18. toukokuuta 2017

Galway - taas yksi suolantuoksuinen kaupunki

Sen siitä saa, kun palvoo sitä merta liikaa vähän turhan heppoisissa vaatteissa: ihan jäätävän kurkkukivun ja yskän. Luulen ainakin, että se kostautui. Note to self: ensi kerralla Irlantiin veden ja tuulen pitävä takki mukaan!

Tai sitten oli joltain kämppikseltä erittäin huono idea avata toissa yönä ikkuna. Tässä siis lisää hostelliasumisen mörköjä: kun kämpässä nukkuu liuta ihmisiä, haju voi vaatia ikkunan aukaisemista, joka sittemmin johtaa vilustumiseen. Lisää vielä näistä hostellikokemuksista kuitenkin myöhemmin. 

Nyt kun vähän lepäilen täällä Dublinin hostellissani ja yritän välttää nuhan, jotta huomenna lentokoneessa ei tuntuisi siltä kuin naama räjähtäisi irti, ja kuumeen, joka nyt muuten olisi ihan perseestä ylipäänsä, voisin kirjoittaa muutaman ajatuksen Irlannin länsirannikon Galwaysta, joka nopealla pintaraapaisulla vaikutti oikein hurmaavalta pikkukaupungilta, ja jossa pidemmällä ajanjaksolla olisi varmasti paljon enemmänkin nähtävää ja koettavaa.


Galway on väkiluvultaan Irlannin kuudenneksi suurin kaupunki, mutta koko Galwayn kreivikunta on Irlannin neljänneksi suurin asukasluvultaan. Kaupunki sijaitsee Galway Bayn rannalla ja kaupungin halki virtaa Corrib-joki. Merenrantakaupunkina tuo Galway minua hieman kiinnostikin, ja se olikin yhtä suolan tuoksua koko kylä! Etenkin, kun sateisen yön jälkeen astui hostellin ovesta kadulle, saattoi heti haistaa sen mereisen, lämpimän tuulen tuovan terveisiä Atlantilta. 

Kinlay Hostel sijaitsikin vain yhden korttelin päässä Galwayn satamasta, aivan Eyre Squaren kulmilla, hyvin keskeisellä paikalla, josta turistien valtaama kävely-, ostos- ja ravintolakatu oli sopivan kävelymatkan päässä. Rautatieasemalle ja bussiasemallekin oli vain muutaman minuutin matka. Pääsääntöisesti hyvän hostellin sijainnin vuoksi Galwayn "pääpaikat" tulivatkin koluttua melko hyvin läpi, ja eksyin muutaman kerran vähän sivukujillekin.


Valitettavasti Galway on lähes yhtämoinen turistikeskittymä kuin Dublinkin, mitä enteilee sen runsas matkanjärjestäjien tarjonta. Toivoin salaa mielessäni Galwaylta hieman rauhallisempaa meininkiä, mitä siellä tietysti olikin, onhan se huomattavasti pienempi kylä kuin itse pääkaupunki, mutta silti alkoi hieman äklöttää, kun katselin etäämmältä High Streetin kävelykadulle, ja mietin, että viitsinkö sukeltaa siihen ihmismassaan sekaan ollenkaan. Pubeissa ei ollut ihan yhtä railakas meno kuin Dublinissa, mutta muuten ihmisvilinä oli hieman liikaa mun aivoilleni. Hitaasti kävellessä toki saattoi tästäkin rysästä löytää mukavan tunnelman, kun kuunteli kymmeniä katusoittajia, jotka olivat vallaneet oman nurkkansa pitkän kadun varrelta, mutta pysyttelin kuitenkin parhaani mukaan poissa tuolta tungoksen kourissa kärsivältä kävelykadulta. Sen sijaan panostin aikaani rannalla.



Hurmaavinta koko kaupungissa olikin ehdottomasti Corrib-joki, jonka ylittäessä sitä saattoi epäillä olevansa jossain ihan muussa maassa kuin Irlannissa, ja rannikon suuri nurmikenttä, jonka takaa avautui näkymä aavalle valtamerelle. Nämä yhdistettynä siihen, että Galwaysta on erinomaiset ja monipuoliset yhteydet merkittäville nähtävyyksille kuten Cliffs of Moherille, Connemaran kansallispuistoon ja vaikkapa Aran-saarille, Galwayhin kannattaa ehdottomasti mennä käymään, jos aikaa liikenee ja pää kestää sen turistivyöryn.




Suosittelen käyttämään Dublinin ja Galwayn väliseen liikkumiseen bussia. Itse matkustin junalla Dublinista Galwayhin ja pulitin naurettavan 36 euroa mun junalipusta, joka ei siis ollut edes paikkalippu! Takaisin tullessa selailin hieman ahkerammin bussilippujen hintoja ja maksoin lopulta rapian parin tunnin bussimatkasta vain 13 euroa! Olin ensin ostamassa 15 euron lippua kaupunkien välillä operoivalle CityLinkille, mutta huomasin arvosteluita lukiessani, että GoBus on muutaman euron halvempi ja kuulemma wi-fikin on parempi. GoBus operoi niinikään suoraan Dubliniin ja vielä siitä Dublinin lentokentälle, jos on jo lähtöaikeissa vallan. Tulipa säästettyä "kotimatkalla" Dubliniin pitkä penni ja suosittelen sitä myös ehdottomasti muillekin reissaajille!

P.S. Huomasin taas, että Blogger saattaa tuhrata näitä mun kuviani. Jos ne näyttää epäselviltä, niin kannattaa klikkailla niitä isommiksi. Olen myös huomannut, että tää mun reissuläppäri näyttää osan kuvista vähän huonolaatuisina, mikä on tosi möö, ja mikä vähän häiritsee kuvia käsitellessä. Ei oikein voi koskaan olla varma, minkälaatusia ne blogiin päätyvät kuvat sitten lopulta ovat. No, koetetaan kestää!

16. toukokuuta 2017

Treffit Atlantin kanssa

Mä olen rakastunut. Mereen. Mutta en mihin tahansa mereen. En siihen matalaan, turkoosinsiniseen altaaseen valkoisen hiekkarannan äärellä. En aallonmurtajien suojaamaan tyyneen satamaan. En suljettuun, pieneen sisämereen, jonka toiselta rannalta voi nähdä vastarannan.

Olen rakastunut vapaana raivoavaan aavaan mereen, jonka valkoisena vaahtoavat aallonharjat hakkaavat rosoisia rantakallioita kohisten, ja pidättelemättömään tuuleen, joka tuo synkkänä vellovalta ulapalta kolean, suolaisen tuoksun. Korvissa ujeltavan tuulen takaa kuuluvaan lokkien ja rantatörmien lintujen kirkkaisiin ja korkeisiin huutoihin. Utuiseen, äärettömään horisonttiin, jossa meri ja taivas sulautuvat toisiinsa. Sen loputtomuuteen, vapauteen ja ihmisen voimattomuuteen sen rinnalla.


Tänään oli merkittävä hetki mun ja meren suhteessa. Tunnustin lopulta sille rakkauteni, hiljaa mielessäni, kun katselin sumuiselle Atlantille ja kuuntelin sen alapuolellani jylläävää voimaa. Olen jo pitkään rakentanut tätä vakavaa suhdetta meren kanssa, mutta en oikein ole ymmärtänyt sitä. Vuoret ovat olleet aina suurin rakastajani; niiden näkeminen on joka kerta saanut mun sydämen sykähtämään aivan erityisellä, unohtumattomalla, lähes vangitsevalla tavalla. Nyt myönnän viimein, että meri, se yllä kuvailemani, tekee sen aivan saman. Sen tuoksu, äänet, voima ja valtavuus ja niiden tuoma vapauden tunne on aivan sanoinkuvailematon. 

Tänään olin hetken aavan, utuisen ja synkänsinisen Atlantin kanssa kaksin. Ympärillä parveili kymmeniä, ellei jopa satoja turisteja, mutta silti oli vain minä ja se. Olisin voinut hymyillä sille koko loppupäivän. Se tuntui jotenkin niin täydelliseltä. Aivan kuin olisin hetkeksi irronnut koko tästä maailmasta.

CLIFFS OF MOHER


Irlannin länsirannikon houkuttelevin nähtävyys Cliffs of Moher on aivan käsittämätön paikka, jonne pääsee täältä Galwaysta sataa eri keinoa käyttäen. Itse varasin ihan tavan bussin Bus Éireannilta, vaikka tarjolla olisi ollut vaikka minkä sortin matkanjärjestäjää. Bussimatka maksoi 10e per suunta ja kesti pari tuntia. 

Maisemareitti Wild Atlantic Way itsessään Galwaysta Cliffs of Moherille oli aivan mielettömän kaunis ja sykähdyttävä sen kiemurrellessa kumpuilevien Irlannin nummien ja sitten lopulta aivan rannikkoa pitkin muoleskellen kohti etelää. Silloin harmitti ihan kamalasti, ettei ollut alla omaa autoa. Upeita maisemia oli tarjolla joka mutkan takana ja jopa muutama linna, jotka erityisesti herättivät mielenkiintoni. Olisin kai vieläkin matkalla, jos olisin vuokra-autolla ollut liikenteessä. Seisoisin jossain rantakivikossa tai kiviaitaisen ponilaitumen reunalla kameroineni.






Mutta voi Moher sentään. Huolimatta siitä järkyttävästä turistiryysiksestä olin välittömästi myyty. Maleksin rantakallioilla kiemurtelevaa polkua pitkin eteenpäin ja jäin välillä pelkästään tuijottamaan näkemääni. Merta ja sitä valtavien, korkeimmalta kohdaltaan yli 200 metriä korkeiden seinämien pystysuoraa pudotusta alas tyhjyyteen. Ihan reunalle en uskaltanut. Seinämät ovat kovan eroosiopaineen alla, joten maa saattaa yllättäen lähteä jalkojen alta vajoamaan kohti alapuolella levittäytyvää Atlanttia.









Niin... kaksin meren kanssa. Ei hassummat treffit ollenkaan. Nojailin betonilaatoista tehtyyn kaiteeseen ja hymyilin Atlantin valtamerelle ja tajusin viimein, miten paljon mä sitä rakastan. Ehkä joku olisi toivonut vähän aurinkoisempaa keliä tai vähän vähemmän tuulisempaa, mutta mulle se kaikki teki koko paikasta entistä dramaattisemman, ja siis todellakin vain hyvällä tavalla.

14. toukokuuta 2017

Beannachtaí ó Éirinn - tai jotain sinne päin! Terveisiä Irlannista!

Täällä minä nyt olen, Irlannissa. Tässä muutama ajatus vielä aluillaan olevasta reissusta. Minkälainen oli ensivaikutelma Dublinista? Mitä mun päässä ylipäänsä on liikkunut reissun alkumetreillä?


Asuin siis Dublinin Temple Bar -alueella Oliver St. John Gogartys Hostellissa. Pääsyy siihen, miksi tämmönen melkein kolmekymppinen muija valitsee majapaikakseen juuri hostellin, on puhtaasti budjetillinen. Kaksi yötä hostellissa, jolla on loistava sijainti, ja jonka hintaan sisältyy aamupala ja hyvä toimiva netti, maksoi vain nelisenkymppiä, kun hotellit huonommiltakin alueilta ilman aamupalaa olisivat olleet jo lähempänä kahta sataa. Toisaalta tuntuu hölmölle asua hostellissa, kun onhan tää kai vähän sellainen nuorten juttu enemmän. Toisaalta aamupalalla oli huomattavasti itseäni vanhempiakin vieraita, joten siihen nähden kai kuulun vielä junnuliigaan. Tämän hetkinen sijaintini on Galway ja kyllä - hostellissa loikelen myös täällä!


Onhan hostelliasumisessa omat epämukavuutensa, kun nukkuu yhdeksän itselle tuntemattoman ihmisen kanssa samassa huoneessa. Hankalinta hostelleissa lienee se, kun yrittää tehdä omia juttuaan ilman, että kukaan niistä suuremmin häiriintyisi. Toisaalta, jos haluaa päästä reissussa halvalla ja majoittua hostelliin, niin pitää olla valmis kestämään kämppisten aikataulut ja tavat. Itse olin eilen tapani mukaan jo puoli seitsemän aikaan hereillä, ja vaikka mä kuinka yritin vakuutella itselleni kaikkea tuota yllämainitsemaani, hieman anteeksipyytävästi hiiviskelin vessaan pesemään naamaani. Ettei kukaan nyt sitten heräisi mun kolisteluuni, puhumattakaan siitä järkyttävästä korvia vihlovasta kitinästä, joka lähti mun tavaralaatikosta, kun sitä veti pois sängyn alta... 

Tietysti on eri asia, jos tulee ympäripäissään kolmelta yöllä huoneeseen, räväyttää valot päälle ja alkaa hoilata kansanlauluja. Jonkinlainen maalaisjärki ja kunnioitus toisia asukkaita kohtaan pitää olla matkassa. Mutta jopa se voisi olla Gogartysissa pientä. Tuo oli muuten aika kiva ja viihtyisä hostelli, mutta sitä ehkä toivoisi, että alakerran pubi menisi vähän aikaisemmin kiinni kuin kello kaksi yöllä... ensimmäisenä yönä unet jäivät muutamaan hassuun tuntiin, kun kuuntelin pubista kantautuvaa irkkumusiikkia ja jenkkituristien järkyttävää känniörvellystä ja huutelua ikkunan alla. Että vaikka se onkin vissiin ainakin TripAdvisorin mukaan yksi parhaista Dublinin hostelleista, seinien äänieristyksissä olisi toivomisen varaa.

Mutta entä itse Dublin?



Dublin on irlantilainen (kappas!), vähän sellainen kuin olin odottanutkin sen olevan. Gogartys sijaitsee turistien valloittamalla Temple Bar -alueella Liffey-joen eteläpuolella. Tuolla irkkupubeja tönöttää vierivieressä toinen toistaan mitä peri-irlantilaisempia juomia ja ruokia tarjoten ja irkkumusiikki soi joka kulmalla, mikä tietysti hivelee Dubliniin saapuvan Irlanninnälkäisen turistin mieltä. 

Temple Bar onkin se alue, jonne turistit sitten todella rynnivät! Itse sain kokea sen karvaana todellisuutena eilen ensimmäisenä päivänäni. Aamulla astuessani kadulle oli hiljaista, lähes autiota. Vain muutama paikallinen selvästi oli matkalla töihin tai muihin arkisiin juttuihinsa. Palatessani iltapäivällä kotikadulleni en meinannut päästä etenemään väen paljouden vuoksi. Aivan kamala turistivyöry jyräsi mua vastaan kuin pahimpaan ruuhka-aikaan! Se harmitti, eikä pelkästään siksi, että vihaan tungosta, vaan siksi, että se herätti mielessäni erään kuuman kysymyksen: onko tuo osa kaupungista aitoa Irlantia nähnytkään?

Voin ehkä vastata itselleni: sehän on vain mielikuva, joka turisteille luodaan. Ei kai irlantilaiset nyt oikeasti kuuntele niin innoissaan omaa kansanmusiikkiaan? Eihän suomalaisetkaan tee mitään sellaista. Sitä en toki epäile, etteikö tuo olut maistuisi irlantilaiselle siinä missä suomalaisellekin, mutta muuten tuntuu jotenkin... kovin teennäiseltä. Meininki on tietysti hyvä, eikä se olekaan mikään ongelma, mutta jos haluaa nähdä todellisempaa irlantilaisuutta, niin kannattaa varmaan suunnata muuallekin kuin Temple Bariin.

Sen sijaan, jos ainoastaan hyvät mytkeet kiinnostaa, niin Temple Bar on mitä täydellisin paikka. Bileet alkavat yleensä jo iltapäivällä ja jatkuvat aamuyön puolelle. Live-esiintyjää on tarjolla joka baarissa. Usein soi muutakin kuin irlantilaista musiikkia, coveresiintyjiä on paljon. Turistit, pääasiallisesti jenkkiläiset, tanssivat, laulavat ja huutavat jo viiden aikaan illalla melko hyvissä pöröissä. Satuinpa paikalle eilen vessaan, kun siellä joku tyttö jo oksensi tuohon aikaan. Tiedä sitten, onko väliä viikonpäivällä. Ainakin tuo perjantai ja lauantai olivat aivan hulvattomia pubipäiviä!

Mitähän ne irlantilaiset oikein ajattelee meistä vierailijoista, jotka tulemme niiden maahan pääsääntöisesti juhlimaan kuin viimeistä päivää? Hmm.


Dublin on värikäs. Hyvänen aika, että se onkin värikäs! Usein liiallinen värien iloittelu kaupunkikuvassa tekee tunnelmasta liian levottoman ja sekavan, mutta tänne se jotenkin sopii. Arkkitehtuuri vaatii värejä käyttöönsä. Värikkäintä lienee juuri tuolla Temple Barissa, mutta värisokea jäisi paljosta paitsi myös muualla kaupungissa. Tietysti Dublinistakin löytyy sitä rotupuhdasta betonihelvettiä, kun tarpeeksi kaduilla koluaa, mutta kun on katsomatta siihen suuntaan, näkee ihania, kirkkailla väreillä maalattuja rakennuksia ja niiden upeita pieniä yksityiskohtia, joita on vaan pakko jäädä ihastelemaan. Lisäksi sieltä löytää Irlannin historiallekin tärkeää keskiaikaisuutta mm. Dublinin linnasta.



"Vääränpuoleiseen" liikenteeseen en ole oikeastaan pahemmin kiinnittänyt huomiota. Toki se on kummallista, mutta ei silmiinpistävää. Valottomissa risteyksissä tosin aiheuttaa pientä hankaluutta, kun en osaa katsoa oikeaan suuntaan. Dublinissa osassa tienylityspaikkoja onneksi lukee kadussa suurin kirjaimin, että mihin suuntaan pitää kuikuilla, jotta ei nyt aivan täysin kävele ensimmäisen auton alle. 

Iiri on mun mielestä kamalan nätin näköinen kieli. Tiedättekö, eihän sitä lausuta sillä tavalla, miten se kirjotetaan (kuka niitä kaikkia kirjaimia edes tunnistaa...), mutta kirjoitettuna se muistuttaa lähinnä jonkinlaista haltiakieltä. Puhuttuna ja kuunneltuna taianomaisuus saattaa sitten kadota... Irlannissa kaikki on "iirinnetty". Ei ole tienviittaa, jossa ei paikannimeä olisi myös kirjoitettu iiriksi. Se oli vähän yllättävää, vaikka onhan se saanut virallisen kielen statuksen vuodesta 2007 lähtien. Täällä sitä puhuu n. 30 000 ihmistä, mutta lienee paljon seutuja, joiden iirinkielistä väestöä ei ole onnistuttu saamaan laskuihin mukaan. Silti tuntuu hassulle. Kuinka moni vastaantulija osaisi puhua sitä, jos kysyisi? Vähemmistöhän se selvästi kuitenkin on. Sen ihanan Irlannin englannin rinnalla. Siitä muuten ei saa joka kerta välttämättä MITÄÄN selvää. Se on melko sympaattisen kuulosta. Mua alkaa aina hymyilyttää, ellei jopa vähän naurattaa, kun kuulen jonkun puhuvan sitä. Se on niin söpöä!



Parasta Irlannissa on tällä hetkellä kuitenkin kukkaan puhkeamaisillaan oleva kesä. Itse asiassa tuo ilmaisu on hieman väärä, sillä kesä taitaa oikeasti jo olla täällä. Puistot ovat mahdottoman vihreitä, sellaisia kevään heleän vihreitä, ja värikkäitä nekin. Tällaista onkin odottanut Suomen tylsän talven ja naurettavan pitkän kevään jälkeen. Ilma on lämmin, ~ 14 astetta ja aurinko yrittää paistaa ajelehtivien sadepilvien lomasta silloin tällöin.

Mulla on aika kiva fiilis nyt. Lisää kuvia ja tunnelmia Irlannista taas, kun reissumiseltani kerkiän!

4. toukokuuta 2017

Bergamo ja inspiraatio

Vappuaattona valkoinen näkymä ikkunasta oli niin huvittava, että sain siitä inspiraatiota kirjoittaa teille jouluisesta Bergamosta, jossa kävin vuonna 2015. Sinänsä näillä kahdella asialla ei ole mitään muuta tekemistä keskenään kuin se, että Bergamossa joulu kolkutteli tuolloin ovelle ja nyt vappuaattona maassa oli yhtä paljon lunta kuin voisi Suomessa jouluisin toivoa olevan. Lisäksi mulla ei ole tuolta viikon mittaiselta visiitiltä muuta settiä täällä blogissa kuin väsynyt olen-päässyt-perille-tervehdys, kuvakavalkadi Bergamon upeasta hautausmaasta ja tarinaa vastoinkäymisten kotimatkasta.


Reissun tarkoituksenahan oli etsiä puhtaasti inspiraatiota mun kirjaprojektiin. Uskon edelleen, että kyseessä oli jonkin suuremman voiman johdatusta, kun päädyimme kesän 2015 reilillä Bergamoon, vaikka vahingossa menimmekin ensin Milanoon. Sen lisäksi, että Bergamon Citta Alta oli heti lunastanut paikkansa mun kirjan eräänä tapahtumapaikkana, yllätyin tuolla joulukuisella vierailullani entistä enemmän saamastani johdatuksesta. Kun tajusin, että vanhan kaupungin linna oli nimeltään vain puhtaasti italialaisittain "La Rocca" (= linnoitus), ja että tästä täysin tietämättömänä olin aikoja sitten nimennyt yhden omista kaupunginosistani Roccaaksi, olin varma, että sillä kaikella on jokin suuri tarkoitus! Kirjan kannalta matka olikin erittäin tuottoisa, sillä kirjoitin viikossa abouttia 17 sivua vanhan kaupungin kahviloissa istuskellen.

Bergamossa joulukuussa 2015 yhteen nivoutui kolme itselleni hyvin rakasta asiaa: matkustaminen, kirjoittaminen ja joulu.


Ylhäällä kuva, jonka otin hotellihuoneeni ikkunasta. Up Town B&B oli aivan loistava majapaikka, vaikka jouduinkin taistelemaan naapurihuoneen asukkaan kanssa siitä, mikä olisi sopiva lämpötila kämpässä. Minä halusin lämpimämpää, mutta naapuri tykkäs turhan viileästä. Vuoron perään käytiin säätämässä ilmastointinappulaa käytävässä 😄

Up Town B&B:n sijainti oli aivan loistava. Se sijaitsee vanhan kaupungin laitamilla Piazza Mercato Delle Scarpella aivan vastapäätä Bergamon Funicolarea, eli "uudesta kaupungista" ylös vanhaan kaupunkiin kulkevaa hissiä. Hissi on ihan kätevä, jos mukana on esim. painava matkalaukku, mutta kävelymatka ylös Citta Altaan ei ole mahdoton. Viale Vittorio Emanuelea pitkin nousu on pitkä, mutta loiva ja matkan varrella näkee sellaista asuinrakennusten arkkitehtuuria, jollaisesta minä mahdottomasti tykkään. Vanhaan kaupunkiin pääsee myös muita reittejä kivoja reittejä, mm. nousemalla Via Sant'Alessandron kivisiltaa pitkin Porta San Giacomolle.

Up Town B&B on ehdottomasti yksi mukavimmista majapaikoista, joissa olen yöpynyt. Harmi, ettei se ehtinyt mun TOP5 -majapaikkalistalleni. Sisäänkäynti on ovelasti sisäpihalle piilotettu ja vasta kun tajuaa nousta portaat ja lukea ovisummereiden tekstejä, sen löytää. Itsekin haahuilin aukiolla tovin ennen kuin bongasin edes mitään sisäpihaa. Huoneen hintaan sisältyi aamupala, jonka paikan omistaja, rastapäinen Jesus joka aamu omin pikku kätösin mulle pyöräytti. Itse sain valita kellonajan, jolloin halusin syödä, ja halusinko nauttia mannermaisen, amerikkalaisen, italialaisen vai venezuelalaisen aamupalan. Ensimmäisenä aamuna valitsin venezuelalaisen aamupalan (Jesus oli siis puoliksi venezuelalainen) ja olin saman tien aivan myyty. Sen mä söin jokaisena aamuna.

Toki sesonki oli varmasti jouluksi hieman hiljentynyt ja majapaikassa oli tosiaan vain yksi muu asukas mun lisäkseni, joten Jesuksella oli varaa kysellä vieraittensa mieltymyksiä aamupalan kellonajan suhteen. En usko, että ruuhkaisina kesäkuukausina se olisi mahdollista...

Kävin Jesuksen ja tämän tyttöystävän kanssa ensimmäisenä iltana juomassa parit drinksut läheisessä irkkupubissa. Meillä oli ilmeisesti hauskaa, koska seuraavana aamuna Jesus kokkasi vähän krapulaisen näköisenä ja minä nieleskelin ruokaa aivan yhtä krapulaisena. Saatiin kyllä revittyä siitä lopulta huumoria.



Bergamon kapeat, jouluiset mukulakivikadut. Sinänsä tuntui hassulta nähdä kaikki ne joulukoristeet, jotka vanhaa ja uutta Bergamoa koristivat, sillä ne olivat niin suuressa ristiriidassa sään ja maiseman kanssa. Siihen keskelle kun lykättiin alakaupungin joulumarkkinat (muistuttivat vähän Tampereen joulutoria), niin johan tuntui oudolta.

Tietysti Pohjois-Italiassa kasvaa Välimeren ilmaston nahkealehtisiä, palmumaisia kasveja, jotka eivät sopineet joulukoristeisiin sitten yhtään, mutta ne lehtipuut, jotka muistuttivat enemmänkin Keski-Euroopan ilmastosta, olivat kauniisti kellastuneet - aivan kuin olisi ollut vasta syksy ja ruska. Tuntui myös omituiselta, että aurinko laski "myöhään", kun Suomessa on siihen aikaan pimeää ympäri vuorokauden.

Öisin lämpötilat laskivat lähelle nollaa, mutta päivisin mittarit kohosivat n. 10 asteeseen. Itsekin eräänä päivänä istuin kahvilan terassilla ulkona ja paistattelin takissani lämmittävää aurinkoa. Se oli kyllä huono idea, koska puluilla oli jonkinlainen tarve syöksähdellä ympäriinsä ja naapuripöydästä ne kaatoivat ohi lehahtaessaan erään naisen valkoviinilasin. Olin surullinen naisen puolesta.

Joka tapauksessa, Bergamo on miellyttävä reissukohde joulukuussakin, jos ei kavahda pohjoisitalialaisen sään huomaamatonta koleutta. Kadut ovat hiljentyneet suurilta turistimassoilta, ravintolassa saa istuskella ihan rauhassa, majapaikkojen hinnatkin ovat hieman laskeneet ja kaikesta tästä huolimatta maisemat, nähtävyydet ja vanhan kaupungin ajanhenki pysyvät yhtä kiehtovina. Vertauksena tälle koko postaukselle meidän interrailin stoppi Bergamossa kesäaikaan toukokuussa 2015.







La Roccasta, eli vanhan kaupungin linnoituksesta on kivoja näköaloja niin Alppien esiasteille pohjoiseen ja yli Bergamon uuden että vanhan kaupungin ja tätä kaikkea ympäröivien kylien.





Citta Alta korkealla kaupungin yläpuolella.






Castello di San Vigilio on sopivan kävelymatkan päässä vanhan kaupungin länsipuolelta Porta Sant'Alessandrolta. Vanhaan, osittain jo luonnon valtaamaan linnaan korkealle mäelle pääsee myös omalla funicolarellaan, jonka pysäkki on länsiportin ulkopuolella. Minä itse päätin reippailla mäen ylös. Hyväkuntoiselle se ei varmasti tuota mitään ongelmia. Itse pysähtelin perustellusti vähän väliä hengähtämään ja ottamaan valokuvia. Itse linna on ehkä hieman mitäänsanomaton (ja tuolloin siellä tehtiin myös kunnostustöitä, joten sekin hieman latisti tunnelmaa), mutta näköalat ovat kuitenkin näkemisen arvoiset, joten niille kannattaa antaa oma aikansa.

Bergamon Citta Alta on juurtunut sen uskomattoman kiehtovuuden ja ajanhengen vuoksi suurena inspiraation lähteenä mun sydämeen ja se elää jatkuvasti mun kirjan sivuilla. Aikaisemmin Bergamoon pääsi suoraan Ryanairilla täältä Tampereelta vain muutamalla hassulla kympillä, mutta sittemmin Ryanair lopetti suurimman osan liikennöinnistään Tampereelta käsin. Itse matkustin Bergamoon Milanon kautta, mutta ei sekään ollut paha. Milanosta pääsee junalla Bergamoon vaivattomasti ja nopeasti (jollei siis raiteilla ole tapahtunut jonkinsortin onnettomuutta, joka katkaisee kaikki liikenneyhteydet...). Suosittelen tätä keskiaikaista kaupunkia ihan kaikille, jotka janoavat kapeita mukulakivikatuja, pieniä, uniikkeja putiikkeja, vanhoja, tyylikkäällä tavalla rapautuneitakin rakennuksia ja aitoja tuulahduksia historian sivuilta.

Luetuimmat

Arkisto