29. maaliskuuta 2020

Marrakeshin medinan kaaoksessa


Tutustuminen Marrakeshin uuteen kaupunkiin jäi täysin olemattomaksi, joten voin sanoa siitä vain sen, minkä näin bussin ja taksin ikkunasta. Ensin olin hämmästynyt. En oikein tiennyt, olinko Marokossa vai sittenkin jossain eteläeurooppalaisessa, Välimeren lämmössä palmujaan kasvattavassa kaupungissa. Yritän kai sanoa, että kaikki näytti yllättävän siistille ja jopa modernille; aivan toisenlaiselle kuin olin kuvitellut, mutta juuri se lienee läheisen Euroopan vaikutus ja tietysti se, että Marrakesh on yksi Marokon suosituimmista turistikaupungeista. Infrastruktuuri on kenties tuon paineen alla luotu. Alan, Riad el Zoharin pomomies, kuvaili vanhan ja uuden kaupungin eroa jotakuinkin seuraavasti: "Uusi kaupunki on rakennettu vanhan kaupungin ympärille ja köyhät on suljettu vanhaan kaupunkiin pois uuden kaupungin rikkaiden jaloista." En tiedä, pitääkö tuo paikkansa, mutta totta on ainakin se valtava, tuohon suuntaan viittaava kontrasti uuden ja vanhan kaupungin välillä. 


Medina on yksi Unescon maailmanperintökohteista ja Marrakeshin ykkösjuttu. Meillä oli niin tiukka aikataulu medinaan ja koko Marrakeshiin tutustumisen suhteen, että osa medinastakin jäi tarkastamatta. Mihin medinassa sitten kannattaa mennä, jos päämäärättömään haahuiluun ei ole aikaa? Soukiin. Ehdottomasti soukiin. Souk on pohjoisafrikkalainen tori. Marrakeshin medinan souk levittäytyy alueen pohjoisosiin ja se on niin sokkeloinen, että kaikkien kujien kattavaa karttaa on lähes mahdotonta löytää. Me saimme sellaisen el Zoharin Alanilta, vaikka emme lopulta juuri turvautuneet siihen. Kukaan ei halua tuossa paikassa näyttää liikaa turistilta, jos ei halua peräänsä ensin hyvää hyvyyttään tietä neuvovaa ja lopulta siitä kuitenkin rahaa vaativaa joukkiota. Toisekseen, halusimme tehdä juuri niin kuin meille oli neuvottu: eksyä, koska soukissa se on hyväksyttävää ja toivottavaa. Selvisimme siis ilman karttaa soukin labyrintista ihan tuosta noin vain, vaikka joka suuntaan risteilevä kujien kompleksi ja samoja tuotteita myyvät kojut näyttävät kaikki aivan samanlaisilta!

Vaatimukset soukiin sukeltamiselle ovat kovat: jos haluaa jotain ostaa, pitää olla valmis tinkimään ja maltti täytyy säilyttää, vaikka joka puolelta perään huutelevat krääsäkojujen myyjät voivatkin olla meininkiin tottumattomalle hermoja raastavaa. Soukien myyjät ja heidän innostumisensa, kun erehdyit luomaan hieman liian pitkän katseen heidän kojuunsa, oli todella raskasta. Ei tehnyt mieli jäädä edes tutkimaan, mitä on tarjolla. Liiallinen myynti-into ainakin omalla kohdallani sai aikaan totaalisen kieltäytymisrefleksin.

Toisaalta mun oli pakko ostaa huivi ja jo pelkkä ajatus johonkin kauppaan pysähtymisestä ja kauppiaan kanssa käydystä painostavasta vuorovaikutuksesta oli ahdistava. Olin onnistunut jättämään matkaa varten mukaan pakkaamani huivin jo alkumatkasta vanhempieni luokse Suomeen ja odotin kauhulla seuraavana päivänä koittavaa retkeä Saharaan ja sen polttavaa aurinkoa ilman minkäänlaista päähinettä. Päädyin pitkin hampain yhteen huiveja myyvään kojuun. Kauppias olisi taatusti halunnut myydä mulle ainakin viisitoista huivia, niin kamalasti se innostui, kun poikkesin kojuun sisälle. Pahin osuus ei ollut kuitenkaan se tuputtaminen, vaan tinkiminen, joka on marokkolaisessa kulttuurissa oletusarvoista ja jopa loukkaavaa, jos sitä ei tee. Onnistuin tinkimään 50 dirhamia huivin hinnasta aivan käsittämättömän onnettomilla tinkaustaidoillani.




Soukien kaaosmaisuudessa on jotain kiehtovaa, jotain omituisen ihanaa, vierasta ja haastavaa: sitä todellista mukavuusalueelta poistumista. Lisäksi, kaltaiseni miellyttämishaluisen ihmisen on tehtävä ihan hitokseen töitä, että onnistuu sukkuloimaan soukin läpi ilman omantunnon tuskia. Itsensä pitää kouluttaa siihen, ettei ole epäkohteliasta vain jatkaa matkaansa kiinnittämättä minkäänlaista huomiota soukin myyjiin, kerjäläisiin tai elintarvikekioskin edessä muoviämpärissä ahtaasti päällekkäin ostajaansa odottaviin kilpikonniin. Lisämausteensa kujilla harhailuun tuovat tietysti moposankarit, jotka pujottelevat ihmismassan seassa hämmästyttävillä nopeuksilla.

Kaikella kunnioituksella, minulle soukit olivat krääsäpesäkkeitä, jotka edustivat kaikkea sitä pahaa, josta maailmassa kuuluisi päästä eroon: liiallista kulutusta. Vaikka Marrakeshin medinan souk palveleekin osittain vielä myös paikallista väestöä, kujilla suurin osa vastaantulijoista on länsimaalaisia matkailijoita, joita varten suurin osa kojuista on olemassa. Se, että joka kolmannessa puodissa myytiin samaa, joutavaa tilpehööriä muutamaa dirhamia halvemmalla kuin toisessa, sai minut voimaan pahoin. En jaksa uskoa, että kukaan paikallinen niistä ostaisi yhtään mitään. Sen sijaan esimerkiksi Jemaa-El-Fna -aukiolla myyntikojujen sisältö oli jo hieman kattavampi ja paremmin paikallisia palveleva, vaikka ei sielläkään turistien rahoja kyttääviltä kauppiailta välty.




Jemaa-El-Fna on medinan yksi keskeisimpiä alueita. Se on suuri aukio, joka päiväsaikaan on kuin valtava tori ja iltaisin kuin suuri katuruokakeittiö. Meno aukiolla oli sekasortoinen, kun saavuimme alkuillasta paikalle. Hälinä oli sekoitus ihmisääniä, käärmeenlumoajamusiikkia ja oikeaan aikaan myös läheisen moskeijan rukouskutsua. Ukkelin kaulaan oli yhtäkkiä ripustettu käärme. Vastaan käveli mies, joka talutti kaulapannassa apinaa. Torin laidalla ajattelemattomat turistit maksoivat luultavasti ylihintaa päästäkseen ihastelemaan Marrakeshin kaaosta hevosten vetämistä vankkureista. Melu, kaikkialla vallitseva epäjärjestys ja kova asfaltti kavioiden alla saivat mut säälimään niitä kylkiluitaan esitteleviä hevosia. Niillä täytyi olla kovat hermot. En ymmärrä, miten kukaan pystyi maksamaan siitä "huvista". Marokkoon ei siis kannata matkustaa, jos menettää yöunensa eläinten kohtelun vuoksi.

Taidokkaasti ahtaille kujille piilotettujen riadien lisäksi Marrakeshin medinasta voi löytää rauhaa myös Le Jardin Secretin kasvipuutarhasta. Me emme luultavasti olisi päätyneet sinne, mikäli riadin pomomies Alan ei olisi maininnut asiaa tai saatellut meitä henkilökohtaisesti sen sisäänkäynnille. Sisäänpääsymaksu puutarhaan on 60 dirhamia, mikä ei toisaalta tee suurta lovea länsimaalaisen turistin kukkaroon, mutta mikä toisaalta tuntuu hieman tuhlaukselta ihmisiä kuhisevassa viherparatiisissa ja sen melko mautonta ja ylihintaistakin välipalaa tarjoilevassa kahvilassa. Toisaalta, jos Marrakeshin akviferisysteemi kiinnostaa, kannattaa jäädä katsomaan Alaninkin kehumaa vesivideota, jossa veden matka Atlas-vuorilta kaupunkiin ja putkistojen toimintaperiaatteet avataan yleisölle.











Marrakeshin vanha kaupunki voi vaikuttaa kaoottiselta, mitä se kyllä ihan totta onkin, ja paikalta, jossa minun kaltaiseni, ihmisiä kartteleva tyyppi ei kamalan hyvin viihtyisi. Nopealla kahden illan ja yhden aamun taktiikalla en kuitenkaan ehtinyt ahdistua siitä härdellistä juurikaan. En kiellä, etteikö se meteli ja levottomuus olisi hetkellisesti saanut otsasuonen pullistumaan uhkaavasti, mutta itselleni kokemus Marrakeshin medinasta kokonaisuutena oli enemmänkin mielekäs. Mielekkään ja jopa positiivisen kokemuksesta teki luultavasti juuri se seikka, mitä olin niin pitkään kaivannut matkoiltani: se aivan erilainen kulttuuri, johon adaptoituakseen joutuu hieman ponnistelemaan. Marrakeshin medina on juuri sitä, mitä pohjoisafrikkalaiselta vanhalta kaupungilta voi odottaa: mystinen, ihastuttava ja hyvällä ja kohtuullisella tavalla länkkärin aisteja ärsyttävä.

18. maaliskuuta 2020

Riadien rauhaa Marrakeshissa

Adaptoituamme kahden yön ajan marokkolaiseen rytmiin Atlas Kasbahissa, oli aika suunnata syvemmälle Marokkoon. Hurautimme tomuista tietä bussilla rannikolta sisämaahan Marrakeshiin nauttimaan ylellisistä riadeista, perinteisistä marokkolaisista majataloista, jotka johdattelevat vieraansa mystisiin tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Vietimme molemmat yömme Marrakeshin vanhan kaupungin eli medinan sokkeloisten kujien syövereissä. Taksi jätti meidät medinan länsiportille, sillä lähemmäs ei autolla päässyt. Kävellessämme medinaan sisälle todellinen marokkolaisuus alkoi piirtyä edessämme kirkkaana ja askel askeleelta Atlas Kasbahissa kokemamme tyyneys karisi mielistämme. Aistit terävöityivät välittömästi, vain uupuakseen hetkeä myöhemmin. Äänien, hajujen ja myöhemmin makujen tulva oli niin valtava, että aivot tuntuivat hetkeksi ylikuormittuvan. Siinä ihmisvilinän, kaahailevien mopojen ja puodeista kantautuvien kutsuhuutojen lomassa aivan turistina kapealla kujalla kävellessäni pohdin toisaalta, että mitä helvettiä mä täällä teen, mutta toisaalta mun mieli oli ihastuksesta räjähtämäisillään. Juuri sitä olin tullut hakemaan: jotain aivan erilaista.

Riad el Zohar


Vietimme jälkimmäisen yön Riad l'Orangeraiessa, mutta sen kautta olimme varanneet majoituksen myös ensimmäiseksi yöksi Riad el Zohariin. Saavuimme l'Orangeraien ovelle, joka ei juurikaan erottunut ympäristöstään. Sama juttu oli Riad el Zoharin, meidän ensimmäisen yösijan, oven suhteen ja oikeastaan jokaisen medinassa sijaitsevan riadin suhteen. Niitä ei löytäisi, jos ei silmä kädessä tarkoituksella etsisi. Sen vuoksi ne saattavat kadulta katsottuna vaikuttaa epäilyttäviltä; sellaisilta, joihin astuessaan menettäisi, jos ei henkeään, niin ainakin yhden munuaisen. Näin ei kuitenkaan ole.

Meidät johdateltiin, kuten etukäteen sovittuna oli, l'Orangeraiesta Riad el Zohariin, yhä syvemmälle labyrinttimaiseen medinaan. Saattajaa seuratessa yritin painaa kulkemamme reitin mieleeni tarkasti, mutta se oli lähes mahdotonta. Sanotaan, että medinassa ei voi välttyä eksymiseltä ja useimmat pitävät sitä ihan positiivisena juttuna. Medinassa on turvallista  ja jännittävää vähän eksyä. En tiennyt sitä vielä tuossa kohtaa, joten reitin unohtaminen tuntui hieman pelottavalle.

Riad el Zoharin "kotikatu"

Astuessa mitäänsanomattomalta kadulta sisälle riadiin, jonka sisäpihalta avautuu lähes palatsimainen näkymä, on mieletön kokemus. Siinä tuntee itsensä lähes kuninkaalliseksi eikä fiilistä lievennä lainkaan se ylitsevuotavan ystävällinen kohtelu, jota saimme osaksemme molemmissa riadeissa.  Riadit ovatkin olleet aikoinaan, jos ei rikkaiden, niin ainakin ylempiarvoisten ihmisten koteja, jotka nykyisin on otettu majatalokäyttöön.



Riad el Zoharin oleskeluhuoneen katto

Meidän huone el Zoharissa

Marokkolaiseen tapaan aluksi on tietysti tervetuliaisminttuteetarjoilu ja vähän keksejä, mikä elvyttää pitkän matkan jälkeen väsyneintäkin mieltä ja kehoa. Tulee neuvoja  ja varoituksia, ehkä vähän liiankin kanssa, medinan kujilla seikkailua varten. Eikä pelkästään ne hetket, kun kohdellaan kuin arvovaltaisinta ihmistä maan päällä, vaan myös se sisäpihan kirkkaan sininen uima-allas, appelsiinipuussa laulava lintu, hämyisä makuuhuone kuin suoraan sadusta, kaiken värisin marmorilaatoin koristeltu seinä ja kattoterassilta avautuva näkymä yli Marrakeshin on kuin jälleen kerran uusi askel uuteen ulottuvuuteen.

Koska ikkunoita ulkomaailmaan ei ole, se, mikä jää ulkopuolelle, todella jää sinne. Sain kiinni sen hetkeksi kadonneen, Atlas Kasbahissa nauttimani levollisuuden. Riadit ovat kuin salaisia rauhan keitaita hektisen ja kaaokseen luisuneen medinan keskellä. Kujalla kulkiessa ei voi arvatakaan, mikä paratiisi saattaa löytyä ohittamansa seinän takaa eikä kukaan riadin sisällä muista, miten meluisaa ja kiireistä seinien ulkopuolella voi olla. 

"Riad l'Orangeraiessa oli ystävällinen ja avulias palvelu. Tosin, en tiedä, onko se sellainen kaupungin kartan ja ravintoloiden esittely mukavaa vai vähän jopa ärsyttävää... Itsellä oli Marrakeshiin saapuessa jonkinlainen itkupotkuraivari (nälkä ja väsymys) päällä ja kaikki ärsytti jo valmiiksi. Harmitti sekin, että meille jäi niin vähän aikaa tutustua lisää Marrakeshiin, joten ja kun riadin pomomiehen tarinointi söi kallista aikaa.

Riad oli upea, sellainen häämatkapotentiaalinen, ja toki myös kallis."
Ote omasta matkapäiväkirjasta                           


Riad el Zoharin kattoterassilla siemailimme ensimmäisenä iltana pullollisen marokkolaista viiniä. Maassa, jossa alkoholin löytäminen saattaa joskus olla haastavaa edes ravintoloiden juomalistoilta (ongelmaa esiintyi enemmänkin paikallisten suosimissa ravintoloissa), riadiinsa voi aina luottaa, tai ainakin näihin kahteen riadiin. Miten rentouttavaa olikaan istua katolla, katsella pimenevää kaupunkia omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, maistella todella hyvää, paikallista valkoviiniä, nauraa medinan kaduilla aikaisemmin kokemillemme tilanteille ja hykerrellä kokonaisuudessaan matkan ihanuutta! 
Meidän huone l'Orangeraiessa


Riad l'Orangeraien sisäpiha oli kaksiosainen ja täten, ainakin el Zoharin Alanin mielestä, huijausversio riadista. Alkuperäisissä rakennuksissa oli vain yksi sisäpiha: tässä on jälkeenpäin puhkaistu seinä naapurin puolelle. Mua ei haitannut. Alanilla ja l'Orangeraien pomomiehellä ei tuntunut olevan mitään kaunoja keskenään, olivathan he yhteistyössä buukanneet meille majoituksen molemmista riadeista, joten otin Alanin heiton lähinnä leikkisänä naljailuna (vaikka oikeassahan hän toki oli!).

Allaspihan valkoiselle seinälle heijastettiin joka ilta mustavalkoinen Casablanca -elokuva. Toisen kerroksen parvekkeelta sitä olisi voinut katsella pehmeiltä ja luokseen kutsuvilta sohvilta. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisin ehdottomasti halunnut katsoa tämän Marokkoon sijoittuvan elokuvaklassikon pitkästä aikaa ihan oikeassa marokkolaisessa ympäristössä ja vaikka siemailla samalla marokkolaista peruslageria, Casablancaa.






Riad l'Orangeraien kattoterassilta ↑ oli kivat näköalat kaupungin ylle ja pidemmällekin. Kattoterassilla tarjoiltiin mm. aamupala lämpölamppujen alla ja siellä kuulin ensimmäisen kerran Morcheebaa, josta tuli kertaheitolla yksi reissubiisilistani artisteista. 

Kaukana taustalla siintää komeat Atlas-vuoret, jotka ovat menettäneet vuosien saatossa talvista lumipeitettään. Riad el Zoharin pomomies Alan kertoi asuneensa Marrakeshissa jo neljäkymmentä vuotta ja muisteli aikanaan valkoisenaan hohtavia lumihuippuja katsellessaan kaupungista itään. Siinä oli meidän matkan pakollinen ilmastonmuutoskeskusteluhetki eikä suotta: Marrakeshin käyttövesi tulee Atlasvuorilta ja jos Atlasvuorilla ei kohta ole enää mitään, mikä voisi sulaa juomavedeksi, Marrakesh muiden mukana on pulassa.

"Complimentary beer & nuts" Riad l'Orangeraien kattoterassilla

Riad el Zohar maksoi 90e per yö ja Riad l'Orangeraie 170e per yö. Hintaan sisältyi sellainen aamupala, että maha oli revetä. Jep, riadit eivät olleet halvimmasta päästä, etenkään, kun miettii, miten vähän aikaa meillä oli niissä lopulta viettää aikaa. Riadit ovat viihtyisimmillään varmasti silloin, kun niiden kattoterasseille tai olohuoneisiin tekee mieli pysähtyä nauttimaan hiljaisuudesta sen sijaan, että altistaisi itsensä medinan hullunmyllylle. Nämä riadit kyllä vastasivat hintaluokkansa puolesta juuri tällaista viihtyvyyttä, mutta siitä huolimatta halusimme käyttää aikamme medinaan tutustuen. Riadien hintahaarukka pyörii keskimäärin parista kympistä pariin sataan euroon. Riad l'Orangeraien näkisin erittäin vahvana häämatkahotellikandidaattina, mikäli joku haluaisi tehdä häämatkan juuri kaoottiseen Marrakeshiin, joka on yleisen häämatkakäsityksen mukaan kaukana häämatkakohteelta halutuista ominaisuuksista...

Auringonlasku oli aika siisti l'Orangeraien katolta katseltuna. Taustalla Morcheeba ja huulilla Casablanca, ah!

Uloskirjautuessamme itse l'Orangeraien pomomies henkilökohtaisesti saatteli meidät läntiselle portille ja neuvotteli meille taksimatkan paikalliseen hintaan, pysähtyen matkalla tietysti pieneen kioskiin, josta hän antoi meille vesipullot matkaan, tippiä huolimatta. Riadien vieraanvaraisuus ei siis rajoitu uloskirjautumiseen, vaan se saattaa venyä siitä eteenpäin.

Jos tämä maailma koskaan tokenee valloillaan riehuvasta koronaviruksesta, suosittelen testaamaan  aidon marokkolaisen riadin Marrakeshissa. Kaksi suosikkiani (kaksi ainutta, jossa olen Marrakeshissa ollut, haha), Riad el Zohar ja Riad l'Orangeraie ovat ehdottomasti joka pennin arvoisia yösijoja, joissa voi sukeltaa lempeään marokkolaiseen ylellisyyteen, ja joissa voi huoletta karistaa jaloistaan medinan pölyt ja sekasorron.

---
Mutta mitä oli arki riadin seinien ulkopuolella, medinassa? Siitä jatkossa lisää!

9. maaliskuuta 2020

Yhtä hammamkokemusta rikkaampana

Hammam on peseytymisrituaali, jossa puhdistuu sekä keho että mieli: hammam-höyrysaunaan kokoonnut juoruamaan viikon tapahtumista ystäväsi kanssa samalla, kun hän hinkkaa kuollutta ihosolukkoa irti selästäsi. Toisissa kulttuureissa hammamin korvaa luonnollisesti se, kun tavataan hyvä ystävä kahvin äärellä. Suomalaiselle hammamin perusidea ei ole kuitenkaan kovin vieras, vaikka kokemuksena se saattaa olla hyvinkin jännittävä: suomalainen on tottunut istumaan alasti kuumassa huoneessa parantamassa maailmaa, usein ihan vieraidenkin ihmisten kanssa. Tästä seikasta huolimatta, hammam oli minulle yksi erikoisimmista tilanteista, johon olen koskaan joutunut. Hammam on pohjoisafrikkalainen kulttuurielämys, jolle Marokossa vieraillessaan kannattaa antaa mahdollisuus.


Oman hammamkokemukseni sain meidän Marokon matkan ensimmäisessä majapaikassa Atlas Kasbah Ecolodgessa, jonka kanssa samoissa tiloissa toimi Spa Eilaj. Sitä pyöritti yhdessä äiti eli tarinan pesijänainen ja hänen tyttärensä. Ajanvarauksen kanssa tuli ensin hieman ongelmia, sillä välillämme kareili pienehkö kielimuuri: he puhuivat ranskaa, minä en sanaakaan (tai ehkä yhden sanan). Kun olin kolmesti käynyt kylpylän tiloissa tarkistamassa varaamani ajan, se oli joka kerta eri kuin edellisellä kerralla; milloin puoli neljä, milloin puoli viisi ja lopulta puoli kuusi. Olin jo huolissani. Lopulta törmäsin pesijänaiseen sattumalta hotellin respassa ja hän viittoi minulle, että pääsisin heti hoitoon, jos minulle sopisi. Jo vain!

Olin lueskellut hammamkokemuksista etukäteen blogeista. Olin siis aluksi hieman hämmästynyt, kun pesijänainen pyysi saapumaan pelkkä kylpytakki päällä saunaan. Odotin saavani sellaiset seksikkäät kertakäyttöpikkuhousut paikan päältä, mutta niistä ei ollut edes puhetta. Oma hammamkokemukseni ei ollut täydellisen autenttinen, sillä sauna ei ollut julkinen eikä siihen pieneen, marmorilaatoin koristeltuun saunaan olisi mahtunut lisäkseni kymmentä muuta kylpijää enkä siis täten päässyt vaihtamaan kuulumisiani kenenkään kanssa. Muutamia sanoja vaihtelin pesijänaisen kanssa, lähinnä hämmentyneitä yes- tai no -vastauksia (enemmän kuitenkin vain kysyviä katseita). Autenttisuutta kokemukseen toi se, että astuin saunaan ilkosen alasti. Suomalaisena se ei taatusti tuntunut yhtä kiusalliselta kuin jonkin toisen kulttuurin edustajana. Myöhemmin lueskelin näistä oikeista, julkisista hammameista ja ymmärsin, että niihin todella mennään ilman häpeää omasta, paljaasta vartalosta (miehille ja naisille on omat kylpylänsä). Sillä kyseisellä hetkellä, kun heittäännyin alasti pitkälle marmoripenkille ja odotin pesijänaisen aloittavan touhunsa, koin kuitenkin rehellisiä kiusaantumisen tunteita. Mielessäni mietin, että mitähän helvettiä nyt oikeesti. 

Mitä pidemmälle reilun tunnin mittainen puhdistautuminen eteni, sitä harvemmin kiusaantuneisuus enää kuitenkaan käväisi mielessäni. 


Perinpohjaisesti minut kaikesta törystä puhdistavaan hammamiin kuului monta vaihetta. Ensin öljyttiin joka puolelta, sitten kuorittiin hanskalla persvakoa myöten, sitten kuorittiin jollain aineella, ja yhtäkkiä olin ihan savimaisen mössön peitossa. Aina välissä huuhdeltiin, useimmiten, kuumalla vedellä, mutta joskus myös viileällä tai kylmällä. Välillä piti maata, välillä istua penkillä, välillä jakkaralla, välillä seistä. Hiukset pesijänainen käsitteli ainakin kolmella eri aineella. Kasvot kuorittiin ja öljyttiin ja huuhdeltiin. Intiimialueille pesijänainen ei sentään kajonnut, vaan ne sain pestä itse jollain yrttiöljyllä. Olin siis puhdistautunut ihan joka paikkaa myöten pesijänaisen komenneltua minua milloin mitenkin: "Sit. Sleep. Turn. Turn. Sit here. Stand. Sleep. Turn. Turn again. Sit..." Luulen, että nuo oli ainoat sanat, jotka pesijänainen osasi englanniksi. Loput ohjeet tuli perille elekielellä tai ihan vain siten, että pesijänainen tarttui mun käteen ja ojensi sen johonkin suuntaan. Miten avuttomalta välillä tuntui vain olla paikallaan ja antaa toisen ihmisen liikutella ja komentaa. Ehkä jopa hieman myös huvittavaa. Tältäkö oli tuntunut kaikista niistä potilaista, joita olin aikanani  hoitajana pessyt laverilla osastolla? Miten outoa oli yhtäkkiä maata itse täysin passiivisena osapuolena ja antaa toisen tehdä kaikki.


Ensimmäinen kuorinta tapahtui kovalla, hiekkapaperia muistuttavalla hanskalla maatessani penkillä välillä kyljellään, välillä selällään ja välillä mahallaan. Musta irtosi niin paljon ihoa, että yhteen kerättynä sitä olisi taatusti ollut ainakin kaksi juomalasillista. Kaiken sen raastamisen keskellä pohdiskelin toisinaan, milloin alan vuotaa verta; milloin multa loppuu iho. Toisaalta se tuntui ihan helvetin miellyttävälle ja jälkeen päin rentouttavalle, mutta toisaalta uskon, että Game of Thronesin Cerseistä mahtoi tuntua fyysisesti lähes samalle syntejä sovittaessaan. Cerseivertaus pälkähti mieleeni sattumalta kesken peseytymisen ja kertoessani myöhemmin ukkelille hammamista käytin sitä kuvaamaan kokemusta. Ukkeli ei ollut innostunut kokeilemaan hammamia.

Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut totaalisen puhdistusoperaation jälkeen joutua kävelemään alasti kaupungin halki enkä menettänyt toimituksessa hiuksianikaan, kuten Cersei. Sen sijaan tunnin oleskelu n. 40-asteisessa huoneessa valutti musta ulos kaikki mehut ja kaiken jälkeen mulle tarjoiltiin kannullinen virkistävää, mintulla ja limellä maustettua kylmää vettä ja rentouttava lepohetki (päikkärit) kylpylän suolahuoneessa.


Olo oli virkistynyt ja samalla niin raukea, että päädyin lötköttelemään allasalueelle ukkelin kanssa. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun onnistuin pysähtymään paikalleni siihen aurinkotuoliin ja vain olemaan ajattelematta mitään kiireellistä. Hammam teki siis mielelle ihmeitä, vaikka ajatukset toimituksen aikana risteilivätkin kilpaa negatiivisen ja positiivisen välillä.

Päivän kääntyessä iltaan en kuitenkaan ollut enää varma, oliko hammam ihan fiksu tapa peseytyä edes kerran viikossa, kuten paikallisilla on tapana. Tai kenties heidän hammaminsa ei ole niin raju kuin kertaluontoisesti turisteille tarjottava mahdollisuus. Vaikka mun iho aluksi tuntuikin ihanan pehmältä ja hoidetulta, se alkoi riivatusti kutista illalla ja vaikutti hieman yöuniinkin. Lisäksi pohdin sitä järkyttävää ihosolukon määrää, joka musta oli räävitty irti, ja sitä, miten tunsin itseni alttiiksi kaiken maailman pöpöille ilman ihon omaa ja luonnollista, suojaavaa bakteeri- ja rasvakerrosta. Sitä ei nimittäin taatusti ollut olemassa seuraavaan pariin päivään, ja noina päivinä kieltäydyinkin peseytymästä mitenkään muuten kuin huljuttamalla itseni suihkussa pelkällä vedellä, vaikka Marrakeshin vilkkailta kaduilta taatusti jäi matkaan kaikenlaisia likaisuuksia.

Jälkeenpäin kuvailisin hammamia hieman kiusallisena, mutta kierolla tavalla rentouttavana, robottimaisena toimituksena. Hemmotteluna, kuten muut span tarjoamat hoidot? En niinkään. Tai ehkä vähän. Mielipiteeni siitä on edelleen hieman ristiriitainen. Jättäisinkö hammamin väliin sillä kokemuksella, joka minulla siitä nyt on? En todellakaan! Kun istuin, makasin ja seisoin eri asennoissa pienessä höyrysaunassa tomeran pesijänaisen puunatessa minua päästä varpaisiin erilaisilla öljyillä ja kuorinta-aineilla ja väliin kuumalla ja väliin kylmällä vedellä huuhtoen, mielessä pyöri niin monenlaisia fiiliksiä, etten tiennyt aina, olisiko pitänyt juosta pakoon vai nauraa. Taattua once-in-a-lifetime-experience -kamaa. 

Luetuimmat

Arkisto