22. heinäkuuta 2020

Mäkrän kierto kansallismaisemissa

Yöllinen kaatosade oli tauonnut ja aamuaurinko oli jo korkealla, kun kello alkoi soida viiden aikaan. Niin aikaiset herätykset on tavallisesti suunniteltu joillekin ihan muille ihmisille kuin allekirjoittaneelle, mutta hyvin erikoisissa tapauksissa saatan karistaa unenrippeet silmistä ihan sekunneissa kellonajasta välittämättä. Tuo oli yksi niistä tapauksista, tuo heinäkuinen sunnuntaiaamu. 

Ukko-Koli2

Olimme edellispäivänä matkanneet Keski-Suomesta Pohjois-Karjalaan, Kolille. Olin jo pitkään haaveillut noista silmää hivelevistä kansallismaisemista: sinisenä ja hopeisena aaltoilevasta Pielisestä, syvänvihreästä, ympärille levittäytyvästä metsästä ja tuon muinaisen vuoriston kuluneista huipuista. Niin, kun vuoret kutsuvat, olen valmiina lähtöön, vaikkakin Kolin huiput ovat maailman mittakaavassa vain pienet mäennyppylät ja sijaitsivat vielä 1,9 miljardia vuotta sitten jossain Himalajan vuoriston kokoisen Karelidien vuorijonon alla syvällä maan sisällä. Nuoriksikin niitä voisi kutsua, ellei ottaisi huomioon, että näkyvillä oleva kallio on lähes 3 miljardia vuotta sitten muovautunut tuolla jo matalaksi kuluneen vuoriston alla valtavassa kuumuudessa ja paineessa. Koli on jopa ihan maailmanlaajuisesti merkittävä paikka: siellä saa astella yhden maailman vanhimman, näkyvissä olevan kallioperän päällä. Euroopassa ei ole toista yhtä vanhaa kiveä niin nätisti kosketeltavissa.

Oli siis aivan sama, paljonko kello oli, tai kuinka märäksi illalla pauhannut sade oli metsän ja sileät kelliopinnat Kolin huipulla kastellut. Olin Kolilla ja mikään ei olisi saanut mua nukkumaan enää silmäystäkään. 
Ukko-Koli

Ukko-Koli1
Tiirailua aamuauringossa Pieliselle Ukko-Kolilta

Ukko-Koli3

Oli ihan syynsä sille, miksi halusimme tuon ukkelin kanssa olla ajoissa liikkeellä. Serkkuni oli viikkoa aikaisemmin piipahtanut Kolilla ja varoitellut meitä ihan jäätävästä ruuhkasta. Liekö Kolilla aina niin kovasti väkeä vai oliko siinä jonkinlaista koronalisää, en tiedä, mutta siihen sumaan mulla ei ollut pienintäkään halua soluttautua mukaan. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmäm siedän kamalia ihmisröykkiöitä. 

Niinpä me olimme Ukko-Kolin huipulla seitsemän aikaan aamulla. Ja siellä ei ollut ketään.

Oli vain minä, ukkeli, kohti taivaan lakipistettä kohoava aurinko, sinivihreä, kuvista kuuluisa maisema ja lintujen laulu humisevassa kuusikossa. Näkymä Kolin huipulta oli mieletön. Mielettömämpi kuin yhdessäkään kuvassa, mikä oli jälleen oiva osoitus siitä, ettei yksikään kuva tee koskaan oikeutta sille, että näkee jotain ihan omin silmin. Sekä Ukko-Koli että vain hieman sille korkeudessa häviävät Akka-Koli ja Paha-Koli ovat aivan omaa luokkaansa täällä Lapin eteläpuolisessa Suomessa. Sitä tulee usein sanottua ulkomaalaisille, ettei meillä Suomessa mitään vuoria ole, paitsi Lapissa tunturit eivätkä nekään ihan vedä koossaan vertoja maailman vuoristoille. Ja sitten meillä on kuitenkin Koli, joka kaikessa vaatimattomuudessaan tarjoilee kävijälleen aivan uskomattoman kauniin maiseman yli sinisen Pieliseen ja ympärillä levittäytyvän metsän. En yhtään ihmettele, että Kolista puhutaan kansallismaisemana: mitä suomalaisempaa voisi enää olla kuin tuo järvi- ja metsämaisema? No niinpä.

Akka-Koli
Akka-Kolilta maisema avautui pohjoiskarjalaisten metsien ylle.

Paha-Koli4

Paha-Koli2

Paha-Koli3
Paha-Kolin pystysuoria rinteitä. Taustalla vielä valloittamaton Mäkränvaara.

Paha-Koli1

Paha-Koli

Mäkrän kierto on kiva, noin seitsemän kilometriä pitkä päivävaellusreitti, joka kattaa niin Kolin korkeimmat ja kuuluisimmat huiput, värikkäitä pohjoiskarjalaisia perinneniittyjä kuin haastavan nousun itse Mäkränvaaralle. Saimme itse asiassa vinkin Mäkränpolusta eräältä kaveriltamme, joka pelotteli Mäkränvaaran valloituksen käyvän ihan oikeasta työstä. Sitä se toden totta oli, ainakin meikäläisen fysiikalla, etenkin, kun siihen lisättiin normaalin nousun lisäksi vielä kapuaminen ylös Tarhapurolta. Mutta ihan kaiken sen tuskan arvoista se myös oli, sillä Mäkränvaaralta avautui yhtä henkeäsalpaavat maisemat kuin Kolin huipuiltakin. 

Ehdotonta plussaa oli se, että koko neljätuntisen Mäkrän kierron aikana vastaantulijat oli laskettavissa helposti kahden käden sormilla. Polkujen haastavuudesta viis, saipahan puuskuttaa ja kirota kenenkään kuulematta ja heittäytyä vaaran laelle nauttimaan kauniista maisemasta ja lepuuttamaan jalkoja ihan omassa seurassa.

DSC_0047
Mäkränvaaralta maisema oli täys kymppi myös!

Mäkrävaara

Mäkrävaara2
Näkymä Kolin huipuille Mäkränvaaralta

Entisten torppareiden aikanaan perustamat ja nykyisin säännöllisesti hoidettavat niityt Kolin huippujen kyljessä olivat hauskaa vaihtelua metsäisiin ja kallioisiin polkuihin. En ole vieläkään ihan varma, sopivatko nuo niityt siihen mielikuvaan, joka mulla etukäteen Kolista oli olemassa, mutta kauniita ja värikkäitä ja taatusti pörriäisiä helliviä ne olivat.

Tarhapuron vesiputoukselle johti oma polkunsa, joka haarautui Mäkrän polulta. Se lupasi noin kilometrin verran kikkailua entistä juurakkoisemmalla ja liukkaammalla reitillä alamäkeen, mikä tietysti tarkoitti, että sieltä nousu Mäkränvaaran huipulle oli entistä rankempi. Mennessäni kirosin, että sen Tarhapuron vesiputouksen on parempi sitten olla hieno. Se oli ihan jees, mutta ei ehkä kaiken sen kikkailun arvoinen - tai mun housujen repeämisen. Hiestä nihkeä iho liimautui mun ulkoilupöksyihin kiinni, ja astuessani korkealta kiveltä alas polulle kuului vain äänekäs RÄTS ja mun juuri äidillä korjauttamani ulkoiluhousut ratkesivat haarasta polveen. Olin melkoisen tyylikäs ilmestys loppuretken ajan, heh... no, kuten sanottua: vastaantulijoita, jotka olisivat järkyttyneet siitä mun tahattomasta paljastelusta, ei juurikaan onneksi ollut. 

Mäkränaho
Mäkränaho

Tarhapurolta

Tarhapurolta1

Tarhapuro1
Tarhapuro

Tarhapuro

Mäkränkierto
Mäkrän nousua

Ukkeli tykkäsi Tarhapuron polusta erityisesti, mutta se onkin tuollainen kikkailija luonteeltaan: jos ei kunnolla joudu etsimään seuraavaa jalansijaa, niin polku on tylsä ja meno on vain laiskaa maleksimista (ukkelin sanoja lainatakseni). Meilä on hieman eri käsitys täydellisestä polusta ukkelin kanssa, vaikka kyllä minäkin nautin enemmän luonnollisista poluista kuin pitkospuuhömpötyksistä. Tarhapuron keissi oli vähän turhankin haastava, kun sen yhdisti Mäkrän kiertoon (Huom! Puhun siis omakohtaisesti, minä, joka en ole kovin mainittavassa fyysisessä kunnossa tällä hetkellä).

Ikolanaho

Ikolanaho1
Ikolanahon kämppä

Ikolanaho2

Ikolanaho3
Kauniit kissankellot Ikolanaholla

Retkimakkarat, ja täten makkaralounaan, pysähdyimme syömään Ikolanahon nuotiopaikalla. Kello oli ylittänyt yhdentoista aamupäivällä ja tässä kohtaa, muutaman kilometrin päässä parkkipaikalta, ihmisiä alkoi näkyä jo enemmän. Kun sitten saavuimme maha täynnä grillikyrsää parkkipaikalle en meinannut aluksi uskoa sitä jäätävää auto- ja ihmiskasinoa, joka siellä pyöri. Tuli toistettua itseään ukkelin kanssa useaan kertaan loppupäivänä, kun päivittelimme huojentuneina sitä, miten kova peliliike oli laittaa se kello soimaan aamuvarhaisella. Kolin kanssa sai olla ihan kaksin. Tai tässä tapauksessa kolmin, ja se oli ihan parasta!

4. heinäkuuta 2020

Ja sitten aivan toisenlaista Marokkoa: Agadir

Myönnän: mulla on ollut lähes aina tietynlainen ennakko-olettamus pakettimatkoista ja -matkakohteista, eikä se ole ollut mitenkään positiivinen sellainen. Mielikuvani niistä ei ole vastannut sitä, mitä itse henkilökohtaisesti matkalta haluan: astumista ulos mukavuusalueeltani. Se, että makaan aurinkotuolissa viikon tai kaksi poistumatta muualle kuin hotellin buffettiin tai läheiseen suomibaariin juomaan kossukolaa, ei ole sellaista mukavuusalueelta poistumista, jollaista ulkomaille matkustamiselta kaipaan. Tietysti sekin on eräänlaista mukavuusalueelta poistumista (ei, en todellakaan tunne oloani mukavaksi siinä samassa aurinkotuolissa toista päivää peräkkäin), mutta se ei ole enää millään tasolla mukavaa. Se on laimeaa  ja mitäänsanomatonta. Se on tylsää, enkä mä jaksa uskoa, että siihen sisältyisi sitä kuuluisaa matkailu avartaa -kokemusta. Mukavuusalueelta poistumisen pitää tuntua jossain. Sen pitää värisyttää ja vavisuttaa. Sen täytyy vähän pelottaa.

Kyllä, edellä on ankara kärjistys ja yleistys siitä, mitä pakettimatkat minulle ovat merkinneet ja merkitsevät.

En kuitenkaan lyttää pakettimatkoja tai paremminkaan pakettimatkakohteita nykyisin ihan niin raskaalla kädellä kuin villeinä nuoruusvuosina, jolloin riskaabeli reppureissaaminen ja omatoimimatkailu olivat cooleinta ikinä ja turvalliset pakettimatkat oli tarkoitettu vain vanhuksille ja tylsimyksille. Ei, en tosiaan ajattele näin, olenhan löytänyt itsenikin muutaman kerran paikasta, jollaista turistikohteita välttelevät oman elämänsä reppureissaajasankarit välttelevät viimeiseen asti (vain kuollakseni tylsyyteen siellä rannalla). Mutta kun päädyin nyt heti alussa paljastuslinjalle, täytynee myöntää myös se, ettei pakettimatka Kanarialle ehkä ihan ensimmäinen valinta siltikään olisi omalla kohdallani, siitäkään huolimatta, että olisi aika siistiä päästä käymään Teneriffan Teidellä...

Tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni. Minusta on hienoa, että ihmiset ylipäänsä lähtevät reissuun, oli se sitten minkälainen matka tahansa. Jokainen taaplaa tyylillään, kuten sanotaan.

DSC_0973

Vietimme Marokon matkan viimeisen illan Agadirissa paluulentomme vuoksi. Kosketuspinta tähän turistien valtaamaan rannikkokaupunkiin jäi lyhyeksi, mutta se onnistui vakuuttamaan mut turistien varaan infransa muokanneen matkakohteen tylsyydestä ja mitäänsanomattomuudesta. Nyt ehkä aloitus aukeaa lopulta teillekin, lukijani. Agadir, etenkin tuo matkailijoita kuhiseva rantabulevardin alue, oli jotain aivan muuta kuin olimme siihen asti Marokossa kokeneet. Mielestäni se ei edes ollut osa Marokkoa, ei edes kaukainen häivähdys siitä, mihin olimme tottuneet.

Ero oli valtava Essaouiraan, joka on myös rannikkokohde ja turistien suosiossa. Jopa Marrakesh, joka on maan yksi suosituimmista turistikohteista, ja sen kaoottinen medina muuntuivat muistoissa kuin kaukaiseksi ja vieraaksi maaksi, puhumattakaan sisämaan muista pikkukylistä tai  itse Saharasta. Agadir teki sen, mitä hieman ennakkoluuloineni pelkäsinkin: se otti meidät kyllä ilolla vastaan, yhtä ilolla kuin se rantaravintolan sisäänheittäjä, joka alkoi puhua meille jäykkää suomenkieltä vain bongatessaan meidät kadulta, mutta Marokkoa siinä ei ollut enää aavistustakaan jäljellä. 

DSC_0970

Voi olla, että olisimme yllättyneet positiivisesti, jos olisimme ehtineet käyskennellä muuallakin kuin siellä rantabulevardin ja hiekkarannan tuntumassa. Meillä oli vaan yhtäkkiä taas niin kova kiire katsomaan auringonlaskua. Saavuimme Agadiriin vasta illansuussa ja meidän majapaikkamme, vain kaukaisesti Marrakeshin riadeja muistuttava Riad les chtis d'Agadir, sijaitsi parinkymmenen ripeän kävelymatkan päässä rannalta. Ei sillä, etteikö majapaikka olisi ajanut osansa tai sen isäntä, ranskalainen herrasmies olisi ollut avulias ja ystävällinen, mutta kun edelleen mielessä kummitteli vain ne Marrakeshin viiden tähden riadit, niin mikään ei tuntunut miltään niiden jälkeen. 

Joka tapauksessa, auringonlasku Agadirin silmänkantamattomiin jatkuvalta biitsiltä ihasteltuna oli kaunis ja lumoava (auringonlaskuja ei koskaan voi nähdä liikaa, kuin ei myöskään auringonnousuja!), mikä hieman helpotti sitä lievää kulttuurishokkia, joka sai mut valtaansa kaupungissa. Siksi tässä postauksessa onkin niin paljon auringonlaskukuvia: se oli Agadirin parasta antia (enkä mä, rehellisyyden nimessä, kuvannut edes mainittavan paljon).

DSC_0971

Oli jotenkin huvittaa, että syötyämme Agadirissa ensimmäisen kerran selkeästi turisteille suunnatussa ravintolassa, sain reissun ensimmäiset vatsanväänteet. Olin jo ensimmäisestä päivästä lähtien jännittänyt, milloin vatsanpohjassa muljahtaa ilkeästi ja seuraavat tunnit joutuu viettämään wc-posliinia halaillen ja perseellään lämmittäen, mutta toistaiseksi olin säästynyt näiltä ikäviltä sivuvaikutuksilta, vaikka jotkut syömäpaikat eivät välttämättä olisi päässeet läpi hygieniatarkastajan seulasta. Mun oli ollut tarkoitus ostaa pieni Precosa-kuuri matkan alkuun lievittämään vieraan bakteerikannan iskua, mutta olin unohtanut sen kaikessa reissujännityksessäni. Mutta jos jonkin marokkolaisen ravintolakokemuksen jälkeen olisin sitä tarvinnut, se oli se turistiravintola, jossa suomenkieli tunnistettiin oitis ja marokkolainen ruoka jäi menussa vähemmistöön. Olimme väsyneitä ja nälkäisiä emmekä jaksaneet auringonlaskun ihailun jälkeen alkaa enää tekemään suurta salapoliisityötä ravintolan valitsemiseen, joten päädyimme siihen rantabulevardin läheisyyteen. 

Onneksi nuo vatsavaivat eivät haitanneet viimeisiä tuntejamme Marokossa kuin siten, että jouduimme ravintolasta lähtiessämme kävelemään pikavauhtia takaisin majapaikkaan, etten olisi joutunut housupyykille. Näin se joskus vaan menee, mitä sitä turhia välttelemään näitä matkaamisen synkkiä puolia... 

DSC_0978

Seuraavana aamuna tunsin oloni masentuneeksi, mutta en pelkästään siksi, että mahassa oli huono olo, vaan myös siksi, että se oli kotiinlähtöpäivämme. Nuo kotiinlähtipäivät ovat itselleni kuin niitä sunnuntai-iltoja, jolloin viikonlopun ankarat riennot ovat viimein päättyneet, ystävät hävinneet jokainen omiin suuntiinsa ja itse olet jäänyt hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen ja yöllä nautittu alkoholi alkaa vaikuttaa masennuksen tavoin omassa mielessä. Onnistuimme kuitenkin hyödyntämään tuon viimeisen aamun ennen lentokentällä lähtöä oikein mainiosti ja ehkä juuri sen vuoksi mielikuvani Agadirin armottomasta ja luotaantyöntävästä turistihelvetistä hieman suli.

Riadin isännän vinkin perusteella suuntasimme Agadirin suurimmalle torille, Souk el Hadiin. Mutta oliko tuo souk pelkästään Agadirin suurin tori, ei toki. Se oli itse asiassa koko Marokon ja Pohjois-Afrikan suurin souk, jossa on yli 6000 (!!!) kojua. Se oli aikamoinen ilmestys ja muistutti siitä autenttisuudesta, jota olin ehtinyt Agadirissa kaipaamaan: kyllä, toki meidän lisäksemme siellä oli muutama silmät ymmyrkäisinä ympärilleen pällistelevä turisti, mutta pääasiassa paikka kuului paikallisille. Siellä oltiin tekemässä ihan tavallisia arjen ostoksia. Rojukauppiaita oli heitäkin eksynyt paikalle joitain kymmeniä huomattuaan, että jokunen vierasmaalainen harhaili paikallisten joukossa, mutta meininki oli paljon hillitympää kuin Marrakeshissa tai edes Essaouirassa.

Mandariineja, banaaneja, oliiveja, mausteita, teetä, lihaa, kasviksia, kahvinkeittimiä, patalappuja, paistinpannuja, uuneja, ruokapöytiä ja tuoleja, patjoja, sänkyjä, kankaita, ompelukoneita, nappeja, mattoja, vessaharhoja, hammasharjoja, lattiaharjoja, puhelimia, radioita, leluja, mekkoja, housuja, paitoja, uimapukuja, miesten pukuja, sukkia, rintaliivejä, kosteusvoiteita, meikkejä, huiveja, koruja, avaimenperiä, soittimia ja ja ja... Sitä, mitä tästä soukista ei löydy, sitä ei elämässä tarvitse ja piste.

DSC_0997

DSC_1000

Vierailu Souk el Hadissa oli kuin loppusilaus meidän viikon mittaiselle Marokon matkalle. Agadiristakin jäi sen ansioista hieman parempi kuva kuin aluksi olin kauhistellut. Koen, että lyhyt, yhden yön mittainen piipahduksemme Agadiriin vain korosti sitä muuta Marokkoa ja niitä unohtumattomia ja eksoottisia elämyksiä, joita olimme tuona helmikuisena viikkona kokeneet. Hieman surullisena muistan ajatelleeni, ettei Agadiriin viikoksi biitsille makaamaan matkaava ymmärrä, miten monipuolinen ja jännittävä maa Marokko on: minkälainen Marokko on ihan oikeasti! Olimme nähneet maahan saapuessamme Agadirin laitakaupunkia, kun olimme hurrutelleet taksilla meidän ensimmäiseen majapaikkaan Agadirin ulkopuolella. Ne olivat niitä köyhempiä ja huomaamattomampia kaupunginosia, joita intensiivisesti auringon palvontaan keskittyvä turisti ei tajua edes olevan olemassa. Niiden ja turistiparatiisin välillä oli aikamoinen kontrasti. 

Luetuimmat

Arkisto