18. tammikuuta 2020

Suunnitteluhommia ja Marokkojuttuja

Suunnittelu on ihanaa!

Joku normaali ihminen luultavasti kokee matkan suunnittelun rasittavana energiasyöppönä, mutta me matkustamiseen hullaantuneet saamme siitä kyllä jonkinlaisia henkisiä kiksejä, olen varma siitä. En tietystikään puhu ihan kaikkien reissaajien puolesta; meihinkin mahtuu niin kovin erilaista väkeä. On omatoimimatkaajia ja  on valmismatkaajia. Valmismatkaajat varmasti ovat syystä valmismatkaajia ja saavat vain nauttia valmiiksi räätälöidyistä retkistä ja ohjelmanumeroista reissun päällä ilman, että pitää itse laittaa tikkuakaan ristiin ja sitten omatoimimatkaajan pitää aloittaa matkan valmistelu henkisesti jo hyvissä ajoin ennen kuin jalat koskettavat uutta ja vierasta maaperää jossain maailman laidalla. 

Niin, ja onhan sitten niitä, jotka eivät suunnittele mitään eivätkä myöskään löydä itseään valmismatkalta, vaan reissuun lähdetään vain menolippu kourassa tietämättä määränpäätä tai sitä, mitä kaikkea on tulossa. 

Itse olen vuosien mittaan lipunut yhä enemmän ja enemmän suunnittelijan rooliin. Nuorena, silloin joskus muinoin, suuri tuntematon viehätti ja haaveilin hyvin paljon täysin suunnittelemattomista matkoista; lähtisi vain ja katselisi sitten paikan päällä, että mitäs tekis. Nyt pidän siitä, että saan etukäteen tutkiskella hotelleja ja aktiviteettejä ja juna-aikatauluja ja ja ja... toki rakastan edelleen myös extempore -tapauksia, koska ne ovat yleensä tuoneet niin paljon jännitystä matkan sisältöön, että matka on lähes aina ollut paljon siistimpi kuin jos olisin seurannut kiltisti alkuperäistä suunnitelmaa. En siis hajoaisi, jos tarkoin etukäteen laadittuun suunnitelmaan tulisi yhtäkkiä yllättävä muutos. Mun suunnitelmat eivät ylipäänsä ole mitään minuutin tarkkoja, vaan päinvastoin; päivä sinne tai tänne, kyllä se siitä lutviutuu!

Olen ollut erityisen innoissani aloittaessani meidän helmikuisen Marokon matkan suunnittelun. Ukkeli kaipasi jonkinlaista leppoista lomaa, jolla ei tarvitsisi stressata mistään. Ymmärrän tämän hyvin, kun tietää ukkelin työnkuvan ja siihen liittyvän reissaamisen määrän tavallisessa arjessa. Otin toiveesta siis kopin ja lupauduin matkanjärjestäjäksi. Lupasin hoitaa kaiken valmiiksi siten, ettei ukkelin todella tarvitse tehdä mitään muuta kuin seurata kiltisti ja levollisin mielin mun perässä. Olen mä siltä välillä kysynyt majapaikkoja selatessani, että miltä tää näyttäis, ja että olisiko jotain erityistä, mitä se haluaisi tehdä eli en minä nyt ihan totaalisesti näissä asioissa jyrää... 😏

Mitä Marokossa on siis luvassa?

Kaikki on oikeastaan nyt valmista reissua varten, paitsi kaksi viimeista matkustuspäivää. Lennämme Agadiriin, mutta majoitumme kaupungin ulkopuolelle aika kivan oloiseen "linnaan", joka on saanut useita kestävän matkailun palkintoja. Agadirista olen kuullut ikäviä juttuja niin muilta matkabloggaajilta kuin ihan Lonely Planet -oppaan sivuilta, että en usko meidän juurikaan tuhlaavan aikaa siihen. Agadirissa ei kuulemma oikein ole mitään. Ei mitään muuta ainakaan kuin kamala määrä turisteja ja lomaresortteja. Agadiriin sai kivat, suorat ja edulliset lennot ja siksi aloitamme matkan sieltä.


Vietämme myös Marrakechissa muutaman yön. Siitäkin olen kuullut hyvin ristiriitaisia juttuja; jotkut eivät voi sietää kaupunkia ja toiset ovat aivan hullaantuneita. Itse odotan avoimin mielin ja uteliaana, kumpaan suuntaan omien kokemusten kautta kallistun. Ainakin odotan innolla meidän majapaikkoja, sillä haluan ehdottomasti kokea, miltä tuntuu yöpyä täyden palvelun riadissa, perinteisessä marokkolaisessa asuintalossa, jonka sisuksiin on kunnostettu paikka yöpyjille. Riad-hotellien kirjo etenkin Marrakechissa oli aivan valtava, joten siinä riitti kyllä tekemistä löytää sieltä se oikea.

Ensimmäistä kertaa muuten ikinä olen varannut meidän majapaikkoja suoraan hotelleista, enkä esimerkiksi hotels.comin kautta. Jostain kumman syystä olen elänyt jonkinlaisessa hotels.comin edullisuusharhassa, enkä vähiten sen kymmenen yöpymistä = ilmainen yöpyminen -mainonnan vuoksi, mutta nyt koen heränneeni kuin pahasta unesta. Kuuntelin Yle Suomelta ohjelmaa, jossa keskusteltiin majoittumisesta matkoilla ja sen myötä päädyin hieman harkitsemaan kriittisesti esimerkiksi Airbnb:n hyödyntämistä ja sen ja muiden majoitussivustojen sijaan yösijan varaamista suoraan hotellista, koska useimmiten se vain tuntuu olevan edullisempaa. Näillä spekseillä tämä Marokon matkan suunnittelu onkin sitten verottanut aikaa hieman tavallista enemmän. Mutta kivaa se on ollut, ihan ehdottomasti!

Marrakech on meidän lähtö- ja paluukaupunki sille todelliselle seikkailulle, joka meitä Marokossa odottaa, ja minkä vuoksi ylipäänsä Marokkoon matkustamme: vietämme yön Saharassa, berberiteltassa, tähtikirkkaan taivaan alla (ainakin toivottavasti!). Varattuna ja maksettuna meillä on Sahara Servicen yhden yön retki Erg Chigagaan, lähellä Algerian rajaa sijaitsevan Saharan autiomaan länsiosiin. Retkeen kuuluu myös tutustumista matkan varrella oleviin Atlasvuoriin ja muutamiin pikkukyliin ja lopulta pääsemme ratsastamaan kameleilla berberileiriin hiekkadyynien keskelle. Ihan pikkuisen odotan tätä. Ihan vaan pikkuisen.





Aavikon ja Marrakechin jälkeen meillä olisi vielä kaksi päivää aikaa puuhailla jotain, mutta en ole vielä päässyt selvyyteen, että missä ne puuhailut kannattaisi suorittaa. Vaihtoehtoina on välähdellyt elokuvastakin tuttu Casablanca tai Afrikan tuulipääkaupunki, Atlantin rannikon Essaouira, mutta päätökset uupuvat edelleen.

Casis? 
Vai Essaouira?

Vielä pitäisi myös tilata Forexilta dirhameita. Ja mun pitäisi ostaa tennarit, joilla tallustella niin kaupunkien kaduilla kuin hiekkameressä. Ärsyttää hullusti. Ostelen nykyään niin pitkin hampain kaikkea (paitsi lentolippuja ja matkoja ja hotelliyöpymisiä 😄).

Kengät liittyvätkin olennaisesti siihen suureen ongelmaan, jota olen pyöritellyt päässäni jo pidempään. Kenkien tulee olla monikäyttöiset, sillä en aio raahata mukanani toista kenkäparia, en helvetissä. Tarkoitus olisi matkustaa taas pelkillä käsimatkatavaroilla. Vaikka olenkin vuosien myötä opiskellut melko taitavaksi pakkaajaksi, nyt edessä on uusia ongelmia: kun Marokon länsirannikolla tähän aikaan vuodesta keskilämpötila on hieman rapia 20 astetta päivällä, niin Saharassa helmikuussa lämpötila voi yöllä laskea lähelle nollaa. Mitä mä siis tarvitsen mukaan? Jotain kevyttä, mutta toisaalta ehkä villasukat? Hieman vähemmän innokkaana odotan tälle reissulle pakkaamista...

Ihana matkakuume! Ihana lähteä Afrikkaan! Ihanaa toteuttaa yksi asia ämpärilistalta! Nyt vain sitten ahkerasti oman kandityön kimppuun, sillä lupasin itselleni saada teoreettisen viitekehyksen ja ehkä johdannon valmiiksi ennen tätä helmikuun puolessa välissä toteutuvaa unelmatrippiä!

Ihanaa kevään odotusta kaikille!

Fiilistelykuvat: Pixabay

6. tammikuuta 2020

Ilmastonmuutos ja minä ja muut

Hävettää oman itsen ja menneiden sukupolvien puolesta; ihmisen kiihdyttämä ilmastonmuutos on tunnettu ilmiönä yli sadan vuoden ajan, mutta vasta viime aikoina se on alkanut näyttäytymään ihmisille todellisena uhkana - ja ollaan ihan siinä rajalla, jossa se alkaa pian olla myöhäistä. Miten paljolta mielipahalta oltaisiin luultavasti säästytty, jos toimiin oltaisiin alettu ajoissa yhtä tehokkaasti kuin 1990-luvulla otsonikatoa vastaan? Parhaillaan eletään eräänlaista kohtalon hetkeä: mitä tehdään vai tehdäänkö, ja valinnasta riippuen voidaan piirrellä erilaisia tulevaisuuden skenaarioita siitä, elääkö tänä päivänä syntyneet lapset hyvässä vai vähän ankeammassa maailmassa puolen vuosisadan kuluttua. Monia ärsyttää median ilmastovouhotus, Greta Thunberg ja mistään mitään ymmärtämättömät viherpiipertäjät. Mutta olisiko nykyisen kaltaiselta vouhotukselta vältytty, jos ihmiskunta olisi ymmärtänyt tarttua ilmastonmuutoksen ohjaksiin, sanotaan, neljäkymmentä vuotta sitten vihreän vallankumouksen jälkimainingeissa? Luulenpa niin. Muutokset, joita niin yksilöllisellä kuin valtiollisella ja globaalilla tasolla ihmislajilta vaaditaan nyt, olisivat tulleet pienempinä ja helpommin nieltävinä palasina pikkuhiljaa ja nyt 2020-luvun kynnyksellä osa muutoksista ei olisikaan enää tiukkaa vastarintaa lietsovia muutoksia, vaan ihan tavallista arkipäivää, johon jokainen syntyvä lapsi olisi heti pienestä asti sopeutunut. 

Perth Zoo, Australia
Tieto lisää tuskaa

Anteeksi hyökkäävä aloitus. En kiellä, etteikö hyvin tarkkaan kaikelta vihalta, katkeruudelta ja rumilta sanoilta soudatettu johdatukseni olisi saanut pontta viime päivinä uutisissa pyörineistä Australian maastopaloista. Myönnän olevani ilmasto- ja ympäristöahdistunut ihminen. Olen ollut jo pitkään huolissani maailmasta, jonka tämä jalo ihmislajimme on hiljakseen ajamassa tuhoon dollarinkiilto silmissään, mutta opintojeni myötä huoleni on kasvanut. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Eräs professori Kanadassa Environmental Science and Society -kurssilla rauhoitteli meitä kauhusta kankeita opiskelijoita maailman tilan suhteen, vaikka olikin juuri puhuttu väestönkasvusta ja muista tätä maailmaa raiskaavista ilmiöistä ja kevyesti ohimennen maailmanlopusta. Minua vaihto-opiskelijana erittäin ystävällisesti ja huolehtivasti kohdellut ihana maantieteen professori Rodney sanoi, ettei ole mitään hätää; te ette olisi täällä opiskelemassa ja maailmassa vallitsisi vieläkin raivoisampi anarkia, jos kaikki olisi jo menetetty. Kaikki, mitä tänä päivänä voi kouluttautumalla tästä murjotusta maapallosta ja sen uhkakuvista oppia, ei saa ajaa ketään epätoivoon. Maailmassa on paljon vielä hyvää ja ihminen korjaa omia sotkujaan koko ajan kehittyvällä teknologialla ja uusien tutkimusten myötä.

Aialik Glacier, Alaska

Kyynisyys

Olin hetken aikaa helpottunut. Sitten tuli kesä. Moppailin ajatuksissani kuntosalin lattiaa, kunnes höristin korviani Radio Rockin uutisille: Donald Trump haluaa ostaa Grönlannin. Valehtelematta sanoin äänekkään mitä v****a. 

Sitten Amazon alkoi palaa mediassa kovalla liekillä. Olin kahvitauolla lukenut uutisen Brasilian presidentistä, jota ei voinut vähempää kiinnostaa oman maansa vakava tila, jolla oli suoria vaikutuksia koko planeetan hyvinvointiin. Jair Bolsonaron aivottomuus vei multa kaiken uskon ihmiskuntaan, tulevaisuuteen, ihan kaikkeen. Mua itketti, surusta ja vihasta. Mä en muista, milloin olisin tuntenut mitään niin syvää ahdistusta kuin tuona päivänä - en edes Kanadassa "kuolemaa odottaessani"!

Nyt palaa Australia. En voi lukea uutisia ilman kyyneltyviä silmiä. Ilman syvää katkeruutta ihmisiä kohtaan. Tai, ainakin niitä kohtaan, joita tämä ei tunnu millään tasolla koskettavan; niitä kohtaan, jotka eivät omassa laiskuudessaan, välinpitämättömyydessään tai tyhmyydessään usko, että tulevaisuudessa tällainen kadotus voi olla ihan normaalia ja sillä on ratkaiseva rooli siinä, miten ihminen maapalloa tulevaisuudessa asuttaa, tai niitä kohtaan, joiden mielestä ympäristönsuojelu on vain turhanpäiväistä piiperrystä. Niitä kohtaan, jotka meuhkaavat kuin 3-vuotiaat uhmaikäiset, etteivät aio tehdä mitään, koska mitään ihmisen aiheuttamaa ongelmaa ei ole ja vouhotus saa heissä aikaan vain vastakkaisen reaktion.

Saatan kuulostaa todella kylmältä ihmiseltä sanoessani näin, mutta mua ei juurikaan kiinnosta Brasilian tai Australian ihmisten kohtalo näissä maailmanloppua enteilevissä roihuissa. Mun sydän pakahtuu surusta, kun ajattelen Amazonin monimuotoisuuden ja Australian uniikin eläin- ja kasvikunnan katoamista.

Royal Tyrrell Museum of Palaentology, Kanada

Ilmastorikollisuus

Vihdoin pääsen siihen, miksi tämä avautuminen on omiaan juuri tähän blogiin. Kaikkihan sen nyt viimeistään tässä kohtaa on tajunnut; se syntinen matkustaminen!

Itse sain kuulla syksyllä olevani ilmastorikollinen, ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta en luultavasti viimeistä! En oikein tiedä, oliko heitto vitsi vai ihan totisinta totta, koska en tunne tyyppiä kovin hyvin, mutta se oli reaktio, kun kerroin matkustavani helmikuussa Marokkoon. Mietin hetken, mitä tuohon nyt oikein vastaisi. Mieleni teki sanoa, sillä tavalla vienosti hymyillen, että "Ai niinkö? Ite väänsit just kersan tähän maailmaan." (Sen verran tunnen tyyppiä)

Mä en oikeasti halua lähteä syyllistämään ketään mistään, mutta toisinaan jotkut ihmisten valinnat näinä tietoisuuden aikoina ihmetyttävät. Ja miksi eivät ihmetyttäisi? Moni varmasti paheksuu ja ihmettelee minun valintojani: helvettiäkö toi meuhkaa Facebookissa ilmastosta ja ympäristöstä ja sitten hehkuttaa, miten ihanaa matkustaminen on?! Ei tulisi mieleenkään kuitenkaan lähteä sanomaan ketään ilmastorikolliseksi sen vuoksi, että sattui tilaamaan Kiinasta jotain minun mielestäni turhanpäiväistä krääsää. Ehkä sen ihmisen onni on kiinni siitä, who knows. Totuus kuitenkin on, että (lento-)matkustaminen, länsimaalainen kulutustottumus ja lastenteko ovat kovimpia rikoksia, joita tälle maapallolle voi tehdä, siitäkin huolimatta, että matkailu avartaa maailmankatsomusta ja lisää hymyjä ihmisten välillä, kuluttamalla ylläpidetään taloutta ja taloudellista hyvinvointia ja tulevilla sukupolvilla tulee olemaan enemmän tietoa saatavilla kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella ja ne voivat täten jopa pelastaa koko paskan. 

Manhattan Island
Tekopyhyys

Koen oikeudekseni puhua rikoksesta, koska syyllistyn itse siihen yhteen pahimpaan ja olen siis samassa veneessä "haukuttavieni" kanssa. Vastaus kysymykseen, jota jotkut ovat saattaneet pohtia, on kyllä; poden huonoa omaatuntoa matkustamisesta. Mutta ei, en koe olevani tekopyhä julistaessani ympäristöön liittyviä epäkohtia Facebook-feedissäni. Sitä internetin keskustelupalstoilla usein penätään: jos olet viherpiipertäjä, miksi lennät? Miksi syöt soijaa? Miksi ajat autolla töihin 30 kilometriä? Miksi ylipäänsä hengität? Ihminen, joka edes pohtii jotain tällaista, voisi pohtia ihmisen täydellisyyttä. Tai ennemminkin sitä, ettei sitä ole. 

En kykene itse puolustamaan lentämistäni millään, vaikka panostankin paljon pieniin arjen juttuihin ihan jokapäiväisessä elämässäni, kuten myös reissun päällä, tehdäkseni jotain oikein ja hyvällä omallatunnolla.  Ehkä hurjimpana puolustuksenani voin sanoa, että saan reissaamisesta luultavasti samanlaista iloa kuin se, joka pitkällisen lapsettomuushoidon jälkeen saa oman lapsen syliinsä. Joo joo, enhän minä voi sellaisesta ilosta mitään tietää, kun ei niitä lapsia ole ja mitä näitä nyt on...

Lentovero

Kannatan lentoveroa, vaikka suhteeni siihen onkin hieman ristiriitainen. Kun matkustaminen on itselle elämisen suola, lentoveron kannattaminen saattaa tuntua omaan jalkaan ampumiselta. Joskus intohimo on kuitenkin niin suuri, että on valmis maksamaan muutaman kympin enemmän kokeakseen jotain upeaa ja ihmeellistä. Omalla kohdalla lentoveron käytäntöönpano ei siis varmaan juurikaan vaikuttaisi matkustustottumuksiin, sillä olen koko edeltäneen vuosikymmenen priorisoinut rahani siten, että matkaan on aina varaa. Mutta joku, jolle matkustaminen ei ole rahankäytön prioriteettilistan kärkipäässä, saattaisi jopa harkita yhdesti tai kahdesti, lähteäkö vai ei. Pyörittelen kuitenkin hämmentyneenä mielessäni sitä vaihtoehtoa ihan kaikkien kohdalla, että miksei satsaisi muutaman kympin enemmän lentolippuun ja karsisi sitten vaikka tuliaisten ostosta tai kaljottelusta kohteessa. Eli puhtaampaa polttoainetta ja lentokoneteknologiaa odotellessa sanon lentoverolle kyllä.


Kaikkien yhteinen juttu

Nykypäivänä on oletusarvoista, että kohtaamani ihmiset tekevät samoin kuin minä; pieniä hyviä tekoja. Meillä kaikilla on nykypäivänä helppo pääsy tutkimuksiin maailman tilasta, joten kukaan ei voi vedota tietämättömyyteen. Mutta tietysti kaikkea lukemaansa pitää arvioida; voiko tähän lähteeseen luottaa? Lainaan erästä kanadalaista ilmastotieteilijää, joka veti meille ihan huikaisevan Global Climate Change -kurssin Saskatoonissa: Kuvitellaan jana, jonka toisessa ääripäässä ovat denialistit ja toisessa ääripäässä alarmistit. Janan keskellä on puolueeton tiede, joka oivallustensa kautta aina toisinaan kallistuu jompaan kumpaan suuntaan. Tämä oli minusta mainiosti ilmaistu. Nyt viralliset tutkimukset ovat kallellaan - tiedätte kyllä mihin suuntaan.

Jokaisen pitäisi ymmärtää tehdä edes se yksi pieni panostus johonkin kestävään, oli se sitten kasvisruokapäivä kerran viikossa tai jätteiden lajittelu tai vaikkapa shoppailun vähentäminen. Erilaisilta ihmisiltä ei voi vaatia samoja tekoja, mutta jokaiselta on vaadittava jotain heille sopivia tekoja. Vaikka yhtä hirmuista metsä- ja ruohikkopaloa yhtenä kesänä Australiassa sellaisenaan ei voidakaan vielä suoraan liittää ilmastonmuutoksen seurauksiin, niin onhan ihmisissä jotain vikaa oltava, jos se ei edes tunnu missään eikä saa edes ajatuksen tasolla syntymään sellaista sympatiaa, joka pohtisi, mitä minä voisin tehdä parantaakseni tätä maailmaa. Ei, kenenkään ei tarvitse luopua autosta, jos asuu maaseudulla useiden kilometrin päässä palveluista, kenenkään ei tarvitse lakata hengittämistä ja kenenkään ei tarvitse palata synkälle keskiajalle tai edes 1950-luvulle. Eniten suututtaa näihin viittaavien ihmisten marttyyriasenteet, joista näkee, ettei heillä ole edes mitään käsitystä siitä, minkälaisen ongelman kanssa tässä ollaan tekemisissä, ja että ainut huolenaihe on, että kuolo korjaa, jos ei saa joka päivä 300 gramman naudanlihapihviä. 

Lake Manyara, Tansania
Kiitos ja kaikesta huolimatta: hyvää alkanutta vuotta kaikille!

1. tammikuuta 2020

"Huippukokoustamassa" Brysselissä

Bryssel... tuo EU-kaupunki. Meppien kaupunki. Pissaavan pojan kaupunki (meidän kesken ihan vaan kuseva poika). En ollut koskaan ajatellut matkustavani Brysseliin, mutta siinä sitä nyt oltiin, reissulupaukset pettäneenä, junassa matkalla kohti Belgian pääkaupunkia aurinkoisena marraskuun alun päivänä. Tietenkin meidän oli tutustuttava Euroopan keskeisimpään suurkaupunkiin, kun oltiin sinne asti kerran päästy. Oli meillä ihan suunnitelmiakin lopulta: se kuseva poika piti kai nähdä (vaikka uumoilin jo etukäteen, että se saattaisi olla yhtälainen valtaisa pettymys kuin Köpiksen Pieni merenneito) ja EU-parlamentti ja miksei se kuninkaanlinnakin. Bryssel oli lopulta ihan kaunis ja arkkitehtuurillisesti upea kaupunki, mutta silti liian kaupunkimainen: miten kaipasinkaan sen ihmisistä turvonneilla kaduilla sitä Gentin rauhallista viikonloppuaamua, kun kujilla sai käyskennellä ihan itsekseen. Jopa Gentin ruuhkaisimmat hetket olivat jotain aivan muuta kuin kiireinen ja ahdas Brysselin keskusta. Ja se kuseva poika? Juuri niin kuin olin epäillytkin.

Näkymä Koningspleinilta. Upea torni on Brysselin kaupungintalo.

Kaupungintuntua...

Meillä oli ihan kiva hotelli varattuna ihan kävelymatkan päässä kuninkaanlinnasta, keskustasta ja muista Brysselin must-see -paikoista. Aqua Hotel sijaitsi tosin hieman epäilyttävän kadun varrella ja olinkin iloinen, etten sillä kertaa ollut yksin liikkeellä: iltapimeällä sellaiselle hieman rähjäiselle ja valaisemattomalle kujalle käveleminen ilman kahden tutun miehen seuraa olisi saattanut hirvittää. Hotelli ei mielestäni lainkaan sopinut siihen paikkaan, jossa se oli. Se oli perussiisti, sellainen Scandic-tyyppinen, ja aamupala oli runsas ja monipuolinen. Hinta oli noin vaivaiset 40 euroa per naama per yö.


Parc de Bruxelles


Yllätyin, että Brysselissä oli mäkiä ja täten myös portaita. Tasaisessa Belgiassa se oli jotenkin hämmentävää - tai ainakin, jos vertaa siihen mielikuvaan, joka mulla Belgiasta ylipäänsä oli aikaisemmin. Lihakset olivat aivan kummissaan, kun ne joutuivat yhtäkkiä nousemaan ja laskeutumaan maaston mukana. Toisaalta se, että kaupungista löytyi korkeuseroja, oli ihan kiva, sillä esimerkiksi Koningspleinilta oli kaunis näkymä auringonlaskussa punertavan pääkaupungin kattojen ylitse.

Koska meillä oli rajoitetusti aikaa tutustua Belgian pääkaupunkiin, teimme virtaviivaisen suunnitelman tuota puolikasta päivää varten. Kauniiseen Parc de Bruxellesiin tutustuimme  pikaisesti kävelemällä sen läpi matkatavaroinemme, kun saavuimme Brysseliin ja suuntasimme kohti hotellia. Puiston edustalla kohosi massiivinen kuninkaanlinna hienoine puutarhoineen. 


Kuninkaanlinna



Halusimme tietysti tuoda hieman makeita tuliaisia kotiin maasta, joka elää suklaasta. Bruggessa asuva yhteyshenkilömme Joanne suositteli ostamaan suklaakonvehdit tietysti omasta Brysselin lempisuklaapuodistaan Mary's Chocolaterielta. Maryn löytää Brysselistä kolmesta eri lokaatiosta, mutta me päädyimme Galerie de la Reineen, siis aivan keskustan liepeiltä sijaitsevalle suurelle ja katetulle ostoskadulle. Siellä olikin melkoinen vilske ja vilinä, kun muitakin suklaanhimoisia ihmisiä oli päätynyt paikalle. Joanne oli varoitellut, ettei Mary's ole luonnollisestikaan edullisimmasta päästä, jos haluaa ostaa oikeasti laadukasta belgialaista suklaata. Konvehdit maksoivat 1,5 euroa per kipale. Purkin ja tietysti tarjolla olevista kovehdeista sai itse valita mieleisensä. Omaani mahtui noin 25 konvehtia, joten hintaa suklaalle tuli sellainen vajaa 40 euroa. Vähän irvistyttävä hinta suklaasta, mutta... jokainen kovehti oli joka euron arvoinen ja tyydytti himokkaimmankin herkkusuun! Tietysti nämä arvokkaat suklaat nautimme miehen kanssa itse sitten kotona... ja virallisina tuliaisina, pienenä kiitoksena vanhemmilleni kissanhoidosta veimme sellaisen valmiiksi pakatun konvehtirasian.


Näyttävin paikka Brysselissä oli Grand Place iltavalaistuksessaan. Se on upeiden ja historiallisten, arkkitehtuuriltaan näyttävien rakennusten ympäröimä aukio aivan siinä Brysselin olennaisimmilla huudeilla. Rakennuksia ihastellessa hetkeksi saattoi jopa unohtaa, että paikalla oli miljoona muutakin tyyppiä, lähinnä turistia, ihastelemassa aivan samoja asioita. Rakennusten joukosta löytyy mm. Brysselin kaupunginmuseo ja kaupungintalo, joka lienee hulppein kaupungintalo, jonka olen koskaan nähnyt...


Grand Place

Kaupungintalo

Grand Placelta on muutama hassu sata metriä Manneken Pisille. Se on minimaalinen patsas eräässä mitäänsanomattomassa kadunkulmassa, mutta sen sijainnista ei voi erehtyä, sillä eteenpäin kävellessä törmää yhtäkkiä paksuun ihmismuuriin ja siitä tietää, että on saapunut paikalle. Me emme jääneet sen kummemmin ihmettelemään kusevaa poikaa, sillä ihmisiä oli aivan liikaa. Käytännössä vain kävelimme sen ohitse pysähtymättä. Räpsäisin nopeasti  kuvan siitä, tai enemmänkin sitä piirittävästä ihmismassasta, ja jatkoimme siis matkaa. Emme olleet pettymyksen musertamia siitä, ettei nähtävyyttä saanut tutkiskella rauhassa tai ettemme olleet päässeet edes kymmentä metriä lähemmäs kyseistä kohdetta sen ruuhkan vuoksi. Jutustelimme siinä takaisin hotellille hiljaisempia, syrjäisempiä katuja kävellessämme, ettei kusevan pojan patsas tai sen tarina tai hienous oikein avautunut meille, mutta ainakin se oli nyt nähty, jotta siitä voisi jotain mitätöivää edes sanoa.

(Olen kuullut, että esimerkiksi Mona-Lisa Pariisin Louvressa on haastavan jonottamisen takana ja massiivisen lasikuution sisällä oleva pikkuruinen teos, jonka tarkasteluun vaadittaisiin lähinnä kiikareita, eikä sen näkeminen täten ole yhtään niin satumainen kokemus kuin voisi kuvitella. En voi sanoa tähän mitään, koska mulla ei ole omakohtaista kokemusta. Luultavasti, jos matkustaisin Pariisiin, haluaisin nähdä Mona-Lisan näistä kuulopuheista huolimatta. Pieni Merenneito Kööpenhaminassa on samaa kastia: kun sen on nähnyt, koska se nyt vain sattuu olemaan kaupungin yksi merkittävimmistä nähtävyyksistä, sen laimeus muuttuu todelliseksi.)

Sitten päästiinkin todelliseen huippukokoustunnelmaan! Jätimme suklaatuliaiset hotellille ja jatkoimme lähes samantien matkaa Euroopan parlamentille. Aqua Hotellilta katsottuna se sijaitsi aivan vastakkaisessa suunnassa kuin keskusta, jossa olimme hetki sitten olleet. Sinne oli muutaman kilometrin kävelymatka.

Googlettamalla voi mennä hieman sekaisin, jos kirjoittaa hakukenttään 'EU parliament', sillä tuloksia on useita kymmeniä. Mikä niistä sitten on se oikea? No siinä pitääkin olla tarkkana ja meilläkin meni hetki arpoessa, että mikä niistä nyt sitten on se ihan oikea parlamenttikohde. Se oli tärkeää, koska eihän meidän huippukokousta nyt voinut missä tahansa väärässä paikassa pitää! Meidän reissu kokonaisuudessaan Belgiaan kulki siis nimellä Huippukokous, ihan vain siksi, että yövyimme tuon yhden yön Brysselissä, EU-pääkaupungissa, jossa huippukokoukset ovat lähes arkipäivää.

'The' EU parlamenttitalo sijaitsee Place du Luxembourgin edustalla. Sen virallisuudesta ei voi olla erehtymättä, sillä asia ilmoitetaan kaikilla EU-kielillä. Tavallisesti parlamenttiin pääsisi sisälle vierailemaankin, mutta me olimme paikalla sunnuntai-iltana toimistoaikojen päätyttyä, joten meidän oli tyytyminen pelkkään ulkopuolelta ihailuun. Pojat istuivat hetkeksi Espace Léopoldille rinkiin asetetuille tuoleille huippukokoustamaan, mutta myönnettäköön, että kokouksen virallinen osuus taidettiin käydä lopulta Luxembourg-aukiolla sijaitsevassa Café Luxembourgissa...

Café Luxembourgin mielettömät juomat!



Café Luxembourg oli ehkä koko Brysselin ehdottomin paras juttu! Aluksi meidän piti ottaa yhdet oluet... mutta eihän yhdet koskaan yksiksi jää, senhän tietää kaikki. Pohdiskellessamme, että onkohan muutama suomalaismeppikin käynyt kyseisessä baarissa hakemassa neuvoa antavaa pitkällisen ja puuduttavan istunnon jälkeen päätimme ottaa yhdet drinkit. Lopulta kävimme läpi luultavasti koko drinkkilistan. Ne olivat niin hyviä! Jokainen drinkki oli rakkaudella valmistettu; yhden kerran baarimikko jopa jäi odottamaan, että teen koemaiston ja hyväksyn juoman juotavaksi ennen kuin suostui poistumaan. Hän oli kyseistä drinkkiä nimenomaan tilaushetkellä suositellut ja jännitti vähän, että mitä mä olisin siitä mieltä. Ihan järjettömän hyviä juomia, joista yksikään ei ollut huono; ei edes se, jossa oli käytetty savunmakuista, meksikolaista mezkalia! Röyhkeä jos olen, tietämättä mitään Brysselin muista cocktaileja tarjoilevista baareista, väitän, että Café Luxembourgista saa kaupungin parhaat cocktailit! Kun oli pari päivää "lätrännyt" belgialaisten tavaramerkin, oluen, kanssa (Lupulus Organicus eli susikalja oli muuten oma suosikkini, kevyt ja vaalea 8,5-volttinen), makuorgasmeja aiheuttavat drinkit olivat mainio tapa päättää tuo aurinkoinen ja melko täydellisesti onnistunut pyrähdys Belgiaan.

Tykkäsin. Niin drinkeistä kuin Belgiasta noin muutenkin 😉

Luetuimmat

Arkisto