30. maaliskuuta 2017

Nirsolla ongelmat suurenee - muuttuvista matkustustottumuksista ja lentojen valinnan vaikeudesta

Vaikka intohimo matkustamiseen säilyy vuodesta toiseen yhtä suurena, matkustustottumukset tuntuvat muuttuvan. Ihan konkreettisesti tajusin sen tässä eräänä päivänä, kun tutkin lentoja toukokuun lomalleni. Yhtäkkiä huomasin, että olenkin muuttunut nirsoksi. Siinä, missä ennen lentolippujen ostopäätökseen vaikutti lähes ainoastaan lennon halpuus, se ei enää ollutkaan ykkösprioroteetti. Halusinkin nyt jotain aivan muuta. Oletko sinä huomannut muuttuvasi valikoivaksi matkustamisen suhteen vai oletko vielä se sama hälläväliä-tyyppi, kun klikkailet itsellesi lentoja bittiavaruudessa?

Ennen lennon aikataulu, koneen vaihtaminen tai siihen liittyvä vaihtoaika tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Kunhan piljetti maksoi vähän, millään muulla ei ollut väliä. Oli tärkeää päästä mahdollisimman halvalla reissun päälle. Tietysti tämä on tärkeä osa matkan suunnittelua edelleenkin, ja sekin toi osaltaan hankaluutta mun taannoiseen lentojen metsästykseen. Raha kun ei kasva puissa, vaikka kaikki ylimääräinen raha, joka jokaisen kuun pikkuruisesta hoitsun tilistäni jää käteen, meneekin mun matkakassaan. Jos siis kaikki muu muuttuukin, niin suuresta intohimostani en suostu luopumaan ja edelleen koen rahojeni menevän hyödyllisimpään käyttöön matkustaessa.

Totuus lentomatkustamisesta on kuitenkin se, että mitä suorempi lento, sitä kalliimpi se yleensä on. Kahdella vaihdolla lentäminen maailman toiselle puolelle tulee yleensä halvemmaksi, ja kaupan päälle saa toisinaan helvetilliset vaihtoajat, jotka venyttävät kokonaismatka-ajan lähelle kokonaista vuorokautta. Notku siinä sitten ensin viisi tuntia lentokentällä jossain paikassa X väsyneenä ja tylsistyneenä ja sitten toisen pitkän lennon jälkeen toiset viisi tuntia jossain toisessa paikassa. Muutamia kertoja tämän kokeneena voin sanoa, ettei enää ikinä

Lentoja kannattaa alkaa metsästää myös hyvissä ajoin, sillä lippujen hinnat alkavat ärsyttävästi nousta, mitä lähemmäs matkustuajankohta tulee. Itse olen muutaman kerran menettänyt aivan uskomattomat lentodiilit, hinnoissa jopa yli sata euroa, vain siksi, etten varannut lentoja heti, kun ne löysin. Hyviä, kohtuuhintaisia ja vaihtojen suhteen upeita lentotarjouksia voi siis löytää, jos on aikaisin liikkeellä. Dublinin suorat, 150 euron menopaluulennot missasin vain muutama viikko sitten. En siis ole itsekään oppinut tätä vielä. Nyt joudun taistelemaan kaikkien näiden mainitsemieni asioiden kanssa ihan tosissaan. Buu.

Nyt olin kuitenkin valmis maksamaan lentolipuista hieman enemmän vain siksi, että ne olivat suoria lentoja ilman sitä koneen vaihtamisen tuskaa. Halvimmillaan olisin lentänyt Irlannin Dubliniin ja sieltä pois toukokuussa rapialla 120 eurolla, mutta sekä meno- että paluulento sisälsi parin tunnin vaihdon Lontoossa. Heathrow'n kentällä kerran olleena voin kertoa, että haluan vältellä sitä lentokenttää niin pitkälle kuin mahdollista. Koneen vaihtaminen kentällä, jossa on miljoona eri terminaalia, oli jokseenkin turhan stressaavaa puuhaa. Dublin on myös mielestäni niin lähellä kotomaata, että tuntuisi järjettömältä uhrata matkustusaikaa vaihtoineen siihen lähes seitsemän tuntia, kun suoralla lennolla siellä olisi kolmessa. Finskin suorat lennot siis pyörivät siinä kolmensadan hujakoilla ja se voisi olla vielä sellainen hinta, jonka voisin maksaa tällaisesta "lähimatkailusta".

Mutta se iso mutta. Jos olen alkanut nirsoilla lentojen vaihtojen määrän ja niihin tuhlaantuvan ajan suhteen, olen huomannut nyrpisteleväni myös itse lentojen aikatauluille. Nyt jälkeenpäin tuntuu todella idioottimaiselta, että lensimme esim. Nepaliin niin, että olimme Kathmandussa perillä "myöhään" illalla, tai ainakin pimeän tulon jälkeen. Enää en haluaisi olla perillä missään myöhään illalla. Se tuhlaa loma- ja reissuamisaikaa, itse kohteeseen perehtymistä ja onhan se vähän turhan jännittävääkin putkahtaa lentokoneesta ulos jossain vieraassa maassa pimeän tulon jälkeen. Myös kotiin päin tullessa olisi kiva olla ihmisten aikaan perillä. Finnairin lennot Dublinista Helsinkiin olivat perillä niin myöhäisiin ajankohtiin, että olen ehkä jo salaa itseltäni ne tyrmännyt. Salaa siksi, etten ole vielä oikeastaan päättänyt, että otanko nämä lennot vai odotanko ihmettä tapahtuvaksi... 

Vaikeuksia tuottaa toisinaan myös matkustamisen päivämäärät, kuten nyt sain jälleen huomata. Tällä kertaa ongelmia tuottaa eniten se, että paluupäivästä seuraavana päivänä mun pitäisi olla Oulussa aamulla pääsykokeissa... tietysti haluan reissuamisajan mahdollisimman pitkäksi, mutta vaihdottomien lentojen ja niiden aikataulujen yhteen sovittaminen tuovat edelleen omat hankaluutensa tähän soppaan. Olen lähes luopunut ajatuksesta, että yhdistäisin Irlannin visiitille myös muutaman päivän linnabongauksen Skotlannissa, sillä jostain syystä Helsingistä ei lennä järkevään aikaan suoria lentoja myöskään Edinburghiin, eikä etenkään niinä päivinä, jotka tarvitsisin oman duunin ja loman kannalta.

Toinen merkittävä muutos vuosien takaisiin reissutottumuksiin lienee se, etten oikein hyväksy enää mitä tahansa kortteeria yöpymispaikakseni. Luulen, että ne surkuhupaisat majapaikat vaikkapa Nepalissa menisivät mukisematta läpi, mutta matkustaessani länsimaissa odotan saavani siistin huoneen vaatimattomilla pikku mukavuuksilla. En esimerkiksi TÄTÄ. En tiedä miksi, mutta pelkkä ajatus yösijan sinnepäisyydestä länsimaissa on iljettävämpää kuin yksikään niistä nuhjuisista paikoista, joissa olen yöpynyt hieman eksoottisimmissa kohteissa.

Tietysti nämä lentoihin ja majapaikkoihin liittyvät kriteerit tekevät matkustamisesta ehkä aavistuksen hankalaa, mutta ei toki mahdotonta. Vaikka tällä hetkellä mun toukokuun Irlannin reissu tuntuu eniten juuri siltä mahdottomalta. Mielessä kuitenkin kummittelee voimakkaana Cliffs of Moher, Skellig, irkkupubit sun muut.

... ehkä siirrynkin tästä blogin puolelta nyt tarkastelmaan niitä lentoja VIELÄ KERRAN.

P.S. Oon hirveesti pahoillani, ettei mulla ollut mitään sopivia kuvituskuvia 😐

20. maaliskuuta 2017

Last Memories of New York City

New Yorkissa viikon saa kulumaan oikein mukavasti. On aivan turhaa murehtia etukäteen, että mitäs jos loppuu tekeminen kesken. Jo pelkästään Manhattanin saari on niin iso, että nähtävää ja koettavaa riittää ihan varmasti jokaiselle päivälle. Jos onnistuu saamaan itsensä toimettomaksi New Yorkissa, uskallan väittää reissuasenteessa olevan jotain vikaa.

Itselleni viikko oli oikein passeli aika viettää tässä suurkaupungissa ja nähdä se oleellisin newyorkilaissetti, minkä kaikki tavallisesti haluaakin nähdä, mutta monelle viikko ei varmasti riittäisi alkuunkaan. Yhdelle asialle minäkin olisin halunnut vielä toki yhden päivän uhrata ja se olisi ollut vierailu saaren pohjoispuolella Harlemissa, jossa isotätini eli isäni täti Iida on 1920 - 1950 -luvuilla Yhdysvalloissa asuessaan omistanut talon. Tietysti se olisi vaatinut etukäteistä salapoliisin työtä selvittää, mikä talo tuo on ollut tai onko se enää edes olemassa, mutta ajatuksena se olisi  ollut mielenkiintoinen retki-idea!

Viimeinen päivämme New Yorkissa oli pitkä, ihana ja aurinkoinen. Lähdimme hotellilta aamulla kymmenen kieppeillä ja palasimme sinne illalla yhdeksän maissa. Tuolle päivälle olimme säästäneet kävelyretken Brooklynin sillalla, risteilyn Hudson-joella ja vierailun Empire State Buildingissa. Missään vaiheessa aika ei käynyt pitkäksi. 

Ensitöiksemme kävelimme hotelliltamme länteen Hudson-joen rannalle varaamaan paikkamme Circle Linen päivän risteilyltä. Laituri ja lipputoimisto sijaitsee 12th Aven ja 43rd Streetin kulmassa joen rannalla. Circle Line tarjoaa erilaisia jokiristeilyjä Hudsonilla ja East Riverilla ja meno-paluu -lauttamatkoja Liberty ja Ellis Islandille. Me valitsimme New York Landmarks -risteilyn, jonka saimme kaupunkipasseillamme jälleen kerran "ilmaiseksi" ja "kaupan päällisinä" saimme vielä viiden dollarin juomalipun risteilylle, whee. Ilman CityPassia risteily olisi maksanut 37 dollaria. Selvää säästöä jälleen kerran siis!

Kun olimme varanneet lippumme risteilylle, lähdimme suunnistamaan metrolla kohti etelää. Aluksi meidän oli tarkoitus jäädä Broolyn Bridge -asemalla sillan Manhattanin puoleisessa päädyssä, mutta kun metrossa istuskellessamme tajusimme pääsevämme ilman junan vaihtoa suoraan sillan itäpuolelle Brooklyniin, karautimme sinne. Vaikutti huomattavasti järkevämmälle kävellä siltaa pitkin Brooklynista Manhattanille kuin ensin kävellä Manhattanilta kohti Brooklynia ja kääntyä sillan toisessa päässä takaisin. 






















Aurinko oli vetänyt ihmiset ulos piiloistaan ja toisaalta, mikäs siinä olikaan tallustellessa auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Lämmintä oli varmasti abouttia +10 astetta ja auringossa varmasti enemmänkin, mutta sillalla tuuli sen verran, ettei sitä sillä tavalla takkinsa alla paistumaan ehtinyt. Silta oli kyllä upea ja massiivinen, mutta lopulta kuitenkin vain silta. Sieltä oli kyllä hienot näköalat Manhattanille ja etenkin eteläosan talouskeskuksen pilvenpiirtäjille. 

Sääliksi kävi kaikia niitä siltaa pitkin pyörällä työmatkaansa kulkevia ihmisiä, jotka joutuivat huutelemaan sillalla ympäriinsä pyöriville ummikoille turisteille, että antavat tietä. Kaikille ei tainnut ihan mennä jakeluun, että sillan kävelytasolla autokaistojen yläpuolella oli tosiaan väylä jalankulkijoille ja pyöräilijöille erikseen.












































Sillan jälkeen kävimme South Seaportissa ostoksilla. Tai Rosso ja sisko kävivät, itse lepuutin sen ajan edelleen vihoittelevaa selkääni vaatekauppojen nojatuoleilla. Sitten suunnistimme Harley Davidson -kauppaan pohjoisempaan ja siitä edelleen vielä takaisin Circle Linen laiturille, jonne ennätimme juuri sopivasti ennen risteilyn alkua. Landmarks -risteilyn tarkoituksena oli nimensä mukaisesti osoittaa New Yorkin merkittävimpiä maamerkkejä joelta käsin, risteillä Liberty Islandin ohitse ja Brooklyn ja Manhattan Bridgen alta. New Jerseyn puolella oli rakennus, jossa Marlon Brando on aikoinaan syntynyt ja Manhattanin puolella oli vielä olemassa se satamalaituri, johon Titanicin aikoinaan oli ollut tarkoitus rantautua.












































Aurinko alkoi jo painua kohti taivaanrantaa, kun puolitoista tuntinen risteily alkoi ja kun se pääsi takaisin satamaan, oli jo hämärää. Toivoimme ehtivämme Empire State Buildingiin juuri auringonlaskun aikaan, mutta ajatus oli täysin toivoton. Vaikka olisimme olleet tuntia aikaisemmin Empire State Buildingin ovella, emme olisi sen jumalattoman ihmismäärän vuoksi ehtineet nähdä yhtään mitään.

Ensinnäkin osuimme kaupungille keskelle juuri alkanutta kello viiden ruuhkaa. Jos siihen mennessä se järjetön ihmismäärä ei ollut aiheuttanut tuskanhikeä otsalle, kello viiden ruuhka sinä keskiviikkopäivänä alkoi suoraan sanottuna vähän ketuttaa. En ymmärrä, miten paikallisilla ihmisillä pysyy pää kasassa sen kaaoksen keskellä. Autoja ja ihmisiä menee niin perkeleesti joka puolella joka suuntaan ja jokaisella tuntuu olevan toinen toistaan kiireempi tavoiteltuun kohteeseensa.

Toisekseen, niin kuin olin ennen reissua jo kauhukertomuksia ESB:n jonoista lukenutkin, meillä kesti abouttia puolitoista tuntia jonottamisen alusta ennen kuin pääsimme luomaan ensisilmäyksen yli illan pimeydessä kimmeltävään miljoonakaupunkiin. Toisin kuin olin luullut, CityPassimme ei tuntunut päästävän meitä minkään jonon ohitse, vaikka jossain kohtaa meidät passeineen ohjattiinkin jotain toista reittiä kuin muut. Ensin jonotimme turvatarkastukseen, joka oli samaa luokkaa kuin lentokentällä. Sitten jonotimme lippuluukulle. Sitten jonotimme hissiin. Tähän kaikkeen puolitoista tuntia. Se oli uskomaton määrä odottamista ottaen huomioon, että kun hissi sitten viimein pysähtyi 86:een kerrokseen ja pääsimme tutkailemaan näköalaa, olimme niin väsyneitä, nälkäisiä ja ahdistuneita, että rapian kymmenen minuutin jälkeen tahdoimme jo lähteä takaisin kohti maankamaraa, mikä ei sekään tietenkään ollut ihan yksinkertaista. Jonotimme lähemmäs tunnin sitä, että olisimme päässeet hissillä takaisin alas.












































































Ihan käsittämätöntä ja suoraan sanottuna vittumaista puuhaa. Juu, maisema oli hieno ja voinpahan sanoa käyneeni, mutta sai luvan olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ikinä enää menen siihen rakennukseen! Odottaminen, monen tunnin liikkeellä oleminen, vatsanpohjassa orastava järkyttävä nälkä, väsynyt selkä ja jalat ja ihmisten tungeksiminen ja änkeäminen vei koko hohdon tuosta kokemuksesta. Jälkeen päin verraten voin sanoa, että vierailu hieman matalammassa, mutta silti upeat näköalat antavassa ja väljässä! Top of the Rockissa oli paljon mieluisampi ja mukavampi. Kenties TOTR ei ole yhtä tunnettu kuin ESB, vaikka sinänsä se olisi mielestäni kovin hassua, sillä kaikkihan tietää TOTRin siitä kuuluisasti valokuvasta, jossa miehet istuvat kaupungin yllä syömässä eväitään. 

Suosittelen siis henkilökohtaisella kokemuksella, että käykää mieluummin Rockefeller Centerin Top of the Rockissa kuin Empire State Buildingissa. Vaikka se onkin kymmenisen kerrosta matalampi, se ei noissa korkeuksissa oikein merkitse enää mitään. Plus, jos sattuu olemaan CityPass, TOTRiin pääsee jonon ohitse, toisin kuin ESB:ssa!


Tässä taisi olla mun tarinat tältä erää New Yorkin Manhattanilta. Toivottavasti olette viihtyneet sohvamatkalla mukana, vaikka nämä viimeiset postaukset vähän antoivatkin itseään odottaa. Mulla on ollut niin kamalaa viimeiset viikot, että en ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin olla töissä ja tehdä koulujuttuja, Vastikään päättynyt kartogisin kurssi oli niin aikaa vievä, vaikea ja kaikin puolin kamala ja vttumainen, että se oli mun kaikki elämä, mitä mulla vapaa-ajalla enää oli. Totesinkin työkaverille, että työ haittaa opiskelua ja opiskelu vapaa-aikaa

Vapauden koittaessa tuon kurssin jälkeen lähdin ukkelin kanssa tänne Joutsenoon, Etelä-Karjalaan Lappeenrannan kupeeseen, jossa tuo ukkeli on tällä hetkellä työkomennuksella. Tämäkin oli sillä listalla, jossa oli meidän mahdolliset tulevat kotikaupungit, mutta näillä näkymin me saadaan jäädä Tampereelle ja se on ihan pirun mahtavaa!

Hyvää kevättä ja kevätpäiväntasausta kaikille lukijoille ja satunnaisille ohikulkijoille! Maa on jälleen päättänyt kääntää pohjoiset kasvonsa kohti aurinkoa ja kesä on tulossa ja kesän villit seikkailut! Suunnitelmia luodaan joka päivä niille ihanille hetkille, kun voi vaan nauttia kesälomastaan 😉

2. maaliskuuta 2017

Matanuska Glacier

Ei ole väliä, ajaako Alaskan Glenn Highwayta itään tai länteen, sillä jossain kohtaa etelän puoleisen henkeäsalpaavan maiseman kruunaa Matanuska Glacier. Se vyöryy matalien Chugach-vuorien välistä kohti valtatietä, kääntyy nuoleskellen Glenn Highwayta myötäileväksi ja sulaa lopulta Matanuska-joeksi n. 160 kilometrin päässä Anchoragesta. Jäätikön näkee jo kaukaa, tuli kummasta suunnasta tahansa. Se ei ole iso jäätikkö, vaivaiset 43 kilometriä pitkä ja leveimmillään yli kuusi kilometriä, mutta se on kuitenkin Yhdysvaltojen suurin jäätikkö, jonne voi ajaa autolla. 

Tai ei sinne jäätikölle voi ajaa autolla, mutta autolla pääsee ihan viereen. Minä ajoin sinne tietysti ja kävin kokeilemassa, miltä tuntuu kävellä jäätiköllä. 

Matanuska River




Matanuska River - maisemia Glenn Hwyn varrelta


Hieman hirvitti mun vuokra-auton puolesta, sillä hiekkatie alas laaksoon oli jokseenkin huonokuntoinen, jyrkkä ja isoja, teräviä kiviä sai väistellä ihan tosissaan. Sisäänpääsymaksu jäätikölle oli n. 20 dollaria viime toukokuussa (nyt kävin vilkaisemassa kotisivuja ja huomasin hinnan nousseen $25). Sillä sai rajattomasti aikaa jäätikön tutkimiseen ja oikeuden käydä tunnustelemassa, miltä se jäätikkö jalkojen alla tuntuu. Jäätiköllä oli merkitty reitti, jota oli kuulemma turvallisinta kulkea. Jäällä liukastelikin paljon uteliaita naamoja. Jos tahtoi nähdä jäätikköä enemmän ja tarkemmin, piti ilmoittautua opastetulle jäätikkökierrokselle. Sellaiselle reitille ei saanut lähteätoikkaroimaan yksin, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä kyseessä on iso, jatkuvassa liikkeessä oleva massa, joka voi äkkiä nielaista railoihinsa ymmärtämättömän seikkailijan. Matanuska valuu laaksoa kohti n. 30cm per päivä.



Oli sinne polkukin kyhätty...

Jäätä ja mutaa

Jäätikölle sai mennä myös piknikille.


Kokemus jäi odotettua laimeammaksi, mutta voinpahan nyt sanoa kävelleeni oikealla jäätiköllä. Toisin kuin voisi kuvitella, jäätiköllä tuntui olevan enemmän kaikkea muuta kuin jäätä. Siellä oli mutaa. MUTAA. Ja mulle vakuuteltiin ihan pokkana mun pinkkejä tennareita ihmetellessäni, että on ihan ok mennä sinne sellaisella heppoisella varustuksella. Mutta luonnollisestihan siellä on oltava mutaa. Sulavan jäätikön ja maa-aineksen sulautuessa yhteen syntyy mutaa. Tiedänpähän ensi kerralla paremmin. Lisäksi täytynee hommata icebugit (sillä oli siellä sitä jäätäkin kaikesta huolimatta!) ja kävelysauvat. 

Voin kertoa, etteivät mun pinkit kengät olleet enää pinkit tuon reissun jälkeen. Eikä sukat niinkään kuivat.

P.S. Musta tuntuu taas, että Blogger saa mun kuvat näyttään aivan paskalaatusilta. Klikkailkaa niitä isommiksi, ei ne oikeesti noin suttusia ole 😞