Marrakeshista itään ja takaisin osa 1: Atlasvuorilta Erg Chegagaan

900 kilometriä tomuista tietä, jonka varrella sijaitsevien kylien ja kaupunkien nimet ovat kuin suoraan fantasiamaailmasta: Tizi n' Tichka, Tazenakht, Foum Zguid, Tamegroute, Agdz, Ouarzazate, Aït Benhaddou... ensin ylitse High Atlaksen, sitten Anti-Atlaksen ja läpi maisemien, jotka ovat suoraan kuin apokalyptisesta elokuvasta... ja elokuviahan tuolla oli muuten kuvattukin!

Atlasvuoriston läntisiä rinteitä aamuauringossa

Olin odottanut sitä päivää pitkään. Sitä päivää, joka tunteja myöhemmin sammuisi maailman täydellisimmän tähtikuvun alla Saharan punaisten dyynien syleilyssä.

Kuukausia aikaisemmin olin varannut retken Marrakeshista Erg Chegagaan. Olin ollut yhteydessä Sahara Serviceen whatsappin kautta ja niin peloissani huijatuksi tulemisesta, matkan peruuntumisesta ja ties mistä muusta, että olin lähetellyt varmistusviestejä Sahara Servicelle varmasti niiden työntekijöiden kyllästymiseen asti aina edeltävään iltaan asti. Kun viimein koitti tuo aamu, tunsin olleeni turhan hysteerinen koko asian suhteen. Se ei ollut uutta.

Kujilla vallitsi omituinen tyhjyys ja hiljaisuus. Illalla medinan kujat olivat olleet pullollaan ihmisiä, ääntä ja hajuja ja souk kauppiaista ja rojusta kyllästynyt. Kun nyt astelimme viileässä ja vielä pimeässä aamussa medinan sokkeloita pitkin läntiselle vanhan kaupungin portille riadin tilaaman laukunkantajan perässä, souk oli kuin toisesta maailmasta. Kadulle vyöryvät kojut oli kerätty piiloon ja näimme vain muutamia satunnaisia vastaantulijoita.

Tapasimme oppaamme puoli kahdeksan aikaan aamulla Bab Sidi -portin edessä. Hän esittäytyi Ibrahimiksi. 

Ibrahim on kotoisin Ouarzazatesta, mutta on muuttanut töiden perässä vaimonsa ja lastensa kanssa Marrakeshiin vuosia sitten. Nyt hänen työhönsä kuului matkailijoiden opastaminen yli lumisten Atlas-vuorten ja läpi kuivan autiomaan. Seuraavien 36 tunnin aikana sukelsimme Ibrahimin kanssa syvälle Marokon mystiseen maailmaan, joka myöhemmin tuntui olevan aivan toisesta maailmasta kuin Agadirin turisteja kuhisevat aurinkorannat. Ibis kertoi meille tarinoita Marokosta ja paikoista, joita pysähdyimme ihastelemaan, ja joiden ohitse ajoimme. Välillä Ibrahimia kävi vähän sääliksi: auton ratissa 36 tuntia ja 900 kilometriä... Miettikääpä. Toisaalta, meidän päiväkohtainen parinkympin tippi Ibikselle varmaan ainakin vähän lämmitti hänen mieltään.

Länsirinteillä todella oli vihreää ja tällainen ihana metsä!

Atlasvuoriston itärinteet alkoivat muistuttaa sitä Marokkoa, jonka olin mielessäni kuvitellut: vihreys ja kokonaiset metsät jäivät piiloon kolme-neljätonnisten huippujen länsipuolelle ja nyt edessä avautui väritön ja hiekkainen, utuiseen horisonttiin hukkuva maisema, joka alkoi hiljalleen ahdistaa. Vaikka kymmenien ja satojen kilometrien jälkeen päädyimme ajamaan laaksoon, jonka joen uomassa kasvoi virkistävä palmumetsäkeidas, en päässyt piiloon mieleni sopukoista esiin työntyviltä kauhuilta. Tunsin olevani kaukana ja yksin. Aurinko pastoi korkealta ja oli kuumaa ja kuivaa. Mietin, miten ihminen voi selvitä siellä hengissä. Ei sillä, että olisimme nähneet juuri ketään muita kuin satunnaisia nomadeja vuohilaumoineen tuolla autiossa maassa. Koin aivan selittämättömiä fiiliksiä, jotka käsittelivät ihmislajin valtavaa heikkoutta niissä luonnon asettamisessa olosuhteissa, kuolemaa. Koin olevani kauempana kotoa kuin koskaan. Edes ajatus siitä, että olin oikeasti fyysisesti ollut kauempana kotoa jossain ihan muualla kuin juuri Marokossa, ei auttanut. Kun kulttuuri ja ennen kaikkea maisema eroaa niin merkittävästi omasta tutusta ja turvallisesta, ajatukset alkavat automaattisesti tapailla jotain pakokauhun kaltaista. Se oli oikeastaan aika koomista: hetkessä saatoin ihastua sydänjuuriani myöten auton ikkunasta avautuvasta maisemasta ja mielenkiintosista geologisista muodoista ajautuakseni vain muutamaa hetkeä myöhemmin valtavaan ahdistukseen. 

Tizi n' Tichka - Atlasvuoriston ylittävän tien korkein kohta. 2260m.

Tutun näköinen huoltoasema? Olet saattanut nähdä sen jossain elokuvassa. Esimerkiksi elokuva The Hills Have Eyes on kuvattu täällä.

Tässä ylitämme Anti-Atlasta, Atlasvuoriston "pikkuveljeä".

Nomadileiri

Mattomuorit

Pysähdyimme ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Tazenakhtissa, jossa saimme tutustua berberinaisten käsitöihin. Myöhemmin kutsuin iäkkäitä matonkutojia mattomuoreiksi. Pääsin itsekin kokeilemaan, miten tapahtuu langan tekeminen lampaanvillasta. Olin aika huono siinä, mutta sainpahan ainakin mattomuorit hymyilemään...

Meidän on ukkelin kanssa pitänyt jo pitkään hommata uusi matto olohuoneeseen ja täytyy myöntää, että rakastuin ikihyviksi berberinaisten luomuksiin, joita löytyi suuresta hallista satoja ja kaikissa ihanissa väreissä. Niitä tutkaillessa meille tarjoiltiin minttuteetä, keksejä ja arganpähkinöitä. Kustannukset valtavan maton kotiinsaamiseksi olisivat tulleet todella kalliiksi, joten matot jäivät sinne, vaikka ajatus oikeasti yksilöllisestä ja ainutlaatuisesta olohuoneen matosta olikin valtavan houkutteleva ajatus: voittaisi ainakin mennen tullen sen ikeamaton, joka meillä nyt olohuoneen lattiaa koristaa. Koska en lähtenyt säätämään maton kanssa, halusin kuitenkin ostaa jotain muistoksi. Niinpä päädyin ostamaan tyynyliinan, joka nyt koristaa meidän olohuoneen sohvaa. Se maksoi noin 17 euroa. Ei kaatanut länkkärinaisen, opiskelijankaan, budjettia. 

Tazenakht

Nämä mattojen myyntijäbät olivat hienotunteisen röyhkeitä: kuinka monta kertaa

kuulimme heidän sanovan: "No obligation!". Kun tämän kuulee viidettäsadatta kertaa, 

alkaa tuntua hiljakseen siltä, että tässä todellakin on pakko ostaa kohta jotain, jotta pääsee eroon.

Se poika Foum Zguidissa

Viimeinen pysähdyspaikkamme ennen Saharaa oli Foum Zguid, pieni kylä keskellä ei mitään. Olin todella yllättynyt, että löysin sieltä wifi-yhteyden. Pysähdyimme syömään ulkoisesti epäilyttävään, mutta lopulta ihan suhteellisen hyvää kadunvarsiravintolaan. Lihoja ei paistettu keittiössä, vaan grillattiin siinä tienpenkalla. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli niin paljon, ettei meillä ollut mahdollisuuksiakaan tuhota kaikkea. Sen vuoksi tapahtuikin jotain aivan kauheaa. Mulla tulee vieläkin ihan kaamean paha mieli, kun mietin omaa käytöstäni, ja sitä, miten olisin voinut asian hoitaa paremmin. 

Ukkeli meni maksamaan laskua sisälle ravintolaan, kun itse jäin istumaan yksin siihen ruuantähteitä notkuvan pöydän ääreen. Pöydän viereen ilmestyi pieni poika ja ojensi kätensä. Tilanne oli omituinen: niin omituinen tällaiselle naurettavan helppoon elämään tottuneelle ja sitä ympärillään nähneelle, etten osannut edes katsoa poikaan päin, vaikka tiesin, että hän halusi ruokaa, eikä minulla olisi ollut mitään ongelmaa antaa hänelle pöydästä vaikka niitä banaaneja, jotka meille oli tuotu jälkiruuaksi. Menin aivan lukkoon. En kai siksi, että se olisi ollut jotenkin yllättävä tilanne tuossa maailmankolkassa, mutta ehkä siksi, että joidenkin ihmisten karu todellisuus iski yhtäkkiä avokämmenellä naamaan ja kovaa. Hävettää. Ihan järkyttävästi. Vieläkin. Mä en antanut sille pojalle mitään. Mä en tajunnut enkä mä kyennyt. Mua oksettaa kirjottaa tätä. Oksettaa myöntää, miten ajattelemattomasti ja typerästi mä käyttäydyin. 

Off-road

Mulla ei ollut mielessä mitään muuta kuin se, että olimme vain muutaman tunnin ajomatkan päässä hiekkadyyneiltä. Kun matkamme jatkui Foum Zguidista länsikaakkoon ja käännyimme autiomaan hiekkaan sotkeutuneelle tielle, jota ei varsinaisesti ollut edes olemassa, oli itsekäs mieleni jo unohtanut, mitä Foum Zguidissa oli tapahtunut. Kyllä se kummitteli mun mielessä ja kummittelee yhä.

Off-road oli pääosin karmea kokemus, josta ei seurannut kuin ylösalaisin kääntyneet sisälmykset. Toisaalta oli huikea kokemus istua satasta liikkuvan auton kyydissä niinä aikoina kovin kuivuneen järven pohjaa pitkin ja katsella ympärillä kohoavia hiekkapyörteitä. Ibrahim oli taitava kuski: itse olisin hajottanut auton kuin auton niissä olosuhteissa tai ainakin onnistunut jumiuttamaan sen johonkin pehmeään hiekkakasaan.

Tää Titanic oli hauska. Se on ravintola. Keskellä kuivunutta järveä.

Iriki Oasis

Maisema muuttui yhä kuivemmiksi ja karummaksi. Siellä täällä kohosi omituisen muotoisia kukkuloita. Horisontissa väreili kangastuksia. Ne näyttivät juuri siltä, mikä saa ihmiset tarinoissa jaksamaan vielä vähän matkaa kurkkua kuivaavassa autiomaassa: vedeltä, keitailta, helpotukselta. Hiljakseen edessä alkoi siintää pehmeämpi maisema: pyöreitä ja punaisia muotoja, jotka erottivat maan sinisestä taivaasta. Siellä ne olivat. Dyynit. Erg Chegaga. Aaltoileva dyynimaisema alkoi levittäytyä meidän oikealla puolella yhä suurempana ja suurempana. Kun ajattelin, ettei mikään voisi enää yllättää, Ibrahim ohjasi auton hyvin pienien dyynien ylitse, joiden seassa näin jotain odottamatonta: vihreää. Siellä oli kasveja ja hetken kuluttua vasemmalla puolella tietä aukeni näkymä kameleiden valtaamalle, vihreälle ruohomatolle. Se oli Iriki Oasis: varmasti viimeinen elonmerkki, jonka näimme juuri ennen kuin saavuimme perille Erg Chegagan berberileiriimme. 

Olimme viimein perillä. 

Mutta yö dyyneillä oli jotain sellaista, joka ansaitsee ihan oman postauksensa.

Marrakeshin medinan kaaoksessa

Tutustuminen Marrakeshin uuteen kaupunkiin jäi täysin olemattomaksi, joten voin sanoa siitä vain sen, minkä näin bussin ja taksin ikkunasta. Ensin olin hämmästynyt. En oikein tiennyt, olinko Marokossa vai sittenkin jossain eteläeurooppalaisessa, Välimeren lämmössä palmujaan kasvattavassa kaupungissa. Yritän kai sanoa, että kaikki näytti yllättävän siistille ja jopa modernille; aivan toisenlaiselle kuin olin kuvitellut, mutta juuri se lienee läheisen Euroopan vaikutus ja tietysti se, että Marrakesh on yksi Marokon suosituimmista turistikaupungeista. Infrastruktuuri on kenties tuon paineen alla luotu. Alan, Riad el Zoharin pomomies, kuvaili vanhan ja uuden kaupungin eroa jotakuinkin seuraavasti: "Uusi kaupunki on rakennettu vanhan kaupungin ympärille ja köyhät on suljettu vanhaan kaupunkiin pois uuden kaupungin rikkaiden jaloista." En tiedä, pitääkö tuo paikkansa, mutta totta on ainakin se valtava, tuohon suuntaan viittaava kontrasti uuden ja vanhan kaupungin välillä. 

Medina on yksi Unescon maailmanperintökohteista ja Marrakeshin ykkösjuttu. Meillä oli niin tiukka aikataulu medinaan ja koko Marrakeshiin tutustumisen suhteen, että osa medinastakin jäi tarkastamatta. Mihin medinassa sitten kannattaa mennä, jos päämäärättömään haahuiluun ei ole aikaa? Soukiin. Ehdottomasti soukiin. Souk on pohjoisafrikkalainen tori. Marrakeshin medinan souk levittäytyy alueen pohjoisosiin ja se on niin sokkeloinen, että kaikkien kujien kattavaa karttaa on lähes mahdotonta löytää. Me saimme sellaisen el Zoharin Alanilta, vaikka emme lopulta juuri turvautuneet siihen. Kukaan ei halua tuossa paikassa näyttää liikaa turistilta, jos ei halua peräänsä ensin hyvää hyvyyttään tietä neuvovaa ja lopulta siitä kuitenkin rahaa vaativaa joukkiota. Toisekseen, halusimme tehdä juuri niin kuin meille oli neuvottu: eksyä, koska soukissa se on hyväksyttävää ja toivottavaa. Selvisimme siis ilman karttaa soukin labyrintista ihan tuosta noin vain, vaikka joka suuntaan risteilevä kujien kompleksi ja samoja tuotteita myyvät kojut näyttävät kaikki aivan samanlaisilta!

Vaatimukset soukiin sukeltamiselle ovat kovat: jos haluaa jotain ostaa, pitää olla valmis tinkimään ja maltti täytyy säilyttää, vaikka joka puolelta perään huutelevat krääsäkojujen myyjät voivatkin olla meininkiin tottumattomalle hermoja raastavaa. Soukien myyjät ja heidän innostumisensa, kun erehdyit luomaan hieman liian pitkän katseen heidän kojuunsa, oli todella raskasta. Ei tehnyt mieli jäädä edes tutkimaan, mitä on tarjolla. Liiallinen myynti-into ainakin omalla kohdallani sai aikaan totaalisen kieltäytymisrefleksin.

Toisaalta mun oli pakko ostaa huivi ja jo pelkkä ajatus johonkin kauppaan pysähtymisestä ja kauppiaan kanssa käydystä painostavasta vuorovaikutuksesta oli ahdistava. Olin onnistunut jättämään matkaa varten mukaan pakkaamani huivin jo alkumatkasta vanhempieni luokse Suomeen ja odotin kauhulla seuraavana päivänä koittavaa retkeä Saharaan ja sen polttavaa aurinkoa ilman minkäänlaista päähinettä. Päädyin pitkin hampain yhteen huiveja myyvään kojuun. Kauppias olisi taatusti halunnut myydä mulle ainakin viisitoista huivia, niin kamalasti se innostui, kun poikkesin kojuun sisälle. Pahin osuus ei ollut kuitenkaan se tuputtaminen, vaan tinkiminen, joka on marokkolaisessa kulttuurissa oletusarvoista ja jopa loukkaavaa, jos sitä ei tee. Onnistuin tinkimään 50 dirhamia huivin hinnasta aivan käsittämättömän onnettomilla tinkaustaidoillani.

Soukien kaaosmaisuudessa on jotain kiehtovaa, jotain omituisen ihanaa, vierasta ja haastavaa: sitä todellista mukavuusalueelta poistumista. Lisäksi, kaltaiseni miellyttämishaluisen ihmisen on tehtävä ihan hitokseen töitä, että onnistuu sukkuloimaan soukin läpi ilman omantunnon tuskia. Itsensä pitää kouluttaa siihen, ettei ole epäkohteliasta vain jatkaa matkaansa kiinnittämättä minkäänlaista huomiota soukin myyjiin, kerjäläisiin tai elintarvikekioskin edessä muoviämpärissä ahtaasti päällekkäin ostajaansa odottaviin kilpikonniin. Lisämausteensa kujilla harhailuun tuovat tietysti moposankarit, jotka pujottelevat ihmismassan seassa hämmästyttävillä nopeuksilla.

Kaikella kunnioituksella, minulle soukit olivat krääsäpesäkkeitä, jotka edustivat kaikkea sitä pahaa, josta maailmassa kuuluisi päästä eroon: liiallista kulutusta. Vaikka Marrakeshin medinan souk palveleekin osittain vielä myös paikallista väestöä, kujilla suurin osa vastaantulijoista on länsimaalaisia matkailijoita, joita varten suurin osa kojuista on olemassa. Se, että joka kolmannessa puodissa myytiin samaa, joutavaa tilpehööriä muutamaa dirhamia halvemmalla kuin toisessa, sai minut voimaan pahoin. En jaksa uskoa, että kukaan paikallinen niistä ostaisi yhtään mitään. Sen sijaan esimerkiksi Jemaa-El-Fna -aukiolla myyntikojujen sisältö oli jo hieman kattavampi ja paremmin paikallisia palveleva, vaikka ei sielläkään turistien rahoja kyttääviltä kauppiailta välty.

Jemaa-El-Fna on medinan yksi keskeisimpiä alueita. Se on suuri aukio, joka päiväsaikaan on kuin valtava tori ja iltaisin kuin suuri katuruokakeittiö. Meno aukiolla oli sekasortoinen, kun saavuimme alkuillasta paikalle. Hälinä oli sekoitus ihmisääniä, käärmeenlumoajamusiikkia ja oikeaan aikaan myös läheisen moskeijan rukouskutsua. Ukkelin kaulaan oli yhtäkkiä ripustettu käärme. Vastaan käveli mies, joka talutti kaulapannassa apinaa. Torin laidalla ajattelemattomat turistit maksoivat luultavasti ylihintaa päästäkseen ihastelemaan Marrakeshin kaaosta hevosten vetämistä vankkureista. Melu, kaikkialla vallitseva epäjärjestys ja kova asfaltti kavioiden alla saivat mut säälimään niitä kylkiluitaan esitteleviä hevosia. Niillä täytyi olla kovat hermot. En ymmärrä, miten kukaan pystyi maksamaan siitä "huvista". Marokkoon ei siis kannata matkustaa, jos menettää yöunensa eläinten kohtelun vuoksi.

Taidokkaasti ahtaille kujille piilotettujen riadien lisäksi Marrakeshin medinasta voi löytää rauhaa myös Le Jardin Secretin kasvipuutarhasta. Me emme luultavasti olisi päätyneet sinne, mikäli riadin pomomies Alan ei olisi maininnut asiaa tai saatellut meitä henkilökohtaisesti sen sisäänkäynnille. Sisäänpääsymaksu puutarhaan on 60 dirhamia, mikä ei toisaalta tee suurta lovea länsimaalaisen turistin kukkaroon, mutta mikä toisaalta tuntuu hieman tuhlaukselta ihmisiä kuhisevassa viherparatiisissa ja sen melko mautonta ja ylihintaistakin välipalaa tarjoilevassa kahvilassa. Toisaalta, jos Marrakeshin akviferisysteemi kiinnostaa, kannattaa jäädä katsomaan Alaninkin kehumaa vesivideota, jossa veden matka Atlas-vuorilta kaupunkiin ja putkistojen toimintaperiaatteet avataan yleisölle.

Marrakeshin vanha kaupunki voi vaikuttaa kaoottiselta, mitä se kyllä ihan totta onkin, ja paikalta, jossa minun kaltaiseni, ihmisiä kartteleva tyyppi ei kamalan hyvin viihtyisi. Nopealla kahden illan ja yhden aamun taktiikalla en kuitenkaan ehtinyt ahdistua siitä härdellistä juurikaan. En kiellä, etteikö se meteli ja levottomuus olisi hetkellisesti saanut otsasuonen pullistumaan uhkaavasti, mutta itselleni kokemus Marrakeshin medinasta kokonaisuutena oli enemmänkin mielekäs. Mielekkään ja jopa positiivisen kokemuksesta teki luultavasti juuri se seikka, mitä olin niin pitkään kaivannut matkoiltani: se aivan erilainen kulttuuri, johon adaptoituakseen joutuu hieman ponnistelemaan. Marrakeshin medina on juuri sitä, mitä pohjoisafrikkalaiselta vanhalta kaupungilta voi odottaa: mystinen, ihastuttava ja hyvällä ja kohtuullisella tavalla länkkärin aisteja ärsyttävä.