Kulttuurin ja akkujen lataamista Atlas Kasbahissa

En halunnut matkustaa Marokkoon pelkästään siksi, että se olisi täyttänyt viime aikoina yhä voimakkaammaksi kasvaneen haaveen yöpyä autiomaassa. Matkailuni on viime vuosina kohdistunut ns. turvallisiin länsimaihin, joissa kulttuuri ei ole juurikaan eronnut suomalaisesta (tai tietysti on, mutta karkeassa Eurooppa vs. Afrikka -asetelmassa ei oikeastaan). Kanadassa saatoin toki kärsiä eräänlaisesta kulttuurishokista tästä huolimatta, mutta kyseessä olivatkin ihan toisenlaiset lähtökohdat: mun piti sopeutua asumaan vieraassa maassa ja se on ihan eri juttu kuin heittääntyä viikoksi tai pariksi seikkailun vietäväksi. Marokon matkan tarkoitus oli siis myös astua hieman isompi askel sen kuuluisan mukavuusalueen rajalta kohti tuntematonta ja kohdata aivan uudenlainen, pohjoisafrikkalainen elämäntyyli. Marokko tuntui turvalliselta ottaa tuo askel. Se on niin mukavan lähellä tuttuja eurooppalaisia huudeja ja silti niin kovin kaukana... Siitä on aivan liian kauan aikaa, kun olen viimeksi sukeltanut täysin omastani poikkeavaan kulttuuriin ja siitä syntynyttä kauhun ja ihastuksen yhteisfiilistä on ollut ihan järjetön ikävä. Lisäksi Marokon on kehuttu olevan yksi helpoimmista maista vierailla siellä Saharan autiomaassa, joka oli siis meidänkin retken the ultimate goal. 

Laskeutuminen marokkolaiseen kulttuuriin alkoi kevyesti ja varovasti tunnustellen, vaikkakin heti ensimmäisenä Agadirin Al Massiran lentokentällä meidän kouraan työnnettiin koronaviruslomake, jossa tiedusteltiin meidän viime aikaisista matkoista Kiinaan ja oleskelusta koronavirustartuntaa hoitavissa sairaaloissa. Tätä ei siis tapahtunut Helsingissä paluumatkalla. Ihan ymmärrettävää, joskin  juuri sillä hetkellä vähän ärsyttävää reissujalan ollessa ääriasennossaan, että heikomman terveydenhuollon maassa nämä asiat halutaan pitää tiukasti kontrollissa. Toisaalta mietin, kuinka helppoa siihen lomakkeeseen olisi voinut vain valehdella, jos jotain valehdeltavaa olisi ollut... myöhemmin aivastin muutaman kerran hotellissa ja pohdin, miten tässä maailman tilanteessa ketä tahansa nuhaiselta vaikuttavaa reissailijaa katsottaisiin hieman epäillen. Omat aivastukseni olivat vain yksittäisiä, kenties lentokoneen ilmastoinnin laukaisemia, mutta en silti voinut olla näkemättä sieluni silmin tilannetta, jossa valkoisiin suojapukuihin varustautuneet miehet tulisivat noutamaan mut johonkin karanteeniin. 

Loikoilimme Atlas Kasbah Ecolodgessa kaksi ensimmäistä reissupäivää. Siinä oli koronavirukset äkkiä työnnetty ajatusten taka-alalle, kun kevätaurinko paistoi normaalia kuumemmin, mutta ei tukahduttavasti kuten olin pelännyt. Aurinkotuolissa maatessa tuli melkein kylmä, jos oli valinnut varjoisan paikan, vaikka elohopeat mittarissa nousivat helposti yli Suomen hellelukemien. 

Atlas Kasbah, parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä lentokentältä ja Agadirin keskustasta olikin täydellinen paikka aloittaa loma, nollata vähän reissuinnostuksen kierroksia ja tutustua siihen uuteen kulttuuriin, jota olin lähtenyt etsimään. Kiellän kärsineeni mistään valtavasta kulttuurishokista, vaikka en voinutkaan mitään niille väkisin esiin puskeville ahdistuksen tunteille, kun kuuntelin matkalla hotellille meidän kuskin omituisia juttuja ja katselin ikkunasta ohitse vilisevää Agadirin laitakaupunkia, jonka ei olisi kaikessa roskaisuudessaan ja ankeudessaan uskonut kuuluvan osaksi suosittua rantalomakohdetta... 

Se meidän kuski oli oikeasti aika ahdistava tyyppi eikä luonut aluksi kovin hyvää kuvaa paikallisista ihmisistä. Hän vähän kuin syytti meitä (rivien välistä) omasta kiireestään (meidän lento oli kymmenen minuuttia myöhässä, extra-aikaa kului koronaviruslomakkeen täyttämiseen ja sitten vielä ne sadat muut matkantekijät, jotka jonottivat passintarkastukseen... kyllähän siinä nyt aikaa toki vierähti!), sillä oli luvannut kuskata useampia asiakkaita lentokentältä majapaikkoihinsa ja meille oli meidän hotellista varattu yksityiskyyti, V.I.P., kuten mies useasti jaksoi naljaillen mainita ja nauraa katkeruudelta haiskahtavaa nauruaan. Sekin oli miehestä jotenkin hauskaa (?), kun käännyimme kukkuloille johtavalle tielle ja hän totesi: "Welcome to Pakistan.". Me ei ukkelin kanssa ihan tajuttu vitsin ydintä, hymyiltiin vaan kiusaantuneen kohteliaasti...

Takapihan patio, jossa mm. nautiskelimme aamupalaa ja muita päivän menuja

Atlas Kasbah ja siellä kohtaamamme ystävällisyys lämpimine tervetulotoivotuksineen ja basilikateetarjoiluineen kuitenkin tuuletti ahdistuksen pois. Paikka tuntui heti paratiisilta, vaikka iltapäivä olikin kietoutunut hentoon pilviverhoon eikä aurinko sinä iltana enää kunnolla lämmittänyt. Aluksi epäilin, minkälaista olisi majoittua maaseudulle kauaksi kaupungin tarjoamista palveluista; kuinka vankilalta se tuntuisi? Atlas Kasbahin bongasin Lonely Planetista sen jälkeen, kun olin opiskellut Agadiria kaikista opuksista ja muista matkablogeista ja päätynyt siihen, ettei Agadirilla olisi juuri mitään tarjottavaa meille. Ukkeli kuitenkin halusi vähän löhöilyä, joten se sai tehdä sen nyt turisteilla päällystetyn biitsin sijaan meidän omalla uima-altaalla. Atlas Kasbahissa on vain 12 huonetta, joten mitään ruuhkaa siellä ei todellakaan ollut ja se oli ihan parasta kaikessa!

Meidän makuuhuone

Majatalo on voittanut useita kestävän kehityksen ja matkailun palkintoja, joista merkittävin lienee vuonna 2015 Lontoossa voitettu Responsible Tourism -palkinto. Majatalon pääperiaatteisiin kuuluu ympäristö- ja ilmastovaikutusten vähentäminen, ja luonnollisuuden vaalimisen voi aistia, kun vaeltelee puutarhassa kasvimaan ja sitruspuiden lomassa mehiläisten surinaa ja pikkulintujen sirkutusta kuunnellen. Huoneen "ohjelehtinen" neuvoo, miten säästää esimerkiksi vettä ja sähköä vierailun aikana. Ruoka on marokkolaista ja öljyjä, jogurtteja, voita ja vuohenjuustoa myöten homemade ja ainekset tulevat mistäpä muualta kuin sieltä omasta puutarhasta tai lähipaimenen vuohilaumasta. Lounaalla on tarjolla pelkästään kasvisvaihtoehtoja eikä alkoholia ollut listalla lainkaan (pari kertaa ukkeli sanoi altaalla ollessamme, että vitsi, kun kylmä kalja tekis hyvää, mutta sen enempää ei asiaa tullut edes ajateltua). Eteisestä voi napata mukaansa joogamaton ja lähteä tervehtimään aurinkoa takapihan patiolle. Vain muutamassa keskeisessä oleskeluhuoneessa toimii wifi. Täällä on siis myös mahdollisuus vierottaa itseään älylaitteesta. En sano, että se olisi  omalla kohdallani onnistunut täydellisesti, mutta melko hyvin kuitenkin! 

Molemmat yöni Atlas Kasbahissa nukuin aika huonosti. Voi olla, että jossain alitajunnassa mulla oli sittenkin isompi kulttuurishokki kuin haluan myöntää. Toisaalta uneen vaikutti molempina öinä alkuillasta iskevä armoton olkapään särky (ei uusi vaiva, mutta ilmaantuu usein juuri silloin, kun ei pitäisi missään nimessä). Lisäksi minua hieman jännitti, kestääkö vatsani marokkolaisen bakteerikannan tuosta noin vaan ilman epämiellyttäviä "pakko-päästä-vessaan" -tilanteita. Odottelin, milloin vihollinen saapuu porteille, kuten ukkelini keksi asian ilmaista, ja mille me jostain syystä kauheasti naurettiin. Näistä kolmesta syntyi luultavasti sellainen yhdistelmä, joka sitten verotti unta noina öinä, vaikka muuten puitteet olivatkin kunnossa eikä tarvinnut pelätä nurkissa vilistäviä rottia tai palella tai mitään. Eikä niitä vatsanväänteitäkään lopulta näkynyt mailla eikä halmeilla, vaikka olin täysin unohtanut kaikki varotoimet, kuten Precosan noutamisen apteekista. Käsidesiä meillä oli, mutta ei sitäkään aina muistettu levitellä ennen ruokailua, kun kaikki näytti niin herkulliselta...

Marokon värit ja kuviot pääsivät oikeuksiinsa oleskelehuoneessa, jonka nimesimme siellä toimivan wifin perusteella "internethuoneeksi"

En heti tajunnut, että Atlasvuoristo olisi jotain aivan muuta kuin tämä altaalta avautuva maisema lähikukkuloille.

Kaikki se terveelliseen ja puhtaaseen elämäntapaan viittaava toiminta yrttiteineen ja spahoitoineen yhdessä paikan syrjäisyyden ja rauhallisuuden kanssa sai olon tuntumaan heti terveelliseltä ja hyvinvoivalta. Olin varma, että laihduin ihan hetkessä ainakin kymmenen kiloa ja kaikki rasva verisuonistani katosi kuin tuhka tuuleen. Monen mielestä voi kuulostaa tosi (liian) hipiltä paikalta ja itsekin sitä mielessäni välillä hymyillen pohdiskelin, mutta poiketessaan tällä tavalla kaikista aikaisemmista majapaikoistani, Atlas Kasbah on ollut yksi rentouttavimmista paikoista, joissa olen yöpynyt (vaikka se unenlaatu ei sitten loppupeleissä priimaa ollutkaan). Hintava se oli tietysti verrattuna Marokon hintatasoon: kaksi yötä edullisimmassa huoneessa maksoi n. 2500 dirhamia eli n. 250 euroa ilman ruokailuja.

Maaseudulla oli ihanan hiljaista, jos ei huomioinut läheisiltä kukkuloilta kantautuvaa lammas- ja vuohipaimenten huutelua, jossain jatkuvalla syötöllä kiekuvaa kukkoa, pimeän tullen pensaikossa sirittäviä pikkuotuksia tai lähikylästä viidesti päivässä kantautuvaa rukouskutsua. Ne äänet jotenkin vain sulautuivat siihen maisemaan niin täydellisesti, ettei niitä osannut edes huomioida. Tai, jos huomioi, ne eivät ainakaan häirinneet sitä uima-altaalla lekottelua.

Vaikea taas kuvitella itseni möllimään johonkin altaalle. Muutaman kerran onnistuin rentoutumaan aurinkotuolissa sen verran, että todellisuus alkoi kadota johonkin unen ja valveen rajamaille, mutta muuten mun oleskelu altaalla oli sellaista taukoamatonta, levotonta liikehdintää: milloin vaihdoin asentoa, milloin nousin ylös, milloin kävin katselemassa muurin ylitse avautuvaa, kuumuudessa värisevää maisemaa (siinäkään en voinut olla kovin pitkään, kun sitten tuli liian kuuma), milloin seurailin, mitä muut hotellin asukkaat puuhailivat, milloin vain haahuilin altaan ympärillä, kun en muutakaan keksinyt. Not my thing for sure! Olisipa ollut kirja mukana, niin olisin viihtynyt paremmin aloillani.

Mutta se kaikki, levotonkin harhailu pitkin majapaikan vehreitä tiluksia ja ne pari hyvää hetkeä, joina onnistuin rauhoittumaan paikalleni uima-altaan sinen äärelle, kävivät sellaisesta akkujen ja kulttuurin lataamisesta, jonka voimalla sitten reissattiin seuraavan viiden päivän aikana n. 1500 kilometriä ympäri eteläistä Marokkoa ja syvennyttiin lisää pohjoisafrikkalaisiin makuihin, hajuihin ja ääniin. Ennen tätä tomuista matkaa kävin kuitenkin kokeilemassa Atlas Kasbahin span: seikkailun- ja kokemuksenhaluisena en tietenkään voinut jättää perinteistä, marokkolaista hammamsaunaa ja -kylpyä testaamatta. 

Se olikin sitten sellainen kokemus, että se ansaitsee ihan oman stoorinsa!

Minun Marokkoni

Ennen matkaa, ja jopa vielä automatkalla lentokentälle, luin muutamia pettymyksen sävyttämiä mielipide- ja blogikirjoituksia Marokosta matkakohteena. Aluksi ne lietsoivat itsessäni syviä epäilyksiä ja pelkoa siitä, että meidänkin matkamme olisi yksi pelkkä totaalinen epäonnistuminen: meidätkin ryöstettäisiin ja meitäkin huijattaisiin ja meidänkin perään huudeltaisiin ties mitä rivouksia vain, koska emme ostaisi kadunmieheltä hänen tuputtamaansa krääsää. Helsinki-Vantaalle päästyämme nämä ikävät ajatukset olivat kuitenkin jo täysin unohtuneet. Minulla oli syyni haluta juuri Marokkoon ja tämä päämäärä loisti mielessäni kirkkaana peittäen alleen kaiken muun.  

"Morocco is a gateway to Africa, and a country of dizzying diversity. Here you'll find epic mountain ranges, ancient cities, sweeping deserts - and warm hospitality."

Näin sanoo Marokon Lonely Planet -opas, ja tiedättekö? Se on ihan oikeassa. Tuota kaikkea oli meidän viikon mittainen arjen pakomatka Marokkoon. Ennen matkaa rakentuneista korkeista odotuksista huolimatta tämä koillisen Afrikan valtio onnistui viemään jalat alta - ja sataprosenttisen positiivisella tavalla (vaikka kyllä siellä pari rumaa sanaa saattoi meidänkin perään lennähtää ignorattuamme kaupusteluyritykset)! 

Tarinoita Marokosta on takataskussa nyt riittämiin. Haluaisin kirjoittaa niistä kaikista just nyt heti, mutta koska reissun takia jäin opinnoissa ja lopputyön kirjoittamisessa hieman jälkeen, mun täytynee priorisoida tätä valtavaa työmäärää. Mua ei tosin haittaa yhtään paneutua tällä viikolla opintoihin, sillä olen juuri nyt ihan julmetun täynnä energiaa. Aurinko paistaa, kevät tulee, kurssit ovat mielenkiintoisia ja Marokko oli ihana ja pelasti koko tämän loputtomalta tuntuvan lopputalven. Pienelle Marokkoteaserille löytyy kuitenkin aina aikaa luentodiojen selaamisen lomassa. Tässä pieni aakkoskatsaus viime viikkoon ja siihen, miten matka meni ja minkälaisena Marokko meille näyttäytyi.

Atlasvuoret. Tiesin, että Marokossa on vuoria, mutta olin ennen matkaa niin keskittynyt Saharaan ja hiekkadyyneihin, että unohdin kokonaan ottaa selvää vuorista. Siellä ne kuitenkin ovat, kauniit ja rosoiset, jopa omintakeiset Atlasvuoret, joiden korkein kohta, Jebel Toubkalin huippu, yltää yli 4000 metriin. Ja kyllä, Atlasvuorillakin on täten lunta! Voitte uskoa, että kaltaiseni kaveri unohti hetkeksi dyynit ihan tyystin, kun ylitimme Atlasvuoret autolla kiemuraisia vuoristoteitä pitkin. 

Berberit ovat Pohjois-Afrikan kantaväestöä. Marokossa berberit ovat nykyisin selkeä vähemmistö, mutta kuitenkin yleiskuvasta voimakkaasti erottuva seikka, jota ei voi olla huomioimatta. Berbereitä tavataan enemmän, mitä idemmäksi tai maaseudulle Marokossa matkustaa. Berberin kieli on yksi maan virallisista kielistä arabian ja ranskan rinnalla. Me yövyimme berberileirissä Erg Chegagan leirissä lähellä Algerian rajaa.

CTM. Marokossa on todella helppo matkustaa julkisilla kulkuvälineillä. Joidenkin kaupunkien välillä kulkee ratayhteys, mutta sieltä, mistä se puuttuu, kulkee bussit ja yleensä vieläpä ihan kiitettävän usein päivän aikana. CTM on toinen marokkolaisista bussifirmoista, toinen on Supratours. Me hyödynsimme näitä molempia matkatessamme välejä Agadir-Marrakech, Marrakech-Essaouira ja Essaouira-Agadir. Supratours vei voiton ihan karvan verran CTM:stä ja vain siksi, että sen busseissa oli enemmän jalkatilaa. 

Dyynit. THE ULTIMATE REASON TO TRAVEL MOROCCO. Dyynien takiahan me Marokkoon päädyimme, minä etunenässä ja ukkeli matkaseurana ja turvana. Dyynit olivat meidän molempien mielestä lopulta kuitenkin todella huikaiseva kokemus, joka erosi kaikista aikaisemmista kokemuksistamme ihan satanolla! Siinä oli jotain taianomaista. Kun katseli dyynin huipulta ympärillä levittäytyvää Saharan hiekkamerta, jonka tuuli oli aikojen saatossa muotoonsa muovannut, saattoi tuntea uppoavansa syvälle tuohon maisemaan ja vain tuijottaa ja kunnioittaa sitä. 

Eläimet. Marokossa voi nähdä kaikenlaisia eläimiä, tosin vain vähemmistö niistä elää villinä luonnossa ja vielä suurempi vähemmistö elää elämäänsä onnellisesti tai lajityypillisesti. Eläinten kohtaaminen voi olla mielekästä, mutta useimmiten se aiheutti itsessäni vain pahaa mieltä. Kulkukissojen määrä kaupungeissa oli valtava, mutta koiria ei ollut kuin syrjäisemmissä maalaiskylissä satunnaisesti. Toreilla myytiin eläviä kanoja ja kilpikonnia ahtaisiin ämpäreihin tai häkkeihin sullouttuina. Siinä ainoassa lemmikkiliikkeessä, jonka näimme, yhteen pieneen häkkiin oli ahdettu kymmeniä papukaijoja. Aavikolla elelevät kamelit, dromedaarit ja aasit saivat liikuskella vapaasti, ainakin osa niistä, vaikka luonnonvaraisia eläimiä niistä ei ollut yksikään. Joillain yksilöillä etujalat oli sidottu 30 senttiä pitkällä narulla yhteen. Lampaat ja vuohet, joita oli ihan valtavasti joka paikassa, saivat kirmailla melko vapaasti laidunalueelta toiselle paimenensa johdolla.

Geologiset prosessit. Saattaa johtua, että kiinnitän näihin enemmän huomiota nyt, kun opiskelen alaa, mutta luultavasti kukaan Marokossa ei voi olla törmäämättä upeisiin vuoren poimutuksiin ja rapautumisen myötä syntyneisiin eriskummallisiin luonnonmuodostumiin. Olin ihastuksissani ja yritin parhaani mukaan taltioida niitä kameraani. 

Hammam on tähän asti yksi elämäni omituisimmista ja mielenkiintoisimmista kokemuksista. Hammam on perinteinen marokkolainen höyrysauna, jossa peseydytään erilaisia öljyjä ja kuorinta-aineita käyttäen. Kuulostaa ihanalta spa-hoidolta, tuntuu kidutukselta ja jälkeenpäin olo on ylipuhdas, mutta rentoutunut. Marokossa on koko liuta kylpylöitä, joissa on mahdollisuus kokea autenttinen hammamkylpy ja sen ohella muita virkistäviä spa-hoitoja. Hammamista on tulossa blogiin ihan oma postauksensa myöhemmin. 

Islam. 99% marokkolaisista on muslimeja, ja vaikka suosituissa turistikohteissa tällä ei matkailijalle juurikaan ole merkitystä, on mielestäni kohteliasta pitää mielessä muutama "maassa maan tavalla" -seikka. Islamilaisuus näkyy ja kuuluu katukuvassa, mutta matkailijalta ei vaadita esimerkiksi hiuksia peittävää huntua. Paikallistenkin konservatiivisuus vaihtelee: esimerkiksi toisinaan vastaan tulee naisia, joilla ei ole huntua lainkaan, toisinaan naisilta ei näy kuin silmät. Uskonnollisuuden ei siis pitäisi olla mikään kynnyskysymys hieman modernimpaan Marokkoon matkustettaessa. Huomasin, että kaupungeissa oltiin vapaamielisempiä kuin maaseudulla ja suuremmissa kaupungeissa vapaamielisempiä kuin pienemmissä kaupungeissa. Juurikin maaseudulla ja suurien kaupunkien medinoissa suositeltiin turisteillekin hieman konservatiivisempaa pukeutumista eli siis lähinnä olkapäät ja polvet peittävää vaatetusta. Itse en voinut mitään sille, että pohdin omaa pukeutumistani paljon, sillä en missään nimessä koskaan halua olla epäkunnioittava paikallisia ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. Esimerkiksi Marrakechin medinassa lähdimme ensimmäisenä iltana syömään ja olin pukenut päälleni musta topin, jossa rintamuksen peitti läpinäkyvä pitsi. Tunsin oloni todella törkeäksi, vaikka juurikin tuolla paikalliset ovat taatusti jo tottuneet mitä moukkamaisimmin käyttäytyviin turisteihin.

Kasbah on arabiaa ja tarkoittaa joko useista tai yhdestä rakennuksesta koostuvaa linnoitusta. Näitä on Marokko pullollaan, etenkin palmumetsän valtaamassa Drâa -laaksossa, joka on ollut muinaisten karavaanareiden kauppareitti. 

Liikenne. Suomen ulkoministeriön matkustustiedotteen mukaan suomalaiselle suurin riski ja vaaratekijä Marokossa on liikenne. Se pitää luultavasti paikkansa. Kaupungeissa kaduilla vallitsi jonkinlainen järjestys, vaikka en aina ihan ymmärtänytkään, miksi jokaisessa liikenneympyrässä toimittiin aina ihan eri tavalla kuin edellisessä: joskus väistettiin ja joskus jyrättiin täysiä muista välittämättä. Marokkolaisilla oli myös jonkinlainen outo tapa ajaa keskellä tietä, siis keskiviivan päällä, silloin, kun vastaantulijoita tai muita autoja ei ollut (ainakaan kovin lähellä). Joskus nelikaistaiselle tielle saattoi ruuhka-aikaan osua kuusi kulkuneuvoa rinnakkain. Olihan se aika kuumottavaa ja pani pohtimaan, ettei olisi itse ihan heti lähtenyt sinne sekaan sekoilemaan. Ei ollut myöskään tavatonta, että runsaasta moottoriliikenteestä huolimatta osa jalankulkijoista käveli muina miehinä keskellä kaistoja mistään välittämättä. Mietinkin, että siellä autoilijat ovat taatusti adaptoituneet paikalliseen liikennehärdelliin ja ovat paljon valveutuneempia huomioimaan kaiken mahdollisen autoa ajaessaan kuin tällainen siistiin ajotapaan ja liikenteeseen tottunut länkkäri. Toisaalta marokkolainen jalankulkija Suomessa voisi äkkiä löytää itsensä sairaalasta, sillä täällä autoilijat eivät ole tottuneet keskellä katua poukkoileviin ihmisiin. Joten summa summarum: Suomessa ja Marokossa (ja missä tahansa muualla, jossa liikenne on vähemmän organisoitua kuin täällä) saattaa olla erilainen liikennekulttuuri, mutta siellä osataan toista ja täällä toista. 

Medinoista kirjoitan teille vielä erikseen, mutta koska ne ovat niin oleellinen osa marokkolaista kaupunkikulttuuria, ne täytyy mainita myös tässä. Medinat ovat siis vanhoja kaupunkeja, joihin riad-isäntämme Alanin mukaan on tungettu köyhät pois pilaamasta uusien kaupunginosien ilmettä. En tiedä, onko näin todellisuudessa, mutta medinoista löytää ehkä kaikkein autenttisimmat marokkofiilikset. Soukit eli sokkeloiset torit, joihin on helppo ja joskus kannattavaakin eksyä, ovat tärkeä osa medinoiden elämää. Niistä löytyy ääntä, ihmisiä, kauppiaita, mopoja, tuoksuja, hajuja, krääsää, kissoja ja kerjäläisiä.

Nomadit ovat oleellinen osa marokkolaista kulttuuria, vaikka heihin ei törmääkään usein kuin vain aavikolla. Nomadit vaeltavat valtavien vuohi- ja lammaslaumojensa kanssa Atlasvuoriston itäpuolella, paikoissa, joissa tavallinen ihminen luultavasti kuolisi parissa päivässä omaan osaamattomuuteensa. Välillä he saapuvat tekemään lampaanvilla- ja vuohenmaitokauppaa pienien kaupunkien toreille. 

Oliivit. Ei ollut ravintolaa, jossa ei olisi saanut oliiveja alkupaloiksi pyytämättä. Marokosta löytyy paljon oliivilehtoja ja oliivit ovatkin yksi marokkolaisen maatalouden päätuotteista. 

Pataruuat ts. tajinet (taginet) ovat marokkolaisen keittiön kruunu. Se on hitaasti kypsytettyä lihaa, usein kanaa tai vuohta, ja kasviksia kuten perunaa, porkkanaa, paprikaa, munakoisoa... todella hyvää, etten sanoisi, vaikka nirso ruuan suhteen olenkin. Ylipäänsä marokkolainen keittiö oli maukas, miellyttävä ja kasvispainotteinen. 

Riadit. Riad on perinteinen marokkolainen asuinrakennus, joka on kunnostettu matkailukäyttöön. Niitä löytää pääasiallisesti medinoista. Niissä on yleensä vain muutamia huoneita, usein sisäpihalla uima-allas tai suihkulähde ja kaupungin kattojen ylitse antava kattoterassi. Ikkunoita ulkomaailmaan ei ole. Itse näinkin riadit eräänlaisina keitaina ja rauhan tyyssijoina levottomien, ahtaiden ja meluisien medinoiden keskellä. Todellisia kultakimpaleita ja parhaimmillaan puhdasta häämatkakamaa!

Sitrushedelmät ovat tärkeä osa Marokon maataloutta. Mikään ei ollutkaan niin ihanaa ja raikasta kuin aloittaa aamu tuoreella, hedelmämehua tirskuvalla mandariinilla. Tuoreita hedelmiä ylipäänsä oli tarjolla aina aamiaisella. 

Tee. Mitä olisi Marokko ilman teetä, tai tarkemmin sanottuna ilman minttuteetä? No ei mitään.  Minttutee eli berberiviski on perinteinen tapa muun muassa toivottaa vieraat tervetulleeksi. Se kaadetaan omintakaisella tavalla pieniin laseihin kauniista hopeakannuista ja tarjoillaan vaaleiden keksien kanssa. Meistä tuli aikamoisia teenkittaajia reissulla ja joinain päivinä, kun teetä ei jostain syystä juonut, tuntui vähän tyhjältä. Parhaimmillaan minttutee maistui voimakkaasti ihan vihreälle peppermint-purkalle!

Viini. En tiennyt ennen matkaa, että Marokko osoittautuisi niin mainioksi viinimaaksi. Mulla oli vain ajatus siitä, ettei alkoholia olisi kovin helposti saatavilla tällaisessa muslimimaassa. Viini on kuitenkin oliivien ja sitruksien ohella yksi maatalouden tärkeimmistä tuotteista. Marokkolainen viini olikin hyvää. Ihan pirukseen hyvää!

Yrtit. Erilaisia yrttejä käytettiin niin teen kuin ruokien maustamiseen. Minttuteen ohella ehkä parasta teetä oli rosmariinitee, jonka terveysvaikutuksiin kuuluu luonnollisen vastustuskyvyn lisääntyminen. Ensimmäisenä iltana nautittua rosmariiniteetä kiitänkin siis siitä, ettei mulla ilmennyt mitään vatsavaivoja ennen viimeisiä matkapäiviä...

Äänet. Marokon äänimaailma on kaikkea mahdollista. Se voi olla korvia raastavaa käärmeenlumoajamusiikkia torilla tai aavikon täydellistä hiljaisuutta. Se voi olla moskeijoista kajahtava rukouskutsu tai valtameren rauhoittava kohina aaltojen iskeytyessä rantakarikkoon. 

Öljyt. Argan-öljy lienee tunnetuin marokkolainen tuote maailmalla, mutta eipä tuo oliiviöljykään kovin kauas kakkoseksi jää, jos pohtii marokkolaista ruokakulttuuria. 

Tätä kaikkea oli Marokko pähkinäkuoressa. Se saattaa kuulostaa ahdistavalta ja levottomalta, mitä se todellisuudessa välillä ihan oikeasti olikin, mutta kaiken sen lisäksi se oli kiehtova ja mystinen maa, joka loisti monimuotoisuudellaan ja kirjavalla ja sekoittuneella kulttuurillaan. Voisin ihan helposti lähteä matkaan uudestaan, vaikka olenkin ruuan suhteen nirso ja ihmisvilinä ja -meteli ovat ehkä karmeinta mitä tiedän tässä maailmassa. 

Blogin kautta pääsee tätä sneakypeakya syventävämmälle nojatuolimatkalle Marokkoon tämän kevään aikana! Stay tuned!

Around Drumheller II: mitä eriskummallisimpia albertalaisia maisemia

Uskomatonta, että Drumhellerin kaltaisesta minimaalisesta asutuskeskuksesta löytyy niin paljon asiaa. Tämä on jo blogin neljäs postaus, joka käsittelee tuota omituista, kevään harmaudessa tönöttävää dinosaurusten ja muiden muinaisten otusten fossiileista pursuavaa kylää Kanadan Albertassa. Ehkä tässä taas punnitaan allekirjoittaneen omat henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet ja syyt ylipäänsä lähteä mihin tahansa matkaan. Drumhellerin näkemisen arvoiset maisemat eivät nimittäin rajoitu pelkästään Horse Thief Canyoniin, silmänkantamattomiin jatkuviin aavoihin peltoihin tai kylää ympäröivien maaperäkerrosten väriloistoon.

Todistetusti paikalla! Hoodoot.

Horseshoe Canyon on Horse Thief Canyonin sisar Drumhelleristä lounaaseen. Autolla sinne ajelee vartin verran. Toisin kuin hevosvarkaiden kanjonissa, hevosenkenkäkanjonissa laskeuduin alas asti ja ihmettelin hämmentävää maisemaa kanjonin pohjalta käsin. En voi kieltää, etteikö silmäni olisi hapuilleet myös aika paljon jalkoihin, sillä en voinut millään hyväksyä, etteivät harjaantumattomat silmäni erottaisi edes yhtä pientä fossiilin palasta ympäröivästä maasta, jossa jokainen muu bongailee niitä vähän väliä ja tuon tuosta. Etsintä oli, kuten siihenkin asti, tuloksetonta. Kevätlumien sulamisvesien eroosion paljastamat fossiilit jäivät jollekin toiselle onnekkaalle löydettäväksi. En kuitenkaan masentunut, ainakaan kovin paljon: aurinko paistoi ja kanjonin tyhjyydessä oli miellyttävää vain tallustella ja katsella ympärilleen.

Horseshoe Canyon

Todella kumma ilmestys Drumhellerissä on hoodoot. Sinne ajaa keskustasta autolla vartissa. Ympärillä kohoaa badlands ja Red Deer -joki kiemurtelee uomassaan harmaana. Hoodoista kirjoittelin jo vuosi sitten huhtikuussa, kun pohdiskelin eräänä iltana tuolla Drumhellerin motellihuoneessani, minkälainen reissaaja oikein olen. Mutta katsokaa nyt. Eihän nämä maisemat voi olla Maa-planeetalta!

080419: 

"Kävin tänään katsomassa Drumhellerin hoodoita. Ne ovat viimeisen jääkauden jälkeen kalkkikivestä erodoituneita "tötteröitä", joilla on leveä, yleensä rautapitoinen "hattu". Maantieteilijän ja geologian näkökulmasta paikka oli oikein mielenkiintoinen, mutta alue, jolla hoodoot seisoskelivat, oli aika pieni. Tavalliselta ihmiseltä olisikin mennyt alueen tutkimiseen kevyt kaksikymmenminuuttinen, enkä uskonut itseltänikään siihen kuluvan aikaa sen pidempään, mutta yhtäkkiä havahduin todellisuuteen ja tajusin möyrineeni siellä kanjonin rinteessä jo toista tuntia täydellistä konglomeraattia etsien...

... kyykistelin kivikoissa. Se "the" konglomeraatin etsintä ja siinä ohessa rinteiltä murtuneiden rautamöhkäleiden ja hiekkakivien ihastelu kävi vähän kuin meditaatiosta, johon olen täällä Kanadassa hurahtanut (meditointi on sittemmin jäänyt ja se vähän harmittaa, koska sillä oli ihan uskomaton vaikutus omaan suorituskykyyn niin opiskellessa kuin kirjoittamiseen, unen laadusta puhumattakaan!). Päivä oli vasta alussa, aurinko paistoi, ihmisiä oli tuskin missään, lähes täydellisen hiljaista. Ei kiire mihinkään. Täydellistä konglomeraattia ei koskaan löytynyt, mutta en kokenut lainkaan, että olisin tuhlannut aikaani. Maisemat olivat hienot; mikäs siinä ollessa, kun sai liikuntaakin samalla. Yhden kerran kiipesin rinnettä pitkin ylös ja tiesin jo kiivetessä, että laskeutuminen olisi hankalaa, mutta kiipesin silti."

Alkuperäinen juttu täällä.

Juuri ja juuri kykenen myöntämään, että Drumhellerissä tekemisen puute voi olla ihan todellinen vaiva, vaikka paikka onkin kyllästetty dinosauruksilla. Sormet ristissä ajelin hoodoilta viisi minuuttia etelään päin ja toivoin, että netissä mainittu historiallinen Atlaksen hiilikaivos olisi yleisölle avoin. Olin luultavasti kuitenkin liian aikaisin keväällä liikkeellä (huhtikuun alussa), sillä kaivos oli ja pysyi kiinni, vaikka kuinka seisoin kaivoksen pihalla ja tuijotin harmistuneena tuota elokuvalavastukselta muistuttavaa kyhäelmää. 

Atlaksen hiilikaivos

Drumhelleristä, tai tarkemmin sanottuna Rosedalen kylästä lähempää Drumhelleriä, löytyy myös riippusilta! Se ei ehkä huimaa päätä kuten Squamishin riippusilta vuoristossa, mutta on riippusilta kuitenkin ja siellä kannattaa piipahtaa, jos jo mainitsemani tekemisen puute iskee. Star Mine -riippusilta ylittää verkkaisesti virtaavan Red Deer -joen ja sen toisella puolella näkymä oli hetken aikaa kuin Marsista. 

Tähän loppuu toistaiseksi blogin Drumheller-rummutus. On ollut ilo jakaa kokemuksia tästä oudosta kylästä, joka ei ehkä ihan heti tule mieleen, jos suunnittelee matkaa Kanadaan. Kuinka moni on edes kuullut Drumhellerista? Kanadaa ajatellaan yleensä sen suurien kaupunkien ja Kalliovuorten kautta, mutta ei juuri koskaan maailman kuuluisimman paleontologian museon kautta. Jos 70 miljoonaa vuotta sitten mennyt elämä kiinnostaa oikeasti, tämä on se paikka, jossa voi päästä tosifanin aikamatkalle. Itseäni ei kaduttanut pätkääkään vaivautua tänne.