18. syyskuuta 2019

Bucketlist - ja sitten matkaan?

Lupasin alkuvuodesta päivittää omaa matkustamiseen liittyvää ämpärilistaani. Se on hyvin olennainen osa tekemääni uudenvuodenlupausta, josta pyrin pitämään kiinni myös kaikkina tulevina vuosina. Sitä voisikin kai kutsua enemmän uuden reissuelämän lupaukseksi. Lupasin vähentää matkutamiseeni liittyvää ympäristökuormitusta ja hiilijalanjälkeä tekemällä fiksuja reissuratkaisuja. Fiksut reissuratkaisut ovat omassa tapauksessani nimenomaan niitä, jotka haluan toteuttaa, eivät niitä, joista päätös tehdään pikaisesti, koska on vaan pakko päästä _johonkin_. Siis bucketlistan pitää olla kuosissa ennen kuin voin alkaa edes suunnittelemaan lupauksen toteuttamista.

Juu juu, pitäisi kai elää hetkessä. Mutta koska olen aikamoinen jalat-maasta-irti-tyyppi, niin eihän tälle krooniselle haaveilulle mitään oikein mahda. Ja sitä paitsi, siinä vaiheessa, kun ihminen lakkaa unelmoimasta, alkaa elämän alamäki. Se on oma, henkilökohtainen mielipiteeni.

Bucketlista on tietysti jatkuvan muutoksen alla. Tämän listan pohdinnassa ei tosin mennyt kovin kauaa, sillä osa on pysytellyt tiukasti listoilla sitten viimeksi julkaisemani reissuhaavepostauksen. Oli mukava huomata, että ainakin Irlanti on karsiutunut listalta pois ihan vain siksi, että toteutin tuon haaveen pari vuotta sitten. Osa kohteista on tippunut listalta monista syistä, lähinnä paljon kiinnostavampien paikkojen putkahtaessa esiin tai kyllä, ihan jopa ympäristön kannalta edullisista syistä. Esimerkiksi olen aina haaveillut matkustavani Peruun ja vierailevani Macchu Picchulla, mutta luettuani jostain, miten alue kärsii sinne rynnistävistä turistilaumoista, mieleni alkoi yhtäkkiä sulkea haavetta ulos listalta. Saattoi olla, että tähän vaikutti myös se, että juttelin erään ihmisen kanssa, joka on käynyt Perussa ja kyseisessä paikassa ja hän kertoi niin äklöttävän kertomuksen omasta vuoristopahoinvoinnistaan, että melkein tiputin jo Tiibetinkin pois listaltani! 

Listan lopullisen muodon saavuttamiseksi käytin apuna tällä kertaa ihan perinteista karttaa. Tutkiskelin tätä maapalloa manner kerrallaan ja pohdin, mikä mua erityisesti missäkin kiinnostaa ja mitkä niistä voisi olla juuri niitä juttuja, jotka ehdottomasti haluan kokea. Lopulta, lista syntyi täysin luonnollisesti ja pakottamatta. 20 olisi ollut kai vähän kivempi, pyöreä luku, mutta mun mielestä 19 on myös ihan jees.

Kuvat: pixabay.fi

1. Trans-Siperia junamatka

Kumma kyllä, tätä eeppistä junamatkaa ei löydy mun edelliseltä listalta. Olen enemmän kuin hämmästynyt, koska se on ajatuksena aina kiehtonut mua. Onhan siitä ukkelinkin kanssa ollut joskus vuosia sitten puhetta, mutta sitten se on jäänyt kaiken muun jalkoihin. Toisaalta en voi olla lainkaan varma, olisiko kahden viikon mittainen junamatka lopulta niin kovin hehkeä kokemus, mutta eihän sitä voi koskaan tietää, jos ei kokeile! En ole ihan varma, haluaisinko matkustaa junalla Moskovasta Vladivostokiin pitäytyen puhtaasti Venäjän maalla vai haluaisinko vaihtelua ja päätyä Kazakstanin ja Mongolian kautta Pekingiin. Eeppinen reissu taatusti olisi, eikä lopulta edes kovin mahdoton toteuttaa.

Mongolia

2. Patagonia

Patagonia pysyttelee listalla visusti. Etelä-Amerikka on muutenkin vielä valloittamatta, joten miksi sitä ei voisi aloittaa Argentiinan ja Chilen upeista aavikko- ja vuoristomaisemista Patagoniasta? Tulisipa siinä yksi uusi vuorijonokin nähtyä. Sehän ei tietenkään ole se suurin syy, miksi maisemat tuolla päin maailmaa itseäni kiehtovat. Ei ollenkaan. 

Ja tässä kohtaa sarkasmi.

Chile

3. San Francisco

"If you're going to San Francisco be sure to wear some flowers in your hair...", lauloi Scott MacKenziekin. 

Manner-Yhdysvallat ei ole koskaan ollut mulle mikään ämpärilistakohde eivätkä sen suuret kaupungit ole koskaan herättäneet mussa oikein mitään tunteita (tämä toki muuttui ainakin New Yorkin kohdalla, mikä olikin aika käänteen tekevä ja silmiä avaava reissu, koska New York osoittautuikin vallan mainioksi ja hehkutusten arvoiseksi kaupungiksi, ja onnistuin jopa tykästymään siihen jollain kierolla tavalla). San Francisco on jotenkin kuitenkin aina ollut sellainen kaupunki, jonne matkustamista en ole ainakaan suuremmin kammoksunut ja se on ollut jopa toivottavaa. Ehkä alitajunnassa itää jonkinlainen suurkaupungin kaipuu, ehkä kaupungin rentous ja avoimuus kiinnostaa, en tiedä. Olisi kuitenkin ehdottoman mahtavaa päästä kokemaan itse tuon kaupungin tunnelma, vielä kun se on olemassa ennen San Andreasin siirroksen ennustettua suurmöyhennystä.


4. Dalton Highway

Alaskan Dalton Highway on pakko päästä ajamaan vielä jonain päivänä päästä päähän. Se on ehkä listattu yhdeksi maailman vaarallisimmaksi roadtrip-pätkäksi, mutta oikealla ajoneuvolla oikeissa olosuhteissa ja oikean seuran kanssa tuo reissu voisi olla yksi eeppisimmistä koskaan. 

Dalton Highway on vaivaiset (ja pahaenteiset) 666 kilometriä pitkä valtatie Alaskan Fairbanksista Deadhorseen ja se sisältää Pohjois-Amerikan pisimmän "tyhjän" osuuden. Toisin sanoen, noin neljän sadan kilometrin aikana tien varrella ei ole mitään, ei mitään; ei tankkauspistettä, ei asutusta, ei mitään, paitsi villi luonto. Avun tarpeessa pitää ottaa yhteyttä satelliittipuhelimella, koska siellä ei ole siis myöskään kuuluvuutta. 

Tämä olisi niin uskomaton seikkailu joskus kesäaikaan. Perillä voisi sitten ihastella yötöntä yötä hyisen Beaufortin meren rannalla ja kiikaroida jääkarhuja ja tutustua inuittien arkipäiväiseen elämään.


5. Risteily Aleuteilla

Alaskaan on vielä monta matkaa tekemättä! Alaska ja risteilyt kuuluvat eittämättä yhteen, sillä se saattaa olla ainut keino tavoittaa pienet, vuoristojen eristämät kyläpahaset rannikolla. Kohti Aasiaa kurkottavat Aleutien tuliperäinen saarikaari on kiehtonut mua jo pitkään. Turhaa mä näidenkään kohdalla alan väkisin keksimään syitä, miksi haluan mennä juuri Aleuteille; se nyt vaan on se pohjoinen luonto ja maisema ja tulivuoret ja ihmismassojen puute.



6. Grönlanti

Grönlanti näyttää aina niin kauniilta, kun se ylitse suhauttaa lentokoneella. Loputtomalta lumen, jään ja rosoisten vuoren huippujen aavikolta, jossa kuolisi alta aika yksikön ilman kunnollista varustautumista. Olen erityisen innostunut ylipäänsä pohjoisen arktisista seuduista matkailukohteina, sillä niissä on mielestäni yhtä aikaa sellaista karuutta ja lumoa, jota on muualta mahdotonta löytää. Eristäytyneisyys, hiljaisuus, yksinkertaisuus, valkeus ja ihmisten vähyys ovat erityisesti itseäni kiehtovia elementtejä, joita ei taatusti Grönlannin matkalla tarvitsisi kauaa etsiskellä.




7. Huippuvuoret

Huippuvuoriin pätee aikalailla samat speksit kuin Grönlantiinkin. Sen autio yksinäisyys jossain kaukana pohjoisessa hyisen meren ympäröimänä ja ne kolkkojen ja tyhjien lumitasankojen ja vihaisten vuorenhuippujen vuorottelu maisemassa ovat lumonneet mut ihan täysin kuvia ihastellessa. Eikä olisi hullumpaa bongata ihkaoikeaa jääkarhuakaan!



8. Ring Road

Islanti oli taianomainen tulen ja jään maa, jonne vielä joskus haluan takaisin. Olisi aivan mieletöntä vuokrata auto ja lähteä kiertämään koko saari ja näkemään kaikki kaunis islantilaisuus aina mustilta hiekkarannoilta tulivuorten päällä lipuville jäätiköille ja salaisille kuumille lähteille. 



9. Skotlanti

Skotlannin ylämaat saavat aina sydämen sykähtämään aivan erityisellä tavalla. Mun on pakko myöntää, etten joitain vuosia sitten vielä edes tiennyt, että Skotlannissa on oikeasti vuoria (onneksi opiskelen nyt maantiedettä, hehheh). Joskus päädyin googlettelemaan Skotlantia erään kaverin innostavien puheiden vuoksi ja sain itsekin todeta, että Skotlanti on kuin onkin muutakin kuin vain ikivanhoja (kummitus-)linnoja ja vesihirviöitä syvyyksissään piilottelevia järviä. Sittemmin saatoin katsoa sarjaa nimeltä Outlander (miten pettynyt olinkaan, kun sarjan tapahtumat siirtyivät pois Skotlannista) ja halu päästä itse seikkailemaan jylhiin ylämaan maisemiin on vain kasvanut. Satunnaisesti olen törmännyt myös kuviin Edinburghista ja voi pojat, että siinä on sitten kauniin näköinen kaupunki. Luultavasti Skotlannin valloitus tulee sitten joskus alkamaan juuri tuolta.



10. Auschwitz-Birkenau

Koska yksi keskitysleiri ei riitä. Interraililla 2015 piipahdimme Dachaun keskitysleirillä Etelä-Saksassa. Kokemus oli pysäyttävä; aivan kuin tuo vain vuosikymmenten takainen, siihen asti vain kirjojen sivuilta tai tv-dokumenteissa mainitut, kaikkine käsittämättömine raakuuksineen lähes naurettavan fiktiiviseltä vaikuttaneet tapahtumat olisivat yhtäkkiä muuttuneet todellisiksi (vähän kuin joku olisi vetänyt yhtäkkiä turpaan ja kovaa). 

Dachaun karmivuutta ei vähentänyt tietenkään se, että kuuluisan Auschwitz-Birkenaun rinnalla se oli vain puolella teholla toiminut ihmistappomo, jossa ei edes ehditty käyttää krematorioita, mutta en oikein itsekään tiedä, miksi se ei tunnu riittävän mulle. Kenties syy on juuri se, että Auschwitzin keskitysleiri on ensimmäinen assosiaatio, kun mainitaan toisen maailmansodan aikainen Saksa ja sen kunnianhimoinen Lebensraumin tavoittelu. Mielestäni olisi tärkeää ja kyllä, kiinnostavaa!, käydä tässä yhdessä Euroopan kuuluisimmista nähtävyyksistä, vaikka sillä onkin varsin erilainen kaiku kuin esimerkiksi Rooman Colosseumilla (vaikka ei sielläkään ihmisille juuri hyvin yleensä ole käynyt). 



11. Pripyat

Pripyat menee ehkä samaan kategoriaan keskitysleirihaaveideni kanssa, ainakin siinä mielessä, ettei tälläkään ole kovin auvoista lähimenneisyyttä. Pripyat on siis se ukrainalainen kaupunki, joka evakuoitiin vuonna 1986, kun naapurissa seissyt ydinvoimala hieman... hmm, hajosi. Mä en voi tämänkään kohteen kanssa kauheasti kierrellä; musta olisi vaan omituisen jännittävää ja siistiä käydä siellä kokemassa kaikki se aavemaisuus, jonka keskellä kaupunki on viimeiset vuosikymmenet seissyt hiljaa ja autiona.



12. Marokko

Mulla on tällä hetkellä värisyttävämpi Marokkokuume kuin koskaan aikaisemmin. Mikään muu mun bucketlistan kohteista ei inspiroi mua yhtä paljon kuin Marokko! 

Miksi Marokko? Olen viime vuosina matkustanut paljon ns. tutuissa ja turvallisissa länsimaissa; Euroopassa, Australiassa ja Pohjois-Amerikassa. Jo jonkin aikaa olen kuitenkin haikeana muistellut esimerkiksi Nepalin mieletöntä kontrastia länsimaiseen kulttuuriin; kaikkia sen makuja, hajuja ja silmin nähden erilaista kuplaansa, jossa joutui tekemään hieman töitä sopeutuakseen. Marokko olisi kulttuuriltaan ihan siinä rajalla, että se tarjoaisi uudenlaisen ja kokonaisvaltaisen kulttuurisen elämyksen "tylsien" ja "ykstoikkoisten" länsimaiden haravoinnin jälkeen. Haaveilen Atlas-vuorten lumihuipuista, Casablancan merenrannoista, Marrakechin värikkäistä ja suitsukkeille tuoksuvista basaareista, laiskan näköisten kameleiden pärskinnästä ja tähtikirkaasta yöstä Saharan hiekkadyyneillä.

Ja jos ollaan ihan tarkkoja, niin ilman sen kummempia muuttujia omassa elämässä Marokko poistuu tältä listalta helmikuussa "luonnollisen" poistuman kautta. Koska olen jo ostanut lennot. (tähän väliin armotonta kreisibailausta!)



13. Petra

Tutun näköinen kaupunki kallion sisässä? Kyllä, itsekin bongasin sen aikoinaan Indiana Jonesin avulla. Viimeinen ristiretki -elokuvan loppukohtaus on kuvattu täällä. Kaupungin sisältä löytyy melkoinen seikkailurata, jossa voi menettää henkensä, mutta jonka päässä odottaa ikuisen nuoruuden lähde, The Holy Grail. No, tuskinpa oikeasti. Siitäkin huolimatta Petran rauniokaupunki Jordaniassa kiehtoo mua niin paljon, että toivoisin joskus matkustavani sinne.



14. Tiibet

Tiibet pysyy listalla varmaan hamaan loppuun asti - ellen sitten onnistu poistamaan sitä listalta sen "luonnollisen" poistuman kautta. Tarkoitan siis sitä, että niin kauan kuin en ole päässyt Tiibetiin, se ei tule haaveiden reissulistalta poistumaan. Tiibet ei edes ole mikään mahdoton haave, listaltani löytyy paljon saavuttamattomampiakin kohteita.

Tietysti vähän hirvittää, olisivatko Tiibetin korkeuskäyrät mulle liikaa. Mitä jos olisikin vain koko ajan sellainen olo, että kuolee? Anyways, maailman katolla käyminen olisi ihan mielettömän siistiä, vaikka keho ei sitten sopeutuisikaan olosuhteisiin; voisi sanoa ainakin yrittäneensä. Luonnon karuus, lumiset Himalajan huiput ja tietysti se the juttu, Mt. Everestin näkeminen olisi todellinen unelmien täyttymys.

Muutama vuosi sitten oli jo aika hilkulla, ettei oltaisi tuon ukkelin kanssa lähetty käymään. Mulla oli jo valmiiksi katsottuna eräs Tiibetiin pakettimatkoja järjestävä taho Kiinasta ja ukkelikin oli ihan silmin nähden kiinnostunut, milloin retki olisi järkevintä toteuttaa (vuodenaika on tuonne matkustattessa otettava huomioon, jos todella haluaa nähdä muutakin kuin pilviä). Jostain syystä X se sitten kuitenkin jäi. Buu.



15. Kiina

Kiina on niin valtava maa, etten oikein itsekään tiedä, mitä siellä haluaisin nähdä. Yksi ehdoton juttu olisi käydä tässä ao. kuvan kansallispuistossa. Ongelma on vain se, ettei mulla ole hajuakaan, a) minkä niminen kansallispuisto on kyseessä, ja b) missä päin se tarkalleen ottaen sijaitsee. Näin joskus vuosia sitten dokumentin tästä, ja maisemat olivat mielestäni niin kummallisia, lähes unenomaisia, että se jäi kaihertamaan mieltäni pienen matkakuumeen verran.

Miksei voisi piipahtaa myös Pekingissä ja Kiinan muurilla, tai jossain toisessa suurkaupungissa, kuten vaikkapa Shanghaissa. Sen jälkeen, jos ei muuta, voisi ainakin arvostaa puhdasta ilmaa, jota kotomaassa saa hengitellä. Kiinan suurkaupunkien ilmanlaatuongelmat ovat mielessäni saavuttaneet aika kaameat mittasuhteet pelkästään lukemalla ja näkemällä kuvia. Muistan vieläkin, miten Kathmandussa, Nepalissa, se saastepilvessä käveleminen sattui kurkkuun ja keuhkoihin ihan omanlaisellaan volyymilla, ja Kathmandu on Pekingiin verrattuna sentään aika pieni tekijä!

Jossain Kiinassa tämäkin tarunhohtoinen paikka sijaitsee - mutta missä? Kerro, jos tiedät!


16. Indonesia

Koska tulivuoret. Suurin osa maailman tulivuorista sijaitsee Indonesiassa, sen eri saarille jakautuneena. Mitä muuta syytä mä voin tarvita haluun matkustaa Indonesiaan? Sinänsä mikään biitsillä makoilu ei kiinnosta tässä aurinkomatkojen luvatussa saarivaltiossa (vaikka en tietenkään panisi pahakseni sitäkään) ja ensisijaisesti haluaisin lähteä vain vaeltelemaan hedelmällisille, vulkaanisen tuhkan ravitsemille rinteille ja ihastelemaan kraatereista nousevia savujuovia. Okei, trekkailun jälkeen voisi maistua pari päivää riippukeinua ja migreenin värisiä drinksuja...



17. Bora Bora

Mun kummitäti kävi joskus vuosiavuosiavuosia sitten Bora Boralla ja lähetti mulle postikortin matkaltaan. Kylläpä siinä pieni tyttö ihmetteli postikortin kuvan turkoosia vettä hämmästyneenä ja ajatteli, että minäkin voisin joskus haluta juuri tuonne. Ranskan Polynesiaan kuuluva trooppinen saari Tyynellä valtamerellä ei ihan heti sovi muiden ämpärilistan kohteiden joukkoon, mutta sehän se juttu onkin. Joskus minäkin haluan haaveilla ihan rehellisestä löhöämisestä overwaterbungalowissa turistirysässä silmin nähden täydellisessä paratiisissa...

... todellisuudessa kyllästyisin luultavasti parissa päivässä joutenoloon, mutta ainakin olisin mielenkiintoisella saarella, jonka sademetsistä ja tuliperäisestä maastosta löytyisi vaikka mitä erikoista ja näkemisen arvoista, ja jonka koluttua voisi siirtyä naapurisaarelle Mooreaan tekemään lisää löytöjä tähän elämän kokemuskirjastoon.

Ihan heti Bora Bora ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. Matka saarelle ei ole budjettimatkailijan pussista revittävissä, etenkään, jos todella haluaa asua bungalowiresortissa.



18. Antarktis

No eipä Antarktiskaan ole ihan huomisen juttu, jos matkojen kustannuksia lähdetään pohtimaan. Siinä, missä pohjoinen arktisuus kiehtoo, sitä tekee myös sen eteläinen vastakappale. Matkat Etelämantereella ovat vain hyvin tyyriitä (mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu; ettei kaikki rynnistä sinne. Miten olinkaan kauhuissani, kun jokin suomalainen matkailuyritys alkaa järjestää majoitusta pohjoisnavalla, mutta rauhotuin hieman, kun hinnat olivat useita kymmeniä tonneja yöltä. Ei ihan jokamatin kohde siis, luojan kiitos (ja siis kyllä, en minäkään haluaisi itseäni ihan joka paikkaan päästää!)).

Mutta siitä ei päästä mihinkään, että Antarktis on ja pysyy miun bucketlistalla taatusti niin kauan, kunnes matka toteutuu. Siihen menee todennäköisesti vuosia ja edelleen vuosia, jos onnistuu ollenkaan. Lunta, jäävuoria, naurettavia sääolosuhteita, pingviinejä (jotka kuulemma haisevat kamalalle?!) ja sinistä, armotonta merta sen kaiken ympärillä. Tämä olisi helppo yhdistää vaikkapa siihen Etelä-Amerikan Patagonian reissuun, sillä Tulimaasta järjestetään laivamatkoja Etelämantereelle - tai ainakin hyvin lähelle sitä ympäröiviin vesiin. 



19. Havaiji

Viimeisimpänä mun listalle änkesi Havaiji. Ei, ei biitsien takia. Vaan basalttisen laavan takia. Havaiji on yksi niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa voi päästä melko lähelle katsomaan ihan omin silmin ihan sulaa laavaa. Ja miksi minä, joka innostuu ihan naurettavan paljon tulivuorista, ei haluaisi joskus tsekkailla näitä sulia kivimassoja ihan aitiopaikalta? No, sellaista syytä ei vaan ole. Tietysti plussana tähän kaikkeen olisi sitten ne rannat ja muu tyynimerellinen elämäntyyli, mutta ensisijaisesti Havaiji on mulle pelkästään saariryhmä, jonka alla ja päällä muhii melkoiset luonnonvoimat, joiden edessä jokaisen olisi kai hyvä joskus käydä mittauttamassa todellisen mitättömyytensä.


---
Ei muuta kuin... sinne sitten vaan! Oliko meillä samoja kohteita listalla? Innostuitko? Lähe mukaan (ukkeli ei nimittäin tasan ole kiinnostunut kaikista näistä; sitä on turha kuvitella raahavansa mukaan  esimerkiksi mihinkään Kiinaan)!

17. syyskuuta 2019

Ensikosketus Victoriaan

Victoria oli ihana. Yksinkertaisesti vain ihana. En halua lainkaan olla vaatimaton Victorian suhteen; sen lisäksi, että se oli ehdottomasti Kanadan miellyttävin kaupunki, se hyppäsi kevyesti kärkisijalle ylipäänsä mun suosikkikaupunkien listalla. Victoria oli raikas ja värikäs - ja epäkanadalainen; hörppiessä kuumana höyryävää teetä kauniista, ruusukuvioisesta posliinikupista viktoriaanisen majatalon ruokasalissa ei ollut lainkaan vaikeaa sisäistää, miksi Victoria, Brittiläisen Kolumbian pääkaupunki, on Kanadan brittiläisin kaupunki.


Vancouver Islandilla sijaitseva Victoria on maailman lyhimmän lentomatkan päässä Vancouverista. Lentokoneen penkkiin ei kannata siis asettautua liian mukavasti, sillä kaikki on ohitse vain muutamassa kymmenessä minuutissa. Joitakin satoja metrejä alempana levittäytyy Vancouverin saaristo, joka äkkiseltään saattaa viedä mielikuvamatkalle kotimaahan. Mahdottoman julkisen liikenteen Kanadassa lentäminen Victoriaan on varmasti helpoin ja nopein tapa, vaikka tarjolla on lauttamatkojakin.

Saavuin aurinkoiselle Vancouver Islandille silmän räpäyksessä. Lentokenttä sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä keskustasta ja bussiyhteydet, omituista kyllä, ovat suhteellisen toimivat - paitsi tietenkin juuri sinä lauantaina, jona saavuin paikalle.

Lentokentän infopisteellä istui harmaapäinen herrasmies lukemassa kirjaa. Ilmeisesti Victorian lentokentällä ei ole kovin suurta turistitrafikkia maaliskuun lopulla, jotta voisi edes hieman näyttää kiinnostuneemmalta ja innostuneemmalta, kun eksynyt matkailija saapuu tiskille. Vähän tympääntyneesti katsettaan kirjan sisällössä venyttäen tämä uniformupukuinen vaari nosti katseensa minuun ja kysyi maailman laiskimmalla äänellä, mitä olin vailla. Kysyin, mikä bussi, mistä ja milloin lähtee Victorian keskustaan. Vaari alkoi hitaan hajamielisesti tarkastella pöytäänsä ja edessään olevia paperinippuja aivan kuin ei olisi tiennyt, missä mikäkin asia hänen omalla työpisteellään sijaitsee. Huomasin tyytymättömyyden, kun ukko joutui laskemaan kirjan käsistään; liekö ollut jokin jännittävä kohta menossa... jotta mulle olisi varmasti tullut kiire, vaari ilmoitti, että seuraava bussi lähtee n. kolmen minuutin päästä ja sitä seuraava tunnin. Kysyin hätäisesti, käykö bussissa kortti maksuvälineenä ja aivan kuin tahallaan vastausta viivytellen ja suussaan maistellen ukko totesi, että käteistä oli oltava. Vilkaisin hätäisesti ympärilleni ja näin onneksi automaatin ihan lähellä. Kiitin kohteliaasti (sisimmässäni huusin kaiken maailman rumia sanoja) ja syöksyin nostamaan rahaa.

Luonnollisesti mulla oli kourassa kahdenkymmenen dollarin seteli, kun juuri ja juuri ehdin juosta terminaalin, sen ainoan, edestä lähtevään bussiin. Bussikuski katsoi mua samaisella tympääntyneisyydellä kuin infotiskin papparainen. Piti olla tasaraha, ja kolikoita. Pari kirosanaa meinasi ihan lipsahtaa ääneen, kun aloin tavaroideni seasta kaivamaan pientä kolikkopussukkaani. Tiesin kyllä, ettei sieltä olisi löytynyt hiluja läheskään viiden dollarin arvosta. Kun sitten onnettomana ja epätoivosta mutkalla seisoin siinä kuskin edessä kädessäni jokin rapia dollari, etummaisessa penkissä istuva nuori miesmatkustaja nousi ylös ja sujautti kuskin käteen puuttuvan määrän kolikoita. Olin ihan äimänä. Olin ollut Victoriassa vain muutamia hassuja minuutteja ja toistaiseksi kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa olivat olleet enemmän kuin masentavia ja kolkkoja, mutta tuo nuori poika ehdottomasti pelasti mun koko päivän. Olin niin kiitollinen, etten tiennyt, miten mun olisi pitänyt oikein olla. Mies vain hymyili ystävällisesti, vaikka varmaan sitä alkoi pian jo ottaa päähän mun loputtomalta tuntuvat kiittelyt.

Viidellä dollarilla sai päivälipun, jolla sai kruisailla busseilla ihan koko päivän sinne sun tänne ja milloin vaan.


Mun jalat olivat Vancouverissa ja Squamishissa kokeneet kovia. Koska oli lauantai, busseja lentokentältä kaupunkiin kulki kerran tunnissa. Ja koska tosiaan oli lauantai, se tarkoitti aivan tupaten täyttä bussia, kun syrjäseutujen väki oli matkalla ihmisten ilmoille. Jouduin seisomaan ja taistelemaan tasapainon kanssa koko bussimatkan mun ylirasittuneilla ja tuskasta huutavilla jaloilla. Jäätyäni bussista pois keskustassa ja raahauduttuani vielä muutaman kilometrin päähän majatalolleni, ylämäkeen tietysti, ensin etsien jotain take away -sapuskaa ja paikkaa, josta ostaa tupakkaa, olin aivan lopussa ja niin väsynyt, että lähes pilvettömältä taivaalta paistava lämmin kevätaurinko tai Victorian salaisuuksien esiin kaivaminen eivät hetkeen kiinnostaneet mua ollenkaan.

Tunne oli kuitenkin ohimenevä - samoin kuin se kipu alaraajoissa. Ei kestänyt tuntiakaan, kun olin jo matkalla kohti uutta kaupunkia vaaleanpunaisten kirsikkapuiden alla. Mulla oli sellainen merifiilis, joten suuntasin katuja satunnaisesti vaellellen kohti Beacon Hill Parkia, josta saattoi kapean lahden ylitse nähdä Yhdysvaltoihin Seattlen suuntaan. Musta kissa saatteli mua jonkin matkaa. Erään talon pihalla oli ripustettu niin kummallisia koristeita pihapuuhun, että piti kiihdyttää vauhtia (mm. päättömiä Barbie-nukkeja). Pallokentältä lensi punainen pallo mun eteen; palautin sen. Takana kulkeva mies kertoi kaverilleen nauraa röhöttäen jotain illanistujaisistaan, joissa alkoholilla oli ollut osuutta sattuneisiin seikkoihin. Hymyilytti, vaikka hetken aiemmin en olisi sitä itsekään uskonut.

Viimeistään meren äärellä kaikki mielen mustuudet hävisivät kokonaan. Istuskelin puiston laidalla ja katselin utuiselle merelle näkemättä kuitenkaan vastarantaa. Laskeuduin portaat alas kivikkoiselle rannalle ja taistelin tieni kenkien alla muljahtelevien, meren silottamien murikoiden muodostaman maton ylitse nieman kärkeen kallioille. Välillä pysähdyin istumaan rantaan ajautuneelle puun rungolle ja yritin etsiä täydellisen pyöreää kiveä jalkojeni juuresta. Kevätaurinko paistoi lämmittäen ja suolan tuoksuinen tuuli tarttui hiuksiin. Piti muistutella, että olin edelleen Kanadassa enkä jossain ihan muualla.




Suuntasin puiston ja meren rannalta kohti keskustaa. Pihapuissa kukki vaaleanpunaiset kirsikat ja valkoiset magnoliat aivan söpönä. Goodcare Lakella lekotteli kilpikonnia. Aurinko alkoi taipua syvemmälle kohti länttä. Keskustan liepeille saapuessani mua vastaan alkoi harhailla erikoisen näköistä porukkaa: haltijoita, velhoja, supersankareita... Victorian "monumentin", Fairmont Empressin kulmilla olin nähnyt koko kummallisen kirjon upeita naamiaisasuja. Olin sattunut Victoriaan Comiconin aikaan.

Nuo ei tainneet olla oikeita kilpikonnia tai sitten niillä oli jotain pahasti vialla - ne eivät nimittäin liikahtaneetkaan.


Victorian sydän on ehdottomasti sisäsatamassa, vain korttelin tai parin päässä keskustasta. Jotain kovin tuttua muistuttava Fairmont Empress hallitsee maisemaa. Hotellin arkkitehti onkin sama heppu, joka on rakennuttanut Saskatoonin Bessboroughin, ja samanlaisia, linnaa muistuttavia hotelleja on ilmestynyt muuallekin Kanadaan, mm. Quebeciin. Vasemmalla puolella linnojen sarjaa jatkaa Brittiläisen Kolumbian parlamenttiin kuuluva "oikeusministeriö".

Oikeusministeriö - onko vähän lähtenyt käsistä?


Satama-altaan toisella reunalla turisti-infon alakerrassa on mainio ravintola, jossa kävin syömässä ja juomassa Pacific Island Ice Tean (pitäähän länsirannikolla nyt olla omansa). Satama-altaan laiturit ovat täyttyneet veneistä ja vesitasoista ja allasta kiertävällä kävelykadulla on esiintyviä taiteilijoita. Vesitaksi pysähtyy aika ajoin laiturille. Lahden takana näkee luoteeseen levittäytyvän Vancouver Islandin tuuheita kuusimetsiä; luontokin siis tulee lähelle niin pienessä kaupungissa. Tunnelma on lähes täydellinen aurinkoisena, luultavasti kevään viimeisenä päivänä (kesä on ihan ovella, sen tuntee jokaisella aistillaan!); on rauhallista ja seesteistä, ja silti vaikka mitä voi tapahtua. Mielellään jää istuskelemaan penkille, kuuntelemaan etäältä kantautuvaa yhden miehen orkesteria ja kepeää puheensorinaa. Auringonlaskun aikaan satama on varmasti parhaimmillaan; hiljakseen hupeneva väkijoukko ja auringon punertava kajo korkeiden purjeveneiden mastojen takaa luo aivan omanlaisensa fiiliksen.


Saattoi olla, että olin ensimmäisen päivän jälkeen aika rakastunut jo. Saattaa tietysti olla, että hyvä fiilis sai buustia siitä säästä: en edelleenkään osannut kuvitella, että kotona Saskatoonissa oli hädin tuskin lumikaan sulanut, kun Victoriassa sai heti hikipisarat otsalleen, jos vain suunnitteli pukevansa takin ylleen. Istuin aika pitkään satamassa ja katselin lahden ja sen takana kumpuilevien metsien taakse painuvaa aurinkoa ennen kuin kevät muistutti olemassaolostaan hieman kolealla alkuillan henkäyksellään. Mulla oli tallessa vielä aamupäivällä lentokentältä ostamani päivälippu bussiin, joten hyppäsin kyytiin ja ajelin kestämätön hymy huulillani takaisin Amethyst Inniin, joka on, by the way, ehdottomasti yksi persoonallisimmista majataloista, jossa olen koskaan öitäni viettänyt (siitä stooria sitten ihan omassa postauksessaan!).

Seuraava päivä Victoriassa oli varmasti kesän ensimmäinen ja totaalisen ihastuksen päivä. Victoria oli ihan söpönä ja minä olin ihan söpönä. Stay tuned; tulossa vielä lisää tarinaa (ja kuvia!) tästä yhdestä maailman ihanimmista kaupungeista.

11. syyskuuta 2019

Lounais-Australian myrskytuulissa ja yö murhamökissä

Meidän toiseksi viimeinen roadtrippäivä lounaisessa Australiassa ei varsinaisesti hellinyt meitä hyvällä säällä. Taivas oli pilvessä, silloin tällöin tihutteli vettä enemmän tai vähemmän ja meren rannalla tukkaan tarttui niin kaamea tuuli, että sen täytyi olla maailman kovin. Aikamoinen tuo Australian kevät. Muistutti vähän suomalaista syksyä. 

Koska Australian matkasta tuli nyt elokuussa yli vuosi, voisin viimeinkin palata päiväkirjatyyppisesti meidän roadtripin viimeiseen vuorokauteen ja paluumatkalle Perthiin.

Luovutimme Busseltonin airbnb-kämpän eteenpäin ja suuntasimme etelään pitkin Leeuwin-Naturalisten kansallispuistoa. Pysähdyimme muutaman kerran ja jalkauduimme autosta, mutta kuten mainittua, sää ei oikein antanut periksi viettää pitkiä aikoja taivasalla. Kerran ajoimme myös hieman harhaan etsiessämme joitain hienoja rantakallioita. Tai oikeastaan emme ajaneet harhaan, vaan harhauduimme jalkaisin heti parkkipaikalta väärään suuntaan. Tuo lyhyt kävelylenkki, joka pian osoittautui aivan väärään suuntaan meneväksi, kai tarjosi meille päivän siedettävimmän sään; pilviverho taisi jopa hieman oheta ja hetken aikaa luulimme auringon putkahtavan esiin. Se oli kuitenkin vain toiveajattelua; kun palasimme parkkipaikalle hieman pettyneinä pieleen menneestä navigoinnista, alkoi vettä ripotella jo niskaan. Tietysti me vielä bongasimme parkkialueen laidalta sen oikean polun, jota meidän olisi kuulunut alunperin lähteä seuraamaan päästäksemme merelle. Veitsi haavassa käätyen lähdimme kuitenkin jatkamaan matkaa vielä etelämpään.

Karripuumetsä.

Päivä oli harmaa ja sateen uhka vääjäämätön. Viinitarhoja riitti.
Surfers Point oli yksi meidän pitstopeista. Siellä merelle avautuva maisema oli myrskyinen ja harmaa; ei ehkä kaikista paras vuodenaika harkita surffailua, vaikka paikka on saanut nimensä nimenomaan sen suotuisista surffausolosuhteista. Tuuli oli aivan järkyttävä. Ihan sanoinkuvaamattoman järkyttävä! Ottaessani kuvaa puhelimella, puhelin oli revetä irti mun lujasta otteesta. Auton ovi paiskautui irti niin vauhdilla, että säikähdimme sen niksahtavan saranoiltaan ja lentävän johonkin taivaalle. Tuntuu ihan käsittämättömälle ajatella, että mikään tuuli voisi missään koskaan olla kovempi kuin tuolla! Vieressä seisovallekin piti huutaa, että kuuli jotain.



Myrskyisä Surfers Point. Tämä tuuli oli kuitenkin jopa surffaamiseenkin liian ärhäkkä.

Hamelin Bay, jossa myös teimme hyvinhyvinhyvin pikaisen pysähdyksen (kiitos sateen ja tuulen), on kuuluisa rauskuistaan. Kiipesimme hiekkadyynille katselemaan myrskyävää merta, mutta rauskuja sieltä oli kyllä aivan mahdotonta nähdä.

Hamelin Bay, rauskujen koti.
Kohteenamme oli Augusta. Siellä edelleen jatkuvan Leeuwin-Naturaliste kansallispuiston toisessa ääripäässä oli hieno Augustan majakka. Kahden myrskyisän ja armottoman meren, Intian valtameren ja Eteläisen Jäämeren ympäröimänä ja harmaana yläpuolella ajelehtivan taivaan alla näky oli jollain tapaa runollinen, mutta tehän tiedätte nämä omituiset säämieltymykseni; sateesta ja myrskystäkin voi löytää jotain kaunista ja kiehtovaa. 

Majakalle johtavalta tieltä kääntyy sivureitti, jota tienvarsikyltissä nimitetään maisemareitiksi. Se oli kuitenkin suuri huijaus. Tai ehkä sieltä joskus oli ollut erheettömät maisemat ympäröivälle merelle, mutta nyt se oli vallan kasvanut umpeen. Vain muutamassa kohdassa kilometrien mittaisella hiekkatiellä näki jotain muuta kuin ylipitkäksi roihahtaneen pusikon.


Pauhaava kahden meren risteys majakalla.


Leeuwin Naturaliste Lighthouse. Emme käyneet kurkistamassa majakkaan sisälle.
Jossain kohtaa pysähdyimme katselemaan "laitumella" parveilevia kenguruja. Niitä näki aika usein, mutta yleensä jossain kauempana tiestä. Joskus joku (krhm) saattoi sekoittaa nämä harmahtavat, etukenossa maata rouskuttavat otukset hyvin paljon niitä muistuttaviin lampaisiin... (pari kuukautta myöhemmin päätin vihdoin hankkia silmälasit...) Ukkeli jaksaa vieläkin toisinaan naureskellen muistella, miten saatoin yhtäkkiä hieman kysyvästi huudahtaa takapenkiltä: "Hei, tuolla on kenguruita, onhan?".

Ainut kuva villeistä kenguruista, minkä "onnistuin" ottamaan koko reissun aikana. 
Ajoimme Augustasta pieneen kylään nimeltä Nannup. Mulla ei ole mitään käsitystä matkasta Augustasta Nannupiin, koska saattoi olla, että nukahdin siellä auton takapenkillä.

Meillä ei ollut mitään majapaikkaa, joten saapuessamme illansuussa paikalle meillä alkoikin ankara yösijan etsiminen. Nykyajan digitalisoituneessa maailmassa, jossa majapaikan löytää useimmiten (siis joka kerta, paitsi pari kertaa Alaskassa) internetin syvistä syövereistä, me selasimme vanhanaikaisesti matkailulehtiä löytääksemme mainoksia majapaikoista. Lopulta päädyimme yöpymään paikallisella (tai oli sinne reilun kymmenen kilometrin ajomatka Nannupin minimmaalisesta keskuksesta) maatilalla, jossa isäntäväki vuokrasi metsän ja laitumien laidassa sijaitsevia kahta pientä mökkiä. Ne muistuttivat sellaisia kauhuelokuvien murhamökkejä.

Näkymä mökin takapihalle.


Cambray Cheese & Cottages oli aika sympaattinen paikka sitruuna- ja appelsiinipuineen, leikkisine kilipukkeineen, vastaanjuoksevine koirineen ja lehmänkirjavine hevosineen. Maatilalta löytyi myös piskuinen puoti, jossa myytiin tilan tuotteita; eritoten juustoja, ja kaikkea söpöä maalaisromanttista pikkutavaraa.

Meidän mökissä, jonne ajettiin traktoritietä lammaslaitumen läpi, oli aseteltu tarjolle juustoja ja keksejä tervetuliaisiksi. Niitä me sitten pimenevän illan suussa maisteltiin roadtripin varrelta mukaan tarttuneine viineinemme. Takapihalla oli aavemainen tunnelma, kun laitumella siellä täällä kasvavien vanhojen lehtipuiden takaa kohosi kuu ja loi usvamaisen maiseman ja jostain pimeydestä etäältä kantautui lampaiden määintää. Yhdistettynä siihen, että kyseessä oli "murhamökki", se oli hetkittäin vähän liian creepyä mulle, joka ei osaa aina hallita mielikuvitustaan.

Mun ja ukkelin sängyssä oli lämmitettävä patja. Muistan, että illalla kolean kevätillan vilunväristyksissä olin asettanut patjan täysille lämmöille ja yöllä heräsin tietysti syvässä hikilammikossa. Aamulla joku kertoi kuulleen jotain koputuksia ulkoseinistä. Murhamökki, indeed. Me tosin selvisimme ja heräsimme kaikki vallan elossa Lounais-Australian roadtrippimme viimeiseen päivään.

Viimeisen päivän suunta olikin selvä; ensin maisemareitiksi kehuttua maantietä Balingupiin (voitte uskoa, että kylän nimi herätti tässä sakissa pienimuotoista hilpeyttä, etenkin, kun siitä puhuttiin lopulta suomalaisittain Pallinkuppina) ja sieltä edelleen takaisin lähtöpisteeseen, Perthiin.




Maisemareitti, Blackwood River Drive, oli kaunis, ehkä hieman epäaustraliamainen (muistatte puheeni australialaisesta maisemasta tässä Rottnest Islandia käsittelevässä postauksessa?). Toisaalta lounais-Australia ja Margret River oli jo aikaisemmin näyttänyt ihanan vehreän ja puisen maastonsa, joten yllätyksenä metsät eivät tulleet. Sen sijaan ne vehreät, kumpuilevat niityt eivät muistuttaneet yhtään kuvaa, jonka olin aikaisemmin Australiasta nähnyt.






Balingup itsessään ei ollut Nannupia merkittävämpi pikkukylä, mutta onnistuimme löytämään sieltä mainion ravintolan myöhäiselle lounaallemme. Kovasti huudossa ollutta fish&chipsia tilasin ensimmäisen kerran täältä koko reissun aikana.

Balingupin ihania kumpumaastoja.

Juustoa oli tarjolla Balingupissakin. 
Matka Balingupista Perthiin sujui nopeasti - nukkuessa 😴😄 Kelikin alkoi parin päivän synkistelyn jälkeen vaikuttaa taas miellyttävältä. Viimeiset päivät Perthissa olivatkin lämpimiä ja lähes pilvettömiä. Niistä postailen vielä jonkinlaisen kuvapainotteisen postauksen myöhemmin.

Meidän vajaan viikon mittainen roadtrip Länsi- ja Lounais-Australiassa oli Australian mittakaavassa vain sellainen pieni, vajaan tuhannen kilometrin pyrähdys. Lyhykäisyydestään huolimatta oli kuitenkin kiva nähdä vähän erilaista Australiaa; sellaista, jollaista ei tavallisesti kuvista oikein näe, ellei tongi ahkerasti pintaa syvemmältä. Välimerellinen länsi- ja lounaisnurkka oli täynnä ihania elämyksiä aina Margaret Riverin humalluttavilta viinitiloilta jännittäviin kalkkikiviluoliin, majakalta majakalle, eteläisen pallonpuoliskon pisimmältä laiturilta omituisille merestä nouseville kalliomuodostelmille, rehevistä karrimetsistä ja kumpuilevilta niityiltä kylmää vihmovalle eteläiselle ulapalle ja maailman kovimman tuulen riepottelulta maaseudun rauhaan paijaamaan uteliaita kilipukkeja.

Luetuimmat

Arkisto