan tässä on ehtinyt joutilaina hetkinä pohtimaan, mitä kaikkea mun pitää pakata, kuinka moneen kapsäkkiin ja mihin kaikkialle ainakin haluan päästä matkustamaan Kanadassa! Vaivaa siinä pitää nähdä, sillä esimerkiksi Torontoon, joka on mun bucketlistalla, on Saskatoonista noin 2000 kilometriä matkaa. Sellanen pikkumaa se Kanada... saattaa olla pari pitkää junamatkaa edessä. Listalla on myös ehdottomasti Banffin ja Jasperin kansallispuistot Kalliovuorilla ja saa nähdä, mitä kaikkea kivaa se Lonely Planet tarjoaa, kun opukset vihdoin postilaatikkoon putkahtavat ja pääsen niitä tutkailemaan!

Vancouver voisi olla yksi potentiaalinen vierailukohde vaihdon aikana!
Koska olen viime aikoina katsellut varmaan jo kolmatta kertaa Frendejä läpi, voisin lainata tähän loppuun suosikkihahmoani Chandleria: "I'm so excited I may vomit!".


Mikäli jokin asia opiskelijavaihtoa koskien  jäi mietityttämään, kysy rohkeasti pois, vastaan ihan mielelläni, vaikka käytännön järjestelyt tästä postauksesta jäivätkin tarkoituksella uupumaan! :)


Psst. Kuvat pixabaysta. 

12. lokakuuta 2018

Päiväretki Rottnest Islandille? Kyllä kiitos!


Perthin edustalla sijatsevaa Rottnest Islandia ei kannata Länsi-Australian matkalla missata, sillä se on ehdottomasti yksi Perthin vetovoimaisimmista luontokohteista. Piskuiselle saarelle on noin puolen tunnin lauttamatka mantereelta. 63 dollaria lauttalipusta ja saaren "vierailijaverosta" saattaa tuntua budjettimatkailijasta aluksi turhan tyyriiltä, mutta päivän kääntyessä iltaan sitä ymmärtää, että tuo Intian valtameren hyväilemä jalokivi lukemattomine ja turkoosine rantoineen, söpöine ja kesyine quokkineen ja rentoine ja seesteisine fiiliksineen on joka sentin arvoinen. Me teimme Rottnest Islandille päiväretken meidän kolmantena reissupäivänä. Liput varasimme edellispäivänä etukäteen netistä, sillä lähtöpäivän aamuna lauttayhtiöiden lippuluukuilla todennäköisesti tarjoillaan vain eioota.

Varoitus! Seuraa erittäin sinisiä ja mereisiä kuvia! 🌊

Saarella oli hiljaista, päädyimmehän sinne Perthissä ja sen esikaupungeissa vallitsevan epämääräisen sesongin ulkopuolella. Epämääräisen tuosta sesongista tekee se, ettei Perthin seudulla oikeastaan ole mitään varsinaista sesonkia, vaikka jonkinlainen turistihuippu onkin varmasti havaittavissa kesäkuukausina. Vuodenaika ei kuitenkaan vähentänyt Rottnest Islandin upeutta. Tuona päivänä aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lämpötila kohosi pariinkymmeneen asteeseen ja merimaisema ympärillä avautui taatusti yhtä sinisenä ja houkuttelevana kuin helteisenä kesäpäivänäkin. Ja vaikka lautta olikin täynnä saarelle suuntaavia ihmisiä, itse saarella sai kierrellä lähes omissa oloissaan. 



Paras keino tutustua Rottnest Islandiin on vuokrata pyörä 30:lla dollarilla. Autoilu ja autot ovat kielletty saarella. Tästä huolimatta muutama henkilöauto saattaa vilahtaa pikkuruisen "keskustan" kulmilla, mutta muuten kaikki saarea halkovat ja kiertävät maantiet ovat pyöräilijöiden ja kävelijöiden vallassa. Turistibussia lukuunottamatta saari on siis täysin autovapaa. Me näimme kolmetuntisen seikkailumme aikana kaksi linja-autoa, joten ei niitäkään siellä jatkuvalla syötöllä suhaa. 

Pyöräilyä varten saaren maantiet ovatkin täydellisiä ja niistä selviää huonokuntoisempikin, kuten allekirjoittanut. Itse asiassa tuo 20 kilometrin pyöräily täysin kylmiltään onnistui ihan käsittämättömän hyvin huolimatta siitä, että loppumatkasta jalat alkoivat olla niin hyytelöä, että pienissäkin mäissä piti nousta taluttamaan pyörää. Maaston kannalta saari on iisi, ei mitään suuria mäkiä, vaikka saaren morfologia perustuukin korkeudeltaan ja jyrkkyydeltään vaihteleviin dyyneihin. 





Itseäni ahkerammalle valokuvaajalle Rottnest Island on paratiisi, mutta saarelle vierailuun kannattaa siinä tapauksessa varata aikaa vähintään pari päivää. Kolme tuntia oli liian vähän jopa minulle, joka en aina edes viitsi kuvata kaikkea vastaantulevaa. Saarella on joka puolella niin silmää hiveleviä maisemia, ettei ole edes mitään järkeä yrittää kuvata kaikkea, jos ei ole varustautunut vähintään viikon reissulle. Jalkaisin liikkujalle tai kunnon retkeilijälle hiljaisia rantoja, poukamia ja polkuja olisi tutkittavana moneksi päiväksi.



Meillä oli siis kolme tuntia aikaa kiertää saari ja onnistuimmekin siinä ihan hyvin huolimatta siitä, että en todella ehtinyt kuvata kaikkea, mitä olisin halunnut. Lopulta meillä tuntui tulevan hieman kiire ja takaraivossa jyskytti paniikki siitä, ehdimmekö ajoissa paluulautalle. Siitä syntyikin koko reissun lentävin lausahdus, kun hikihatussa ja reidet maitohapoilla puuskutin kuin viimeistä päivää kohti satamaa ja tuhahdin ajan kesken loppumiselle erittäin loukkaantuneena: "Minä en ole tyytyväinen!". Tämä tulkittiin väistämättä niin, ettei Rottnest Island ollut tehnyt muhun minkäänlaista vaikutusta. Mutta niin ei todellakaan ollut.

En usko, että kukaan voi poistua Rottnest Islandilta vaikuttumatta. Ympärillä vellova meri ja valkoiset, pienetkin rannat vakuuttavat taatusti jokaisen kauneudellaan ja houkuttelevuudellaan. Nuo mielettömät rantamaisemat toivat mieleeni väistämättä sen, miltä olin kuvitellut Australissa osittain näyttävän. Vaikka yleisesti ottaen mun oli kamalan vaikea ajatella muuta kuin sitä rutikuivaa hiekka-aavikkoa, mä tiesin myös niiden Australialle tyypillisten, mielettömän sinisten ja valkoisten biitsien olemassaolon. Rottnest Islandilla oli siis mielestäni reissumme australialaisimmat maisemat, vaikka länsirannikon rantatarjonta ei Rottnest Islandille rajoittunutkaan.





Luonnosuojellun saaren ehdoton vetonaula on ylisöpöt quokat. Quokka on pieni, kotikissan kokoinen pussieläin, joka tunnetaan myös nimellä lyhythäntäkenguru. Niitä kuulemma vilistää saarella siellä sun täällä ja ne ovat mahdottoman kesyjä. Ne ovat myös syypäitä siihen, että turistit ovat ylipäänsä löytäneet Rottnest Islandin. Me emme nähneet quokkia kovinkaan montaa; yhteen laumaan törmäsimme vahingossa emmekä varmasti olisi edes huomanneet niiden lymyilevän siellä pusikon juurella, jos niiden ympärille ei olisi seisahtunut valtava aasialaismassa. "Keskustassa" muutama nukkui puiden juurella täysin ulkomaailmasta tiedottomina, vaikka ympärillä liikkui paljon ihmisiä. 




Saaren keskusta-alue sijaitsee aivan sen yhden satamalaiturin kupeessa. Siellä on mm. pieni kauppa, josta kannattaa ostaa vähän evästä kävely- tai pyöräilyreitilleen. Me kahmimme reppumme täyteen eväitä, mutta emme lopulta ehtineet yhtäkkiä niskaan huohottavan kiireen vuoksi niitä syömään, mitä nyt matkatoveri T välillä kaivoi pyöräilyn lomassa tasakustaan makkaran.

Päiväretki saarella oli hyvä päättää mantereella Fremantlessa hyvään ruokaan, lasiin viiniä ja toooodella hyvää australialaista Orchard Crush Apple Cideria, joka maistui oikeastaan ihan ananakselle! Nukkumaan mennessä päivän mahtava pyöräilykokemus kuitenkin kostautui ja veikkaan, että ilman niitä maahantulolomakkeessa ilmoittamatta jättämiäni buranoita olisin taatusti kuollut siihen jalkoja vavisuttavaan särkyyn! Sellaista se on, kun kylmiltään lähdetään ja polkastaan parikymmentä kilometriä näillä "lihaksilla". 

5. lokakuuta 2018

Perth Zoo, Kings Park ja känkkäränkkä - kun aina ei jaksa naurattaa

Toinen päivämme Länsi-Australiassa valkeni aurinkoisena eikä edellispäivän kylmyydestä ja sateesta ollut enää tietoakaan. Se, jos mikä, kohotti mielialaa oikeanlaisiin sfääreihin, vaikka yöunet olivatkin jääneet vain muutamaan hassuun tuntiin. Olin kuvitellut, että hyvin nukuttu ensimmäinen yö olisi ollut riittävästi adaptoitumaan uudelle aikavyöhykkeelle, mutta kuinka väärässä olinkaan ollut. Kaiken lisäksi, kuten edellispostauksessa kerroin, kurkussa juili ilkeästi ja nenä tuntui tukkoiselta. 

Antamatta kipeän olon hidastaa kuitenkaan tahtia minä, ukkeli ja matkatoveri T pyrähdimme heti aamusta junalla Perthiin. Junamatka North Fremantlesta kesti puolisen tuntia. Tarkoituksenamme oli  ainakin vierailla Perthin eläintarhassa ja sen jälkeen ihastella kaupungin siluettia Kings Parkista, jota Perthin Central Parkiksikin on kutsuttu. Meidän päivästä tuli lopulta niin pitkä, että meiltä jäi sinä päivänä lähes kokonaan tutustumatta itse Perthiin.





Perthin halkaisee keskeltä Swan River. Pohjoispuolella sijaitsee kaupungin keskeiset kaupunginosat keskustoineen ja ravintolamaailmoineen sekä rautatieasema, jonne mekin saavuimme. Perth Zoo on Swan Riverin eteläpuolella. Helpoiten sinne pääsee joen ylittävällä lautalla, joka lähtee Elizabeth Quaylta. Koska Perthin keskusta ei ole kovin iso sen korkeista pilvenpiirtäjistä huolimatta, rautatieasemalta tallustelee rantaan kymmenessä minuutissa ja lauttamatkan voi kuitata sillä samalla transperth-kortilla, jolla matkustaa junassakin.



Me saimme Perthin eläintarhassa kulumaan kolme tuntia kevyesti. Itseäni kiinnosti eniten tietysti eksoottiset australialaiset eläimet, joita toki toivoin näkeväni myöhemmin myös ihan luonnossakin, ja tietysti australialaisessa eläintarhassa oli niille ihan oma osastonsa. Eläintarha olikin ainut paikka, jossa kohtasin kaikkia niitä hämähäkkejä ja kärmeksiä, joita Australian luonnossa lymyilee ihan vapaallakin jalalla. Niitä oli huomattavasti mukavampi tarkastella lasin läpi. Eläintarha oli myös ainut mahdollisuus itselleni nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni koala, sillä länsirannikon puuttomuuden vuoksi koalat asustelevat vain Australian itärannikolla. Kengurut naatiskelivat lämpimästä kevätpäivästä laumoissaan polun varressa. Niitä ei erottanut eläintarhan vierailijoista kuin matalat narut. Toisin sanoen ne olivat siellä siis vapaana.




Perth Zoon eläintarjonta oli kattava ja pääsääntöisesti eläinten asumuksetkin näyttivät onnistuneesti toteutetuilta. Silti en voinut mitään ristiriitaisille fiiliksilleni. Vaikka eläintarha tekeekin paljon tutkimusta eläinlajien suojelun ja hyvinvoinnin hyväksi, se oli kuitenkin eläintarha. Muutama eläin vaikutti vähän turhan stressaantuneelta ravatessaan jo poluksi tallautunutta reittiään pitkin edestakaisin lasin edustalla. Pentuna salametsästäjiltä pelastetut aurinkokarhut tekivät tätä niin tosissaan, että saivat minutkin hermostuneeksi. Eläimiä oli tietysti hienoa nähdä, etenkin niitä australialaisia yksilöitä, joita en ollut koskaan ennen missään nähnyt, mutta jälleen kerran täytyy sanoa, ettei kirahvin tai norsun näkeminen ilahduttanut mua läheskään niin paljon kuin Tansaniassa safarilla.

Mun suosikkejani olivat Jaavan gibbonit. Ne härväs menemään oikein kunnolla kiipeilytelineissään ja näyttivät hassuille liidellessään oksalta toiselle kuin mitkäkin tarzanit! Lisäksi koin valtavia ihastuksen tunteita, kun huomasin tiikeri- ja leijonatarhoissa suuria ja värikkäitä, selkeästi hieman liian rajua rakkautta kohdanneita pahvilaatikoita. Kaikki kissat, koosta tai lajista riippumatta, rakastavat laatikoita!



Kolmen tunnin poukkoilu pitkin eläintarhaa nosti esiin erään vanhan ja häiritsevän vaivan. Toisin sanoen mun alaselkä alkoi uhkailla irtisanomispapereilla jo puolessa välissä eläintarhavierailua ja kolmen tunnin jälkeen se iski ne päättäväisesti pöytään. Se särky, jumaliste! Se tunne, kun vähän väliä vihlova sähköisku livahtaa alaselästä lonkkien kautta reisiin ja sieltä varpaisiin. Hammasta purren mä seurasin poikia takaisin rantaan, kun viimeinenkin eläin Perth Zoossa oli katsastettu. Meidän oli tarkoitus palata lautalla takaisin pohjoisrannalle ja suunnata sitten ilmaisella catbussilla Kings Parkiin. Koska nälkä kurni mahassa aika tavalla, me päätimme ensin kuitenkin pitää laiturin päässä sijaitsevassa ravintolassa myöhäisen lounastauon. Se oli virhe. 

Mä olisin vielä kestänyt sen alaselän kettuilun kevyesti, mutta se ravintola onnistui kyllä pilaamaan mun fiilikset ihan täysin. Seuraavat pari tuntia pojat saivat tehdä päätöksiä ja keskustella ihan keskenään, koska mä olin liian äkäinen sanoakseni yhtään mitään. Jep. Vaikka reissuaminen aina mahtavaa onkin, ei sitä aina jaksa hymyillä saati nauraa kaikelle.

Mä tiesin heti, ettei se laiturilla sijaitseva ravintola voinut olla mistään suunnasta katsottuna edullinen, vaikka länsiaustralialainen hintataso muuten mukailikin hyvin pitkälti suomalaista (paitsi kyykkyviiniä sai helposti parilla eurolla!). Se oli todella keskeisellä ja hyvällä paikalla siinä Swan Riverin rannassa ja se paljastuikin juuri niin tyyriiksi kuin olin kuvitellutkin. Mahan pohjalla kurni nälkä, mutta ruuasta ei tehnyt mieli maksaa koko omaisuutta. Selaillessani ruokalistaa mun oli kaiken lisäksi todettava vanhana nirsona omana itsenäni, ettei juuri mikään menun vaihtoehdoista herättänyt mussa mitään suuria tai optimistisia tunteita. Kun mä mielenosoituksellisesti ilmotin, että syön ainoastaan jonkun jälkiruuan listalta, ukkeli ehdotti mulle myötätuntoisesti ruokalistan lihacombolautasta yhteiseksi ateriaksi.



Kings Park sijaitsee kaupungin itäpuolella, korkean Mount Elizan päällä. Fiilisten alamäki vain jatkui, kun saavuimme lautalla takaisin joen pohjoispuolelle ja aloimme etsimään catbus-pysäkkiä, jolta pääsisimme sinne jalkojamme rasittamatta. Pysäkkiä ei koskaan löytynyt, mutta ei sillä, että olisimme kiihkeästi sitä edes etsineet Elizabeth Quayn lähistöltä. Päädyimme siis kävelemään ja kyllä, kiipeämään sinne!

Ihan minä tahansa muuna päivänä se olisi ollut helppo nakki; matka Elizabeth Quaylta ei ollut edes kovin mahdoton, parikymmentä minuuttia, mutta mun selkä oli aivan toista mieltä. Sen lisäksi ilma alkoi iltaa kohden viiletä, joten se salakavala kylmyys alkoi hiljalleen kohmettaa sormenpäitä. Ja jottei mun mieleni olisi yhtään päässyt kohoamaan meidän reippailun aikana, mulle iski aivan jäätävä pissahätä. Päästessäni erääseen kahvilaan helpottamaan oloani (mun teki mieli jäädä istumaan sinne, koska mun selkä rakasti istumista sillä hetkellä), mun olotila ei kuitenkaan pysynyt kauaa korkealla. Nousimme Kings Parkiin raamatulliset mittasuhteet omaavia Jacobs Laddereita pitkin. Siellä kävikin kova kuhina, kun puoli Perthia oli saapunut paikalle treenaamaan ja juoksemaan portaita ylös ja alas. Itse en juossut, kuten voitte kuvitella. Yritin mahdollisuuksien mukaan olla mulkoilematta niitä ohitse kiitäviä, henkihieverissä itseään kiduttavia urheilijoita. Itsellä alkoi hiljalleen kipeytyä selän lisäksi myös niska ja pää. Että voi moro, miten voikin kaikki ikävä kerääntyä yhteen!

Vaikka kaupunkiin tutustuminen jäi pintapuoliseksi, uskaltaisin väittää Kings Parkin olevan yksi Perthin vierailun ehdottomuuksista. Se on iso puisto, 4,06 km² (vrt. Central Park 3,4 km²), emmekä me todellakaan tutkineet siitä kuin murto-osan murto-osan tuona päivänä. Viimeisenä reissupäivänä palasimme Kings Parkiin piknikille ja tutustuimme ohikulkeissamme Botanical Gardeniin, joka huhujen mukaan olisi juuri keväällä kukkeimmillaan. Kings Park oli kokonaisuudessa kaunis ja vaikuttava puisto, enkä mä voinut ja kehdannut siellä enää sillä tavalla mököttää kuin aikaisemmin. Eli, pahin känkkäränkkä katosi, kun olimme viimein kavunneet ne helvetilliset portaat Mount Elizan päälle ja nähneet Perthin kauniin skylinen ja sen ohitse lipuvan Swan Riverin alapuolellamme.








Puistosta länteen avautuvia maisemia ihaillessa huomio kiinnittyy myös Cenotaphiin, 18-metriseen obeliskiin, joka kunnioittaa yli 7000 Ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta australialaista, ja Pool of Reflectioniin, jonka keskellä palaa jatkuva tuli, Flame of Remembrance, symboloiden  lupausta länsiaustralialaisille: "We will remember them".


Ohimennen ihmetellessä, olihan siinä Perthissa sellaista suurkaupungin meininkiä, vaikka se sellainen "pikkuinen" vaan onkin monella eri asteikolla. Australiassa se on kuitenkin neljänneksi suurin kaupunki rapialla parilla miljoonalla asukkaallaan.