Exploring Nepal: chilling out Nagarkot

Hengitysteitä ja -elimiä raastaneen Kathmandun jälkeen oli mahtavaa viimein suunnata kohti maaseutua ja puhdasta vuoristoilmaa. Vihdoin ulos saastaisesta miljoonakaupungista, vihdoin kokemaan sitä, mitä mä Nepalista kaipasin: vuoria.


Huolimatta siitä, että paikallisella bussilla Nagarkotiin olisi päässyt varmasti yli puolet halvemmalla, istahdimme kuitenkin "mukavaan" turistiminibussiin, johon lippu maksoi sellainen 4 euroa per naama.

Matkaa Kathmandu-laakson laitamilla sijaitsevaan Nagarkotiin oli vain n. 32 kilometriä, mutta matkalla ymmärsimme, miksi bussilippu maksoi "niin paljon" ja miksi tässä matkassa kesti lähes kaksi tuntia. Laakson pohjalta bussi lähti hitaasti (eikä voi sanoa lainkaan, että myös varmasti) nousemaan yli 2000 metrin korkeudessa pönöttävää kylää, jota tuskin olisi ollut edes olemassa ilman komeaa Langtang Himalayan rangea ja turisteja. Tietysti reitti kulki mutkaisasti jyrkkien rinteiden reunoilla ilman minkään valtakunnan kaiteita. Jännitystä (ja suoranaista kuolemanpelkoa) herätti myös se, että tie oli ehkä juuri ja juuri minibussin levyinen, joten vastaantulevien kanssa oli aikamoista kikkailua koko matkanteko. Siinä hidastellessa ja kaasutellessa vuoronperään mahtoi bensaa palaa...

Olin kyllä kuullut, että Nepalissa matkanteko saattaa olla pelottavaa ja oikeaa helvettiä juurikin näillä epämääräisillä vuoristoteillä, mutta en arvannut, että se ihan niin pelottavaa olisi ollut. Rystyset valkoisina mä puristin penkkiä allani ja yritin välillä uskaltaa avata silmäni nähdäkseni upeita maisemia. Mä en varmaan koskaan ole pelännyt henkikultani puolesta niin paljon!

Perille kuitenkin päästiin ehjin nahoin. Meillä ei ollut etukäteen varattuna mitään majoitusta, joten toivoimme sormet ristissä, että matkan aikana Lonely Planetista löytämämme Hotel at the end of the universe -hotellilla olisi tilaa kahdelle suomalaistollolle. Kun olimme selvinneet jälleen kerran kuumottavasta hotelliriivaajien tarjoustulituksesta (joka siis alkoi jo ennen kuin bussi oli pysähtynyt), lähdettiin etsimään kyseistä hotellia. Se löytyi, kuten myös tilaa meille! Asuttiin kaksi yötä sellaisessa todella kivassa, mutta jäätävässä mökissä. Seinät olivat kiveä ja ikkunoita perkeleesti, joten oli vähintäänkin itsestäänselvää, että mökkiin oli iskenyt viileän vuoristoilman keskittymä. Mökki oli ehdottomasti koko reissun siistein asumus, joka meille siunaantui ja olisi varmasti (kylmyydestä huolimatta) kelvannut kelle tahansa länsimaalaiselle mukavuuksia kaipaavalle tyypille!

Sitten mä näin ne. Ekan kerran. Mun Himalaja-neitsyys meni. Vaikka iltapäivä oli nostattanut pohjoisessa majesteettisina seisoville vuorille satunnaisia pilvenriekaleita, mä kuitenkin näin ne, ainakin osittain. Lähdettiin kävelylle ja kuvailtiin, seistiin vaan hiljaa kuilun reunalla ja tuijotettiin yli seitsen- ja kasitonnia huippuja. Edes Mikko ei voinut olla kieltämättä, miten upeita ne olivat. Mä olisin voinut tuijottaa niitä monta tuntia. Oli jotenkin käsittämätöntä, että siinä ne viimein nyt olivat. Miten ne yhtäkkiä siinä olivatkin?! Olin mykistynyt.


Mykistyneisyyteni jatkui illan edetessä, kun palasimme hotellille ja nautittiin hotellin tarjoamasta ruuasta ja virvokkeista. Nepalilaiseen viiniin tehty cocktail vei mun sydämen ja mä join niitä ehkä... viisi. Ennen pientä humaltumista me kuitenkin ehdittiin vielä kokea yksi henkeäsalpaavimmista auringonlaskuista ikinä. Auringonlasku vuoristossa todella saa sanattomaksi. Tästä varsin innostuneina heräsimme seuraavana aamuna 04:45 ja lähdimme katsomaan, millaisen sisääntulon aurinko sen sijaan tekee. Sekään ei jättänyt meitä kylmäksi.

Sun goes down
Sun goes up
Tai sitten jätti. Reissu ei ehkä ihan mennyt niin kuin elokuvissa. Mikolle iski armoton vessahätä kesken kaiken. Sillä oli oikeasti ihan helvetinmoinen kiire vessaan. Minä sen sijaan olin koko auringonnousun ajan niin lumoutuneena, että huomasin vasta jälkeenpäin, että ilma oli todella kylmää. Syväjäädyin ja palelin vielä monta tuntia tämän jälkeenkin. Myöhemmin päivällä olo oli tosin täysin päinvastainen, kun lähdimme Nagarkotin ympäristöön pienelle kolmen tunnin hikingille, joka johti meidät pikkuruiseen Kattiken kylään. Aurinko paahtoi vähintään +25 puolipilviseltä ja puolipuotaiselta taivaalta ja hikihän siinä tuli. Hien lisäksi mulla alkoi hiljalleen nousta pintaan suunnaton uupumuksen aiheuttava raivo. Perkeleet lensivät ja matkanteko hidastui, kun väsymys ja jano eivät meinanneet hellittää sitten millään. Jälkeenpäin ajateltuna naurattaa.

Hiken jälkeen kylmyys palasi, vaikka hotellin suihkussa olikin lämmintä vettä tarjolla. Taivas veti pilveen ja alkoi tuulla järjettömästi.

Maaseutua
Reissun aikana meidän molempien nivelsiteet olivat melko kovilla jatkuvan kompastelun ja askeleissa sekoilemisen vuoksi. Etenkin Nagarkotissa tuli kompuroitua aivan uskomaton määrä. Luojan kiitos, mitään ei kuitenkaan käynyt. Voin vain kuvitella, miten kauan apu sinne jonnekkin jumalan selän taakse olisi kestänyt (vaikka niin upeat maisemat ei olekaan voinut jumalalta jäädä huomaamatta).

Viimeistään Nagarkotissa myös tajusimme, miten oiva ja mahtava keksintö on taskulamppu! Koska Kathmandussa ei tavallisesti ollut saatavilla sähköä kuin puolet vuorokaudesta ja koska Nagarkotissa joutui seikkailemaan pilkkopimeässä ilta-aikaan hotellin ja mökin väliä, taskulamppu oli korvaamaton! Kiitokset hälle, joka sitä kehotti mukaan ottamaan!

P.S. Jos joku on joskus lähitulevaisuudessa matkustamassa Nepaliin ja Nagarkotiin, multa saa Hotel at the end of the universen käyntikortin ja sillä saa 100 rupian alennuksen yöpymisestä! Suosittelen! Itse asuttiin koko viikonloppu kyseisessä hotellissa ja päiväbudjetti yöpymisineen, ruokineen, juomineen ja bussilippuineen oli sellainen 30 euroa per naama. Ja me kun syötiin ja juotiin paljon!

Kommentit

  1. Kyllä on komeita maisemia! Mahto olla upeet fiilikset :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Sana vapaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ol niingon gotonas!

Travel Always Finds a Way

Mary Kay

Omaisten suusta kuultua

Tie pohjoiseen - Kaunis Senjan saari