Kulttuurin ja akkujen lataamista Atlas Kasbahissa

En halunnut matkustaa Marokkoon pelkästään siksi, että se olisi täyttänyt viime aikoina yhä voimakkaammaksi kasvaneen haaveen yöpyä autiomaassa. Matkailuni on viime vuosina kohdistunut ns. turvallisiin länsimaihin, joissa kulttuuri ei ole juurikaan eronnut suomalaisesta (tai tietysti on, mutta karkeassa Eurooppa vs. Afrikka -asetelmassa ei oikeastaan). Kanadassa saatoin toki kärsiä eräänlaisesta kulttuurishokista tästä huolimatta, mutta kyseessä olivatkin ihan toisenlaiset lähtökohdat: mun piti sopeutua asumaan vieraassa maassa ja se on ihan eri juttu kuin heittääntyä viikoksi tai pariksi seikkailun vietäväksi. Marokon matkan tarkoitus oli siis myös astua hieman isompi askel sen kuuluisan mukavuusalueen rajalta kohti tuntematonta ja kohdata aivan uudenlainen, pohjoisafrikkalainen elämäntyyli. Marokko tuntui turvalliselta ottaa tuo askel. Se on niin mukavan lähellä tuttuja eurooppalaisia huudeja ja silti niin kovin kaukana... Siitä on aivan liian kauan aikaa, kun olen viimeksi sukeltanut täysin omastani poikkeavaan kulttuuriin ja siitä syntynyttä kauhun ja ihastuksen yhteisfiilistä on ollut ihan järjetön ikävä. Lisäksi Marokon on kehuttu olevan yksi helpoimmista maista vierailla siellä Saharan autiomaassa, joka oli siis meidänkin retken the ultimate goal. 

Laskeutuminen marokkolaiseen kulttuuriin alkoi kevyesti ja varovasti tunnustellen, vaikkakin heti ensimmäisenä Agadirin Al Massiran lentokentällä meidän kouraan työnnettiin koronaviruslomake, jossa tiedusteltiin meidän viime aikaisista matkoista Kiinaan ja oleskelusta koronavirustartuntaa hoitavissa sairaaloissa. Tätä ei siis tapahtunut Helsingissä paluumatkalla. Ihan ymmärrettävää, joskin  juuri sillä hetkellä vähän ärsyttävää reissujalan ollessa ääriasennossaan, että heikomman terveydenhuollon maassa nämä asiat halutaan pitää tiukasti kontrollissa. Toisaalta mietin, kuinka helppoa siihen lomakkeeseen olisi voinut vain valehdella, jos jotain valehdeltavaa olisi ollut... myöhemmin aivastin muutaman kerran hotellissa ja pohdin, miten tässä maailman tilanteessa ketä tahansa nuhaiselta vaikuttavaa reissailijaa katsottaisiin hieman epäillen. Omat aivastukseni olivat vain yksittäisiä, kenties lentokoneen ilmastoinnin laukaisemia, mutta en silti voinut olla näkemättä sieluni silmin tilannetta, jossa valkoisiin suojapukuihin varustautuneet miehet tulisivat noutamaan mut johonkin karanteeniin. 

Loikoilimme Atlas Kasbah Ecolodgessa kaksi ensimmäistä reissupäivää. Siinä oli koronavirukset äkkiä työnnetty ajatusten taka-alalle, kun kevätaurinko paistoi normaalia kuumemmin, mutta ei tukahduttavasti kuten olin pelännyt. Aurinkotuolissa maatessa tuli melkein kylmä, jos oli valinnut varjoisan paikan, vaikka elohopeat mittarissa nousivat helposti yli Suomen hellelukemien. 

Atlas Kasbah, parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä lentokentältä ja Agadirin keskustasta olikin täydellinen paikka aloittaa loma, nollata vähän reissuinnostuksen kierroksia ja tutustua siihen uuteen kulttuuriin, jota olin lähtenyt etsimään. Kiellän kärsineeni mistään valtavasta kulttuurishokista, vaikka en voinutkaan mitään niille väkisin esiin puskeville ahdistuksen tunteille, kun kuuntelin matkalla hotellille meidän kuskin omituisia juttuja ja katselin ikkunasta ohitse vilisevää Agadirin laitakaupunkia, jonka ei olisi kaikessa roskaisuudessaan ja ankeudessaan uskonut kuuluvan osaksi suosittua rantalomakohdetta... 

Se meidän kuski oli oikeasti aika ahdistava tyyppi eikä luonut aluksi kovin hyvää kuvaa paikallisista ihmisistä. Hän vähän kuin syytti meitä (rivien välistä) omasta kiireestään (meidän lento oli kymmenen minuuttia myöhässä, extra-aikaa kului koronaviruslomakkeen täyttämiseen ja sitten vielä ne sadat muut matkantekijät, jotka jonottivat passintarkastukseen... kyllähän siinä nyt aikaa toki vierähti!), sillä oli luvannut kuskata useampia asiakkaita lentokentältä majapaikkoihinsa ja meille oli meidän hotellista varattu yksityiskyyti, V.I.P., kuten mies useasti jaksoi naljaillen mainita ja nauraa katkeruudelta haiskahtavaa nauruaan. Sekin oli miehestä jotenkin hauskaa (?), kun käännyimme kukkuloille johtavalle tielle ja hän totesi: "Welcome to Pakistan.". Me ei ukkelin kanssa ihan tajuttu vitsin ydintä, hymyiltiin vaan kiusaantuneen kohteliaasti...

Takapihan patio, jossa mm. nautiskelimme aamupalaa ja muita päivän menuja

Atlas Kasbah ja siellä kohtaamamme ystävällisyys lämpimine tervetulotoivotuksineen ja basilikateetarjoiluineen kuitenkin tuuletti ahdistuksen pois. Paikka tuntui heti paratiisilta, vaikka iltapäivä olikin kietoutunut hentoon pilviverhoon eikä aurinko sinä iltana enää kunnolla lämmittänyt. Aluksi epäilin, minkälaista olisi majoittua maaseudulle kauaksi kaupungin tarjoamista palveluista; kuinka vankilalta se tuntuisi? Atlas Kasbahin bongasin Lonely Planetista sen jälkeen, kun olin opiskellut Agadiria kaikista opuksista ja muista matkablogeista ja päätynyt siihen, ettei Agadirilla olisi juuri mitään tarjottavaa meille. Ukkeli kuitenkin halusi vähän löhöilyä, joten se sai tehdä sen nyt turisteilla päällystetyn biitsin sijaan meidän omalla uima-altaalla. Atlas Kasbahissa on vain 12 huonetta, joten mitään ruuhkaa siellä ei todellakaan ollut ja se oli ihan parasta kaikessa!

Meidän makuuhuone

Majatalo on voittanut useita kestävän kehityksen ja matkailun palkintoja, joista merkittävin lienee vuonna 2015 Lontoossa voitettu Responsible Tourism -palkinto. Majatalon pääperiaatteisiin kuuluu ympäristö- ja ilmastovaikutusten vähentäminen, ja luonnollisuuden vaalimisen voi aistia, kun vaeltelee puutarhassa kasvimaan ja sitruspuiden lomassa mehiläisten surinaa ja pikkulintujen sirkutusta kuunnellen. Huoneen "ohjelehtinen" neuvoo, miten säästää esimerkiksi vettä ja sähköä vierailun aikana. Ruoka on marokkolaista ja öljyjä, jogurtteja, voita ja vuohenjuustoa myöten homemade ja ainekset tulevat mistäpä muualta kuin sieltä omasta puutarhasta tai lähipaimenen vuohilaumasta. Lounaalla on tarjolla pelkästään kasvisvaihtoehtoja eikä alkoholia ollut listalla lainkaan (pari kertaa ukkeli sanoi altaalla ollessamme, että vitsi, kun kylmä kalja tekis hyvää, mutta sen enempää ei asiaa tullut edes ajateltua). Eteisestä voi napata mukaansa joogamaton ja lähteä tervehtimään aurinkoa takapihan patiolle. Vain muutamassa keskeisessä oleskeluhuoneessa toimii wifi. Täällä on siis myös mahdollisuus vierottaa itseään älylaitteesta. En sano, että se olisi  omalla kohdallani onnistunut täydellisesti, mutta melko hyvin kuitenkin! 

Molemmat yöni Atlas Kasbahissa nukuin aika huonosti. Voi olla, että jossain alitajunnassa mulla oli sittenkin isompi kulttuurishokki kuin haluan myöntää. Toisaalta uneen vaikutti molempina öinä alkuillasta iskevä armoton olkapään särky (ei uusi vaiva, mutta ilmaantuu usein juuri silloin, kun ei pitäisi missään nimessä). Lisäksi minua hieman jännitti, kestääkö vatsani marokkolaisen bakteerikannan tuosta noin vaan ilman epämiellyttäviä "pakko-päästä-vessaan" -tilanteita. Odottelin, milloin vihollinen saapuu porteille, kuten ukkelini keksi asian ilmaista, ja mille me jostain syystä kauheasti naurettiin. Näistä kolmesta syntyi luultavasti sellainen yhdistelmä, joka sitten verotti unta noina öinä, vaikka muuten puitteet olivatkin kunnossa eikä tarvinnut pelätä nurkissa vilistäviä rottia tai palella tai mitään. Eikä niitä vatsanväänteitäkään lopulta näkynyt mailla eikä halmeilla, vaikka olin täysin unohtanut kaikki varotoimet, kuten Precosan noutamisen apteekista. Käsidesiä meillä oli, mutta ei sitäkään aina muistettu levitellä ennen ruokailua, kun kaikki näytti niin herkulliselta...

Marokon värit ja kuviot pääsivät oikeuksiinsa oleskelehuoneessa, jonka nimesimme siellä toimivan wifin perusteella "internethuoneeksi"

En heti tajunnut, että Atlasvuoristo olisi jotain aivan muuta kuin tämä altaalta avautuva maisema lähikukkuloille.

Kaikki se terveelliseen ja puhtaaseen elämäntapaan viittaava toiminta yrttiteineen ja spahoitoineen yhdessä paikan syrjäisyyden ja rauhallisuuden kanssa sai olon tuntumaan heti terveelliseltä ja hyvinvoivalta. Olin varma, että laihduin ihan hetkessä ainakin kymmenen kiloa ja kaikki rasva verisuonistani katosi kuin tuhka tuuleen. Monen mielestä voi kuulostaa tosi (liian) hipiltä paikalta ja itsekin sitä mielessäni välillä hymyillen pohdiskelin, mutta poiketessaan tällä tavalla kaikista aikaisemmista majapaikoistani, Atlas Kasbah on ollut yksi rentouttavimmista paikoista, joissa olen yöpynyt (vaikka se unenlaatu ei sitten loppupeleissä priimaa ollutkaan). Hintava se oli tietysti verrattuna Marokon hintatasoon: kaksi yötä edullisimmassa huoneessa maksoi n. 2500 dirhamia eli n. 250 euroa ilman ruokailuja.

Maaseudulla oli ihanan hiljaista, jos ei huomioinut läheisiltä kukkuloilta kantautuvaa lammas- ja vuohipaimenten huutelua, jossain jatkuvalla syötöllä kiekuvaa kukkoa, pimeän tullen pensaikossa sirittäviä pikkuotuksia tai lähikylästä viidesti päivässä kantautuvaa rukouskutsua. Ne äänet jotenkin vain sulautuivat siihen maisemaan niin täydellisesti, ettei niitä osannut edes huomioida. Tai, jos huomioi, ne eivät ainakaan häirinneet sitä uima-altaalla lekottelua.

Vaikea taas kuvitella itseni möllimään johonkin altaalle. Muutaman kerran onnistuin rentoutumaan aurinkotuolissa sen verran, että todellisuus alkoi kadota johonkin unen ja valveen rajamaille, mutta muuten mun oleskelu altaalla oli sellaista taukoamatonta, levotonta liikehdintää: milloin vaihdoin asentoa, milloin nousin ylös, milloin kävin katselemassa muurin ylitse avautuvaa, kuumuudessa värisevää maisemaa (siinäkään en voinut olla kovin pitkään, kun sitten tuli liian kuuma), milloin seurailin, mitä muut hotellin asukkaat puuhailivat, milloin vain haahuilin altaan ympärillä, kun en muutakaan keksinyt. Not my thing for sure! Olisipa ollut kirja mukana, niin olisin viihtynyt paremmin aloillani.

Mutta se kaikki, levotonkin harhailu pitkin majapaikan vehreitä tiluksia ja ne pari hyvää hetkeä, joina onnistuin rauhoittumaan paikalleni uima-altaan sinen äärelle, kävivät sellaisesta akkujen ja kulttuurin lataamisesta, jonka voimalla sitten reissattiin seuraavan viiden päivän aikana n. 1500 kilometriä ympäri eteläistä Marokkoa ja syvennyttiin lisää pohjoisafrikkalaisiin makuihin, hajuihin ja ääniin. Ennen tätä tomuista matkaa kävin kuitenkin kokeilemassa Atlas Kasbahin span: seikkailun- ja kokemuksenhaluisena en tietenkään voinut jättää perinteistä, marokkolaista hammamsaunaa ja -kylpyä testaamatta. 

Se olikin sitten sellainen kokemus, että se ansaitsee ihan oman stoorinsa!