Istun Edmontonin kansainvälisellä lentokentällä. Ravintolassa syömissäni parmesanilla kuorrutetuissa ranskanperunoissa oli aavistuksen liikaa valkosipulia ja nyt vähän äklöttää. Nuo parmesanranut on kuitenkin ehkä parasta, johon Kanadassa ollessa törmäsin. Kanadassa on myös tapana tilata lisukeranskalaiset "montrealaisittain", ruskean kastikkeen kera. Maistoin kerran. Ei kovin paha.
Miltä musta nyt tuntuu, siis tämän järkyttävän valkosipuliyliannostuken lisäksi, kun vaihtoaikana Kanadassa on muuttunut kotimatkaksi yli kolmen kuukauden jälkeen? Miltä musta tuntuu? Niin, miltä?
Omituiselta. Ja iloiselta. En meinannut saada unta eilen illalla, koska olin niin onnellinen koittavasta kotimatkastani. Sangen kummallista sekin. Ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntuu siltä, että kotimatka on koko reissun paras osuus. Tietenkään se ei poista sitä tosiasiaa, etten mistään hinnasta vaihtaisi tätä kokemusta pois, tai etteikö Kanada oli tehnyt muhun lähtemätöntä vaikutusta monipuolisuudellaan. Mulla on vaan ihan kamala ikävä ukkelia ja kissoja. Niiden kanssa voisin jäädä vaikka asumaan tänne leutojen ja monikulttuuristen rannikkokaupunkien, jylhien ja majesteettisten Kalliovuorten ja silmän kantamattomiin jatkuvien preerioiden maahan, käydä välillä katsomassa lätkää ja vain nautiskella kanadalaisten hymyistä, ystävällisyydestä, puheliaisuudesta ja rentoudesta.
Kanada on juuri kaikkea edellä mainitsemaani. Ehkä katselin sitä osittain vaaleanpunaisten lasien läpi, ehkä asiat todella ovat tällaisessa jättimaassa melko hyvin. Tietenkään en voi olla muistelematta esimerkiksi kodittomien määrää katukuvassa juuri aamuun valjenneessa Vancouverissa. Kaikki negatiivisuus, jonka omakohtaisesti koin Kanadassa ollessani tiivistyy kuitenkin aika pieneksi ja huomaamattomaksi mytyksi. Turha on kuitenkaan kieltää, etteikö jokaisella maalla olisi omat ongelmansa. Kanadassa alkuperäisväestöä pidetään arvossa, ainakin suurimmaksi osaksi ja nykyään yhä enemmän, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota, että esimerkiksi yliopistomaailmassa näiden ikiaikaisten kulttuurien edustajilla oli vaikeuksia sopeutua uuteen rooliinsa korkeakoulutuksen parissa; epävarmuutta, sosiaalisia ongelmia, syrjäytymistä. Alkuvuodesta kiinnitin huomiota siihen, että suurin osa tv:n mainoksista liittyi masennuslääkkeisiin ja mielenterveyspalveluihin. Paljon masennusta Saskatchewanissa, masennusta ja itsemurhia.
En halua kuulostaa kliseiseltä, mutta kuulostanpa kuitenkin: opin taas niin paljon itsestäni. Itsevarmuuteni hyppäsi pilviin. Olin usein aivan järkyttävän kaukana mukavuusalueeltani; silloin, kun yritin sopeutua asumaan Saskatoonissa ja oppia yliopiston tavoille; kun jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni esiintymään yleisölle vieraalla kielellä; kun jouduin suunnistamaan ulos Saskatoonin keskusta-alueelta autoa ajaen; tai kun pyörin sairaana unettomina ja kivuliaina öinä sängyssäni vuoron perään kuolemaa toivoen ja sitä peläten. Silloin olin erityisesti rikki, niin rikki kuin ihminen vain voi fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti olla. Vieraassa maassa, vieraan sairaanhoidon piirissä, toisella puolella maapalloa, periaatteessa aivan yksin. Olin aivan valmis palaamaan kotiin silloin.
Onneksi en antanut sairaudelle ja sen mukana tuomalle pelottavalle ahdistukselle periksi. Luulen, että kävin vain millien päässä ihan oikeasta masennuksesta. Toivuttuani halusin vain nukkua tai maata sohvalla telkkaria katsellen, en kokenut mitään tarvetta poistua asunnosta. Onneksi pakotin itseni raahautumaan välitentteihin. Se hieman herätteli itseäni eräänlaisesta talviunen kaltaisesta horroksesta. Kun palasin kahta viikkoa myöhemmin Kalliovuorilta, olin kuin uusi ihminen; täynnä virtaa ja iloa.
Opin myös jotain muuta.
Ettei seikkailuntäyteinen elämä ulkomailla ole lopulta mitään ilman rakkaimpia. Vaikka en kadu sekuntiakaan, että lähdin, ymmärrän nyt, etten enää koskaan halua tehdä mitään tällaista ilman ukkelia. Yksin matkustamisesta en hevillä luovu, mutta viikko tai kaksi erossa perheestä on aivan eri asia kuin kokonainen kevätlukukausi. Siksi koen, että mulla on nyt edessäni maailman tärkein matka, ja kuka olisikaan uskonut, että omalla kohdallani tuo matka olisi juuri kotimatka! Ihan minkä tahansa reissun voittaa se, että saan pian halata ukkelia ja käydä nukkumaan tämän kainaloon.
Muistan, kun palasin yhdeksän vuotta sitten Saksasta työharjoittelusta. Olin niin ikävissäni, vaikkakin "vain" viiden viikon jälkeen, että pelkäsin kaikkea mahdollista tapahtuvan ennen kuin pääsisin kotiin, tai etten pääsisi kotiin ollenkaan. Silloin muistan ensimmäisen kerran oikeasti pelänneeni lentokoneen tippuvan. Nytkin stressaan, että hirveitä ehtii tapahtua ennen kuin lentokoneen renkaat koskettavat kiitorataa Helsinki-Vantaalla. Islantihan tapansa mukaan* jo hieman uhitteli mulle, lentoja oli peruttu vielä eilen Reykjavikin kovan tuulen vuoksi. Melkein itkin eilen, kun ahdistuin niin kovaa siitä, jos en pääsisi suunnitellusti kotiin.
*Islanti tuppaa aina luomaan jännitystä ennen tärkeitä matkoja. Yleensä muutamaa viikkoa aikaisemmin se alkaa herätellä jotain tulivuoristaan. Sitten saa sydän väärällään pelätä, että minkälaisen tuhkapilven se tällä kertaa pössäyttää taivaalle ja miten se onnistuu blokkimaan koko lentoliikenteen pohjoiselta pallonpuoliskolta.
Kotimatka on nyt alkanut. Muutaman tunnin päästä mulla lähtee lento Reykjavikiin ja kohti kotimannerta. Mulla on tällainen "hauska" kuuden tunnin vaihto täällä Edmontonissa.
Mut ihan sama. Ihan parasta mennä kotiin. Vaikkakin voi olla, että ukkeli joutuu haistelemaan lentokentälle vastaan tullessaan hyvin valkosipulinkatkuista vaimoa. Tää ei nyt ota laantuakseen.
There’s no starting over, no new beginnings, time races on
And you've just gotta keep on keeping on
Gotta keep on going, looking straight out on the road
Can't worry 'bout what's behind you or what's coming for you further up the road
I try not to hold on to what is gone, I try to do right what is wrong
I try to keep on keeping on
Yeah I just keep on keeping on
I hear a voice calling
Calling out for me
These shackles I've made in an attempt to be free
Be it for reason, be it for love
I won't take the easy road
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!