#moninainen - millainen matkaaja olen?

Siis, oikeesti. Kuka minä olen? Ja kukas se sinä olet?

Me Naisten Adventurista-blogissa törmäsin #moninainen -haasteeseen, joka heitettiin kaikille matkabloggaajille. Alunperin Me Naisten Ylpeästi moninainen-kampanjan tarkoituksena on ilmentää, miten paljon erilaisia puolia meistä jokaisesta löytyy, vaikka ne eivät aina päälle päin näkyisikään. Aloin pohtia blogikirjoituksen ja kampanjan myötä omaa itseäni ja sitä, millainen reissuaja sitä oikein onkaan. Päätin laittaa mietintämyssyn päähäni toviksi enkä alkanut heti pakottaa itseäni mihinkään; ajattelin, että kyllä ne omaa itseä kuvaavat sanat pikkuhiljaa jostain putkahtelevat, jos eivät nyt ihan heti ole kirkkaana mielessä.

Tätä olen kotona. Mutta entä reissussa?

Kävin tänään katsomassa Drumhellerin hoodoita. Ne ovat viimeisen jääkauden jälkeen kalkkikivestä erodoituneita "tötteröitä", joilla on leveä, yleensä rautapitoinen "hattu". Maantieteilijän ja geologian näkökulmasta paikka oli oikein mielenkiintoinen, mutta alue, jolla hoodoot seisoskelivat, oli aika pieni. Tavalliselta ihmiseltä olisikin mennyt alueen tutkimiseen kevyt kaksikymmenminuuttinen, enkä uskonut itseltänikään siihen kuluvan aikaa sen pidempään, mutta yhtäkkiä havahduin todellisuuteen ja tajusin möyrineeni siellä kanjonin rinteessä jo toista tuntia täydellistä konglomeraattia etsien. 

Itsekseni naureskellen istahdin farkkuineni pölyiselle sedimentti-istuimelle, nautin keskipäivän lämpimästä auringonpaisteesta ja muistin lukemastani blogihaasteesta. Taidan olla ainakin melko rasittava matkakumppani toisinaan. Veikkaan, ettei yksikään niistä ihmisistä, joiden kanssa potentiaalisesti voisin kuvitella matkustavani johonkin, olisi seurannut kiltisti ja hiljaa vierestä mun parituntista sedimenttikiven metsästystä. Palaute olisi ollut välitön viimeistään siinä vaiheessa, kun tuhlasin yli puolet juomavedestäni puhdistaakseni muutamia yksilöitä pölystä nähdäkseni vastasivatko ne etsimääni. 

Squamish, Kanada, 2019

Tarkemmin asiaa ajateltuani luulen, etten olisi vaipunut niin syvälle tekemisiini, jos mulla olisi ollut matkaseuraa. Jos joku olisi vieressä komentanut mut takaisin autoon istumaan, olisin luultavasti totellut kiltisti ja ajatellut yhteistä hyvää. Siksi yksin matkustaminen on aika ihanaa; edellä mainittua ongelmaa ei pääse syntymään. Useimpien ihmisten kanssa omien juttujen tekeminen yhteisellä matkalla ei ole mikään ongelma; useimmat ymmärtävät, että jokaisella on omat kiinnostuksen kohteensa, eikä se nyt ole mikään maailmanloppu, jos toinen haluaa suunnata jonain päivänä toiselle puolelle kaupunkia ja toinen toiselle. 

Mutta silti yhteisellä matkalla on mielestäni kohteliasta ottaa huomioon se oma matkakumppani edes jollain tavalla. Itse en ainakaan pysty täysin huolettomasti suunnittelemaan menemisiäni, koska vähintään jossain alitajunnassani kuumeisesti pohdiskelen, onko tämä nyt varmasti ok tuolle toiselle. Seurassa en siis ehkä olisi päätynyt niin intensiiviseen kivienpyörittelyyn siellä kummallisten hoodoo-pylväiden varjossa, koska olisi ollut epäkohteliasta odotuttaa muita.

Tänään mun ei tarvinnut tuhlata ajatustakaan sille, kuinka paljon mahdollisen matkaseuran kärsivällisyyskäyrä olisi laskenut sinä aikana, kun kyykistelin kivikoissa. Se "the" konglomeraatin etsintä ja siinä ohessa rinteiltä murtuneiden rautamöhkäleiden ja hiekkakivien ihastelu kävi vähän kuin meditaatiosta, johon olen täällä Kanadassa hurahtanut. Päivä oli vasta alussa, aurinko paistoi, ihmisiä oli tuskin missään, lähes täydellisen hiljaista. Ei kiire mihinkään. Täydellistä konglomeraattia ei koskaan löytynyt, mutta en kokenut lainkaan, että olisin tuhlannut aikaani. Maisemat olivat hienot; mikäs siinä ollessa, kun sai liikuntaakin samalla. Yhden kerran kiipesin rinnettä pitkin ylös ja tiesin jo kiivetessä, että laskeutuminen olisi hankalaa, mutta kiipesin silti. Sekin kuvaa mua reissaajana hyvin; kiipeän paikkoihin (joista on vaikea päästä alas, ja kiroan tätä joka jumalan kerta). 

Banff, Kanada, 2019

Mutta mitä muuta mä olen? 

Ainakin olen istuskelija. Tykkään istua erilaisissa paikoissa; Victoriassa oli ihana istuskella keskustan vilkkaan satama-altaan äärellä, lämmitellä kevätauringossa, kuunnella etäältä kantautuvia kahden miehen orkesterin countrysäveliä ja vain ihmetellä laiturin päässä aika-ajoin pysähtyvää vesitaksia tai kauempana taivaalle kimpoavia vesitasoja. Sateella istuskelu kahvilassa kuuman kaakaon äärellä ja ikkunasta ohi vilahtelevien kasvojen tarkastelu tuo matkailun muuten tavalliseen hektisyyteen aikatauluttomuutta ja rentoutta. Eilen istuin keskellä Midland Provincial Parkia ja annoin katseeni kiertää ympäröivissä kanjoneissa, niiden värikkäissä sedimenttikerrostumissa ja välillä koitin bongata näillä harjaantumattomilla silmillä, josko jostain olisi törröttänyt dinosauriin luu. Satunnaisia kävelijöitä ohitti mut silloin tällöin ja paikka oli suhteellisen lähellä Royal Tyrrelin paleontologian museota, mutta pääsääntöisesti istuin aika yksikseen, välillä kiroten kovaa tuulta, joka halusi riepotella mun takin huppua ihan miten sattuu. 

Luontomatkailija. Mieluiten suoritan tuon istuskelun jossain luonnon äärellä. Ensin voidaan kävellä hyvä tovi ja sitten etsiä jokin kiva ja rauhallinen paikka lepuuttaa jalkoja ja vain katsella, mitä upeuksia luontoäidillä on tarjottavana. Mielellään ei edes puhuta mitään. Ihmispuhe on turhaa. Ei puhuta eikä mölistä luonnon päälle. Siksi mulla joskus alkaa kiristää hermoa luontokohteissa, joihin joku tulee puhumaan kovaan ääneen, nauramaan tai jonkun lapsella on paha mieli jostain. 

Suurimmaksi osaksi valitsen matkakohteenikin luonnon ja hienojen maisemien perusteella. Tällä hetkellä työn alla oleva bucketlistani koostuu pääsääntöisesti kohteista, joissa luonto ja maisemat päräyttävät komeudellaan. Luonnon äärellä sitä aina muistaa ajatella, miten kukaan edes haluaisi asua kaupungissa. Hyvä esimerkki tästä oli silloin, kun palasin Kalliovuorilta Calgaryyn ja vuoristojen ja tuuheiden kuusikoiden sijaan katselinkin yhtäkkiä korkeita ja kiiltäviä peilitaloja. Silloin ahdisti ja kovaa ja totesin itsekseni, miten perseestä kaupungit ovatkaan.

Gulfoss, Islanti, 2016

Illantorkku. Joku, joka on lukenut mun vanhempia reissupostauksia taitaa tietääkin, etten ole mikään iltavirkku ja tykkään mennä ajoissa peiton alle. Aamulla myöhään nukkuminen ahdistaa enkä yrityksistä huolimatta edes saa nukuttua, mutta aikaisin heräämisen hinta maksetaan sitten illalla, kun on jo hyvissä ajoin valmis tutimaan. Jos minun kanssa mielii reissuun ja olettaa, että illalla pitkän päivän jälkeen lähdetään nauttimaan virvokkeita aamuyöhön saakka johonkin paikalliseen kuppilaan, kannattaa miettiä uudelleen. Kyllä, Riina mammii jo viimeistään puolilta öin, vaikka ei aina haluaisikaan.

Kitisijä. Aikamoinen sellainen, jos ihan rehellinen olen. Etenkin, jos olen väsynyt ja jalassa on vaikka rakko. Ihan kamala tilanne, enkä todellakaan pelkää ilmaista itseäni ääneen, etenkään, jos seurassani on minut tuntevia ihmisiä. Ukkeli saa usein kestää pahimmat ininät, luonnollisesti. Niin kuin silloin, kun kiipesimme Saanalle tai Alaskan Juneaussa Mt. Robertsille. Tai kun viime elokuussa Perthissä mulla iski yhtäaikaa sekä selkäkipu, kylmyys että pissahätä. Ihan hävettää myöntää tällainen, vaikka yleensä aloitan kitinäni silloin, kun olen väsynyt (vähän kuin lapsi...) ja jokin asia, yleensä fyysinen vaiva, raastaa mieltä.

New York, USA, 2017

Aina valmis menemään ja tekemään (silloin kun ei ole kitinävaihe silmässä). En näe itseäni missään viikon löhölomalla. Mun pää ei kestäisi paria päivää pitempään pelkkää paikallaan makoilua ja mitään-tekemättömyyttä. Kun kerran reissuun mennään, niin sitten sitä tehdään myös jotain. Toki ne pari päivää vaikka keskellä matkaa ovat toisinaan ihan tervetulleita, mutta siinä se raja alkaa aika selvästi kulkea. Meksikossa tämä osoittautui todeksi, kun rankka iltapäiväsade pakotti meidät pysyttelemään airbnb-kämpän suojissa muutaman tunnin sen päälle, että olimme jo muutaman päivän vain nauttineet olostamme ja kyllä, myös siitä ihan puhtaasta oleskelusta rannalla ja auringossa. Mulla meinasi hajota pää siihen sateeseen ja kun mitään ei voinut tehdä eikä mihinkään mennä. Ukkeli ilmoitti nukkuvansa päiväunet sateen loppumista odotellessa, mutta mä en kyennyt asettumaan aloilleni. Ei ei, liiaksi paikalleen jämähtäminen tekee mut hulluksi, ja etenkin, jos se tapahtuu pakon edessä.

Lentokenttäfiilistelijä (silloin, kun ei tarvitse juosta paikasta toiseen). Rakastan lentokenttiä. Sitä, kun on viimein selvinnyt turvatarkastuksesta (ei, siitä en niin välitä) ja kävelee lentokentän käytävää kohti omaa lähtöporttia. Jos on oikein rahoissaan, voi pysähtyä viinilasilliselle ja fiilistellä alkavaa reissua. Kuunnella kuulutuksia ja välillä pelätä, että kuulee oman nimensä. Katsella ikkunasta taivaalle lennähtäviä koneita. Kuulla takaansa lentolaukun pyörien jyrinän lattiaa vasten. Kaivaa passi ja boarding pass käsiin, kun on sen aika, ja tarkistaa sata kertaa oma istumapaikka ennen kuin sen oikeasti muistaa.

Kyydissä istuja. Oli kyseessä sitten auto, bussi, juna, lentokone tai mayan limousine Meksikossa, rakastan kyydissä istumista. Etenkin muutaman tunnin mittaisilla retkillä sitä ehtii asettautua hyvään asentoon, kuunnella musiikkia ja katsella ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Lentokoneessa mua ilahduttaa suunnattomasti, jos saan ikkunapaikan. En ymmärrä, jos joku ehdoin tahdoin haluaa ikkunapaikalle eikä sitten kertaakaan katso alapuolella levittäytyvää jännittävää maailmaa. Jos istun tämmöisen ihmisen vieressä, hermostun salaa. Vielä enemmän pöyristyn, jos ikkunapaikalla istuja laskee ikkunaläpän alas kokonaan, yölennollakin (okei, olen itsekin laskenut sen alas joskus pilvisellä säällä, mutta muistanut aika-ajoin varmistaa ulkona vallitsevan säätilan)! Minkä tahansa kulkuneuvon kyydissä on ihan parasta vain ihmetellä, miten paljon kaikkea sitä ehtii nähdäkään. En oikein osaa nukkua julkisissa kulkuneuvoissa enkä oikein voi nopeasti hiipivän huonon olon vuoksi lukea tai tihrustaa silmillä mitään, joten ainut vaihtoehto on ihailla maisemia ja kuunnella hyvää musiikkia. 

---

Olen varmasti myös paljon muutakin, mutta näitä lähtökohtaisesti. Ennen kaikkea olen kuitenkin moninaisesti ylpeä. 

Millainen matkaaja sinä olet?