Inspiroitumassa Raaseporin raunioilla

Mun kesäretki Hankoon oli koottu kasaan todella tiukalla aikataululla, mutta niin oli sen toteutuskin. Tammisaaren ja Hangon lisäksi halusin nimittäin käydä katsomassa Raaseporin linnaa.

Harvemmin tulee hehkutettua Suomen keskiaikaista historiaa samalla tavalla kuin vaikkapa Keski-Euroopassa. Siihen kyllä on tietysti syynsä: Keski-Euroopassa historia usein lävähtää naamalle sen kummempaa vaivaa näkemättä. Kapeat kujat, linnat ja ajan henki ovat ihan oletusasetus useissa mannereurooppalaisissa kaupungeissa. Suomessa historialliset kaupungit eivät yleensä kurkota niin pitkälle historiaan, ja onhan nuo suomalaiset puutalokorttelit nyt ihan omanlaisiaan paikkoja, jos vertaa niitä vaikkapa keskieurooppalaiseen arkkitehtuuriin.

Ei silti pidä väittää, etteikö Suomestakin löytyisi hurmaavaa ja mystistä keskiaikaisuutta. Onhan meillä linnoja! Usein nuo linnat vain ovat historialliselta miljööltään niin riisuttuja, että on vaikea nähdä sitä historian havinaa, kun vieressä kohoaa betoninen kerrostalo. Tai sitten kokemuksen saadakseen pitää tehdä muutakin kuin vain seikkailla umpimähkään kaupungin kujia. Pitää lähteä oikeasti liikkeelle, oikein mennä johonkin.

Raaseporin linna kuului jälkimmäiseen kategoriaan. 

Eihän se mikään hulppea Turunlinna ollut. Ensinnäkin Raaseporin rauniolinna on hyvin pieni linnoitus ja toisekseen, se on nimensä mukaisesti osittain sortunut raunioiksi. Mutta linna se on, ja siellä missä reitin varrelle osuu linna, siellä pitää ehdottomasti piipahtaa! 

Valitsen reissukohteeni pääsääntöisesti luonnon ja hienojen maisemien perusteella. Ihan sama, onko kohteessa lämmintä, lunta, vuoria, rantoja vai vesisadetta; itselleni upea maisema ja luontokokemus eivät kaipaa mitään tiettyjä kulisseja ollakseen mykistyttävä. Toisaalta reissukohteiden joukkoon mahtuu usein myös aavistus historiaa, vaikka sinänsä en olekaan mikään historiafanaatikko. 

Muinaisesti merkittävillä paikoilla vierailu jotenkin asettaa omia fiiliksiä aina uuteen järjestykseen. On jollain tapaa äärimmäisen nastaa seistä jossain, missä historia kurottaa pitkät raajansa vuosisatojen, ellei -tuhansien taakse. Tajuta, että kaikesta nykymaailman itsekeskeisyydestä huolimatta maailmassa ei ole kyse pelkästä omasta itsestä, vaan siitäkin kaverista, joka ammoisina aikoina seisoi kenties noilla samoilla jalansijoilla aivan erilaisessa ja toisaalta aivan samanlaisessa maailmassa kuin minä ja me nyt. Oikeastaan tuota fiilistä on todella vaikeaa kuvailla sanoin. Se on enemmänkin tunne.

Ja mikä Suomessa olisi parempi keino havitella edellä mainittua, omituista tunnetta kuin linnat! 

Raaseporissa oli tuona heinäkuisena päivänä melko vähän väkeä, joten pienen linnan jäännöksiin sai tutustua ihan omassa rauhassa. Olin kyllä oikeasti huojentunut; vuoden takainen yritys vallata Olavinlinna heinäkuussa kuumimpana lomasesonkina oli jo ajatuksen tasolla epäonnistunut suunnitelma. Silloinhan se linna jäi näkemättä. En suostunut astumaan sinne jalallakaan siinä ruuhkassa. Yäk. Hieman kenties tuntemattomamman ja vaatimattomamman Raaseporin linnan valloitus oli siis oikein miellyttävä kokemus.

Sinänsähän linnassa ei ollut mitään erityistä nähtävää. Kiviseinä siellä ja toinen täällä, tuossa sortunut röykkiö, tuossa toinen. Täältä näkee maisemia. Tuolta sisäpihalle. Tässä oli keittiö, tässä kellari. Ja that's it. Se, mikä erityisesti kiinnitti mun huomion Raaseporin miljöössä, oli se todella hieno silokallio, jonka päälle linnoitus on rakennettu! 

Mutta se fiilis ja ne kauas menneisyyteen karkaavat ajatukset, oi mikä rentouttava kokemus omalle pääkopalle! Pääpointti ei ollutkaan yhtäkkiä enää se, mitä silmät maisemasta haravoi, tässä tapauksessa siis vain se linnan jäljelle jäänyt ulkokuori, alastomaksi nyhdetty ranka, vaan se, miltä se kaikki tuntui, kun seisoi tuolla aluksi mitäänsanomattoman linnoituksen sisäpihalla tai nousi rappusia ylös torniin tutkimaan maisemia.

1200-luvun portaiden rakentajille olisi muuten voinut aikanaan mainita, että liian jyrkät ja muhkuraiset rappuset ovat riski terveydelle, mutta toisaalta mun varvaslipsuttimet eivät ehkä olleet ihan nappivalinta linnareissulle. 

Kyse on myös siitä, mikä inspiroi. Puhun aika paljon omasta inspiraatiostani ja siitä, mikä milloinkin on inspiroivaa (hyvin monet asiat ovat sitä!). Kun kirjoittaa fiktiiviseen maailmaan sijoittuvaa käsikirjoitusta, jossa päähenkilöiden elämää ohjaa todellisesta maailmasta mukaillen tuotu keskiaikainen maailmankuva ja infrastruktuuri, pelkistä kivikasoistakin onnistuu innostumaan ihan helposti. 

Helposti innostuminen lieneekin yksi omia vahvuuksiani ylipäänsä: innostun monista asioista, joskus niistä oikeasti arkisista ja tylsistäkin. Sen vuoksi kai nautin reissaamisesta ja uusista kokemuksista keskivertoihmistä enemmän. Näen ja koen aina täysillä, kaikilla aistella, sillä kuudennellakin. Mieleni suorastaan janoaa sitä; elossa olemisen tuntua, kokemista. 

Raaseporin raunioilla olin vähän kuin lapsi jouluaattona lahjoja avatessaan. Onneksi ehdin käydä siellä!

Syysloma , tule jo!

Vuoden paras aika on taas käsillä: syyskesä ja ihan pian syksy. Se tarkoittaa sitä, että tässä kehossa alkaa akku olla ladattu tappiin. Sitä mukaan, kun kesäinen luonto menettää vihreytensä, lämpönsä ja hiljakseen kuolee hiipivän hämärän alle, sitä enemmän tuntuu, että kaiken voi taas aloittaa alusta, ihan täysillä. Olen aina ollut syksyihminen. Rakastan sadetta, piemeneviä iltoja, värejä, metsän mätää tuoksua, villasukkia ja -paitoja.

Yksi syksyn aiheuttamista oireista on kova reissukuume. Se on toki kova aina, mutta etenkin syksyisin, kun kesän jälkeinen uupumus alkaa tointua, alkaa mieli kaivata ihan erityisen paljon liikkeelle. Joten jälleen kerran, viileyden ja sateiden saapuessa, tämän ikuisuudelta tuntuvan koronahelvetin lomassa jalkani vipattavat levottomasti.

Kokopäivätöiden ja lukuvuoden alkamisen väliin jää kahdeksan päivää. Kahdeksan vapauden täyteistä päivää. Ajattelin ottaa alle retkeilyauton, ajaa pohjoiseen. All by myself.

Valtatie 21, Neljän tuulen tie, Kilpijärvelle (2013)

En ole käynyt Lapissa taas moneen vuoteen (okei, kävin helmikuussa Riisitunturilla) (neljä vuotta sitten ohikulkumatkalla, kun ajoimme Lofooteille). Mun aivot halkeaa innostuksesta, ideoista ja suunnitelmista. Ennen kaikkea nämä aivot sulavat siitä unenkaltaisesta, ennakoivasta nautinnosta, kun näen itseni tunturille yksin oman ihastuttavan ja vihastuttavan pääkoppani kanssa filosofoimaan naurettavuuksia ja imemään inspiraatiota.

Saanan huipulle (2013)

Olen ollut vähän stressaantunut töiden takia tänä kesänä, monestakin syystä, vaikka sinänsä paluu hoitoalan töihin on ollut ihan virkistävää. Mielessä on kesän aikan kummitellut myös mun gradu, jonka luonnonmaantieteellisen kartoituksen osuuden uhosin keväällä ohjaajalleni tekeväni kesän aikana. Arvatkaa olenko tehnyt? No, en ole. Ne harvat ajatukset, joita olen gradulleni uhrannut, ovat saapuneet mietteisiini yön pimeinä tunteina suurina saamattomuuden mörköinä, jotka aamun tullessa ovat haihtuneet olemattomiin ja unohtuneet.

Mutta nyt on yhtäkkiä elokuu ja gradu ja muut opinnot alkavat uhkaavasti hyökyä päälle. Sen ja työstressin vuoksi mä olen myöntänyt itselleni pienen irtioton. Ne kahdeksan maagista syyskuun päivää, joina astelen aavaa tunturimaisemaa, ja synkkää yötä, jotka pyhitän omalle henkilökohtaiselle kirjoitusretriitilleni. Haluan vaan ottaa auton alleni, pakata reppuun kirjoitusvälineet ja vaelluskengät ja painua tunturiin ulvomaan kuuta ja äärettömyyttä ja sielua hivelevää yksinäisyyttä.

Saanan rinteeltä Mallan luonnonpuiston suuntaan (2013)

Ja koska haluan, myös teen. Suunnittelen harvoin pilkun tarkasti mitään reissuja, tykkään liikkua spontaanisti vailla aikatauluja, mutta nyt ajattelin, että jonkinlainen lavea suunnitelma voisi olla tarpeen, jotta ehdin nähdä kaiken, mikä tällä hetkellä hyväilee reissureseptoreitani jo pelkällä ajatuksentasolla. 

Pallastuntureilla (2016)

Hossan kansallispuiston ja Sallan kautta Saariselälle, Hammastunturin erämaahan ja Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sieltä Utsjoelle ja Nuorgamiin, Kaldoaivin erämaahan, pohjoisimpaan paikkaan, jossa Suomen rajojen sisäpuolella pääsee. Alas lasketellessa piipahdus ehkä Lemmenjoella ja Muoniossa Pallastuntureille. Luvassa on tiukka kahdeksanpäiväinen. Ajo- ja patikkakilometrejä tulee kertymään luultavasti enemmän kuin oma fysiikkani sallii. 

Mutta en välitä. Suunnitelmat saavat muuttuakin, ja se on jopa todennäköistä. Onko sulla antaa jotain vinkkiä mun mainitsemiin kohteisiin, lyhyitä päiväpatikkareittejä tai jotain hienoja luonnon yksityiskohtia, joita pitäisi käydä ehdottomasti ihmettelemässä? Vinkkejä saa heittää myös kohteiden ulkopuolelta!

Palkaskero, Pallastunturit. Kuvassa maisemaa ihastelee siskontyttö Rosso. (2016)

Kun on mentävä, on mentävä.

Mä en ymmärrä, miten joku ei voi rakastaa Lappia tai edes haluta matkustaa sinne. 

Ei mulla muuta.

Ihanaa seikkalujen täyteistä syksyä kaikille lukijoille!

xoxo, Riina

Kesäretki Hankoon: kun Hanko teki roomat, mutta Tammisaari ihastutti

Kesä vaikutti jo etukäteen aika haasteelliselta lähteä reissaamaan. Paluu lähihoitajan hommiin, kun uudelta omalta alalta tarjottiin eioota, takasi kyllä jo ennen työsopimuksen allekirjoittamista sen, että kalenteri tulisi täyttymään lähinnä vuorotyön sanelemista, pitkistä ja raskaista päivistä ja öistä, ei huolettomien ja aikatauluttomien reissujen hurmasta. Mutta jollainhan tätä levotonta, korona kärsivää sielua piti ruokkia. Minäpä sitten päätin, että kyllä minä perkele ainakin siellä Hangossa käyn.

Olen jo muutaman vuoden haaveillut Hangosta, enkä edes tiedä, minkä vuoksi. Kai sen maine Suomen yhtenä vetovoimaisimpana kesäkaupunkina oli saanut mut jotenkin pyörälle päästäni. Mulla ei oikein ollut edes mitään käsitystä siitä, mitä siellä olisi, muuta tietysti kuin Suomenlahden kirkkaan sinisenä kimaltava meri. No, pidin sitä aina ihan riittävänä myyntipuheena. Kuka nyt ei merestä tykkäisi, tämmönen sisämaan tyttökin! Heinäkuussa ajattelin yhdistää kaverimiitingin Espoossa yllätyshyökkäykseen Hankoon, kerran Etelä-Suomeen auton nokka oli jo käännettynä.

Ilmeisesti Hanko on niin ihana paikka, että sieltä oli muutaman päivän varoajalla ihan mahdotonta löytää minkään sorttista majoitusta (kyllä, reissu putkahti eteeni taas vain pelkkänä etäisenä ajatuksena, joka puolen tunnin päästä  oli jo kiteytynyt vedenpitäväksi suunnitelmaksi). Yösijojen puute tietysti jo vähän hirvitti etukäteen: sehän tarkoitti vain sitä, että vähintäänkin puoli Suomea oli tunkeutunut tämän pienen kaupungin ytimeen Suomen kovimpana matkailusesonkina ja tulisi raastamaan mun hermoja ihan omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Otin kuitenkin riskin.

Hieman vastentahtoisesti päädyin etsimään majoitusta muualta ja karttaa tutkiessani katseeni seisahtui Tammisaareen, kaupunkiin, jonka olemassa oloa en ollut edes rekisteröinyt aivojeni tietokeskukseen ennen sitä nimenomaista hetkeä. Tyydyin varaamaan yön, sen viimeisen vapaana olevan huoneen Tammisaaren Kaupunginhotellista.

Tammisaari

Saavuin Tammisaareen illansuussa. Oli sunnuntai. Aurinko paistoi heinäkuisen lämpimästi. Onnistuttuani kirjautumaan hotelliin omaehtoisesti (sunnuntai-iltana Kaupunginhotellilla ei ollut enää henkilökuntaa ja huoneen avain piti itse kaivaa postiluukusta hotellin ovesta), jalkauduin Tammisaaren kujille vailla päämäärää. Mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulisin löytämään. Vanhasta kaupungista olin löytänyt joitain googletuloksia, joten päätin aloittaa sieltä.

Vierasvenesatama

Vierasvenesataman rantaravintoloissa (Kaupunginhotelli on kuin osa sitä kompleksia) kuhisi väkeä - onneksi. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla ei ollut nimittäin ketään. Aurinko alkoi taittua jo lähemmäs taivaanrantaa, ja minä tallustelin kamera kaulassa lähes autioita vanhan kaupungin katuja kuin olisin ollut maailman viimeinen ihminen ja nautin täysin siemauksin ajan henkeä.

Kaupungintalo

Tammisaaren vanha kaupunki sijaitsee ihan liki merta, sen rannalla itse asiassa. Tottahan siellä kivi- ja hiekkakujien lomassa oli omanlaisensa ilmapiiri, joka vei mukanaan menneisiin aikoihin ja loi melko autenttista 1700- ja 1800-luvun tunnelmaa, mutta Suomen vanhojen kaupunkien listauksessa Tammisaari jäisi Porvoon ja Rauman jalkoihin. Mutta se meri, Stadsfjärden, nostatti pisteitä ehdottomasti, ja se, miten rehevä se oli.

Ainut kahvila, jonka nongasin vanhasta kaupungista. Se ei luonnollisesti ollut sunnuntai-iltana enää auki, mutta se ei haitannut ollenkaan.

Kalatorin satama

Vierasvenesatama

Tiesin myös, että Tammisaaressa sijaitsee Ramsholmenin kaupunkimetsä, luonnonsuojelualue. Maanantaiaamuna, kun olin ahtanut Kaupunginhotellin messevän hotelliaamiaisen tuohon pallealihaksen juurelle, olin jo vähällä skipata koko puiston. Sitten tajusin kuitenkin, että se saattaisi olla ehkä parasta koko Tammisaaressa ja herättelin itseni "ainakin vähän matkaa kävelemään" metsän siimekseen. Lopulta kävelin ympäri koko puiston, sinne minne tiet ja polut johdattelivat, valoisien lehvien varjossa.

Jalassa mulla oli sandaalit, sellaiset maailman vähiten lenkkeilyyn, metsäpolulle tai pitkään kävelyyn soveltuvat (lenkkitossut olivat nätissä rivissä muiden kenkien kanssa kotona tuulikaapissa, vaikka niiden piti olla auton takakontissa). Rakothan sieltä Ramsholmenista sitten matkaan jäi, mutta myös sydänjuuria raastava ihastus ja rakkaus. Ramsholmen oli sanalla sanoen satumainen! En voinut olla pohtimatta, miten makeelta tuo metsä näyttäisi parhaaseen ruska-aikaan kaikissa kirkkaissa väreissään!

Ramsholmenissa on ihan hyviä kävelyteitä, mutta Högholmenin puolella on vain polkuja.

Kokonaisuutena Tammisaari oli yllättävän ihastuttava pikkukaupunki. Jopa niin ihastuttava, että luulin olevani ihan ulkomailla asti. Puhuttiinhan siellä ruotsiakin, kieltä, jota en itse puhu enkä juuri ymmärrä.

Hanko

Ramsholmenissa vietetyn aamun jälkeen käänsin auton kohti virallista päämäärääni Hankoa. Pään sisällä syyhysi into ja malttamattomuus. Vihdoin Hankoon! 

Näköala vesitornista ei ole lainkaan hassumpi!

Aurinko paistoi taas, oli mukamas viileä päivä, helleputken jälkeen +21 astetta, mutta mulle se oli juuri passeli. Kuumemmassa kelissä siitä onnettomaksi jääneestä kaupungin tutkimuksesta ei olisi tullut sitäkään vähää.

Yleinen mielipide Hangosta, no kyllä te tiedätte, ei kai se muuten vetäisi väkeä puoleensa niin jumalattomasti. Mulle Hanko teki kuitenkin roomat.

Rooma oli pitkään mun must see -kohteiden listalla. Kun sitten keväällä 2015 interrailin inspiroimana päädyin Roomaan, alkoivat mielikuvat antiikin kaupungista hiljakseen säröillä. Kaksi yötä Roomassa oli riittävästi. Siellä oli liian kuuma, liikaa ihmisiä, liikaa hälinää. Tietysti oli siistiä nähdä Colosseum ja muita merkittäviä antiikkisia rakennelmia suoraan länsimaisen sivistyksen kehdosta, mutta... mutta se oli silti sellainen... meh. 

Se on vähän arkaluontoinen mielipide yhdestä Euroopan suosikkikaupungista, mutta myös Suomen tunnetuimmasta kesäkaupungista, tiedän.

Luulen, että se mitäänsanomaton fiilis Hangosta johtui monestakin seikasta. Kolme tuntia kaupungin nuohoamiseen ei ollut riittävä aika (eihän se ole mihinkään riittävä aika!). Toiseksi, uskon, että jonain muuna kuin kuumimpana kesälomakautena, kun paikan päällä olisi vähintään puolet vähemmän muita turisteja, kaupungista voisi saada irti jotain muutakin kuin ruuhkan aiheuttamaa ohimoiden kiristystä. Kolmanneksi, olin vieläkin Tammisaaren lumoissa ja odotin lapsellisesti, että voisin löytää sitä samaa tammisaarimaista taikaa myös Hangosta.

Keskustan uimaranta

Itäsatama

Toki maisemat olivat hienot joka paikassa, aina kun katsoi meren suuntaan, mutta itse kaupunki jäi hyvin etäiseksi. Tallustelin Bulevardilla keskustan uimarannalle ja sieltä Itäsatamaan. En huomannut maisemassa mitään erityisen viehättävää, paitsi ehkä sen yhden pitsihuvilan siinä uimarannan vasemmalla laidalla. Mutta kuten jo sanottua, taisin vain eksyä ihan vääriin paikkoihin. En käynyt edes katsomassa Puistovuoren hiidenkirnua, vaikka se olisi ollut siinä ihan hollilla ja taatusti hieman lämmittänyt mun maantieteilijän sielua. Vesitornin huipulta kaupunki ja sen äärelle avautuva meri näyttivät sen sijaan paljon paremmilta kuin katutasosta.

Kävin myös niille Hangon kuuluisilla hiekkarannoilla. Se on kai Hangon yksi the jutuista. No, itsehän en ole rannalla makoilija, joten en oikein saanut mieltäni mahtumaan siihenkään sceneen. Noita rantoja tuntuu olevan Hangossa joka sormelle, joten auringonpalvojalle tuo on varmaan hyvinkin mieluisa lomakohde eikä muuta sitten tarvitsekaan. Mutta noh, itselle jäi mieleen vain se liian karkea hiekka, joka sattui jalkapohjiin.

Hangon uimaranta

Ehkä jos nyt varaisin ensi kesälle majoituksen Hangosta, sellaisen saattaisi vielä saadakin. Sitten voisi antaa kaupungille uuden mahdollisuuden ihan ajan kanssa ja tutustua vaikka Tulliniemen luontopolkuun tai käydä Bengtskärin majakalla, löytää se magneetti, joka vetä ihmisiä puoleensa. Samalla siis kun Hanko näyttäytyy mulle nyt vain yhtenä roomana, yritän takoa päähäni, että muutaman tunnin pintaraapaisu ei luultavasti avaa sitä Hangon juttua kaikessa elämyksellisyydessään. Hankoon pitää siis päästä takaisin?

Kesäretken osittainen tulos siis on: Tammisaari, joka oli täysin villi ja vieras kortti, oli paljon miellyttävämpi paikka kuin Hanko, josta minulla oli ollut etukäteen isoja odotuksia.