Nyt sen sanon: oikeasti ei enää kiinnosta!

Koronavuosi täyttyy pian.

Joko saa sanoa, että väsyttää?

Mennyt vuosi on ollut tunteiden vuoristorataa. Viime helmikuinen seikkailu Marokossa auttoi jaksamaan pitkään. Kesä oli tulossa, mielenkiintoinen kesäduuni ja huolettomuus. Kyllä tämä korona tästä kohta asettuu. 

Vaan eipä asettunut. Heinäkuussa kävimme pikavisiitillä Kolilla. Taas jaksoi vähän matkaa eteenpäin.

Kesällä parivuotias veljenpoikani vastasi lähtevänsä maailmalle, kun asteli mökin kuistilta nurmikolle ja hänen aikeitaan kyseltiin. Tähän pojan äiti totesi, ettei maailmalle voi nyt oikein mennä. Ymmärsin sillä hetkellä kaksivuotiasta veljenpoikaani paremmin kuin yhtäkään niistä aikuisista ihmisistä, jotka ovat onnistuneet vähättelemään tätä jo vuosia jatkunutta kaukokaipuutani (toki en väitä, että kaksivuotias olisi tiennyt toteamuksensa todellista merkitystä) ja sitä ahdistusta, kun ei vain pääse matkaan.

Loppusyksylle suunnittelemamme valassafari peruuntui. Ensin se siirtyi tammikuulle, mutta kuten arvata saattaa, ei olla paljon valaita päästy katselemaan tässä kuussa, kun ei niitä paljon tuossa Raumanmerellä uiskentele. Olin varma, että näin alkuvuodesta voi jo melko turvallisin mielin varata loppukesälle matkan Skotlantiin. No joo. Ei sitten.

Joko saa sanoa, että kyllästyttää?

Olen pari viimeistä päivää ollut todella alakuloinen. Kaikki alkoi siitä, kun halusin muuttaa kotona huonekalujen paikkaa, mutta tuntien pähkäilyn jälkeen tajusin, että se on täysi mahdottomuus jokaisessa huoneessa. Sisustaminen ja tavaroiden siirtely paikasta toiseen tietyin väliajoin tuottaa mulle suurta iloa ja energiaa (Se on vähän kuin matkustelu: aina ihanaa ja tervetullutta vaihtelua tasaisena etenevään tavallisuuteen!). Mutta kun edes tämä pieni piristys tämän korona-arjen keskellä ei onnistunut, menin sinä iltana nukkumaan suorastaan vihaisena.

Kun tarkemmin ajattelen, tuota alakuloisuutta on jatkunut jo pitkään. Sinänsä arki on ihan jees: se menee opintojen, kirjoittamisen, Netflixin ja ulkoilun voimalla eteenpäin. 

Mutta samanlaisena. Päivästä toiseen. Koko ajan.

Mikään ei kauhistuta enempää kuin pelkkä ajatus siitä, että joutuisi katumaan kuoleman hetkellä tekemiään valintoja. Tai paremminkin: sitä, mitä ei jostain (usein naurettavasta) syystä tehnyt. 

Irtisanouduin neljä vuotta sitten vakituisesta työpaikasta, astuin "tyhjän päälle" ja lähdin opiskelemaan. Koska pelkkä ajatus siitä, että olisin vielä yhdenkin vuoden joutunut tekemään työtä, joka imi musta kaiken ilon ja energian päivästä toiseen, tuntui hirveältä. Nyt olen köyhä opiskelija, joka joutuu vähän tutkimaan rahan käyttöään uudelleen ja elämään jatkuvassa epävarmuudessa tulevasta työllisyydestään, mutta olen varmaan onnellisempi kuin kertaakaan lähihoitajavuosieni aikana.

Kliseistä, mutta totta: onnellisuus ei ole päämäärä, vaan elämäntapa. Olen pyrkinyt pitämään tästä ohjenuorasta kiinni. Kun takataskussa on edes suunnitelma seuraavasta matkasta, elämä on tuntunut paljon helpommalta. Arki on tuntunut helpommalta. Pelkkä tunne siitä, että pian pääsee taas matkaan ja saa tyydytettyä suurimman intohimonsa roihun taas vähäksi aikaa, auttaa jaksamaan välillä paskamaisenkin arjen. 

Mutta arkihan on paskamainen vain, jos siitä itselleen normaaliolosuhteissa sellaisen tekee. Elämä on valintoja, ja itse haluan, että myös arki on "juhlaa", eivät pelkästään ne hetket, kun lentokoneen pyörät irtoavat kiitoradasta.

Korona on tehnyt tästä yhtäkkiä vaikeaa, ja se alkaa näkyä.

Olen kyllästynyt koronauutisiin ja kaikkeen, mikä viittaa koronaan. Ei tarvitse kuin seisoa lähikaupan ovella ja katsoa ihmisiä sisällä maskeineen ja huokailla tympääntyneisyydestä. Olen kyllästynyt arkeen, joka rullaa päivästä toiseen vain osoittaakseen, että seuraava päivä on edellisen kopio.

Satunnaiset hetket helpottavat ahdistusta. Kuten vaikka se, että talvi on ihana vuodenaika ja joka puolella on nyt niin kaunista. Taannoinen retkeni Kurjenrahkan kansallispuistossa sai mut pitkästä aikaa ajattelemaan jotain muuta kuin kaipuutani maailmalle. Jonkin aikaa taas koin kestäväni kaiken sen shitin, jonka korona heittää naamalle.

Joko saa sanoa, että suututtaa?

Olen yrittänyt pysyä positiivisena, ylläpitää arjen kiehtovuutta ja uskotella itselleni, että kaikki on hyvin.

Mutta ei tästä elämästä saa tällä hetkellä tekemälläkään sellaista, jollaista haluaisin elää. Se on kylmä fakta, vaikka kuinka yrittäisi pitää arjen kiinnostavana kaikin keinoin ilman, että uskaltaa edes suunnitella seuraavaa reissuaan. 

En odota mitään niin paljon kuin sitä, että pääsen taas matkaan. Olen levoton, jalkani vipattavat koko ajan johonkin suuntaan. Tunnen, että se hetki, kun arki lakkaa olemasta millään tavalla ihana, alkaa olla lähellä. Rehellinen onnettomuus kurkkii jo seuraavan musertavan koronauutisen päässä. Ja tässä pitäisi alkaa vielä vääntää jotain gradua!

Ja kun kyse ei ole enää siitä, ettei pääsisi ulkomaille. Mitä jos ei kohta pääse edes kotimaille?

Joko saa sanoa, ettei mua kiinnosta enää?

Pitää ajatella riskiryhmiä, pitää ajatella työssään ahertavia hoitajia, pitää ajatella sitä sun tätä.

Niin pitääkin, joo joo.

Ja silti mulla alkaa olla mielenkiinto mitään kohtaan ihan nollassa. Ei, se on itse asiassa miinuksella.

Mun ja ukkelin on määrä suunnata Kuusamoon parin viikon päästä. Koronatilanne Suomessa tuntuu olevan lipeämässä käsistä, ja aluksi olin kamalan huolissani meidän talviloman suhteen. Olen odottanut sitä enemmän kuin mitään muuta pitkiin aikoihin: miten helpottavaa päästä eroon edes hetkeksi arjen orjallisuudesta! Miten ihanaa nähdä uusia maisemia! Miten ihanaa kokea taas jotain jännittävää! 

Mun on pakko päästä eroon hetkeksi tästä kämpästä ja tästä kaupungista ja tästä arjesta.

Mutta! Mä en ole yhtäkkiä enää huolissani. Mä olen vain välinpitämätön. Puhtaan, rehellisen välinpitämätön. Jos joku keksii kritisoida tällaisena aikana tekemääni kotimaanmatkaa, voi olla varma, että nuo kritiikit menevät toisesta korvastani sisään ja toisesta nätisti ulos.

En taatusti ole ainut, joka kokee näitä valtavat mittasuhteet saavuttaneita ahdistustiloja? Onko joku muu jo väsynyt vain hymyilemään ja ymmärtämään? Kyllästynyt jokapäiväisiin tsemppiviesteihin, joissa on hymynaamoja ja peukkuja ja sanotaan, että "Kyllä se tästä! Pitää vaan koittaa jaksaa"?

Mua nuo ovat alkaneet suorastaan yököttää.

Eräs kotimatka Kanadasta

Kirjoittelin jokin aika sitten reissun päällä sattuneista vastoinkäymisistä. Sitten muistin yhden epäonnisen kotimatkan, josta en ole koskaan blogissa kirjoittanut, ja joka ehdottomasti ansaitsee oman postauksensa. 

Nyt voisi siis olla hyvä hetki avata vähän sitä, mitä tapahtui, kun olin palaamassa Kanadasta kotiin huhtikuussa 2019. Muistan niin elävästi sen tunteen, kun kaikki alkoi melkein alkumatkasta jo mennä pieleen. Tällä kertaa luvassa paljon kirjaimia ja vähän kuvia!

Muistan istuneeni maailman onnellisimpana tyyppinä Saskatoonin minilentokentällä ja kuin sattumalta eteeni sosiaalisessa mediassa oli ilmestynyt alla oleva kuva. Sen yhteyteen olin kirjoittanut: "Ykkönen! Mä tulen kotiin! Parasta ikinä (ja tätä en ois reissussa uskonut koskaan sanovani! :D)!" Se oli todellakin outo heitto minulta, joka ei tykkää kotimatkoista yhtään ja voi joskus jopa fyysisesti pahoin, kun paluupäivä koittaa. Blogin Facebook-sivulla hehkutin samaan aikaan: "Jos kaikki menee hyvin, olen kotona Raumalla 24 tunnin kuluttua." 

No, en ollut.

Fiilikset vaipuivat tällä matkalla ihan uskomattomalla nopeudella kohtaan 9.

Myöhemmin, kun ensimmäinen lentoni Saskatoonista Edmontoniin oli onnistuneesti takana enkä vielä tiennyt mitään tulevasta piinastani, kirjoitin blogiin fiiliksiä takana olevasta vaihto-opiskelijakokemuksesta ja vihdoin koittaneesta kotimatkasta ja myönsin, että olin luultavasti  siihen asti elämäni tärkeimmällä matkalla.

"En meinannut saada unta eilen illalla, koska olin niin onnellinen koittavasta kotimatkastani. Sangen kummallista sekin. Ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntuu siltä, että kotimatka on koko reissun paras osuus. ... Mulla on vaan ihan kamala ikävä ukkelia ja kissoja.

Nytkin stressaan, että hirveitä ehtii tapahtua ennen kuin lentokoneen renkaat koskettavat kiitorataa Helsinki-Vantaalla. Islantihan tapansa mukaan* jo hieman uhitteli mulle, lentoja oli peruttu vielä eilen Reykjavikin kovan tuulen vuoksi. Melkein itkin eilen, kun ahdistuin niin kovaa siitä, jos en pääsisi suunnitellusti kotiin.  

... Muutaman tunnin päästä mulla lähtee lento Reykjavikiin ja kohti kotimannerta. Mulla on tällainen "hauska" kuuden tunnin vaihto täällä Edmontonissa. "

Kaikki alkoi siitä, kun minulla oli tuo "hauska" kuuden tunnin vaihto Edmontonissa. Se oli jo valmiiksi kettumainen juttu, mutta tilanne kärjistyi pahasti siinä kohtaa, kun huomasin valotaululle ilmestyneen delayed -tekstin lentoni kohdalla. Arvioitu lähtöaika oli siirtynyt puolella tunnilla. No, ei hätää. Kuuden tunnin kököttely kentällä alkoi puuduttaa persettä jo aika lahjakkaasti, mutta ehkä mä nyt vielä puoli tuntia selviäisin...

Islannista saapuva Icelandairin lento oli siis myöhässä, mikä automaattisesti vaikutti sen lähtöaikaan Edmontonista. Muistan kironneeni Icelandairia ja muistelin niitä kertoja, kun olin kyseisellä lentoyhtiöllä matkannut. Se oli valehtelematta ollut lähes joka kerta myöhässä. Ehkä yksi lento ikinä oli ollut ajallaan. Kyse ei sillä kertaa ollut kuitenkaan lentoyhtiön omista sekoiluista, vaan jo muutamaa päivää aikaisemmin uutisissakin mainituista myrskytuulista.

Olin kuolla ahdistukseen, kun arvioitu lähtöaika siirtyi uudestaan, nyt lähes tunnilla. Ja se tarkoitti vain yhtä asiaa: mulla ei olisi mitään mahdollisuuksia ehtiä Reykjavikissa mun Helsingin lennolle. Tainnutin turhautumiseni ja ahdistukseni kävelemällä iltaa kohden autioituvan lentokentän käytäviä. En olisi siinä mielen tilassa kyennyt vain istumaan paikallani ja vaikka olisinkin, en enää halunnut kuuden tunnin kökkimisen jälkeen. Lisäksi edessä kuumotteli se seitsemän tunnin lento Edmontonista Reykjavikiin, mikä lupasi lisää painetta istuinluille ja perslihaksille. 

Se oli ahdistavin lento, jolla olen koskaan ollut. Mä en jaksanut välittää siitä ahtaasta lentokoneesta, väsymyksestä ja kaikesta muusta lentomatkailun aiheuttamasta inhottavuudesta. Istuin vain paikallani ja surin koko seitsemän tuntia sitä, mitä Reykjavikissa tapahtuisi; pääsisinkö koskaan kotiin ja miten ja milloin. Ja mähän halusin kotiin enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä! Kumiankkataulukossa oltiin tällä hetkellä luultavasti kohdassa 5.

Kun vihdoin ja viimein pääsin edes kotimantereelle, oli lentoni Helsinkiin lähtenyt jo puoli tuntia sitten. Icelandairin palvelutiskeillä oli ruuhkaa: joku muukin oli jäänyt jatkolennoltaan, eikä ongelmissa ollut pelkästään se Edmontonista saapunut lento, vaan pari muutakin lentoa. Siinä sitä sitten tönötettiin pitkään jonossa ennen kuin pääsin selvittämään tilannetta virkailijan kanssa. 

Jos jotain hyviä puolia kaikesta tapahtuneesta piti sillä hetkellä etsiä, niin se, että mut siirrettiin suoraan Finnairin Helsingin lennolle ilman sen suurempia probleemeja. Mutta tuo lento lähti vasta noin kymmenen tunnin kuluttua. Luvassa oli siis kokonainen päivä palloilua Reykjavikin lentokentällä. Sain palvelutiskiltä kolme kuponkia, joilla sain ravittua itseni tuon kymmenen tunnin aikana ilmaiseksi.

Olin väsynyt ja uni painoi silmissä. Jo tuossa kohtaa alkoi olla vuorokauden verran tunteja valvottuna. Yritin etsiä lentokentältä rauhallista kolkkaa, jossa hetkeksi ummistaa silmät, mutta se oli lähes mahdotonta. Sen lisäksi, etten mä vaan kykene nukkumaan julkisissa tiloissa (saati lentokoneessa), aina oli jossain joku, joka metelöi. Ja jos oli muuten hiljaista, niin jatkuvasti yltyvä myrskytuuli kolisutti ja heilutti suuria lasi-ikkunoita niin kovaa, että pelkäsin niiden murenevan mun päälle.

Tuijottelin kelloa vähän väliä. Enää kuusi tuntia lähtöön. Enää viisi. Enää neljä. Hei, nyt on enää kolme! Kaksi... mitä?

Tuuli ei ottanut laantuakseen Reykjavikissa. Ravintolassa oli vihaisia saksalaisia juomassa kaljaa, kun Frankfurtin lento oli yhtäkkiä jo kolmatta tuntia myöhässä. Frankfurtin ja Helsingin lennon välissä oli vain muutamia lentoja ja niistä jokainen siirtyi vuorollaan delayed-statukseen. Tuijotin valotaulua itku kurkussa ja odotin, milloin Finnairin lento myöhästyy. 

Istuin syömässä kupongeilla lunastamaani kämäistä pitsaa yhdessä ruokalassa, kun näin ikkunassa, miten kovassa tuulessa poukkoileva Finnairin kone laskeutui Reykjavikiin. Meno näytti siltä, että pieni osa minusta toivoi, että lento Helsinkiin olisikin myöhästynyt, sillä tuuli ei näyttänyt vieläkään laantumisen merkkejä: ei kiinnostanut yhtään lähteä niin hallitsemattoman näköiselle lennolle, ja boardingiin oli aikaa enää vähän reilu tunti. 

Olin yliväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen. Fiilikset eivät kumiankkataulukon mukaan olleet enää lähelläkään sitä, mitä ne olivat olleet matkan alussa. Olin melko varma, etten koskaan pääsisi kotiin...

MUTTA! Lento Helsinkiin rullasi taivaalle kuitenkin ajallaan. Kävellessäni kovin epäuskoisena kohti porttia katselin valotauluja, joissa kaikki muut lennot olivat myöhässä. Mutta ei Finski. Finskin kohdalla luki rouheasti go to gate, vaikka muilla oli delayed due to the weather conditions. Kuitenkin juuri ennen boardingia frankfurtilaisetkin pääsivät matkaan: toivottavasti eivät olleet juoneet liikaa olutta odotellessaan. Ilmeisesti tuuli oli sittenkin hieman tyyntynyt.

Olin Helsingissä puoli vuorokautta myöhemmin kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Mun ihana ukkeli oli ajanut Raumalta yöllä mua vastaan. Olin niin väsynyt ja onnellinen. Takana oli sellainen kevyt +30 tuntia valvomista ennen kuin nukahdin omassa sängyssä Raumalla.

Että no mitä sitten? Jokainen paljon matkustava joutuu joskus kokemaan sen helvetin, kun lennot ei mene juuri niin kuin aikataulukirjassa sanotaan. Joskushan tällainen ikävä kokemus olisi kohdalleni osunut kuitenkin, että sinänsä tässä ei ollut mitään erikoista. Tämän kokemuksen jälkeen VR:n myöhästymiset ei taatusti tunnu missään...

Mutta että juuri tuolla matkalla. Tuolla maailman tärkeimmällä matkalla. 

Onneks nyt voi jo hymyillen muistella tätä. Selvisin nimittäin siitäkin.

Mikä on sun kaamein tai epäonnisin lentomatka?

Noin kymmenen paikkaa Alaskassa: Talkeetna

Muistaako joku tv-sarjan nimeltä Villi Pohjola (Northern Exposure)? Alaskaan sijoittuvan tv-sarjan tapahtumapaikka, pikkukaupunki nimeltä Cicely, on syntynyt Talkeetnan innoittamana, vaikka itse sarjaa ei siellä olekaan kuvattu (booooring). Talkeetnan söpö pikkukylä Susitna-joen rannalla näyttää kuitenkin ensinäkemältä siltä kuin olisi päätynyt keskelle tv-sarjan lavasteita. 

160 kilometriä Anchoragesta pohjoiseen Parks Highway haarautuu itään. Aluksi tuntuu siltä, ettei ole matkalla mihinkään ja sitä ehtii manata suuntavaistonsa erehtyväisyyttä (ainakaan vielä toukokuussa 2016 Parks Hwyn ja Talkeetnaan johtavan tien risteyksessä ei ollut ensimmäistäkään tienviittaa), mutta 20 kilometrin ajon jälkeen tien varteen ilmestyy ensin talo, sitten toinen ja yhtäkkiä onkin ajanut kokonaisen kylän pääkadun poikki - aivan huomaamattaan.

Susitna-joki

4.1 Northern Guesthouse

Northern Guesthouse, muutama poikkikatu pääkadulta etelään - noin minuutin tai korkeintaan kahden kävelymatka, on osoittautunut jo kahdesti takuuvarmaksi majapaikaksi. Talkeetna on ollut pullollaan vierailijoita joka kerta, kun olen sinne päätynyt, joten spontaani yösijan löytäminen on aina ollut pienen vaivan takana. Häämatkalla poikkesimme pääkadun varrella sijaisevaan Roadhouseen kysymään huonetta, mutta siellä meidät vastaanottanut nainen ohjasi meidät Northern Guesthouseen. Keväällä 2016 kokeilin onneani lähes jokaisessa pääkadun majapaikassa ja lopulta viimeinen oljenkorteni oli soittaa Northern Guesthousen rouvalle.

Northern Guesthouse on ihan tavallinen, kaksikerroksinen omakotitalo. Talon päädyssä asuvalla rouvalla on tarjolla kolme pientä, mutta viihtyisää huonetta, mutta mainonta lienee jäänyt puolitiehen, sillä jos Northern Guesthousesta ei tiedä, ei sitä osaa myöskään etsiä! 

Takapihalla on grillikota, jota saa käyttää vapaasti... jos uskaltaa. Talkeetnassa on nimittäin melkoisesti karhuja. En tiedä, olenko huojentunut vai pettynyt, että kohtaamiset nallejen kanssa on jääneet omalta kohdaltani väliin Talkeetnassa.

Parasta Northern Guesthousessa yöpymisessä on kuitenkin se, että hintaan sisältyy polkupyörä. Pyörä on täydellinen menopeli juuri sellaiseen pikkukylään, joka Talkeetna kaikessa pikkuruisuudessaan on.

 

Mulla on jostain syystä todella vähän kuvia Talkeetnasta. Vissiin oon taas ollut niin vietävissä, että kuvien räpsiminen on unohtunut... Tällaisia söpöjä pikkutaloja löytyy Talkeetnan lyhyen pääkadun varrelta.

4.2 Talkeetna Riverfront Park

Halusit liikkua paikasta toiseen sitten Northern Guesthousesta lainaamalla pyörällä tai ihan vaan kävellen (sekään ei ole paha, koska Talkeetna on oikeasti tosi pieni!) kannattaa suunnata ainakin Riverfront Parkiin. Villinä kylän ohitse virtaava Susitna-joki on kenties yksi Talkeetnan alaskalaisimmista elementeistä. Koska mitä muuta Alaskaan kuuluu kuin boreaaliset metsät, vuoristot ja jäätiköt? No isot ja lohta kuhisevat joet tietysti! 

Jos haluaa napata itselleen muutaman kyrmyniskan Susitnasta, kannattaa etsiä rauhallisempaa virtausta jostain Riverfront Parkin liepeiltä, eikä itse Riverfront Parkista. Virtaus on yksinkertaisesti niin voimakasta, etten usko, että yksikään kala viihtyisi sellaisissa olosuhteissa. Samalla kannattaa pitää silmällä, ettei törmää niihin talkeetnalaisiin harmaakarhuihin.

Vaikka ranta vaikuttaa aluksi tiheän metsän ja pusikon valtaamalta, sieltä löytyy hyväkuntoisia polkuja, jotka usein kulkevat ihan joen rantaan. Itse istuskelin tällaisella joenpenkalla eräänä toukokuisena iltana, katselin auringonlaskua ja kaukana siintäviä Alaskan vuoriston huippuja ja nautin parinkymmenen asteen lämmöstä ja kylmästä alaskalaisesta oluesta. 

Denali

4.3 Talkeetnan viinakauppa 

Olen ostanut päkin olutta ja viinipullon maailman pienimmästä viinakaupasta, jossa olen koskaan elämäni aikana käynyt. Talkeetnan viinakaupassa mahtuu juuri ja juuri kääntymään akselinsa ympäri, mutta silti siellä taitaa olla lähes kaikkea, mitä ihminen (alaskalainen) vain tarvitsee. 

Northern Guesthousen grillikodassa viettämässä lupsakkaa iltaa syyskuussa 2014 puskissa lymyilevistä otsoista huolimatta.

Kalaruokien ystäville Alaska on mitä mainioin kohde: menet minne tahansa, niin aina on tuoretta ja paikallista kalaa tarjolla! Toukokuussa 2016 oli niin lämmintä, että hieman pilvisemmästäkin säästä huolimatta tarkeni hyvin syödä ravintolan terassilla!

! Juttu Talkeetnasta syyskuulta 2014 täällä. Siellä on muun muassa video Talkeetnan pääkadulta (kun mulla ei niitä kuviakaan ole). Tuolta voi lukea myös meidän kuumottavasta kohtaamisesta paikallisten kalastajien kanssa ja upeasta Hatcher's Passin solasta.

Kotimaan talven lumoissa Pukkipalon aarniometsässä

On koskematonta ja valkoista puuterilunta. Tykkylumiset puut ovat kuin patsaat topiarissa. Vallitsee äänettömyys, jonka rikkoo vain kaukainen kraa, kun musta korppikaksikko lehahtaa siniharmaan taivaan poikki. Ohuet lehtipuut kaareutuvat polun ylle talven painolle alistuneina. Puro on jäässä. Suomen talvi on sykähdyttävä.

Olin ihastuksesta mykkä, kun kauhoin lumikenkineni Pukkipalon metsien valkeaan taikamaailmaan. Olen kirjoittanut aikaisemmin melko tunnepitoisen postauksen tästä lumoavasta metsäreitistä täällä, kun se jo alkavan syksyn karuissa kourissa sai minut onnelliseksi erämaisella koskemattomuudellaan ja hiljaisuudellaan.

Täytyy sanoa, että vähän jännitti alkuun: en ole vielä kovin kokenut lumikenkäilijä. Oikeastaan olen täysin amatööri koko hommassa. Toisekseen en ollut lainkaan varma, jaksanko tarpoa hangessa kuutta kilometriä. 

Lumimyrskyn jäljiltä olin ensimmäinen, joka jätti jälkensä metsään. Muutaman kerran olin hieman hukassa, kun kadotin reittiä merkitsevät oranssit opasteet. Toisaalta joku oli ennen myrskyä polulla liikkunut, sillä eksyttävimmissäkin kohdissa reitin saattoi erottaa lumen painumista. Karttapalvelusta ei ollut apua, sillä kymmenen asteen pakkanen hyydytti mun puhelimen täysin. Kuljin metsässä niin kuin ennen vanhaan ja toivoin, ettei tulisi eteen tilannetta, jossa olisin oikeasti tarvinnut puhelinta. Hieman toki harmittaa, etten ehtinyt ottaa kuin muutaman kuvan ennen puhelimen pimenemistä. 

Huolimatta siitä, että suurin osa energiastani jäi Takaniitynvuorelle johtavaan rinteeseen ja siellä upottaviin syviin hankiin, olin kovin mielissäni, kun pääsin takaisin tien varressa odottavalle autolle  suhteellisen voimissani (Pukkipalon parkkialuetta ei ole aurattu, joten auton joutuu jättämään kapean Mynäjärventien varteen). 

Retki lumiseen Pukkipalon aarniometsään oli hyvä keino mitata, missä jamassa mun kunto on. En kiellä, ettenkö olisi maannut umpiväsyneenä koko loppupäivää sohvan nurkassa, mutta tiedän ainakin, että kuusi kilometriä hangessa ei itsessään tuota ongelmia. 

Olen alkanut haaveilla pidemmästä vaelluksesta. Olisi ihanaa päästä ensi kesänä Lappiin, vaeltaa päivä ja yöpyä teltassa. Tai päinvastoin: sama kai se Lapissa kesällä, että kulkeeko yöllä vai päivällä, kun aina on valoisaa. En haikaile mitään äärirajojen rutistusta: muutama kilometri päivässä olisi ihan hyvä. Ennen tiesin, ettei tällainen tulisi kysymykseenkään: mun fysiikalla ei tehtäisi tällaista. Mutta nyt, puolenkin vuoden aktiivisen metsissä ja pururadoilla liikkumisen jälkeen koen, että kuntoni olisi riittävä pienimuotoiseen vaellukseen. Se tuntuu hyvältä.

Toki mulla oli jo hoitajana hyvä kävelykunto: työpäivän aikana saattoi kerääntyä helposti tuhansia askelia. Ei mulla ollut mitään ongelmaa kävellä New Yorkissa yhden päivän aikana 14 kilometriä. Tietysti oli kiva nostaa jalat kohti kattoa hotellille päästessä, mutta itse suoritus ei tuntunut juuri missään. Toisaalta vieraassa paikassa sitä kiinnittää huomiota johonkin ihan muuhun kuin omaan jaksamiseensa.

Kun jätin hoitoalan taakseni, arjen liikkuminen väheni ja jossain kohtaa piti ihan tosissaan alkaa huhuilemaan kadonneen kunnon perään. 

Lähdemme helmikuussa viikoksi Kuusamoon ukkelin kanssa. Olemme vuokranneet mökin järven rannalta Rukan pohjoispuolelta, aika läheltä Oulangan kansallispuistoa. Tuntuu hyvältä tietää, että suunnitelmamme Oulangan ja Riisitunturin kansallispuistojen valloittamiseksi eivät jää kiinni ainakaan mun ala-arvoisesta kunnosta. Odotan reissua kuin kuuta nousevaa, kuin mitä tahansa matkaa. Jos koronavuosi on jotain opettanut, niin ainakin arvostamaan kotimaan tarjontaa. Ja Suomen talvi, sehän on kauneimmillaan!

En kiellä, ettenkö kaipaisi edelleen palavasti ulkomaille, oman bucketlistani kohteisiin. Haaveilen edelleen, että kesällä pääsisin Skotlantiin. Ajatukseni ovat kovin ristiriitaiset tämän suhteen.

Päädyin tänään vaihtamaan mielipiteitä korona-ajan matkustamisesta; siitä, minne ja miten näinä aikoina voisi matkustaa, vai voisiko ollenkaan. Monet siis matkustavat edelleen. Eivät ehkä normaaliin tapaan, mutta matkustavat kuitenkin.

Toisaalta ymmärrän sen hyvin: jos noudattaa samoja turvallisuusohjeita kuin Suomessa, riski saada koronatartunta on yhtä suuri niin siellä kuin täälläkin. Jos kotimatkalla käy tikuttamassa nenäänsä, ja on mahdollista toteuttaa muutaman viikon karanteeni matkalta palatessa, on esimerkiksi etätöissä tai opiskelee etänä, niin miksipä ei. Tietysti pitää ottaa huomioon myös kohdemaan ohjeistus ja säännöt koronan suhteen.

Kun ajattelen asiaa, matkakuumeeni nousee ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ajattelen, että no jos joku tätä tekee, niin miksi en minäkin. Ihan oikeasti: jos pidän huolta turvaväleistä ja käsien puhtaudesta ja maskin naamalla, millä tavalla olen alttiimpi koronavirukselle Skotlannissa kuin Suomessa?

Hmm, en kai mitenkään. Ja toisaalta: paljonkin. 

Kuusamossa voimme miehen kanssa ylläpitää ihan samaa arkea kuin kotona Raumallakin: asumme yksittäisessä mökissä omassa rauhassamme ja poistumme sieltä vain nauttiaksemme luonnon ihmeistä. Voimme hiihtää, lumikenkäillä tai mennä pilkille ilman, että meidän tarvitsee olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Maskivapaata lomailua siis! 

Jos lähtisin nyt Skotlantiin, stressi alkaisi jo lentokentältä. En millään keksi, mitä ihmeen tekemistä voisin keksiä Skotlannissa, maskitta, siten, etten joutuisi tekemisiin ihmisten kanssa sen enempää kuin mökillä metsän keskellä. Voisin toki painua ylämaille retkeilemään siinä missä Kuusamossakin, totta kai. 

Mutta täydellisenä koronamatkaajana pitäisi ottaa niin paljon asioita huomioon, etten halua sellaista stressiä varjostamaan seikkailujani, jotka jo itsessään voivat olla stressaavia. Tiedän, etten kykenisi 100 prosenttisesti nauttimaan matkasta kaikkien koronan tuomien lisäkikkailujen vuoksi. 

Tiedän tiedän, se saattaa olla uusi normaali. Mutta olkoon se sitten sen ajan murhe, kenties jo ensi kesän murhe.

Ja mitä jos kaikista varotoimista huolimatta saan tartunnan? Onko oikein kuormittaa vieraan maan terveydenhuoltoa, joka saattaa jo valmiiksi olla helisemässä koronatartuntojen vuoksi? Ja mikä on kohdemaan sairaanhoidon taso ylipäänsä?

Joten tukahdutan tämän ulkomaankaipuun vielä toistaiseksi, itseni ja muiden vuoksi. Tietysti se sotii ankarasti omaa elämänasennettani kohtaan: asiat pitää tehdä heti, ei sitten kun.

Mutta toisaalta ulkomaankaipuun tukahduttaminen tässä kohtaa vuotta ei ole mikään ongelma, kun en kärsi talven pimeydestä ja kylmydestä eikä sitä siis mielestäni tarvitse paeta mihinkään. Sen sijaan, katsellessani ikkunasta ulos tuota valkoista maisemaa muistan, miten paljon itse asiassa rakastan tällaista kunnon talvea ja kaikkia sen maalauksellisia maisemia.

Haluan matkoiltani upeita ja sykähdyttäviä luontoelämyksiä ja maalauksellisia maisemia. Mikä olisikaan parempi paikka näille kuin maailman kaunein ja puhtain maa? Pukkipalonkierroksella tunne vain voimistui. Se on ehdoton suosikkini Kurjenrahkan kansallispuiston ja Kuhankuonon retkeilyreitistön luontopoluista. Tekisi mieleni ihan sanoa, että se toimi näin talvella paremmin kuin syksyllä, ihan vain tykkylumen muovaaman, vangitsevan maiseman ja äänettömyyden vuoksi.

Kiersin syksyllä Kuhankuonon retkeilyreitistöön kuuluvan, kymmenen kilometrin mittaisen kahden järven kierroksen, joka oli mielestäni kamalan tylsä: reitti kulki pääsääntöisesti teitä pitkin ja sielläkin, missä piti olla metsää, ei ollutkaan kuin avohakkuu. Savojärven kierros sen sijaan on ihan kiva, mutta täältä voi käydä lukemassa, että ei siitäkään kovin nautinnollinen fiilis jäänyt, vaikkakaan syy ei ollut komeiden suo- ja järvimaisemien.

Mutta Pukkipalon metsät... siellä unohtaa kaipuunsa kaukomaille.

Onko Kuhankuonon retkeilyreitistö ja/tai Kurjenrahkan kansallispuisto sulle tuttu? Mikä on sun suosikkireitti?

Kuvahaaste: vuosi 2020 kuvina

En ole vielä kirjoittanut vuotta 2020 summaavaa postausta - tosin useimmiten se onkin jäänyt kirjoittamatta. Mulla oli pitkään sellainen olo, että en saisi koottua tuosta koronan runtelemasta vuodesta mitään erikoista tänne matkailuun painottuvaan blogiin. Sitten törmäsin Muuttolintu -blogin Annan matkakuvahaasteeseen ja ajattelin, että tuossapa mainio tapa koota yhteen edeltävä, matkailun osalta hyvin vajavaiseksi jäänyt vuosi. Postauksen lopussa ohjeet haasteeseen sinullekin!

Tässä tämä siis tulee!

1. Vuoden suosikkikuva

Tämä oli helppo. Näin tämän kuvan kirkkaana mielessäni heti, kun näin, mitä vaaditaan. 

Heinäkuisen, lämpimän sunnuntaiaamun hiljaisuus ja seesteys Ukko-Kolin huipulla syövytti mieleen yhden hienoimmista suomalaisista maisemista. Tässä kuvassa on suomalaisen sielunmaiseman syvin olemus: järven sineä ja metsän vihreyttä. Todellinen kansallismaisema, etten sanois, vaikka kuvalla onkin mahdottomuus saada taltioitua tuota lumoavaa näkymää ja fiilistä.

2. Arjen luksusta

Tässä ollaan kyllä niin totaalisesti arjen luksuksen vietävissä, ettei tosikaan! Kuva on ravintola Odinesta Iso-Haiduksen saarelta Uudestakaupungista. Olin viime kesän Ukissa töissä eräässä projektiluontoisessa tehtävässä ja suuri osa työajasta tuli vietettyä saaristossa veneillen. Jo se oli aikamoista arjen luksusta, vaikka sainkin kyllästymiseen asti tarpeekseni punkeista! 

Yhden kerran sitten päädyin nuo saariston salat tuntevan työkaverini kanssa työlounaalle ravintola Odineen. Suuri peukku tälle paikalle: ruoka oli maukasta ja puitteetkin kunnossa! En ole tottunut syömään oikeaa ravintolasafkaa työaikana, joten tämä oli aika kiva kokemus!

3. Kesäkuva

Vietin viime kesänä niin paljon aikaa mökillä, että olisi ollut suuri vääryys valita tähän jossain muualla kuin siellä otettu kuva! 

Nautin ystävistä, herkullisesta ruuasta, lukemisesta, hiljaisuudesta, järvilintujen laulusta, viilentävästä vedestä ja kuumasta saunasta. Näinä hetkinä ei tullut edes kaivattua ulkomaille. Ne olivat täydellisiä hetkiä. Jopa se, kun tapasin ulkohuussipolulla sahalaitaselkäisen lieron (tämä oli jo kuitenkin syksymmällä).

4. Ihana majapaikka

Se oli ehdottomasti tämä mystinen rauhantyyssija keskellä Marrakeshin vanhan kaupungin vilinää ja vilskettä. Riad l'Orangeraie oli hintava, mutta joka sentin arvoinen yösija, jonka ei alkuunkaan uskonut sijaitsevan levottoman ja meluisan medinan keskellä. Seinien sisäpuolella oli hiljaista, hyviä tuoksuja ja makuja ja näkymiä kuin tuhannen ja yhden yön saduista. 

Huolimatta siitä, ettei medina itsessään ehkä houkuttelisi kuin oikein extremesti elävää pariskuntaa vaikkapa häämatkalle, tämä riad on niin romanttinen ja lumoava, että voisin ainakin itse sulkeutua sinne viikoksi tai kahdeksi ukkelin kanssa (ellen olisi niin seikkailunnälkäinen, etten paria päivää pidempään viihtyisi paikallani).

5. Hauska muisto

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin menee pieleen ja ensimmäisenä tekisi mieli alkaa itkemään? Joskus se menee kuitenkin niin, että huolimatta tilanteen kenties ilmiselvästä negatiivisesta vibasta, tuntee naurun vyöryvän ulos jostain syvältä kehosta ja ravisuttavan sisuskaluja myöten. Näin pitäisi käydä useammin, koska elämä ei ole niin vakavaa. Ihan oikeasti.

Tapasin syksyllä tyttöjä Espoossa. Tapaamme nykyisin 1-2 kertaa vuodessa riippuen siitä, miten saadaan aikataulut sopimaan yhteen. Tuolla kertaa päätimme kokkailla yhdessä hyvää ruokaa. Huolimatta siitä, että osa meidän tomaattikeitosta räjähti pitkin keittiötä ja talon koiraa (kyllä, sessellä oli naama ihan oranssina, koska sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan), sitä riitti meidän lautasillekin ja se oli suorastaan herkullista. Mutta ehkä vielä parempaa oli se siitä syntynyt hillitön naurunremakka, joka oli se ensimmäinen reaktio siihen, kun keitto karkasi tehosekoittimen kannen alta.

6. Herkullinen hetki

Tomaattikeittoepisodi olisi voinut olla myös yksi vuoden herkullisimmista hetkistä, mutta annetaan sijaa muillekin kandidaateille.

Täytyy siis jakaa tämä herkullinen hetki kotikaupungistani Wanhan Rauman Kaffebarista. Kaffebar on vuorokauden ajasta ja vuodenajasta riippumatta aina täynnä, mutta onneksi siellä on myös tämä sisäpiha, jossa voi nauttia yhtä aikaa sekä kakusta että ulkoilmasta, vaikka olisikin jo joutunut pukemaan päälleen kaulahuivin hitaasti lähestyvän syksyn vuoksi.

Kaffebarissa tulee käytyä muutaman kerran vuodessa ja pakkohan siellä on aina jokin ihana kakku vetää naamaan, kuten tuona alkusyksyn päivänä, kun pitkästä aikaa vanhassa kaupungissa kuljeskelin.

7. Se ei-niin-hohdokas muisto

Piipahdimme kesälomareissulla heinäkuussa Savonlinnassa tarkoituksena vierailla Olavinlinnassa. Se oli kuitenkin virhe: ei niinkään ajatus Savonlinnasta tai historialliseen kohteeseen tutustumisesta, vaan ajankohta. Blogia pidempään seuranneet ovat varmaan jo selvillä siitä, etten pidä ihmispaljoudesta ja ruuhkasta. No mitä Savonlinnassa on heinäkuussa? No ihmispaljoutta ja ruuhkaa. Siinä ei ollut mitään hohdokasta, kun miljoona muutakin oli juuri sinä päivänä päättänyt jalkautua Savonlinnan kaduille ja Olavinlinnaan.

Emme koskaan lähteneet edes jonottamaan linnaan pääsyä. Tiesimme ukkelin kanssa molemmat, että emme nauttisi historiasta, jos iholla olisi koko ajan joku huohottamassa ja pälisemässä. Jäi paha mieli. Siitä, että Olavinlinna, johon tutustumista olen odottanut pitkään, jäi kokematta ja siitä, että olin niin ajattelematon, että ehdotin Savonlinnassa käymistä Suomen kuumimpana kesälomakuukautena. 

No, syssymmällä uudestaan. Tai siis keväämmällä. Mutta ei missään nimessä kesällä!

8. Rakkaassa seurassa

Huhtikuussa tuli täyteen kolme kuukautta, kun en ollut tavannut ketään ystäviäni kasvotusten. Osittain sen vuoksi, että asumme täällä kaukana rannikolla ja kaikki muut jossain ihan muualla Suomessa, ja osittain tietysti koronan takia. Ensin olin ajatellut, että ei se mitään, olihan meillä esimerkiksi skype.

Touko-kesäkuun vaihteessa oltiin ukkelin kanssa kuitenkin äärimmäisen hurjia ja reissattiin Tampereelle! Ystävämme oli kutsunut meidät veneilemään Näsijärvelle. Se kuulosti jo pelkkänä ajatuksena niin huikaisevalta niin monen kuukauden "eristyksen" jälkeen, että turhia ajattelematta me tietysti lähdettiin! Ja meillä oli ihan hurjan kivaa ja meille osui taatusti kesän ensimmäinen oikeasti lämmin päivä!

9. Suosikkikuva itsestä

Itsestä tulee kyllä tosi vähän otettua mitään julkaisukelpoisia kuvia, mutta tämä ukkelin ottama kuva Erg Chegagassa on kyllä kiva! Siitä jotenkin huokuu se onnellisuus, jota tunsin tuolla hiekkadyynien keskellä, kun yksi unelma oli ihan hilkulla toteutumassa.

10. Unohtumaton maisema

Tähän viimeiseen ei ole olemassa sanoja. Sahara ja Saharan kuuma, punainen hiekka.

Minkälainen vuosi teillä on ollut? Kerro se kuvin, edellä mainittuihin otsikoihin sopien. Linkkaa Muuttolintu kuvahaasteen lähteeksi, kopioi nämä ohjeet juttusi loppuun ja jos haluat, linkkaa juttusi Muuttolintu -blogin kommenteihin.