27. maaliskuuta 2013

Kevätpäiviä Koskenpäällä

Yövuorojen jälkeen mulla olikin huimat kolme päivää vapaata, joista kaksi vietin Koskenpäällä maaseudun rauhassa. Säät olivat mitä komeimmat ja auringosta ja ulkoilusta tulikin nautittua varmasti koko talven edestä! Kyllä mä ihan vähän jo kevättä - ja kesää - odotan, vaikka tällainen talvinen auringonpaistekin on aivan vastustamattoman ihanaa ja kaunista. Viime viikolla oli jo ostettava parit narsissit kotiin kukkimaan.


Koska Koskenpäälläkin maisemat olivat upeat juurikin kirkkaan kevätauringon vuoksi, olin kameran kanssa valmiina ikuistamaan noita hetkiä. Mieleni teki metsään, mutta minulla oli vain yksi ongelma: peltojen valtava lumimäärä. Muistin, että jossain olisi ikivanhat lumikengät...

Kaiken sen lisäksi, että sain kauniita kuvia, aavistuksen metsän ja luonnon lempeästä läheisyydestä ja pitkästä aikaa taas hien otsalle, innostuin totaalisesti koko lumikenkätouhusta! Lumikengillä hangessa kulkeminen olikin huisin hauskaa ja kaiken kukkuraksi myös varmasti varsin tehokas kuntoilumuoto! Vaikka lumikengät olivatkin lähes 30 vuotta vanhat ja koko sen ajan lähes toimettomana lojuneet jossain tallin uumenissa, ne toimivat kuitenkin moitteettomasti. Innostuin lajista kuitenkin sen verran, että olen kovasti jo suunnitellut ostavani kevään alennusmyynneistä itselleni ihan pränikät lumikengät ja ensitalvena alkaisin harrastaa lumikenkäilyä ihan tosissani!



Viime aikoina mieltäni on kovasti polttanut kuumana mediassa käyvä susikeskustelu ja metsässä kulkiessani en voinut olla taas ajattelematta sitä. Mielestäni on järkyttävää, miten ihmiset pelottelevat toisiaan susilla niin, etteivät nämä uskalla lapsiaan päästää edes pihalle leikkimään yksin. Pelkäävät, että sudet tulevat ja muka syövät lapset... itse olen lähes koko ikäni asunut Koskenpäällä susien ja muidenkin petojen keskellä eikä mieleeni ole koskaan tullut pelätä susia, ei edes pikkutyttönä, kun odotin pimeällä tienposkessa koulutaksia! Mielestäni ei ole myöskään reilua, että ensin lietsotaan susipelkoa minkä keretään ja sitten kaikki kilometriä lähemmäs eksyvät sudet halutaan tappaa, koska ne ovat liian "tuttavallisia" ihmisasutuksen kanssa. Ihan kuin nämä ihmiset olisivat yhtäkkiä kadottaneet maalaisjärkensä. Ihmisasutus leviää koko ajan, valitettavasti myös viattomien susien reviireille. Kaikki tämä jollain tavalla vahvistaa sitä ajatusta, että nykyihminen on niin vieraantunut luonnosta. Aivan liian vieraantunut.


Vähän sama asia kuin eräältä keskustelufoorumilta luin, miten kaupunkilaisäiti ja -lapset olivat olleet aivan pöyristeyneitä, kun hetki sitten silittämänsä lammas olikin yhtäkkiä lihoina pöydässä heidän edessään ja sitä oli tarkoitus syödä. Niin, mistä ne ihmiset kuvittelee, että se liha oikein tulee?!

No, back in business. Kävin jälleen kerran myös Pajalassa kenkäostoksilla, kun siellä päin maailmaa kerran olin ja koska tiesin, miten helppoa se tulee olemaan. Vartin jälkeen mulla olikin jo kahdet popot kainalossa, kivat kävelykengät kevääksi ja toiset, joita tulen käyttämään tilanteessa X... ne oli vaan pakko saada. Ne oli ihanat!



Olen vihdoin ja viimein saanut aikaiseksi liittyä Amnesty Internationalin kuukausilahjoittajaksi. Olen suunnitellut sitä jo vuosia ja kun tässä taannoin laitoin nimeni AI:n vetoomukseen malediivilaistytön raipparangaistuksen estämiseksi ja kun siitä ilmeisesti sitten oli jotain hyötyäkin ja kun kotiin asti AI:sta oikein soittivat, niin ajattelin, että miksipä ei nyt sitten... Amnestylla ei muutenkaan nuo summat oei mitään päätähuimaavia, minimilahjoitus kuussa on 7 euroa. 7 euroa liikenee helposti hyvään asiaan.

P.S. Lupasin itselleni, etten ala sekoilemaan ja hössöttämään liikaa, mutta... olemme viimein päättäneet mennä naimisiin tuon avopuoliskon kanssa kesällä 2014. Tuntuu niin kamalan aikaiselta suunnitella vielä yhtään mitään, mutta koska vihkikirkkomme on kuulemma erittäin suosittu kesäaikaan, taitaa olla jo piankin edessä sen varaaminen, että saadaan sitten se päivä, mikä oikeasti halutaan. Ihan vain varoituksena, että lähitulevaisuudessa blogiin saattaa kaiken muun ohella eksyä myös hääjuttuja ;)

15. maaliskuuta 2013

Krooninen matkakuume

Tansanian matkaa seurasi autuaat kaksi viikkoa, jolloin olin aivan piripintaan täynnä matkustamista. Oli ihana olla kotona ja nauttia ihan arkisista jutuista sen sijaan, että olisi pitänyt koko ajan stressata sitä, mihin suuntaan pitäisi kimmota seuraavana päivänä ja milloin joku tulee taas kadulla nykäisemään hihasta eikä jätä koskaan rauhaan. Parissa viikossa ehtii kuitenkin väsyä alitajuntaisesti sen verran, että kotiin päästessä sitä aivan kuin vahingossa vaan keräilee voimiaan pari viikkoa.

Kun voimat on kerätty, matkakuume palaa, usein korkeammin lukemin kuin aikaisemmin. Itse olisin jo valmis seuraavaan matkaan. Moni onkin jo kysellyt, että mihinkäs sitten seuraavaksi.

Niin, mihinkäs? Vaihtoehtoja on jälleen kerran useita. Siihen, miksi jokin tietty kohde on päässyt harkittujen vaihtoehtojen listalle, ei ole mitään loogista selitystä. Suurin osa lienee listalla vain villin fiiliksen perusteella. Kaunis luonto on myös yksi vallan iso tekijä.


Moni on arvaillut seuraavaksi kohteeksemme etelä-Amerikkaa, sillä Aasian ja Afrikan jälkeen se olisi ehkä melko looginenkin vaihtoehto. Etelä-Amerikka kieltämättä kyllä kiinnostaa. Brasilia oli pitkään himotuimpien kohteiden listalla, mutta vuosien myötä se on jostain syystä menettänyt hohdokkuuttaan. Sen sijaan tilalle ovat alkaneet puskea Argentiina, Chile ja etenkin Peru. Macchu Picchu on aina kiehtonut olemassa olollaan. Jonain päivänä minä matkustan katsomaan tuota historiaa henkivää, vuoristoista rauniokaupunkia. Mutta ei ehkä vielä...


Ennen kuin päädyimme matkustamaan Tansaniaan, Kuuba ja muut Karibian saaret vetivät vanhvasti puoleensa. Kuuba, Jamaika ja Dominikaaninen Tasavalta olivatkin pitkään kärkisijalla, mutta yhtäkkiä Tansania ja mystinen Afrikka olivatkin kiilanneet ohitse. Karibia kiinnostaa edelleen. Kuubasta tulee mahtavat fiilikset. Jamaika hieman hirvittää. Kingston on kuulemani mukaan yksi vaarallisimmin kaupungeista, mitä turisti voi kohdata. Haiti ja Dominikaaninen Tasavalta kiinnostavat siinä sivussa.


Tällä hetkellä Karibia ei kuitenkaan kiinnosta lämpimine ja aurinkoisine säineen ihan niin valtavasti. Mä kaipaan karuutta, ehkä aavistuksen kylmyyttäkin. Jylhiä, sydämen pysäyttäviä maisemia. Alaska ja pohjois-Kanada. Miten voisikaan enää maisemat komeammiksi muuttua (okei, jonkun mielestä komeinta ovat ne valkoiset hiekkarannat ja turkoosi meri, mutta ei minusta!)? Pohjoisen luonto vetää puoleensa. Pohjoisen karu ja kylmä luonto. Ollaanhan tässä jo parissa lämpimässä maassa käytykin, nyt olisi aika siis jo vaihtaa suuntaa. Siinä, missä pohjoinen pohjois-Amerikka kutsuu, kutsuu myös Islanti. No, mitä voi odottaa meikäläiseltä, joka kaipailee jatkuvasti Lappiinkin?

Alaska
Islanti
Alaska ja Islanti ovat siis vahvasti mukana kärkikamppailussa tällä hetkellä. Jopa avopuoliskoni hyväksyi ne mukaan kisaan, hänkin ehkä kaipailee yllä olevien kuvien kaltaista luontoa ympärilleen. Ehkä hän kaipailee myös sivistystä. Kovasti hän nauroikin, kun matkakohdetta ääneen pohdiskelin, että ai, seuraavaksiko jokin sivistynyt matkakohde! Se ei kuitenkaan ole missään kohtaa ollut  mulle mikään kriteeri. Sitä paitsi uskon, että lähes jokainen maa on omalla tavallaan sivistynyt. Ei tällainen länsimaalainen kaveri voi vain päättää, että mikä on sivistynyttä ja mikä ei. Ei se vain mene niin, vaikka kuinka se siltä tuntuisikin.

En olisi kuitenkaan ikinä uskonut, mikä matkakohde nousisi ykkössijalle. Itsehän olen kyseisestä reissusta unelmoinut jo pitkään, vuosia, mutta en olisi koskaan kuvitellut avopuoliskoni myöntyvän idealle. Muistan hänen jopa joskus tyrmänneen idean hyvin jyrkästi.

Trans-Siperia.

Voi kyllä. Junalla poikki Venäjän, Kazakstanin, Mongolian ja Kiinan. Minulle reissu kelpaisi tällaisena "valmismatkanakin", mutta avopuolisko ehdotti myös omaa reittiään, joka kulkisi pohjoisen Venäjän poikki Vladivostokiin, ylittäisimme Japanin meren laivalla Japaniin ja lentäisimme sieltä kotiin.

Onhan noita... vaihtoehtoja.


Minähän en ole mikään nirso matkailija, minulle kelpaa lähes mikä tahansa kohde. Japani ei kuitenkaan kuulu niihin itseäni eniten kiinnostavimpiin. Itseasiassa koen koko Japanin jollain tapaa todella ärsyttävänä. Ihmiset vaikuttavat enemmän kuin friikeiltä, kieli on rasittavan kuuloista ja naiset vaan kimittävät toisilleen. Japanin anti maailmalle ei jaksa innostaa. Silti voin hyvinkin harkita avopuoliskoni ehdottamaa omatoimireittiä. Ehkä visiitti Japanissa muuttaa mielikuviani ja ennakkoluulojani. Sitä vartenhan sitä kai matkustetaankin. Matkustaminen avartaa, sanotaan.

Toisaalta, avopuoliskoni ei jaksa taasen innostua Kiinasta, toisin kuin minä. Kiina on kaikessa kauneudessaan ja hirvittävyydessään aivan mielettömän kiinnostava maa. On aina ollut. Syystä X. Siitäkin huolimatta, että siellä ihmisoikeuksia poljetaan ja siinä sivussa eläimiäkään ei osata kohdella oikein. Kiinahan on ihan kamala maa! Ja silti niin saakelin kiehtova!

Jää siis nähtäväksi, mihin ensi vuonna tiemme vie. Uskon kuitenkin vahvasti, että aurinkorannat jätetään taakse ja pidättäydytään tiukasti täällä pallon pohjoisilla leveysasteilla. Olisi niin ihanaa vaihtelua nähdä jotain muutakin kuin palmuja... koska sitä seuraava matka taitaakin sitten olla jo meidän häämatka ja silloinhan sitä lienee tarkoitus lähteä johonkin lämpimään ;)

14. maaliskuuta 2013

Tahtojen taisto

Varoitus. Saattaa sisältää rumaa kielenkäyttöä.

Toissapäivänä kävin mielessäni melko massiivisen tahtojen taiston. Olin jo paria päivää aikaisemmin suunnitellut tulevan viikon kuntoiluohjelman ja tiistai-illalle oli osunut pitkästä ensimmäinen täyspitkä bodypump-tunti. Tiesin, että aamuvuoron jälkeen ensin kotiin tuleminen ja sitten erikseen GoGo:lle lähteminen tulisi olemaan vaikeaa. Erehdyin uinumaan kotona vajaa puolisen tuntia töiden jälkeen ja eihän se sitten muuta tarvinutkaan: olo oli pöllähtänyt ja huono, oksettikin ja päätä särki. Vai särkikö? Oksettiko? Yhtäkkiä mua ei enää yhtään ainakaan huvittanut lähteä pumppaamaan.

Makasin sohvalla lamaantuneena ja odotin kauhulla, että kello olisi tarpeeksi. Piti hakea ensin avopuolisko yliopistolta, käydä kaupassa ja lähteä vasta sen jälkeen urheilemaan. Kauppareissun aikana innostus väheni entisestään. Mua ahdisti. Mua ei kiinnostanut mikään bodypump! Päätä särki edelleen särkylääkkeestä huolimatta ja nälkäkin oli. Huonon olon vuoksi tuntui, etten olisi pystynyt syömään edes mitään pientä ja kevyttä ennen rääkkiä. Rääkiltä se kaikki siinä kohtaa tuntui. Pakotin itseni syömään banaanin.

Sitten istuin taas sohvalla ja tuijotin johonkin kaukaisuuteen. Kello läheni uhkaavasti kuutta. Pump alkaisi vartin yli kuusi. Mä en halunnut lähteä, perkele!

Vaikka liikuntasuorituksen aloitus on yleensä se vaikein osio koko touhussa, en muista milloin viimeksi GoGo:lle lähteminen olisi ollut noin vaikeaa. Mua suoraan sanottuna vitutti lähteä. Yritin keksiä mielessäni vaikka minkälaisia tekosyitä sille, ettei mun olisi tarvinut tehdä sitä. Yritin vedota päänsärkyyn, huonoon oloon ja siihen, etten mä voinut kuntoilla, jos mulla oli kamala nälkä. Hyvästä tekosyystä olisi käynyt hätätilassa myös se, ettei ihminen saanut sillä tavalla kiusata itseään: kuntoilun piti olla hauskaa ja jos treeniin lähtisi vasten omaa tahtoaan, niin se vain madaltaisi seuraavilla kerroilla kynnystä olla lähtemättä. Hohhoijaa, sanonpa vaan!

Istuin sohvalla viimeiseen asti ja mietin vain kaikkia mahdollisia vitutuksen aiheita. Tiesin vallan hyvin, että päänsärky ja huono olo katoaisivat reippaan kuntoilun myötä ja että vitutus olisi kadonnut, kun kävelisin pump-tunnin jälkeen kotiin. Tiesin sen! Ja silti olin vähällä jäädä siihen sohvalle potemaan huonoa oloa ja vielä suurempaa ketutusta siitä, etten ollut saanut persettäni ylös! Tiesin nimittäin senkin, etten mä ainakaan olisi ollut mielissäni siitä katumus-fiiliksestä, minkä kotona luuhaaminen olisi aiheuttanut.

Ahdistuneena, hyvin ahdistuneena, mä nousin ja pakotin itseni liikkeelle. Jälkeenpäin ajateltuna mä ehkä tiedän, mikä mua niin ahdisti. En ollut aikoihin käynyt täyspitkällä bodypump-tunnilla - tai kovin ahkeraan myös missään muussakaan kihaskuntoa ylläpitävässä treenissä. Tiesin, että se ensimmäinen kerta tulisi olemaan vaikea. Ahdisti ajatus siitä, että kaikki pitäisi taas aloittaa alusta. Kaikki olisi taas edessä. Ihan kaikki. Ja mä olisin niillä ensimmäisillä kerroilla taas heikko ja kunnoton enkä jaksaisi mitään.

Ja kas kummaa! Päästessäni GoGo:lle, mun vitutus oli täysin laantunut, huolimatta siitä, että tunnin vetikin Aneemiseksi nimittämäni ohjaaja. Ohjaaja ei millään tapaa fyysisesti ole aneeminen, päinvastoin, mutta tämän ohjaustapansa on, vaikka asennekin on kohdillaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä Aneeminen oli vuoden aikana skarpannut ja vähentänyt aavistuksen aneemisuuttaan. Ehkä joku oli maininnut hälle, että ohjata voisi myös hieman innostavammin ja kannustavammin.

Joku saattoi ehkä ottaa nokkiinsa, kun ohjaaja ennen hauiskääntöjä haukahti meitä treenaajia heikoiksi. Itse vain mulkaisin ohjaajaa, ajattelin, että "haista paska!" ja yritin kahta kovemmin. Ei ehkä heti uskoisi, mutta siinä vasta kunnon tapa vetää kovaa treeniä! Kyllä muuten löytyy motivaatiota vaikka mihin, kun aletaan haukkua!

Itse tunti meni paremmin kuin odotin. Jaksoin yllättävän hyvin, vaikka en voinutkaan mitään ajoittaisille uuvahduksille. Olkapäät ja ojentajat olivat yhtä heikossa hapessa kuin aina ennenkin. Sen sijaan hauiskäännöt tuntuivat onnistuvan kuin leikiten... treenin jälkeen olo oli hyvä. Mua ei oksettanut eikä päätä särkenyt. Aivan niin kuin olin arvellutkin. Ei kaduttanut pätkääkään, että olin pakottanut itseni treenaamaan.

11. maaliskuuta 2013

Kakkupäiviä, pelon voittamista ja ruumiiden maailmoja!

Otsikkokin sen jo kertoo. Loppuviikko elettiin lähes pelkällä kakulla. Juuri kun olin taas ajatellut palavaani tavalliseen arkirutiiniin terveellisine elämäntapoineen, niin johan notkuu duunin kahvihuoneen pöytä jos jonkinlaista kakkua. Ja tietysti niitä on sitten pitänyt syödäkin. Mä en ole ihminen, joka katselee vierestä, kun toiset herkuttelevat. Mun itsekuri ei riitä siihen, jos itselläkin on mahdollisuus lohkaista kakusta pala.

No, kakutkaan eivät onneksi riitä loputtomiin. Nyt on siitäkin kirouksesta päästy eroon ja etelä-Suomeen tehdyn reissun jälkeen on taas hyvä tähytä aktiivista ja kevyttä elämäntapaa. Kuluvalla viikolla onkin luvassa mm. bodypumpia, pitkästä aikaa bollywoodia, bodystepia ja sulkapalloa. Räjähtelevää liikuntaa siis tiedossa. Tiedän, että tämänkaltainen aerobinen liikunta vaatisi rinnalleen vaikkapa rauhallisen treenin punttisalilla, mutta kun se on niin tylsää ja yksinäistä. Sitä paitsi, meitsillä liikunnan ilo ja rajojen rikkominen perustuu siihen, että huomaan vieressä samaa liikettä treenavan väsyvän tai osoittavan uupumuksen merkkejä. Silloin on pakko skarpata, vaikka olisi itsekin ihan poikki. Pakko vaan saada parempi suoritus aikaan kuin naapurilla! Salitreenissä ei tule tällaista fiilistä kuin vaikkapa bodypumpissa.

Meitsi ja Princis Tuulen tallin maneesissa. Princis oli jättimäinen kaveri!
Olin käymässä isosiskoni luona Keravalla puolessa välissä edellistä viikkoa. Se oli loistava tapa irrottautua tavallisesta arjesta. Kahden päivän aikana kerkesimme vaikka mitä! Ensimmäistä kertaa vuoteen pääsin taas ratsastamaan. Ihan oikeasti ratsastamaan! Vanha herra Princis oli oikea herrasmies ja tuntui ymmärtävän, kun ympärillä touhusi ja satulassa sekoili taitojaan kartoittava kaveri. Maastoilin hieman siskontyttöni kanssa ja treenasin istuntaa maneesissa. Kokemuksesta teki huisin mahtavan se, että ensimmäisen kerran viiteen vuoteen, mä uskalsin laukata!

Uskalsin, sillä mulla on kytenyt mielessä aavistuksenomainen kammo kyseistä askellajia kohtaan sen jälkeen, kun eräskin hevonen karkasi käsistäni ja litsahdin maahan suoraan kiitolaukasta. EA-reissuhan siitä silloin tuli, vaikkakaan mitään ei sitten lopulta sattunutkaan. Mitä nyt pari päivää lonkkaa särki niin saatanasti ja hengitys oli hankalaa. RTG-kuvissa ei kuitenkaan silloin näkynyt mitään, mutta ei persuksiin isketystä kipupiikistäkään mitään hyötyä ollut...

Olen siis vallan ylpeä itsestäni! Suurta kauhua herättäneen askellajin myytti on nyt rikottu. Koville se otti kuitenkin. Olenhan mä ikäni pyörinyt hevosten kanssa. Mä osaan toimia niiden kanssa, vaikka näitä taitoja pitikin hieman kaivella jostain syvistä muistoista. Mä en ehkä ole ammattilainen, mutta mä osaan perusasiat. Silti hevosten kanssa tekeminen tallilla, joka kuhisee taitavia ja asiansa osaavia ratsastajia, sai mut epäröimään omia taitojani. Ajattelin, että mitähän nuokin nyt ajattelee. Puhumattakaan, kun en osaa mitään maneesisääntöjä. Olin ihan retkellä, kun isosisko käski minun ottaa oikean kierron. Siis mitä? Ne kaksi muuta ratsastajaa olivat varmasti kovilla kanssani. Tuntui, että olin aina tiellä. Pyytelin anteeksi minkä kerkesin. En pystynyt keskittymään kunnolla itse asiaan, kun pälyilin koko ajan ympärilleni ja pelkäsin olevani taas jonkun toisen ratsukon tiellä. Siksi en kai heti saanutkaan hevosta laukkaamaan. En pystynyt yksinkertaisesti keskittymään.

Vielä lähes viikonkin jälkeen tiedän istuneeni pitkästä aikaa hevosen selässä, sillä sisäreidet ovat huutaneet apua ja ambulanssia oikein kunnolla. Että se joka väittää, ettei ratsastaminen käy liikunnasta...


Kävimme myös tsekkaamassa Heurekassa mielenkiintoa herättäneen BODY WORLDS - näyttelyn.
Ainutlaatuinen näyttely ihmisen anatomiasta, fysiologiasta ja terveydestä on aiemmin ollut esillä 70 kaupungissa ympäri maailman ja sen on nähnyt jo yli 35 miljoonaa ihmistä. Nyt Body Worlds vierailee Suomessa ensimmäistä kertaa.
Body Worlds on saksalaisen tohtori Gunther von Hagensin luoma näyttelykokonaisuus, jossa aidot plastinoidut ihmisruumiit ja elimet mahdollistavat ainutlaatuisen tavan tutustua ihmisen anatomiaan. Von Hagensin keksimässä plastinointimenetelmässä ruumiin nesteet ja rasvat korvataan nestemäisillä muoveilla, jolloin näytteitä voidaan säilöä lääketieteen opetusta varten. Body Worlds -näyttelyssä ihmiskeho on esitelty myös taiteen ja muotojen näkökulmasta.

Kaikki Body Worlds -näyttelyssä esillä olevat ruumiit on lahjoitettu tieteen käyttöön lisäämään ihmisten ymmärrystä ihmiskehon monimuotoisuudesta. Lahjoittajat ovat halunneet luovuttaa ruumiinsa näyttelyyn opetustarkoituksiin ja he ovat antaneet suostumuksensa siihen, että heidän ruumiinsa laitetaan esille julkiseen näyttelyyn heidän kuolemansa jälkeen.

Body Worlds on avoinna kaiken ikäisille. Alle 8-vuotiaille näyttelyyn tutustumista suositellaan aikuisen seurassa.
Näyttely oli aivan mieletön! Suosittelen sitä ehdottomasti kaikille, jotka vähääkään ovat kiinnostuneita tästä monimutkaisesta ihmisruumiistamme ja sen salaisuuksista! Olin todella vaikuttunut, vaikka osa näyttelyn annista vaikuttikin kovin keinotekoiselta, jollain tapaa muoviselta ja rakennetulta. Oli vaikea kuvitella, että ne olivat ihan oikeita. Ihan oikeita ihmisruumiin sisäelimiä, ihan oikeita ihmisruumiita!

Näyttely ei ole esillä verta ja suolenpätkiä-tyylisesti, sillä sen ympärille on upotettu paljon näyttelyä lämmittäviä mietelauseita ja ajatuksia. Se ei siis hyökkää katselijansa silmille, ellei sitten ole erityisen herkkä kyseiselle teemalle. Menkää ihmeessä katsomaan! Näyttely on esillä syyskuun puoleen väliin asti.

"Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen:
Ainoastaan sydämellään näkee hyvin;
tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." 
 Antoine de Saint-Exupéry

3. maaliskuuta 2013

Expedition Africa: Tarangire National Park

Viimeisenä safaripäivänä suunnistimme Tarangiren luonnonpuistoon. Espanjalaiset olivat jättäytyneet kyydistä jo Ngorongoron jälkeen, joten olimme matkassa vain kaksin Gregoryn kanssa. Tarangire tunnetaan ns. Norsupuistona, koska sen alueella elää yli pari tuhatta norsua. Mihin tahansa päänsä käänsikin, niin lähes väistämättä näki norsuja, yksittäisiä, isoja ja pieniä laumoja.

Tarangire kuvin:

Norsun kallo. Veikkaisin tämän joutuneen salametsästäjän kynsiin, sillä syöksyhampaat ovat kadonneet...

Tarangiren antilooppeja



Valtavia puita. Niitä näkee pääasiassa vain Tarangiren puiston alueella. Tunnetaan myös Apinanleipäpuuna. Puuna, jolle Jumala suuttui niin perkeleesti, että veti sen maasta ja laittoi kasvamaan juuret kohti taivasta. Mm. tämäntapainen tarina löytyy näistä jättiläispuista.



Kirahvi lekottelee varjossa.


Tarangiren leijona. Leijonalauma päivysti joen varrella odottaen pahaa-aavistamattomia saaliseläimiä, jotka tulisivat sammuttamaan janoaan joelle.

Waterbuck


Meillä kävi aivan uskomaton tuuri. Ajoimme autollamme korkealle joen penkalle, kun huomasimme kuivunutta joen uomaa pitkin lähestyvän 14-päisen norsulauman. Ne tulivat kylpemään ja juomaan aivan meitä vastapäätä. Joukossa oli ihan pikkuisia, matriarkka ja tietysti joukon päällikkö patriarkka sekä kaiken ikäisiä naaraita siitä väliltä. Se oli suurin norsulauma, johon törmäsimme safarin aikana.

Päivän alkaessa laskemaan lähdimme ajamaan takaisin kohti Arushaa, takaisin kohti sivistystä, takaisin kohti kaupunkia ja sen melua. Koska meillä ei ollut katsottuna yöpaikkaa kaupungista, päätimme kokeilla Gregoryn omistamaa Sui-hotellia. Hotelli ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan perinteiseltä hotellilta, vaan lähinnä upealta kartanolta aivan Mt. Merun varjoisalla Sui-nimisellä rinteellä. Yöpyminen maksoi 30$. Pitkäaikaisempaa majoittumista varten olisi ollut käytettävissä talon oma keittiö ja olohuone. Lupasimme mainostaa tätä edullista yösijaa mahdollisesti Arushaan matkaaville tutuillemme, sillä Gregory kertoi, ettei ole juuri mainostanut "hotelliaan" missään ja tavallisiin Arushan hotelleihin verrattuna se on varsin edullinen ja viihtyisä. Ihmisten vain pitäisi tietää siitä jotain kautta. Joten, jos joku teistä lukijoistani on valinnut Tansanian matkakohteekseen, niin Arushasta kannattaa etsiä käsiinsä Gregory ja Sui-hotelli! Suosittelen!

Ilta oli aivan järkyttävä. Olin väsynyt, kärttyinen ja päätä särki aivan jumalattomasti, kun viimein pimeän tultua pääsimme perille. Olimme matkalla pysähtyneet Arushan bussiasemalla ostamassa aamuksi liput Dar Expressin bussiin kohti Dar es Salaamia. Oli nälkä ja likainen olo. Tietenkään "hotellissa" ei ollut sähköä eikä vettä juuri sillä hetkellä... kuullessani tämän ja odottaessani pääsyä vaakatasoon talon pilkkopimeässä keittiössä mun olo ei ainakaan parantunut.

Gregory teki töitä saadakseen veden taas juoksemaan ja sähköt toimimaan ja onnistui varsin hyvin tässä tehtävässään. Sitä ennen hän kantoi kylpyhuoneeseemme ämpäreissä vettä, jotta olisimme saaneet peseytyä pölyisen safarin jälkeen. Mua ei tietystikään sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa, vaikka kävinkin heittelemässä vettä niskaani jonkun verrran. Teki mieli vain syödä ja nukkua. Ajatus aikaisesta aamuherätyksestä ei auttanut. Toisaalta, syöminen ei onnistunut ennen sähköjen palautusta, sillä vaikka Charlesilla olikin kaasuliesi mukanaan, tarvitsi hän myös sähköjä.

Kun viimein pääsimme syömään, olo alkoi helpottaa ja ketutus laantua, "pesulla" käyminenkin oli auttanut hieman. Gregory istahti seuraan ja esitteli meille kartanohotelliaan. Charleskin oli mukana. Katselimme yläkerran parvekkeelta keskiöistä Arushaa täyden kuun loisteessa ja kuuntelimme etäistä koirien haukuntaa ja sirkkojen siritystä.

Painuin pehkuihin hieman ennen avopuoliskoa puolen yön maissa. Yöllä avopuolisko oli herännyt, kun olin puhunut unissani - englanniksi. Olin kovasti vakuutellut kaiken olevan oikein hyvin. Nauratti. Ensimmäinen kerta sekin, kun puhun englantia unissani ja vielä ihan oikeaoppisesti...!

Aamulla kello soitti kuudelta. Gregory heräsi saattamaan meidän autollaan bussiasemalle. Siitä ei kuulemma ollut vaivaa, sillä heti sen jälkeen hänen oli tarkoitus hakea Arushan lentokentältä iso seurue viikon mittaiselle Serengetin safarille. Gregorylle keikkaa siis pukkasi kovasti. 10 tuntia bussissa ei houkutellut ja kirosimmekin, miksi emme olleet tajunneet ottaa paluulentoa kotiin Arushasta. Gregoryn mukaan Arushaan lentäminen oli halvempaakin kuin Dar es Salaamiin. Pakko oli kuitenkin matkata.

Darissa iski päälle taas lievä ahdistus. Arusha oli miljoonista ihmisistään huolimatta rauhallinen ja seesteinen kaupunki. Aivan toisenlainen siis kuin hektinen Dar. Harmitti myös reissun loppuminen, vaikka ajatus omasta kodista olikin mukava ja houkutteleva. Lensimme kotiin Dohan ja Tukholman kautta. Tukholmassa koneen vaihto tuntui turhauttavalle. Olimme jo niin lähellä kotia, mutta silti täytyi vielä jumittaa pari tuntia Arlandassa. Helsingissä olimme aamulla puoli yhdentoista aikaan.

Reissu oli upea. Uskallan väittää sitä jopa antoisammaksi kuin Nepalin matkaa. Tuntuu, että olimme paljon aktiivisempia Tansaniassa ja siksi koimme paljon enemmän kuin Nepalissa. Teimme muutakin kuin vain ihmetelimme näkemäämme. Kävimmä kalassa, safarilla, tutustumassa Maasai-kylään...

Tansania ei kahden viikon kokemuksella vaikuta lainkaan vaaralliselle maalle matkustaa, vaikka tietysti koimme hyvin kuumottaviakin tilanteita toisinaan. Suosittelen siis kovasti. Tansaniassa on helppoa yhdistää kaupunki-, ranta- ja seikkailuloma. Tansania on - kokematta lainkaan muita Afrikan maita - loistava maa tutustua Afrikan syvimpään olemukseen, villiin luontoon ja ihmisiin, jotka elävät siitä.

1. maaliskuuta 2013