31. maaliskuuta 2012

Exploring Nepal: chilling out Nagarkot

Hengitysteitä ja -elimiä raastaneen Kathmandun jälkeen oli mahtavaa viimein suunnata kohti maaseutua ja puhdasta vuoristoilmaa. Vihdoin ulos saastaisesta miljoonakaupungista, vihdoin kokemaan sitä, mitä mä Nepalista kaipasin: vuoria.


Huolimatta siitä, että paikallisella bussilla Nagarkotiin olisi päässyt varmasti yli puolet halvemmalla, istahdimme kuitenkin "mukavaan" turistiminibussiin, johon lippu maksoi sellainen 4 euroa per naama.

Matkaa Kathmandu-laakson laitamilla sijaitsevaan Nagarkotiin oli vain n. 32 kilometriä, mutta matkalla ymmärsimme, miksi bussilippu maksoi "niin paljon" ja miksi tässä matkassa kesti lähes kaksi tuntia. Laakson pohjalta bussi lähti hitaasti (eikä voi sanoa lainkaan, että myös varmasti) nousemaan yli 2000 metrin korkeudessa pönöttävää kylää, jota tuskin olisi ollut edes olemassa ilman komeaa Langtang Himalayan rangea ja turisteja. Tietysti reitti kulki mutkaisasti jyrkkien rinteiden reunoilla ilman minkään valtakunnan kaiteita. Jännitystä (ja suoranaista kuolemanpelkoa) herätti myös se, että tie oli ehkä juuri ja juuri minibussin levyinen, joten vastaantulevien kanssa oli aikamoista kikkailua koko matkanteko. Siinä hidastellessa ja kaasutellessa vuoronperään mahtoi bensaa palaa...

Olin kyllä kuullut, että Nepalissa matkanteko saattaa olla pelottavaa ja oikeaa helvettiä juurikin näillä epämääräisillä vuoristoteillä, mutta en arvannut, että se ihan niin pelottavaa olisi ollut. Rystyset valkoisina mä puristin penkkiä allani ja yritin välillä uskaltaa avata silmäni nähdäkseni upeita maisemia. Mä en varmaan koskaan ole pelännyt henkikultani puolesta niin paljon!

Perille kuitenkin päästiin ehjin nahoin. Meillä ei ollut etukäteen varattuna mitään majoitusta, joten toivoimme sormet ristissä, että matkan aikana Lonely Planetista löytämämme Hotel at the end of the universe -hotellilla olisi tilaa kahdelle suomalaistollolle. Kun olimme selvinneet jälleen kerran kuumottavasta hotelliriivaajien tarjoustulituksesta (joka siis alkoi jo ennen kuin bussi oli pysähtynyt), lähdettiin etsimään kyseistä hotellia. Se löytyi, kuten myös tilaa meille! Asuttiin kaksi yötä sellaisessa todella kivassa, mutta jäätävässä mökissä. Seinät olivat kiveä ja ikkunoita perkeleesti, joten oli vähintäänkin itsestäänselvää, että mökkiin oli iskenyt viileän vuoristoilman keskittymä. Mökki oli ehdottomasti koko reissun siistein asumus, joka meille siunaantui ja olisi varmasti (kylmyydestä huolimatta) kelvannut kelle tahansa länsimaalaiselle mukavuuksia kaipaavalle tyypille!

Sitten mä näin ne. Ekan kerran. Mun Himalaja-neitsyys meni. Vaikka iltapäivä oli nostattanut pohjoisessa majesteettisina seisoville vuorille satunnaisia pilvenriekaleita, mä kuitenkin näin ne, ainakin osittain. Lähdettiin kävelylle ja kuvailtiin, seistiin vaan hiljaa kuilun reunalla ja tuijotettiin yli seitsen- ja kasitonnia huippuja. Edes Mikko ei voinut olla kieltämättä, miten upeita ne olivat. Mä olisin voinut tuijottaa niitä monta tuntia. Oli jotenkin käsittämätöntä, että siinä ne viimein nyt olivat. Miten ne yhtäkkiä siinä olivatkin?! Olin mykistynyt.


Mykistyneisyyteni jatkui illan edetessä, kun palasimme hotellille ja nautittiin hotellin tarjoamasta ruuasta ja virvokkeista. Nepalilaiseen viiniin tehty cocktail vei mun sydämen ja mä join niitä ehkä... viisi. Ennen pientä humaltumista me kuitenkin ehdittiin vielä kokea yksi henkeäsalpaavimmista auringonlaskuista ikinä. Auringonlasku vuoristossa todella saa sanattomaksi. Tästä varsin innostuneina heräsimme seuraavana aamuna 04:45 ja lähdimme katsomaan, millaisen sisääntulon aurinko sen sijaan tekee. Sekään ei jättänyt meitä kylmäksi.

Sun goes down
Sun goes up
Tai sitten jätti. Reissu ei ehkä ihan mennyt niin kuin elokuvissa. Mikolle iski armoton vessahätä kesken kaiken. Sillä oli oikeasti ihan helvetinmoinen kiire vessaan. Minä sen sijaan olin koko auringonnousun ajan niin lumoutuneena, että huomasin vasta jälkeenpäin, että ilma oli todella kylmää. Syväjäädyin ja palelin vielä monta tuntia tämän jälkeenkin. Myöhemmin päivällä olo oli tosin täysin päinvastainen, kun lähdimme Nagarkotin ympäristöön pienelle kolmen tunnin hikingille, joka johti meidät pikkuruiseen Kattiken kylään. Aurinko paahtoi vähintään +25 puolipilviseltä ja puolipuotaiselta taivaalta ja hikihän siinä tuli. Hien lisäksi mulla alkoi hiljalleen nousta pintaan suunnaton uupumuksen aiheuttava raivo. Perkeleet lensivät ja matkanteko hidastui, kun väsymys ja jano eivät meinanneet hellittää sitten millään. Jälkeenpäin ajateltuna naurattaa.

Hiken jälkeen kylmyys palasi, vaikka hotellin suihkussa olikin lämmintä vettä tarjolla. Taivas veti pilveen ja alkoi tuulla järjettömästi.

Maaseutua
Reissun aikana meidän molempien nivelsiteet olivat melko kovilla jatkuvan kompastelun ja askeleissa sekoilemisen vuoksi. Etenkin Nagarkotissa tuli kompuroitua aivan uskomaton määrä. Luojan kiitos, mitään ei kuitenkaan käynyt. Voin vain kuvitella, miten kauan apu sinne jonnekkin jumalan selän taakse olisi kestänyt (vaikka niin upeat maisemat ei olekaan voinut jumalalta jäädä huomaamatta).

Viimeistään Nagarkotissa myös tajusimme, miten oiva ja mahtava keksintö on taskulamppu! Koska Kathmandussa ei tavallisesti ollut saatavilla sähköä kuin puolet vuorokaudesta ja koska Nagarkotissa joutui seikkailemaan pilkkopimeässä ilta-aikaan hotellin ja mökin väliä, taskulamppu oli korvaamaton! Kiitokset hälle, joka sitä kehotti mukaan ottamaan!

P.S. Jos joku on joskus lähitulevaisuudessa matkustamassa Nepaliin ja Nagarkotiin, multa saa Hotel at the end of the universen käyntikortin ja sillä saa 100 rupian alennuksen yöpymisestä! Suosittelen! Itse asuttiin koko viikonloppu kyseisessä hotellissa ja päiväbudjetti yöpymisineen, ruokineen, juomineen ja bussilippuineen oli sellainen 30 euroa per naama. Ja me kun syötiin ja juotiin paljon!

28. maaliskuuta 2012

Exploring Nepal: Bhaktabur ja Changunaryan


Kolmantena päivänä uhmasimme Kathmandun psykedeelistä liikennettä, otimme allemme taksin ja huristelimme n. 20 kilometriä itään kohti Bhaktaburia (800 rupiaa = n. 8 euroa). Ajoimme varsin isoa valtatietä mielestäni hieman turhankin kovaa, sillä ihmisiä oli taas ihan perkeleesti liikenteessä eikä takseissa tunnettu sanaa turvavyö, ainakaan takapenkillä. Minä kun olen niitä ihmisiä, jotka ei istu autossa metriäkään ilman turvavyötä!

Bhaktaburissa ei oikeastaan mikään muu vetänyt puoleensa kuin lähes yhtä vanha durbar square kuin Kathmandussakin. Toki oli mukava siirtyä Kathmandun sykkeestä hieman rauhallisemmalle seudulle, katsastamaan hieman aidompaa nepalilaista elämää, vaikka ei Bhaktaburissakaan päässyt eroon sinne ja tänne poukkoilevista, toisilleen taukoamatta tööttäilevistä mopoilijoista. 

Bhaktaburin durbar square (kuten myöskin Hanuman Dhoka l. Kathmandun durbar square ja Swayambunath, joita jo kävimme katselemassa) on yksi UNESCOn maailman perintökohteista. Oikaestaan Kathmandu-laakso kuhisee näitä perintökohteita, niitä on yhteensä seitsemän. 

Bhaktaburin Pottery Square
Palkkasimme matkaamme jälleen oppaan, joka avuliaasti johdatteli meitä ympäri pientä kaupunkia aina durbar squarelta hindujen polttohautauspaikan kautta pienille kujille, jonne turismi ei ollut vielä iskeytynyt. Kaikkien niiden kuuluisien nähtävyyksien keskellä nämä perinteistä nepalilaista elämää kuhisevat kadut olivat nähtävyys itsessään, samalla mittakaavalla kuin mikä tahansa muukin. Siinä kohtaa sitä tuli oikeasti ajatelleeksi, mistä olivat lähtöisin ne turismikaduille eksyneet riivaajat, jotka jaksoivat päivästä toiseen ja turistista toiseen kaupata tiikerisalvaa, tiikerishakkia, alkeellista viulua tai metallilangasta kyhättyä lelua.

Bhaktaburissa söimme ensimmäisen kerran nepalilaista ruokaa. Se oli kolmen ruokalajin lounas, johon kuului alkukeitto, pääruoaksi riisiä, erilaisia curryja sekä paperimaista leipää ja jälkiruuaksi eräänlaista rahkamaista jogurttia. Pakko myöntää, että nirsona ihmisenä pääruoka ei ihan kamalasti maistunut. Sen sijaan alkukeitto maistui äärettömän hyvälle (nuudelien maustetulle keitinvedelle!) ja jälkiruoka myöskin! 


Kaiken kaikkiaan reissussa tuli syötyä syntisen vähän paikallista ruokaa, vaikka uskonkin, että nepalilainen ruoka koostuu hyvin pitkälle intialaisista ja tiibetiläisistä vaikutteista. Ruokalistoilla oli siis paljon tulista ja maustettua riisiä ja kanaa ja sitä tuli kyllä syötyä. Ainakin sen verran, että meikäläisen riisi-kana-kiintiö täyttyi ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Lisäksi tuli maistettua nepalilaista erikoisuutta: momoja. Ne olivat sellaisia pieniä taikinanyssyköitä, joiden sisällä oli joko kanaa tai buffaloa. Ne tarjoiltiin usein tulisen dipin kanssa. Ne olivat hyviä ja niitäkin tuli alkumatkasta syötyä niin paljon, että loppumatkasta jo vähän ällötti ajatuskin. 

Momoja
Söin yllättävän paljon reissun päällä keittoja, vaikka normaalisti keitot eivät ehkä ole juuri se meikäläisen juttu. Koin kuitenkin aivan jumalaisia makuelämyksiä kana-nuudeli-keiton sekä kermaisen tomaatti- ja pinaattikeiton kanssa. Lisäksi annan erikoismaininnan nepalilaiselle oluelle, etenkin Everest- ja Gorkha-merkeille.

Bhaktaburista otimme taksin kohti pohjoista, n. 7 kilometrin päässä sijaitsevaa Changun kylää, jossa pönötti Nepalin vanhin temppeli Changunaryan (UNESCOn maailman perintökohde sekin). Kylä sijaitsi (nepalilaisessa mittakaavassa) pienen mäennyppylän päällä ja sinne johti mutkaisa vuoristotie läpi rauhaisan maaseudun. Matka oli varsin kuumottava, sillä tie oli kapea, mutkat tiukkoja eikä tien reunassa ollut tietystikään minkäänsortin kaidetta, vain suora pudotus jyrkkää rinnettä jonnekin alas kaukaisuuteen. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille ja kävimme tutkailemassa tätä ikivanhaa hindu-temppeliä lähietäisyydeltä. 

Changunaryan

Temppeli oli rapiat tuhat vuotta vanha. Siis aika vanha. Temppelin läheisyydessä vaelteli vanha ja pieni punaisiin lakanoihin pukeutunut nainen, joka väistämättä halusi antaa mulle keräämänsä keltaisen kukan. Tiesin kyllä etukäteen, että jos vastaanotan kukan, nainen vaatii multa rahaa. Tätä uhmaten otin kuitenkin kukan vastaan, koska musta olisi ollut niin kamalan sydämetöntä kieltäytyä, ja annoin mummukalle ehkä 10 rupiaa (n. 10 senttiä). Mummukka oli tyytyväinen ja poistui paikalta. Ilmiö oli lähes sama kuin Kathmandun pyhillä miehillä sekä niillä, jotka väkisin iskivät otsaani tikan (sen punaisen täplän) matkalla apinatemppeliin ja vaativat sitten käsi ojossa rahaa.


P.S. Unohdin mainita, että olimme edellisenä päivänä apinatemppelin ihmeellisyyksien jälkeen, löytäneet paratiisin keskeltä saastaista Kathmandua. Garden of Dreams sijaitsi aivan meidän hotellin kulmilla ja sen korkea kivimuuri plokkasi aika täydellisesti katujen metelin ja saasteet. Möllimme nurmikolla niin kauan, että aurinko alkoi laskea muurin taakse ja lueskeltiin ja nautittiin hetkellisestä hiljaisuudesta.

Garden of Dreams

27. maaliskuuta 2012

Exploring Nepal: cultureshock

Ensimmäisen aamun valjetessa en tuntenut oloani ainakaan hyvin levänneeksi. Yö oli ollut kuumottava kaikkine omituisine äänineen eikä mun vilkas mielikuvitus todellakaan ollut jättänyt arvailujen varaan, että miksi Mikon rinkasta kuului kahisevaa ääntä. Toisin kuin mä odotin, rinkasta ei kuitenkaan hypännyt rottaa Mikon silmille. Noustiin, mentiin rinkkoinemme meidän oikean hotellin receptioniin, syötiin tukeva aamupala ja saatiin avaimet meidän ihan oikeasti varaamaamme huoneeseen.

Huone oli siisti, tai siisti ainakin siihen verrattuna, missä olimme ensimmäisen yömme viettäneet ja mitä olin yleensäkin odottanut nepalilaiselta majoitukselta. Suomen mittapuulla huone olisi varmasti ollut miinus 5 tähteä, plussana kuitenkin suihkusta saatu lämmin vesi. Vaikka ne rapautuneet ja homeiset seinät mua vähän aluksi ällöttikin, mä pääsin nopeasti sinuiksi sen kaiken kanssa. Loppujen lopuksi, mitä väliä on huoneen laadulla, eihän ulkomaille lähdetä sen hotellihuoneen takia vaan kaiken sen, mikä on siellä seinien ulkopuolella! Pääasia, että on edes jonkunmoinen rakennelma pään päälle yötä varten!

Enää en kuitenkaan nähnyt tilannetta niin epätoivoisena kuin nukkumaan mennessäni, en siis todellakaan ollut enää lähdössä kotiin, ja tajunta alkoi hiljalleen vastaanottaa tietoa siitä, että nyt mä olin siellä, mihin mä olin niin kauan halunnutkin. Päivänvalossa kaikki tuntui heti paljon paremmalta! Päätimme aika pian aamupalan jälkeen lähteä tutustumaan tuohon rauhattomaan miljoonakaupunkiin.

Kantipath

Kulttuurishokki iski lähes välittömästi, kun teimme ensimmäisen haistelevan ja tunnustelevan retkemme Thameliin. Kathmandussa tuntui olevan kaikkea vain ja ainoastaan paljon: ihmisiä, autoja, mopoja, romukauppiaita, roskia, saasteita ja loputtomia ahtaita kujia. Se, joka ei eksy Kathmandussa, ei eksy missään: tästä olin (ja olen edelleen) hyvin vakuuttunut, kun löysimme takaisin hotellille, eksyttyämme puolen tunnin sisään ehkä kolme kertaa. Kadut olivat täyteen ahdettuja ja kaikki aivan samannäköisiä. Kerran paikallistettuamme itsemme kartasta päätimme kulkea vain kohti pohjoista, jotta päätyisimme hotellikadullemme. Kävelimme kohti pohjoista... ja pohjoista... ja pohjoista. Kunnes päädyimme itään. Emme vieläkään tiedä, miten se oli mahdollista.

Lehmä Thamelin pikkukujalla
Suurin ihmetyksen aihe oli liikenne. Autoja, mopoja, pyöräilijöitä, riksoja, jalankulkijoita, ja mahtuipa sinne pari lehmääkin välillä sekaan, eivät välittäneet toisistaan eivätkä liioin kaistoista tai muista länsimaalaiselle tärkeistä liikennesäännöistä. Kaikki menivät sieltä, mistä helpoiten pääsivät. Hotellimme lähellä olivat kaupungin yksistä harvoista liikennevaloista, mutta näilläkään ei tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta liikenteen kulkuun. Autoilijat ja mopoilijat tööttäilivät, tunkivat mitä ihmeellisimmistä väleistä päästäkseen vain nopeasti eteenpäin.

Kadun ylitys oli suorastaan hengenvaarallista ilman paikallista, liikenteen vilkkauteen tottunutta ihmistä. Se olikin meidän taktiikka: bongattiin joku paikallinen ja ylitettiin katu tämän vanavedessä. Liikennesuman olisin ymmärtänyt isommilla kaduilla, mutta että niillä pienillä kävelykujillakin... juuri liikenne teki kaupungista uskomattoman hektisen paikan ja sellainen levottomuus ihan oikeasti vitutti.



Jos Kathmandussa on rapiat miljoona asukasta, siellä on varmasti yhtä paljon autoja ja tuplasti enemmän mopoja. En jaksa uskoa, että nepalilaisille olisi ensisijaisen tärkeää huolehtia ajoneuvonsa päästöistä, vaan keskittyä lähinnä tekemään kulkuneuvosta mahdollisimman kestävä ja pitkään ajettava. Kathmandussa oli aivan järkyttävä ilma. Kaupungin yllä leijui niin paksu saastepilvi, ettei edes täysin pilvettömänä päivänä aurinko paistanut "täysillä". Puolen tunnin kaduilla sompailun jälkeen suun ja nenän limakalvot kuivuivat ja kurkkuun iski omituinen ja inhottava polte ja pistely. Moni paikallinen oli varustautunut hengityssuojaimilla, joita kehotettiin ottamaan mukaan myös Lonely Planetin oppaan mukaan. Olisi ehkä kannattanut, todella.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Kathmandun Durbar Squareen, kuninkaan temppelialueeseen. Toki kuningas ei enää asunut siellä, mutta komeita temppeleitä oli kaverilla ollut muinoin pihapiirissään! Monilla oli ikää useampi sata vuotta. "Palkattiin" meille paikallinen opas selostamaan temppeleiden tarinaa tonnin setelillä ja se oli harvinaisen hyvä päätös, sillä paikasta ei olisi saanut läheskään niin paljon irti ilman opasta.

Durbar squarelta löytyi mm. Kumari Temple (elävän jumalattaren temppeli, jossa ihan oikeasti asui 7-vuotias "jumalatar" pappien kanssa!); temppeli, joka on tehty yhdestä ainoasta puusta; hippi-temppeli, jonne hipit tulevat kerran vuodessa vetelemään pössyjä ja meditoimaan; kamasutra-temppeli, Kali-jumalan temppeli, joka on Kathmandun korkein rakennus sekä vihainen Shiva-veistos, joska edessä ei kannattanut valehdella.
Durbar Squaren erittäin pyhät ja erittäin lyhyet miehet. He halusivat tulla kuvatuksi, jonka jälkeen he vaativat rahaa. Kerättyään tarpeeksi rahaa pikkuämpäreihinsä, he kuulemma lähtivät ostamaan pilveä ja pössyttelivät sitten onnellisena. Siinäpä se, mitä pyhillä miehillä oli virkaa.
Toisena kuumuuden uuvuttamana päivänä suuntasimme kohti länsi-Kathmandussa kohoavaa Swayambunathia eli apinatemppeliä. Nimensä mukaisesti temppelikukkulalla asustaa liuta ikävänpuoleisia apinoita, jotka tykkäävät mitä ilmeisimmin pilata kaikkien kukkulalle nousevien ihmisten fiiliksen. Itse pidin hyvin tarkasti huolta siitä, ettei vesipullo, tai mikä kamalampaa: kamera, lähtenyt lätkimään jonkun ahnaan ja kunnianhimoisen apinan toimesta. Mua ärsytti oikeastaan niiden pelkkä läsnäolo, vaikka ne eivät kovin lähelle mua tulleetkaan.


Paikalliset ovat ilmeisesti hyvinkin tottuneita näiden apinoiden iskuihin, sillä pienen matkan päässä meistä apina tarttui innokkaasti erään vanhemman naisen hedelmäkoriin, kaatoi korin portaille ja alkoi muina miehinä pistellä hedelmiä naamariinsa. Nainen vain hymyili ja keräsi koriinsa takaisin kaiken, mikä oli enää mahdollista pelastaa. Itse olisin raivostunut. Kathmandu olikin sellainen kärsivällisten ihmisten kaupunki.

Matkalla apinatemppeliin ylitimme Vishnumati-joen, jota ei oikeastaan voinut joeksi edes kutsua. Mua alkoi surettaa ihan mielettömästi. Joen uomassa lirui vain tilkkanen vettä, kaiken muun oli valloittanut uskomattomat määrät roskia ja jätettä. Haju oli yököttävä, viemärimäinen. Eläinrakkaana ihmisenä mä pahoitin mieleni kaupungin varmasti tuhansista kapisista ja tautisista kulkukoirista, mutta miten mä tulinkaan surulliseksi, kun "joessa" kaikkien niiden jätteiden seassa lojui puoliksi mädänneitä lehmän, koiran ja kissan raatoja.

Otteita matkapäiväkirjasta

Kathmandu, 14. maaliskuuta "Jotenkin surullista, että vaikka nepalilaisilla on niin upea ja suurenmoinen luonto täällä, he eivät aina tunnu arvostavan sitä. Kathmandu on mielettömän likainen kaupunki. Vaikka ihmisillä ei olisi varaa jätehuoltoon, onko roskaa pakko heittää katujen ja etenkin jokien varsille?"

Vishnumati
Tämän jälkeen mun oli hetken aikaa pohdittava, että mikä ihmeen unelmien matkakohde.

Exploring Nepal: Kohti Kathmandua

11. maaliskuuta klo 16:00 Finnairin operoima British Airwaysin lento lähti Helsinki-Vantaalta kohti Lontoota. Istuimme kyydissä jännittyneinä ja innokkaina uuteen kokemukseen: ensimmäiseen kosketukseemme pitkiin ja uuvuttaviin lentoihin ja ennen kaikkea Aasiaan. Monen vuoden takainen unelmani oli toteutumassa, joten mua ei jaksanut tylsistyttää edes ne viiden tunnin venailut Lontoon ja Bahrainin lentokentillä (okei, no ehkä vähän).

Matkaaminen kohti Nepalia oli siis itsessään jo hauskaa ja tein tämän n. 20 tunnin koitoksen aikana useita mielenkiintoisia havaintoja ympäröivistä asioista ja kulttuureista.

Aamu sarastaa jossain Irakin ylämaastossa.
Otteita matkapäiväkirjasta


11. maaliskuuta, Lontoo, Heathrow "Arabinaiset kuulostavat aina kamalan hermostuneilta ja hätäisiltä. Onko kyseessä sama ilmiö kuin esim. espanjalaisilla, jotka kuulostavat aina vihaisilta ja riidanhaluisilta puhuessaan? Vai ovatko arabinaiset todella niin hermostuneita? Heillä on kuitenkin kulttuurissaan niin suuri vastuu perheestä ja lapsista. Miehia vain harvoin tuntuu kiinnostavan lapsien vahtiminen esimerkiksi täällä vilkaalla lentokentällä, vaikka istua tönöttävät aivan tuossa vieressa. Vai johtuuko mielikuva kenties siitä, että yleensä arabimaissa naisilla on huono asema ja kuvittelen tätä kautta heillä kaikilla olevan jokin hätä?"

12. maaliskuuta, Bahrain "Päästyämme ulos lentokoneesta, joka oli syönyt huomattavan määrän unen laadustamme lentäessään Euroopan halki kohti tätä pientä ja pikkuruista arabimaata Persianlahdella, jouduimme ensimmäisenä turvatarkastukseen. Mikon ruuvimeisseli-avaimenperä jaksoi herättää ihmetystä jälleen kerran, mitä se oli tehnyt jo Lontoossakin. Omalla kohdallani sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea eräänlaista sukupuolisyrjintää, sillä metallinpaljastimen lauettua hälyttämään kireän oloinen arabivartija lakana päässään ohjasi mut sivumpaan, jossa mut tutki tietysti naisvartija. Minulle, joka ei ole tottunut kovinkaan omastani poikkeaviin kulttuurisidonnaisiin sääntöihin, jaksoin asiaa ihmetellä jonkun aikaa. Mutta niinhän se täälläpäin maailmaa menee."

Lensimme Lontoosta Bahrainiin ja Bahrainista Kathmanduun GULF AIRilla. Suosittelen lentoyhtiötä kernaasti kaikille, jotka hiemankin epäröivät tämän bahrainilaisen lentoyhtiön luotettavuutta ja palvelualttiutta. Lennolla on tarjolla ilmaista, järkyttävän hyvää ja täyttävää safkaa ja juomaa (verrataan vaikka esim. Finnairiin...), koneet ovat tilavia ja henkilökunta ystävällistä. Mitä nyt toisaalta voi odottaakaan pienen suuren öljypohattamaan lentoyhtiöltä?
Kathmanduun laskeuduimme 12. maaliskuuta about kello 20:00 paikallista aikaa komeasti välkehtivän ukkospilven siivittämänä. Olin tietysti heti kamalan pettynyt, että aurinko ehti painua horisonttiin ennen laskeutumista ja sää oli pilvinen: mikä olisikaan ollut mahtavampi tapa aloittaa loma Nepalissa kuin kokea ensikosketus Himalajan huippuihin lentokoneesta?

Lentokentällä kaikki onnistui lähes moitteettomasti, ellei jopa kaikki mennyt aivan nappiin ja selvisimme viisumijonosta ja rinkkojen odotuksesta hyvinkin nopeasti. Kahden viikon viisumi maksoi 25$. Kuumottavat tilanteet alkoivat sitten heti välittömästi, kun astuimme lentokentältä ulos.

Maalaisjärjellä asia oli hyvinkin pääteltävissä ja Mikko oli asiasta jopa lukenut ennen matkaa, mutta kuinka ollakaan! Päädyimme taksiin, joka ei muuten sitten ollut yhtään samannäköinen kuin Kathmandun taksit yleensä! Sovimme maksun etukäteen ja näin jälkeenpäin ajateltuna 900 rupian taksimatka (n. 9 euroa) (n. 5 kilometriä) oli lievästi ylihinnoiteltu. Olimme kuitenkin niin reissussa rähjääntyneitä ja väsyneitä, että aistimme valpastuivat vasta siinä kohtaa kun istuimme "taksin" kyydissä ja tajusimme, että se saattoi hyvinkin olla virhe.

Käännyimme heti lentokentältä hyvin pimeälle kujalle ja mä olin tässä vaiheessa aivan varma, että nyt meidät ryöstetään, raiskataan ja tapetaan. Taksikuskin lisäksi autoon änkesi toinenkin mies eikä tämä yhtään ainakaan helpottanut tilannetta alkamalla kauppaamaan omaa hotelliaan ja omia palvelujaan Nepalin matkaajille. Tämä oli meidän ensimmäinen kosketuksemme niihin surullisen kuuluisiin riivaajiin, "hellomistereihin", jotka eivät jätä rauhaan ennen kuin on vain kylmän viileästi kävellyt tiehensä tai suostunut kauppoihin.

Pääsimme lopulta hotellillemme, mutta riivaajamies jaksoi roikkua perässämme hotellin ovelle asti ja maanitella meitä lähtemään mukaansa katsomaan omaa hotelliaan. Tässä kohtaa yritimme vielä olla länsimaalaisen kohteliaita ja hienovaraisesti kieltäytyä, mutta se osoittautui vain pitkittämään meidän molempien osapuolten tuskaa sekä tuhlaamaan vastapuolen aikaa. Reissun aikana opimme pikkuhiljaa kylmänviileän suhtautumistavan kaikenmaailman riivaajiin, joita riitti taksikuskeista rutiköyhiin lapsiin.

Kun olimme päässeet eroon riivaajamiehestä, pääsimme lopulta heittämään painavat rinkat selästämme ja kirjautumaan sisään hotelliin. Vaikka olin tehnyt varauksen etukäteen Elbrus-nimiseen hotelliin aivan Thamelin itälaidalle, saapumisemme oli melkeinpä yllätys hotellijäbille. Ensimmäisen yön jouduimme nukkumaan viereisen rakennuksen hotellissa, josta hotellijäbä mitä ilmeisimmin lainasi huonetta meille. Olimme varsin uupuneita ja pelontunteita herättänyt taksimatka sai mun jalat tärisemään, kun me laskeuduttiin Elbrus-hotellin portaita alas. Mä luulin lyyhistyväni siihen portaille, tuntui samalle kuin ihkaensimmäisen bodypump-tunnin jälkeen.

Hotellihuoneessa kävin jääkylmässä suihkussa (koska lämminta vettä ei siis ollut tarjolla) ja tämän jälkeen sukelsimme makuupusseihimme nukkuaksemme hyvät yöunet vaaleanturkoosin huoneen syövereissä. Mikko tuntui nukkuvan hyvin, mutta itse heräilin vähän väliä kuuntelemaan yön rapsahduksia ja ritinöitä, luulin jopa kerran, että Mikon rinkkaan on kaivautunut vähintäänkin rotta.

Pientä hymyä nostattaa huulille näin jälkeenpäin mun viimeinen ajatus illalla ennen herkkää untani. Väsymykseltä ja jännitykseltä en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin, että mä haluan kotiin.


7. maaliskuuta 2012

Lämmintä, aurinkoa ... Nepal?

Pohjoismaalainen trendi on matkustaa sinne, missä on lämmintä. No, kyllähän sen toisaalta ymmärtää, kun suurin osa vuodesta on pimeää ja kylmää. Voitte varmaan kuvitella, kuinka monta kertaa mua on tuijotettu monttu auki ja kyselty huuli pyöreänä, että eikös siellä ole kauheen kylmä...?, kun olen kertonut matkustavani Nepaliin. Monelle tuntuu olevan sangen omituista, etten matkusta esimerkiksi Thaimaaseen, kun kerran Aasiaan olen menossa. Suomalainenhan rakastaa lämpöä ja aurinkoa!

Itse en niinkään valitse lomakohdetta lämpötilan tai valon määrän perusteella. Enemmän kiinnostaa paikallinen kulttuuri, tajuntaan iskevät elämykset, ihmiset. Ihan sama, onko kohteessa yhtä kylmä kuin Suomessa tammi-helmikuussa, sillä uudet kokemukset tai muuten onnistunut loma eivät mielestäni riipu siitä, kuinka lämmintä tai kylmää kohteessa on.

Toisaalta meikäläisellä vaikuttaa paljon esimerkiksi se, että mä rakastan talvea, pimeää ja kylmää (paitsi autoillessa). Mä rakastan myös sitä, kun keväällä lumet alkaa sulaa, luonto herää ja tulee valoisaa. Mä rakastan kesän lämpöä, tuoksuja ja vihreyttä sekä syksyn tummia sävyjä, sadetta, koleutta. Jokaisesta vuodenajasta löytyy jotain positiivista ja ihanaa. Siksi mua ei oikeastaan kiinnosta, minkälainen sää kohteessa on - tai paremminkin, kuinka lämmintä siellä on.


Sen verran on kuitenkin pakko myöntää, että Nepalin matkan ajoituksen valitsin ihan vain paikallisten sääolosuhteiden mukaan. Maaliskuussa Nepalissa on pääosin kirkasta ja aurinkoista, eivätkä pilviverhot tällöin estä näkyvyyttä vuorille. Mulla ei tosin ollut hajuakaan, kuinka lämmin tai kylmä Nepalissa olisi maaliskuussa. No, hieman osviittaa tuossa oikealla siitä, onko siellä Nepalissa sitten kylmä vai lämmin.

Okei, kyllä mä myönnän, että on mukava matkustaa lämpimiin maihin, etenkin pitkän talven jälkeen, kun jo on alkanut odotella kuumeisesti sitä kevättä. Aurinko + lämmin = täydellinen loma ei kuitenkaan ole itsestäänselvä, aina paikkansa pitävä yhtälö.

Onhan Nepalissa lämmin päivisin, toisin kuin moni kuvittelee. Mietityttää vain, kuinka sitä tarkenee yöt tasan taatusti eristyksettömissä hostellihuoneissa, kun yöllä lämpötila tippuu alle kymmeneen asteeseen. No, ei muuta kun villapaitaa mukaan!

Luetuimmat

Arkisto