Eräs kotimatka Kanadasta

Kirjoittelin jokin aika sitten reissun päällä sattuneista vastoinkäymisistä. Sitten muistin yhden epäonnisen kotimatkan, josta en ole koskaan blogissa kirjoittanut, ja joka ehdottomasti ansaitsee oman postauksensa. 

Nyt voisi siis olla hyvä hetki avata vähän sitä, mitä tapahtui, kun olin palaamassa Kanadasta kotiin huhtikuussa 2019. Muistan niin elävästi sen tunteen, kun kaikki alkoi melkein alkumatkasta jo mennä pieleen. Tällä kertaa luvassa paljon kirjaimia ja vähän kuvia!

Muistan istuneeni maailman onnellisimpana tyyppinä Saskatoonin minilentokentällä ja kuin sattumalta eteeni sosiaalisessa mediassa oli ilmestynyt alla oleva kuva. Sen yhteyteen olin kirjoittanut: "Ykkönen! Mä tulen kotiin! Parasta ikinä (ja tätä en ois reissussa uskonut koskaan sanovani! :D)!" Se oli todellakin outo heitto minulta, joka ei tykkää kotimatkoista yhtään ja voi joskus jopa fyysisesti pahoin, kun paluupäivä koittaa. Blogin Facebook-sivulla hehkutin samaan aikaan: "Jos kaikki menee hyvin, olen kotona Raumalla 24 tunnin kuluttua." 

No, en ollut.

Fiilikset vaipuivat tällä matkalla ihan uskomattomalla nopeudella kohtaan 9.

Myöhemmin, kun ensimmäinen lentoni Saskatoonista Edmontoniin oli onnistuneesti takana enkä vielä tiennyt mitään tulevasta piinastani, kirjoitin blogiin fiiliksiä takana olevasta vaihto-opiskelijakokemuksesta ja vihdoin koittaneesta kotimatkasta ja myönsin, että olin luultavasti  siihen asti elämäni tärkeimmällä matkalla.

"En meinannut saada unta eilen illalla, koska olin niin onnellinen koittavasta kotimatkastani. Sangen kummallista sekin. Ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntuu siltä, että kotimatka on koko reissun paras osuus. ... Mulla on vaan ihan kamala ikävä ukkelia ja kissoja.

Nytkin stressaan, että hirveitä ehtii tapahtua ennen kuin lentokoneen renkaat koskettavat kiitorataa Helsinki-Vantaalla. Islantihan tapansa mukaan* jo hieman uhitteli mulle, lentoja oli peruttu vielä eilen Reykjavikin kovan tuulen vuoksi. Melkein itkin eilen, kun ahdistuin niin kovaa siitä, jos en pääsisi suunnitellusti kotiin.  

... Muutaman tunnin päästä mulla lähtee lento Reykjavikiin ja kohti kotimannerta. Mulla on tällainen "hauska" kuuden tunnin vaihto täällä Edmontonissa. "

Kaikki alkoi siitä, kun minulla oli tuo "hauska" kuuden tunnin vaihto Edmontonissa. Se oli jo valmiiksi kettumainen juttu, mutta tilanne kärjistyi pahasti siinä kohtaa, kun huomasin valotaululle ilmestyneen delayed -tekstin lentoni kohdalla. Arvioitu lähtöaika oli siirtynyt puolella tunnilla. No, ei hätää. Kuuden tunnin kököttely kentällä alkoi puuduttaa persettä jo aika lahjakkaasti, mutta ehkä mä nyt vielä puoli tuntia selviäisin...

Islannista saapuva Icelandairin lento oli siis myöhässä, mikä automaattisesti vaikutti sen lähtöaikaan Edmontonista. Muistan kironneeni Icelandairia ja muistelin niitä kertoja, kun olin kyseisellä lentoyhtiöllä matkannut. Se oli valehtelematta ollut lähes joka kerta myöhässä. Ehkä yksi lento ikinä oli ollut ajallaan. Kyse ei sillä kertaa ollut kuitenkaan lentoyhtiön omista sekoiluista, vaan jo muutamaa päivää aikaisemmin uutisissakin mainituista myrskytuulista.

Olin kuolla ahdistukseen, kun arvioitu lähtöaika siirtyi uudestaan, nyt lähes tunnilla. Ja se tarkoitti vain yhtä asiaa: mulla ei olisi mitään mahdollisuuksia ehtiä Reykjavikissa mun Helsingin lennolle. Tainnutin turhautumiseni ja ahdistukseni kävelemällä iltaa kohden autioituvan lentokentän käytäviä. En olisi siinä mielen tilassa kyennyt vain istumaan paikallani ja vaikka olisinkin, en enää halunnut kuuden tunnin kökkimisen jälkeen. Lisäksi edessä kuumotteli se seitsemän tunnin lento Edmontonista Reykjavikiin, mikä lupasi lisää painetta istuinluille ja perslihaksille. 

Se oli ahdistavin lento, jolla olen koskaan ollut. Mä en jaksanut välittää siitä ahtaasta lentokoneesta, väsymyksestä ja kaikesta muusta lentomatkailun aiheuttamasta inhottavuudesta. Istuin vain paikallani ja surin koko seitsemän tuntia sitä, mitä Reykjavikissa tapahtuisi; pääsisinkö koskaan kotiin ja miten ja milloin. Ja mähän halusin kotiin enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä! Kumiankkataulukossa oltiin tällä hetkellä luultavasti kohdassa 5.

Kun vihdoin ja viimein pääsin edes kotimantereelle, oli lentoni Helsinkiin lähtenyt jo puoli tuntia sitten. Icelandairin palvelutiskeillä oli ruuhkaa: joku muukin oli jäänyt jatkolennoltaan, eikä ongelmissa ollut pelkästään se Edmontonista saapunut lento, vaan pari muutakin lentoa. Siinä sitä sitten tönötettiin pitkään jonossa ennen kuin pääsin selvittämään tilannetta virkailijan kanssa. 

Jos jotain hyviä puolia kaikesta tapahtuneesta piti sillä hetkellä etsiä, niin se, että mut siirrettiin suoraan Finnairin Helsingin lennolle ilman sen suurempia probleemeja. Mutta tuo lento lähti vasta noin kymmenen tunnin kuluttua. Luvassa oli siis kokonainen päivä palloilua Reykjavikin lentokentällä. Sain palvelutiskiltä kolme kuponkia, joilla sain ravittua itseni tuon kymmenen tunnin aikana ilmaiseksi.

Olin väsynyt ja uni painoi silmissä. Jo tuossa kohtaa alkoi olla vuorokauden verran tunteja valvottuna. Yritin etsiä lentokentältä rauhallista kolkkaa, jossa hetkeksi ummistaa silmät, mutta se oli lähes mahdotonta. Sen lisäksi, etten mä vaan kykene nukkumaan julkisissa tiloissa (saati lentokoneessa), aina oli jossain joku, joka metelöi. Ja jos oli muuten hiljaista, niin jatkuvasti yltyvä myrskytuuli kolisutti ja heilutti suuria lasi-ikkunoita niin kovaa, että pelkäsin niiden murenevan mun päälle.

Tuijottelin kelloa vähän väliä. Enää kuusi tuntia lähtöön. Enää viisi. Enää neljä. Hei, nyt on enää kolme! Kaksi... mitä?

Tuuli ei ottanut laantuakseen Reykjavikissa. Ravintolassa oli vihaisia saksalaisia juomassa kaljaa, kun Frankfurtin lento oli yhtäkkiä jo kolmatta tuntia myöhässä. Frankfurtin ja Helsingin lennon välissä oli vain muutamia lentoja ja niistä jokainen siirtyi vuorollaan delayed-statukseen. Tuijotin valotaulua itku kurkussa ja odotin, milloin Finnairin lento myöhästyy. 

Istuin syömässä kupongeilla lunastamaani kämäistä pitsaa yhdessä ruokalassa, kun näin ikkunassa, miten kovassa tuulessa poukkoileva Finnairin kone laskeutui Reykjavikiin. Meno näytti siltä, että pieni osa minusta toivoi, että lento Helsinkiin olisikin myöhästynyt, sillä tuuli ei näyttänyt vieläkään laantumisen merkkejä: ei kiinnostanut yhtään lähteä niin hallitsemattoman näköiselle lennolle, ja boardingiin oli aikaa enää vähän reilu tunti. 

Olin yliväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen. Fiilikset eivät kumiankkataulukon mukaan olleet enää lähelläkään sitä, mitä ne olivat olleet matkan alussa. Olin melko varma, etten koskaan pääsisi kotiin...

MUTTA! Lento Helsinkiin rullasi taivaalle kuitenkin ajallaan. Kävellessäni kovin epäuskoisena kohti porttia katselin valotauluja, joissa kaikki muut lennot olivat myöhässä. Mutta ei Finski. Finskin kohdalla luki rouheasti go to gate, vaikka muilla oli delayed due to the weather conditions. Kuitenkin juuri ennen boardingia frankfurtilaisetkin pääsivät matkaan: toivottavasti eivät olleet juoneet liikaa olutta odotellessaan. Ilmeisesti tuuli oli sittenkin hieman tyyntynyt.

Olin Helsingissä puoli vuorokautta myöhemmin kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Mun ihana ukkeli oli ajanut Raumalta yöllä mua vastaan. Olin niin väsynyt ja onnellinen. Takana oli sellainen kevyt +30 tuntia valvomista ennen kuin nukahdin omassa sängyssä Raumalla.

Että no mitä sitten? Jokainen paljon matkustava joutuu joskus kokemaan sen helvetin, kun lennot ei mene juuri niin kuin aikataulukirjassa sanotaan. Joskushan tällainen ikävä kokemus olisi kohdalleni osunut kuitenkin, että sinänsä tässä ei ollut mitään erikoista. Tämän kokemuksen jälkeen VR:n myöhästymiset ei taatusti tunnu missään...

Mutta että juuri tuolla matkalla. Tuolla maailman tärkeimmällä matkalla. 

Onneks nyt voi jo hymyillen muistella tätä. Selvisin nimittäin siitäkin.

Mikä on sun kaamein tai epäonnisin lentomatka?