29. toukokuuta 2016

Levoton ja silti ihana Homer

Asustelen parhaillaan Homerissa (vai olisko tämä sittenkin Kachemakia, täytyy kysyä isäntäväeltä) tällaisessa omakotitalossa, jonka omistaa sellainen vanhempi, varmaankin kuuskymppinen pariskunta ja vuokraa kolmea huonettaan matkailijoiden käyttöön. Asun siis heidän kotonaan ja istuin tänään aamupalalla heidän omassa keittiössään ja söin talon emännän Dorothyn omin pikku kätösin valmistamaa aamupalaa. Todellinen kotikokemus siis Alaskasta.

Eikä siinä mitään, mutta kun talokin sijaitsee aivan mielettömän upealla paikalla täällä korkean mäen päällä. Tänne joutui ajamaan sellaista todella kapeaa ja mutkaista, tosin onneksi asfaltoitua pikkutietä, sellaista, jollaisia tiedän olevan lähinnä jossain Keski-Euroopassa Alpeilla. Talo on rinteessä ja tästä on suora näkymä merelle Kachemak Baylle, alas Homeriin ja Homer Spitiin sekä sen takana kohoaviin Kenain vuoristoihin ja tulivuoriin. Voisin muuttaa tänne, helposti.

Puolikas kiertolainen Kenain vuoriston yllä kello 4:30 aamulla.

Näkymä majapaikan takapihalta. Homer Spit ja Kachemak Bay.
Aamupalaa syödessäni juttelinkin Dorothyn kanssa juuri vuorista ja siitä kuinka hän on jo kaksi vuotta Homerissa asuneena tottunut vuoriin eikä enää jaksa innostua niistä, vaikka usein iltaisin katseleekin olohuoneensa ikkunasta tuota upeaa näkymää. Kai se sitten on niin, että kun ei niitä vuoria Suomessa ole eivätkä ne ole mukana jokapäiväisessä elämässä, ne tuntuvat niin upeilta, kun niitä sitten näkee. Mutta tuntukoot, ei haittaa minua!

Dorothy kertoili horisontissa näkyvistä tulivuorista ja myös niistä kaikista tulivuorista, jotka sijaitsevat lahden toisella puolella, kun ajaa Turnagain armin jälkeen Streling Hihgwayta Kenain niemimaan halki kohti Homeria. Se oli by the way uuvuttava viiden tunnin ajomatka, vaikka länsipuolella kimalteleva meri vähän mieltä piristikin. 

Sitten yhtäkkiä Dorothy sanoi, tai oikeammin huokaisi helpotuksesta, että onneksi viimeaikaiset maanjäristykset eivät ole aktivoineet tulivuoria. Valahdin varmaan ihan valkoiseksi ja totesin vaan, että joo, niin, onneksi. Dorothy, ja sitten paikalle saapuva isäntä Brett kertoivat, että viime aikoina ainakin Homerissa on järissyt maa jonkun verran ja suurin järistys sattui muutama kuukausi sitten jossain päin Kenaita ja oli voimakkuudeltaan 7,2 richteriä. Järistyskeskus oli ollut kuitenkin niin syvällä, ettei se ollut tehnyt tuhojaan täällä mäen päällä, mutta alhaalla Homerissa se oli tiputellut tauluja seiniltä. Dorothy kertoi sen olleen ensimmäinen "todellinen" maanjäristys, jonka on kokenut.

Nyt kun googlettelin Alaskan maanjäristyksiä, niin totuushan on, että täällä heiluu maa jatkuvasti. Erään lähteen mukaan tänäänkin täällä Homerissa on järissyt. Toki järistykset ovat vain pieniä, eikä niitä siis todennäköisesti edes huomaa, mutta kuitenkin. 

Uskomattomimman todisteeen löysin tästä jatkuvasta maan liikkeestä Fairbanksin yliopiston Museum of the Northista. Siellä on huone, jota kutsutaan "The place where you go to listen". Se on pieni, valkoinen huone, jonka etuseinällä loistaa värivaloja. Värit seinällä vaihtuvat riippuen vuorokauden ajasta ja auringon ja kuun liikkeistä. Huoneessa myös soi, ei musiikki, vaan maa ja sen aiheuttama värinä, jonka taajuuksiin vaikuttavat myös vuorokaudenaika, kuun laskut ja nousut, revontulien aktiivisuus ja maan värähtely. Maan järkähtely huoneessa kuului rumpumaisena, matalana "jyrinänä" korkeampien taajuuksien taustalla ja voin kertoa, että se ei tauonnut kertaakaan mun huoneessa olon aikana. "Musiikki" oli aavemaista, siitä tuli vähän mieleen Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 -elokuvassa esiintyneet kummalliset ja hämmentävät sävellykset. Siinä oli myös jotain kiehtovaa, jotain lähes transsimaista. Mun oli pakko käydä huoneessa parikin kertaa ennen kuin suostuin lähtemään koko museosta pois. Todella outo, mutta hieno kokemus.



Valitettavasti tässä videossa ei kuulu kuin nuo korkeat taajuudet eikä ollenkaan sitä matalaa maan mörinää :(

Alaska on osa Tyynenmeren aktiivista tulirengasta, jonka alueella on paljon tulivuoria ja maanjäristyksiä. Itse asiassa muutama viikko ennen mun reissuun lähtöä lueskelin Iltalehden sivuilta, että Tyynenmeren tulirenkaalle on odotettavissa lähiaikoina massiivinen maanjäristys, jota mm. Ecuadorin ja kuuden muun alueen keväiset järistykset ovat ennustelleet. No, en maalaa piruja seinille, koska näissä asioissa "lähiaikoina" voi tarkoittaa huomenna tai viidenkymmenen vuoden päästä. 

Alaskan ja koko Pohjois-Amerikan tuhoisin maanjäristys sattui Alaskan Anchoragessa vuonna 1964. Sen voimakkuus oli huikeat 9,2 richteriä ja se niin sanotusti pani koko Anchoragen paskaks. Maan pinta tippui paikoitellen pitkin Turnagain armia parikin metriä ja päästi meriveden tulvimaan maalle. Tästä on vieläkin merkkejä Seward Hwyn ja Sewardin junaradan varrella lähellä Turnagain armin pohjukkaa. Järistyksen tuhoja voi nähdä myös Anchoragen Earthquake parkissa, jossa maa on selvästi "revennyt liitoksistaan".

Täällä Homerissa - aivan kuten Sewardissakin - teiden varsille on pystytetty tsunami evacuation route -kylttejä, joita pitkin sitten pitää rientää turvaan, jos tsunamikello alkaa kilkattaa. En mä tiedä, onko täällä sellasta hälytyskelloa oikeasti.


Minua ei kiinnostaisi koskaan kokea isoa maanjäristystä. Toki sellainen pieni voisi olla hassu kokemus, mutta en minä nyt halua manata viimesille päivilleni mitään joukkotuhoa tänne. Enkä senkään jälkeen, kun olen palannut kotimaan kamaralle. Totuus kuitenkin on, että mä onnistun lähes aina tekemään matkani maanjäristysherkille alueille. Jotain tekemistä lienee kai tällä mun vuorirakkaudella: siellä, missä on vuoria, on myös maanjäristyksiä. Simple as that.

Onneksi mä olen kuitenkin opiskellut, miten toimia, jos maanjäristys iskee. Mihin mennä ja mitä tehdä, riippuen toki paikasta, missä sillä hetkellä sattuu olemaan. Kirjoittelin siitä myös joskus tänne, aikalailla rapia vuosi sitten Nepalin maanjäristyksen jälkeen.

Homer on ihan tavallinen pikkukaupunki Kachemak Bayn rannalla. Täällä ei ole oikeastaan mitään poikkeuksellisen ihmeellistä, paitsi pitkälle lahteen ulottuva Homer Spit, joka tuntuu näin toukokuun loppuvaiheessa jo saavuttaneen turistikauden huippunsa. Pitkin ohutta, todellakin voisi sitä Homerin "syljeksikin" kutsua, niemenkärkeä levittäytyy valtavat määrät värikkäitä telttoja, satoja matkailuautoja, ravintoloita, joissa on tarjolla paikallista lohta ja kampelaa, simpukoita, katkarapuja, kuningasrapuja ja mitä ikinä ympäröivästä merestä onkaan ylös haalittu, sekä kalastusta, meriseikkailuja ja karhubongausta tarjoavia puljuja. Ihmisiä pyörii siellä sun täällä ja autolle on lähes toivotonta yrittää löytää parkkipaikka. Kuulostaa ihan helvetilliseltä, eikö?







Mutta jos osaa katsoa tämän kaiken ylitse ja sulkea mielestään liikenteen metelin ja ympäriinsä poukkoilevat ihmiset ja koirat ja lapset, näkee jotain aivan muuta kuin painajaismaisen turistikeskittymän. Näkee eri sinisen ja turkoosin sävyissä aaltoilevan ja kohisevan meren ja sen aavan ulapan, pitkänä levittäytyvän hiekkarannan, lahden takana kohoavat valkoiset Kenain vuorenhuiput ja ehkä kaljukotkan kaartelevan yläpuolellaan. Puhaltava tuuli kuljettaa melut mukanaan eikä korvissa humise kuin villinä rantaan syöksyvä meri. Hetken aikaa pitää ihan pysähtyä miettimään, että missäs sitä olikaan. Ai niin, Alaskassa. Tämä pohjoinen osavaltio on jälleen kerran osoittanut monimuotoisuutensa; tummanvihreiden havumetsien siimeksestä, kallioisten ja lumisten vuoristojen kautta turkoosin meren rannalle, joka rakennuksineen ja väreineen muistuttaa enemmänkin jotain aivan muuta maailman kolkkaa.

25. toukokuuta 2016

It's something about Chitina

Three Mile Lake, Edgerton Hwy

Korkeat ja jyrkät, kallioiset ja osittain tuuhean kuusikon peittämät rinteet kohoavat ympärilläni kohti sinistä kesätaivasta, jota maalaavat valkoiset kumpupilvet. Horisontissa vilahtavat lumihuippuiset kansallispuiston vuoret ja oikealla puolellani näen Copper-joen mutkittelevan hiekkaisella alustallaan, kun ajelen hiljakseen kohti Chitinan kylää. Olen ajanut puolisen tuntia. Monta mailia on kulunut ilman yhtäkään vastaantulijaa. Vasemmalle puolelleni avautuu One Mile -niminen lampi. Tien viereen on pysähtynyt auto. Tienpenkalla lammen rannassa seisoo hirvilehmä, joka rouskuttelee puun oksia välinpitämättömästi. Hidastan ja pysäytän auton ottaakseni kuvan. Hirvi kohottaa hieman päätään, mutta ei tunnu olevan kiinnostunut yleisöstään, joka on ilmestynyt vain siihen muutaman metrin päähän itsestään. Edellä oleva auto jatkaa matkaansa. Ajan autollani hieman eteenpäin saadakseni paremman näkyvyyden tuohon leppoisaan otukseen. Olen jo jatkamassa matkaa, kun huomaan liikettä rantapusikossa lammen puolella. Sieltä horjahtelee pienen pieni hirvivasa emänsä vatsan alle ja alkaa imeä nisää. Lamaannun ihastuksesta, mutta en ole yllättynyt. Tämä syrjäinen seutu on hirvien valtakuntaa. Olen kuullut, ettei täällä selviä päivästä näkemättä vähintään yhtä hirveä. Toistaiseksi se on pitänyt paikkansa. Vaihdan vaihteen silmään ja jatkan matkaani hymyillen.
* * * 
Jukeboxi soittaa vanhaa rock-klassikkoa astuessani baariin sisälle. Baarissa olevat kääntyvät katsomaan, kun astelen pubin ovelta tiskille. Tiskin takana pitkätukkainen, viisissä kymmenissä oleva nainen alkaa nauraa ja kysyy: "Are you the girl who's staying up there at the hill?". Nyökkään, kättelemme ja tilaan Alaskan White -oluen. Katselen ympärilleni ja tiedän olevani siellä, missä paikalliset kohtaavat pitkän päivän jälkeen. Tulevat ja menevät tervehtivät toisiaan etunimillä. Täällä 50 asukkaan kylässä vuorien keskellä kaikki tuntevat toisensa ja sana minunkin saapumisestani on jo tavoittanut heidät. Olen kiinnostava kohde täällä, jossa turistikausi ei ole vielä alkanut. Olen varmasti ainut ulkopuolinen. En kuitenkaan koe oloani ulkopuoliseksi. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ottavat minuun kontaktia avoimesti ja hymyillen. Aikaisemmin toisaalla kuulemaltani tarinalta alaskalaisten vaitonaisuudesta ja ujoudesta alkaa murtua pohja. 
Tiskillä vieressäni istuu kaksi vanhempaa parrakasta herrasmiestä. Toinen heistä katoaa hetkeksi ja palaa sitten kitaran kanssa. Joku pyytää häntä soittamaan ja laulamaan suomalaisvieraalle. Hetkeäkään epäröimättä mies nostaa kitaran syliinsä ja rimpauttaa kitarallaan kantrihenkisen laulun, jonka sanat kertovat suomalaistytöstä Chitinan kylässä, ja joka joutuu putkaan oltuaan liian humalassa. Soitto jatkuu, ihmiset, minä mukaan lukien, ovat haltioissaan. Pian toinenkin miehistä kaivaa kitaran esiin ja he esiintyvät yhdessä koko illan. Tunnen lievän humalan nousevan silmiini ja tiedän, että pian olisi aika lähteä, mutta en malta. Tilaan vielä yhden oluen. Toinen kitaransoittajista tarjoaa minulle shotin kaneliviskiä. Myöhemmin he soittavat toivelauluja, jopa minun toiveeni John Denverin Take me home, coyntry roads -kappaleen. Sopivan tilaisuuden tullessa totean toiselle kitaransoittajista: "Correct me if I'm wrong, but I think this is a real alaskan experience!". Mies katsoo minua ilkikurinen pilke vanhoissa silmissään ja vastaa: "You must be right, you are the only woman in this bar at the moment!".
* * * 
"Chitina is the last taste of civilization before McCarthy, a riverside hamlet on the frontier, where rustic house lots are littered with antediluvian vehicles and the road signs are used for target practise by locals with guns (count the bullet holes!)." - Lonely Planet
Chitina Lake

"Portti" McCarthy Hwylle

Vanha tavaratalo 1900-luvun alkupuolelta

"Keskusta" - kyllä! Se oli tässä!

Hostel Chitina, jossa asuin
Mitä Chitinassa on? Kauppa, posti, pieni (ja kallis!) hotelli, kolme baaria, viinakauppa ja uskomaton ilmapiiri, jota en ole vielä eläessäni missään kokenut. Luonnon rauha, upeat vuoristomaisemat Wrangell-St.Elias -kansallispuistoon, kohisevat purot ja kosket, puiden lehtiä kahisuttava tuuli, hiljaisuus. Ennen mukavana kaupunkina pitämäni Anchorage alkaa tuntua täällä täysin vieraalta ja luotaan työntävältä suurkaupungilta, jonne en halua palata. Chitina on niitä paikkoja, joissa ei oikeastaan ole mitään, mutta juuri siksi siellä on niin paljon kaikkea. 

Itse säästin sievoisen summan tullessani tänne. Hotel Chitina olisi maksanut yöltä 180 dollaria, kun taas hostelli, jonka aivan sattumalta ohi ajaessani löysin, tarjosi yönsä hintaan 25 dollaria. Majapaikassa ei ole juoksevaa vettä, vessassa täytyy käydä talon takana rinteellä seisovassa puuceessä (jonka ovessa on niin iso ikkuna, että siitä näkyy kaikkialle ja kaikille, jos siellä puskissa joku nyt sattuisi liikkumaan) ja tilat ovat muutenkin ehkä askeettisimmat, joissa olen koskaan yöpynyt. Ensin vähän hirvitti, mutta päätin ottaa tämän kaiken seikkailuna ja kokemuksena, jota muistella jälkeen päin.


Hirviä riitti joka kulmalla. Eräs nainen baarissa kertoi niiden tulevan vasojensa kanssa tänne laaksoon suojaan karhuilta.


Liberty Falls lähellä Chitinaa, Edgerton Hwylla
Copper River Valley




Vietin kaksi yötä Chitinassa. Eilen mun oli tarkoitus käydä MaCarthyssa, vanhassa kaivoskylässä keskellä Wrangell-St. Elias National Parkia, mistä Alaskaan matkaajat hakevat omat wild west -fiiliksensä, mutta sinne operoiva bussiyhtiö ei ollut vielä avannut kesäkauttaan. Sinne olisi johtanut Chitinasta rapia 60 mailia pitkä McCarthy Highway, mutta se oli mun vuokra-autoni kiellettyjen teiden listalla. Mun hostelliemäntä oli sitä mieltä, että voisin aivan hyvin ajaa autolla McCarthyyn, koska niin tekevät kuulemma kaikki muutkin, vaikka ei kuinka saisi ajaa autoilla sinne. Minä olin kuitenkin kiltti ja kuuliaianen ja kävin vain hieman haistelemassa kansallispuiston fiiliksiä pari mailia tietä pitkin ennen kuin kuoppainen hiekkatie alkoi syvetä kohti puiston vuoristoisia ja jokisuistoisia uumenia.

Sen sijaan nautin täysin rinnoin siitä luonnollisesta hiljaisuudesta, joka Chitinassa ja lähitienoilla riitti yllinkyllin. Kuvat puhukoon puolestaan.

19. toukokuuta 2016

Jäämaan Kultainen kierros

Minua ilahdutti Islannissa ihan vietävästi huomatessani, miten tosissaan matkanjärjestäjät ovat ottaneet saarelleen vyöryvät turistilaumat. Kuuluisimmille nähtävyyksille on tarjolla kymmeniä eri kyytimahdollisuuksia, joista voi valita itselleen mieluisimman ja sopivimman. Lienee myös ihan yleistä, että elämysmatkailua järjestävät yritykset tarjoavat asiakkailleen jopa moitteetonta noutopalvelua, mikä on äärimmäistä plussaa, jos majapaikka sijaitsee hieman sivussa: ei tarvitse kuin astua hotellin aulasta pihaan, niin kyyti odottaa heti ovella. Kaiken voi varata netissä, eikä kenenkään tarvitse vaivata päätään ja rasittua matkanjärjestäjille soitteluista, krhm, niin kuin allekirjoittanut...

Monet vuokraavat kuitenkin auton Islantiin tullessaan ja se lienee ihan hyvä vaihtoehto, jos haluaa ajautua sivuteille ja nähdä pintaa syvemmälle. Islannissa riittää pienestä koostaan huolimatta teitä ajettavaksi ja tutkittavaksi; muistaa vain vuokrata sen oikeanlaisen auton ja selvittää, millä teillä vakuutuksen ehdot eivät raukea.

Thingvallavatn
Jos haluaa olla äärimmäisen kunnianhimoinen ja aikaa on vähintään viikon verran, suosittu tapa nähdä Islantia on suunnata Ring Roadille eli koko saaren ympäri rannikkoa pitkin mutkittelevalle tielle. Minua olisi tämä vaihtoehto kiinnostanut kovasti, mutta koska päätimme pitää Reykjavikin tukikohtanamme, päädyimme yhtenä päivänä sille kaikista houkuttelevimmalle ja kuuluisimmalle Islannin reitille eli Kultaiselle kierrokselle (The Golden Circle). Kultaisen kierroksen ajaa päivässä, n. neljässä tunnissa, ellei poikkea sivuteille. Kultaisen kierroksen varrella on kolme Islannin merkittävintä nähtävyyttä: Thingvellirin kansallispuisto, Geysir ja Gullfossin putoukset.

Thingvellirin kansallispuistossa on nähtävissä, miten maa jalkojemme alla on liikkunut vuosituhansien saatossa ja miten se liikkuu edelleen. Siellä on selkeästi havaittavissa kahden mannerlaatan eroamisprosessi. Euraasian ja Pohjois-Amerikan laatat ovat kuin väkivalloin toisistaan irralleen revityt, ja sitähän ne todellisuudessa ovatkin. Pohjois-Amerikan laatan korkeaksi kohonnut seinämä oli minusta jotenkin kamalan aavemainen, lähes uhkaava ja luonnoton, vaikka sen syntymä on kaikkein luonnollisinta ollutkin. Thingvellir kiehtoi minua siitä syystä taas aivan erityisellä tavalla.



Thingvellir on myös Islannin historian kannalta merkittävä paikka, sillä siellä on toiminut maan ensimmäinen niinsanottu hallitus vuodesta 930 aina vuoteen 1798 asti.




Alueella oli myös pieni ja sievä, näkemisen arvoinen vesiputous, kohiseva koski ja näkymä Thingvallavatn-järvelle. Käymisen arvoinen paikka ehdottomasti, jos haluaa vaikuttua äitimaan aggressiivisista ja hallitsemattomista voimista.

Olin paikalla!
Seuraava Kultaisen kierroksen ehdoton pitstop on kuuluisa geysir, joka räjähtää kohti taivaita aina 5-10 minuutin välein. Ilmassa leijui taas yököttävä rikin (tai ilmeisesti kyseessä on rikkivety) katku, mikä sai muodostumaan ihmisten kasvoille hassuja ilmeitä heidän kävellessään läpi höyryävän äitimaan kohti geysiriä. Alue kirjaimellisesti kiehuu ja polut on tarkoin merkityt, jottei varpaat palaisi, sillä lämpötilat vaihtelevat alueittain 80-100 asteessa. Itse pääpaikalle johtavan reitin alkupäässä on varoituskyltti, jossa painotetaan viimeistä sanaa myöten, ettei polulta saa poistua tai veteen koskea, koska se oikeasti polttaa. Lopuksi kyltissä todetaan, että lähimpään sairaalaan on n. 150 kilometriä. Kuvittelisi ihmisten pysyvän kaukana hornankattiloista!


Alue on siis laajasti aktiivinen, mutta itse pääpaikan näkee kadulta ja pienestä turistikeskittymästä sen toiselta puolelta, missä on muutama ravintola ja matkamuistomyymälä. Kompleksin pihassa on myös tankkauspiste, joka on viimeinen seuraavaan pariin sataan kilometriin, mikä on hyvä pitää mielessä, jos ei ole hetkeen tarkastanut autonsa polttoainetilannetta ja aikoo jatkaa vielä kolmanteen kohteeseen, Gullfossin putouksille. Itse putouksille ei ole kuin parinkymmenen minuutin ajomatka, mutta jos aikoo palata eri reittiä takaisin lähtöpisteeseen Reykjavikiin tai muuten seikkailla pitkin pikkuteitä, niin kannattaa ostaa tankki täyteen.





Geysir oli hieno näky mossahtaessaan. Se tuli joka kerta aivan varoittamatta, vaikka tiedossa oli sen säännöllisen epäsäännöllinen aikataulu. Meillä oli selkeä suunnitelma päästessämme paikalle: ensin katsotaan ja koetaan, sitten kuvataan. Olisihan se nyt tyhmää elää elämää sen kameran linssin läpi ja oikeastaan olla koskaan näkemättä "mitään", jos tiedätte mitä tarkoitan. Itse olen pyrkinyt vähentämään kameran linssin läpi tuijottelua (hyvä kertomus tästä mulla olisi eiliseltä Kenain kansallispuiston risteilyltä ja kanssamatkustajistani) ja kokemaan asiat omin silmin.




Anyways! Ehdimme nähdä geysirin purskahtavan viitisen kertaa, joista kahdesta mulla on kuvamateriaalia. Ikinä ei voinut olla varma, kuinka korkealle se lennähtäisi. Ensimmäiset kerrat olivat aika pieniä ja vaatimattomia, kun taas seuraavien kohdalla pystyisi varmasti puhumaan useista metreistä, ja ellei jopa kaksinumeroisista luvuista.

Pienempi


Isompi
Gullfoss oli todellinen piste iin päälle kaikkien näiden upeiden luontokohteiden jälkeen. Putouksen yhteiskorkeus on hurjat 32 metriä, joka koostuu pienemmästä 11 metrin "koskesta" ja syvän kanjonin uumeniin syöksyvästä 21 metrin loppuhuipennuksesta. Vesiputous on Islannin tunnetuin, vaikka tuossa maassa näitä kuohuavia vesikohteita tuntui myös riittävän joka lähtöön.

Kannattaa varustautua vedenpitävin vaattein. Sinänsä ihan likomäräksi putouksen vierellä ei pääse kastumaan, mutta kyllä se sitä kosteutta sen verran päälle sylkee, että ihan kuivanakaan ei selviä takaisin. Lisäksi on hyvä olla sellaiset kengät, jotka eivät imaisisi heti kaikkea märkää, sillä putouksen reunalla kulkeva polku saattaa olla toisinaan täynnä vesiesteitä. Kameran pidin suurimmaksi osaksi visusti piilossa, ettei sen sisälmyksiin olisi päässyt ihan kamalasti vettä.





Mahtavan näköinen luomus tuo Gullfoss oli, ja mahdottoman äänekäs, kun vesi vyöryi alas. Minä vaan mietin, että mistä sitä vettä voi niin paljon riittää tässä maailmassa...


Suunnatkaa ehdottomasti Islannin Kultaiselle kierrokselle, jos ikinä tuolle saarelle päädytte. Paikat voivat olla ihmismassojen valtaamat, mutta todella kaikki on näkemisen arvoista - ja ilmaista! Jos välttää ruuhkaisat kesäkuukaudet, voi olla onnekas ja säästyä tungulta, jolloin kokemus on tietysti varmasti vieläkin upeampi!

P.S. Kukaan ei ole vielä vastannut edellisen postauksen kuva-arvoitukseen, höh!

18. toukokuuta 2016

So fucking heart breaking beautiful Alaska!

Juu, tiedän! Parit Islanti-postaukset edelleen rästissä, mutta mun oli pakko jakaa nyt tää setti teille täältä Alaskasta, koska täällä on niin kaunista, että melkeen itkettää! 

Eilisen päivän oli kironnut herra Murphy: kaikki, mikä voi mennä pieleen, meni pieleen. Siitä lisää myöhemmin. Päädyin kuitenkin tänään junalla tänne Sewardiin, koska vaikka tää onkin viime reissulta tuttu paikka, tää on kuitenkin se mun tuleva kotikaupunkini (höhö) ja niiiiiiin kaunis paikka, että oli pakko. Ja tosiaan, muut suunnitelmat menivät aivan päin sanonko mitä. Joten here I am, ja takana mitä järisyttävin junamatka! 

Arvatkaa mitä rakastan?













Vuoria. Surprise?

Ja viimeisenä kuva-arvoitus!

Huomaatko sen?



16. toukokuuta 2016

Aamuyön pitkät tunnit Anchoragessa

Kello on puoli viisi aamulla. Istun tässä sängyllä, kuuntelen ikkunan välistä kantautuvaa lokkien kiljuntaa ja kirjoitan blogia. Olen nyt puoli kolmesta tai kolmesta asti pyörinyt tässä sängyssä ja yrittänyt saada unta. Ei onnistu. Aivot sanoo, että nyt on päivä. Niin, siellä toisella puolella maapalloa on kyllä, mutta ei täällä.

En uskonut, että jetlag voisi juksuttaa tähän suuntaan. Kello oli kuitenkin jo lähemmäs aamuyötä Islannin aikaa, kun illalla seitsemän kieppeillä pääsin viimein hotelliin täällä Anchoragessa. Mua väsytti ihan pirusti ja ajattelin, että tästähän on helppo käydä nukkumaan ja synkronoida itsensä paikalliseen aikaan. Kävin suihkussa, söin kämäsen eväsleipäni viimein pois ja yritin tehdä vähän suunnitelmia tuleville päiville, kunnes mua alkoi todella ramasta niin paljon, että päätin yhdeksän aikaan pistää maata. 

Uni oli puoli kolmeenkin asti katkonaista ja sekavaa; ohuen ohuesta lakanapeitostani huolimatta heräilin välillä järkyttävään hikoiluun ja kummallisiin uniin. Hotellihuoneessani ei ole ilmastointia ja täällä on aivan kamalan kuuma. Avasin ikkunan, mutta koska verhojen pitää olla kiinni mun nukkuessani, niin eihän se ilma tuolta juurikaan vaihdu. Lisäksi yöt ovat täälläkin jo valoisia ja puoli neljän jälkeen on alkanut aamu hiljakseen sarastaa, joten valoisuudella on myös varmasti ollut tekemistä tämän valvomisen kanssa.

Toisaalta, mikäs tässä lomalla valvoskellessa. Ei kai sillä niin väliä, että missä kohtaa sitä on hereillä ja milloin nukkuu, etenkin, kun tätä valoa nyt tuntuu riittävän lähes vuorokauden ympäri. Onneks kolmen tunnin päästä aletaan tarjoilla aamupalaa, niin saa nousta oikeen luvan kanssa.

Tosiaan Anchoragessa on kesä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta eilen saapuessani ja mittari näytti +23 astetta lämmintä. Lentokoneen ikkunasta katselin, että hieman pohjoisempana oli vielä lumipeitettä muuallakin kuin vain vuorilla, mutta täällä Anchoragessa niityt vihannoivat (lyödäänkö vetoa, että nyt mulla soi Suvivirsi päässä seuraavat kolme päivää) ja puut ovat vihreinä ja kukat kukkivat. Hirveän hämmentävää, mutta ihan mukavaa vaihtelua siihen Islannin koleuteen. En ihan uskonut Reykjavikissa lähihuoltamon tolpassa seisoviin lukemiin, kun se näytti +16 astetta ja silti oli tarvetta villatakille ja siltikin paleli. Ehkä se johtui siitä tuulesta. Islannissa tuuli aivan kamalasti koko ajan joka paikassa.

Istuessani taksin takapenkillä eilen siinä ihanassa auringon paisteessa mun katse hakeutui väkisinkin (sitä ei voi välttää tässä kaupungissa, ei vaan voi!) kaupungin itäpuolella kohoaviin Chugach-vuorten huippuihin. Silloin viimeksi ne olivat lumesta sulat, mutta nyt ne erottuivat sinistä taivasta vasten entistä voimakkaammin, kun niiden huiput ovat vielä vitivalkoisena lumesta. Mun sydäntäni riipi ihastuksesta ja siitä kauneudesta niin paljon, että olin pakahtua. 

Tuntui kuin olisin tullut kotiin. 

Ainakin löysin sieluni. Täällähän se oli piilossa koko ajan. En malta odottaa tulevaa kahta viikkoa!

15. toukokuuta 2016

Blue Lagoon Iceland

Islannista eivät geotermiset kylpylät lopu kesken. Autolla ajaessa läpi autioiden erämaiden vastaan tulevassa pikkukylässä, jossa ei ollut juuri mitään, saattoi hyvinkin olla tunnettu "kuuma lähde", johon ihmiset menivät etsimään totaalista relaksoitumista. Geotermiset kylpylät ovatkin Lonely Planetin mukaan islantilaisten kohtauspaikkoja, joissa hengaillaan kavereiden kanssa siinä, missä vaikka Suomessa mennään kahvilaan istumaan. Kaikista suosituin ja tunnetuin kylpylä Blue Lagoon on yksi näistä turkoosivetisistä paratiiseista, joka ei turisteiltakaan ole jäänyt paitsioon. Lähellä Keflavikin lentokenttää Grindavikin kaupungissa sijaitseva kylpylä houkutteli meidätkin kokeilemaan, miltä tuntuu pyyhkiä pois reissaamisen kerryttämät pölyt ja stressi lämpimässä 40-asteisessa altaassa.


Blue Lagooniin on syytä varata paikka etukäteen, muuten saattaa jäädä kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan. Netistä etukäteen tilaamalla aikuisen sisäänpääsymaksu on 40 euroa ja paikan päällä, jos käy tuuri ja paikkoja on vielä vapaana, 50 euroa. Tilasimme liput etukäteen, koska emme halunneet ottaa riskiä, että koko mesta olisi täyteen buukattu. Standardilipun hintaan sisältyi pääsy kylpylään ja altaan "mutabaarista" tarjoiltava kasvohoitonaamio. 



Vaihtoehtoja Blue Lagoonin tarjonnassa on monia ja näihin hintavimpiin sisäänpääsymaksuihin sitten sisältyykin mm. pyyhe, kylpytakki, lipokkaat, yksi ilmainen juoma allasbaarista ja varaus kylpylän Lava-ravintolasta sekä muuta mukavaa kaikille extramukavuudenhaluisille. Jotkut siellä lilluivat uimapatjoilla hierottavina, ei yhtään näyttänyt houkuttelevalle...

Vesi on pääsääntöisesti sekoitus suolaista merivettä ja makeaa vettä. Tämä yhdistelmä lämpimää n. kahden kilometrin syvyydessä ja pinnalle päästessään se jäähtyy 38-40 asteiseksi. Sen kaunis ja houkutteleva turkoosi sävy tulee piioksideista, joihin osuu auringon valo. 


Vaikka vedessä onkin kevyt ja äärimmäisen mukava lilluskella ja nauttia allasbaarin virvokkeita, pitää kuitenkin muistaa, että korut on syytä poistaa ennen altaaseen astumista. Minähän tämän tietysti unohdin ja harpoin veteen tohkeissani sormukset sormessa. Jollain tapaa vesi voi vaikuttaa koruihin, haperoittaa niitä tai värjätä niitä tai jotain. Jotain pahaa niille siis tapahtuu. 

Lisäksi vesi kuivattaa tukkaa niin maan pirusti, joten talo tarjoaakin kaikille suihkusaippuan lisäksi hoitoainetta niin paljon kuin sielu sietää käyttää. Suihkukopeissa on erikseen kaksi isoa pulloa saippuaa ja hoitoainetta. Omia ei siis tarvitse raahata mukana.




Minulla ei ole kamalsti kuvia Blue Lagoonista, vain muutama hassu otos on otettu ukkelin GoProlla ja muutama mun järkkärillä kylpylän ulkopuolelta.

P.S. Mulla on jo paljon parempi fiilis kuin eilen. Istuskelen tässä Keflavikin lentokentällä ja venailen, että millon sitä kehtaa mennä tekemään lähtöselvityksen. Lento lähtee kuitenkin vasta kolmen tunnin päästä, huoh.

Johan nyt myrkyn lykkäs!

Time is running out for Iceland. Huomenna päivänä uutena käännän nokan kohti Alaskaa. 

Mutta toisin kuin voisi kuvitella, fiilikset ovat täysin päinvastaiset. Tässä blogissa yleensä tapaan hehkuttaa asioita, mutta joukkoon mahtuu myös kourallinen ikäviäkin juttuja. Tässäpä niistä yksi. Ei ole aina herkkua, ei.

Asia, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa jo kuukausia, koittaa huomenna, mutta jos mä olen tällä hetkellä aivan rehellinen teille rakkaat lukijani, mä haluaisin kotiin. Tiedän, että huomenna fiilikset ovat jo aivan toisenlaiset - ainakin todella toivon niin.

Juttuhan nimittäin on semmoinen, että tuo ukkeli lähti juuri bussilla kohti lentokenttää, sillä tämän lento kohti kotia kiihdyttää yöllä yhdeltä paikallista aikaa. Olen siis tällä hetkellä yksin täällä Reykjavikissa ja odottelen huomista omaa lähtöäni. Kävimme tänään palauttamassa meidän kaaran vuokraamoon ja kävelimme siitä keskustaan syömään. Aurinko paisteli ja lämmittikin. Ruokailimme messevät lammasleivät Gastropubissa ja päälle vielä maailman suurinta jälkiruokaa Devil's food cakea (se on todella ruokakakku, ei mikään tavallinen pieni siivu suklaakakkua vaniljajäätelöllä ja kermavaahdolla). Sitten pyörimme mahat pullottaen ruokakaupan kautta Hlemmurin bussipysäkille odotteleen seuraavaa kämpille päin lähtevää bussia.

Siinä se sitten iski; kuin salama kirkkaalta taivaalta. Luojan kiitos mulla oli aurinkolasit, joten kukaan sivullinen ei nähnyt sitä uskomatonta tulvaa, joka alkoi vyöryä mun silmistä. Aivan yhtäkkiä mä tajusin, että tuo ihana ukkelini on lähdössä kotiin eikä jatka tätä mahtavaa matkaa mun kanssa. Tuo mua lohdutteli, että kyllähän sä siellä pärjäät! ja tarkoitti siis sitä, että lähden yksin toiselle puolelle maapalloa. Sillä hetkellä en kokenut sen johtuvan siitä, vaan siitä puhtaasta ikävästä, jota tulisin parin viikon matkallani potemaan.

Hetkeksi helpotti. Bussimatka meni hyvin. Päästessämme kämpille hanat aukesivat uudelleen ja voin valehtelematta kertoa poranneeni viimeiset kolme tuntia, kohta menee jo varmaan neljättä. En siis ole aloittamassa huomista Alaskan turneeta kovin hehkeän näköisenä. 

Mä en vaan olisi halunnut vielä päästää ukkelia menemään. Mulla on nyt jo sitä ikävä, vaikka se asteli tuosta ovesta ulos vasta puoli tuntia sitten. Vaikka olenkin täällä blogissa hehkutellut yksin matkustamisen hyviä puolia ja sitä, miten se vapauttaa ihmistä, mun on pakko kuitenkin myöntää, että kaikista eniten mieluiten mä matkustan mun oman ukkelini kanssa. Tietysti matkustan. Se on mun tuki ja turva, aviomies, paras ystävä. 

Syynä tälle kaikelle naurettavuudelle voi toki olla siinäkin, että meillä on takana aivan mielettömän ihana matka. Eihän mulla tämmöistä kohtausta ole tullut esimerkiksi silloin, kun joulukuussa lähdin Italiaan. Tai silloin, kun olin viisi v*tun viikkoa Saksassa! Me revittiin Islannista irti kaikki se, mikä Islannista kuuluukin repiä. Ainut, mikä jäi tekemättä, oli Reykjavikin villin yöelämän katsastaminen, mutta kun me oltiin niin väsyneitä eilen illalla, ettei kyllä olisi kyetty enää mihinkään semmoiseen. Muuten me koettiin kaikki mahdollinen, mitä viikossa voi vaan kokea: kuumat lähteet, geysir, upeita vesiputouksia, vuoria, erämaata, tyhjyyttä, kalastusta, ratsastamista (ja näistä kaikista edelleen tulossa juttua! Nyt en vaan _kykene_.).

Toisaalta, kun mietin tarkemmin tämän loputtoman parun syytä, mä ehkä en olekaan valmis lähtemään yksin niin pitkälle matkalle niin kauas. Mitä jos tää onkin liian iso pala mulle? Isompi kuin Gastropubin ruokakakku? 

14. toukokuuta 2016

Autolla Islannissa

Mulla olisi asiaa niin paljon kerrottavana, että en oikein tiedä, mistä aloittaa!

Meillä on ollut pari viime päivää niin täynnä ohjelmaa ja menemistä, että blogin avaaminen on ollut suorastaan mahdottomuus. Kun iltaisin on päästy takaisin kämpille, on kaivannut vain suoraan peiton alle lataamaan akkuja seuraavaa päivää ja koitosta varten. Vuokrasimme toissa päivänä auton ja sillä ollaan huristeltu tätä läntistä ja eteläistä saarta ristiinrastiin. 


Löydettiin aika hyvä diili Lonely Planetin avulla. Siellä oli listattuna Islannin yleisimmät ja suosituimmat autonvuokrauspuljut ja sieltä sitten bongattiin SADCars eli Surulliset Autot, joka vuokraa käytettyjä autoja edulliseen hintaan. Oikein kunnon Toitsikka-neliveto vuokrattiin hintaan abouttia 65 euroa per päivä vakuutuksineen päivineen! Ei huono! Eihän tuo mikään ajonautinto ole ollut ja kuskin puolen ikkuna vinkuu, jos ajaa yhdeksääkymppiä (legendaariseksi muodostunut lausahdus: "Voi ei, yhdeksänkympin alue...") ja muutenkin kone huutaa niin, että kaipaa vähän iskän pelttoreita, mutta kyllä sillä pääsee paikasta a paikkaan b. Eli sehän riittää. Kaiken lisäksi autossa on manuaalivaihteisto, joten minäkin olen sillä voinut ajaa (vähän).

Hieman sekaannusta on aiheuttanut se, että autoa netistä varatessamme varmistimme, että auto soveltuu vähän "kuoppaisemmillekin" teille, f-teille. Kuitenkin autoon istuuduttuamme huomasimme siellä varoituslappuja kielletyistä teistä, joilla ajaessa on liikkeellä omalla vastuullaan eikä vakuutus kata siellä sattuneita vahinkoja. Kannattaa siis varmistaa autoa vuokratessa, että missä sillä saa ajaa ja missä ei. 

Tavallisella henkilöautolla ei nyt muutenkaan ole asiaa f-teille (f=fjall=vuori), mutta sekaannuksia voi tulla nelivetojenkin kanssa. Me suuntasimme mm. rohkeasti tielle 550 (joka ei edes ole f-tie) Kaldidalurin käytävään, vaikka se oli kiellettyjen teiden listalla. Onneksi tiellä oli varoituskyltit muutaman kilometrin jälkeen ja vielä sulamatonta lunta, joten päätimme tehdä u-käännöksen. 

Sitä paitsi mua jännitti sellainen lainsuojattomuus aivan liikaa, tuli ihan hiki, kun piti irvistellä ja kurkkia Lonely Planetin takaa ukkelin väistellessä jäätäviä kivenmurikoita.

Barnafoss
Minä pidän tuota autonvuokrausta oikeana löytönä, sillä muutenhan täällä asiat tuntuu maksavan. Polttoaine ei sinänsä ole kallista, suurinpiirtein tuo on samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta tuntuu olevan mahdottomuus toisinaan löytää edes hieman omalle kukkarolle sopivaa ravintolaa, vaikka niissä ei juurikaan olla käyty. Hieman rahanmenoa silmällä pitäen olemme kokeneet hyväksi ostaa kaupasta aamupala- ja iltapalatarpeet tähän kämpille ja "kokata" itse. Ravintolassa edullinen annos maksaa n. 16 euroa ja olut n. 7 euroa (ei olla osuttu happy hour -aikaan). Sisäänpäsymaksut museoihin tms ovat olleet haarukassa 2e - 7e, aktiivitekemiset n. 80 e (kalastus ja ratsastus). Villatakki maksoi ruhtinaalliset 160e.

Barnafoss


Hraunfossar
Multa ei irtoo tällä hetkellä mitään järkevää, mutta tulossa on kuitenkin jatkossa stooria Islannin Kultaiselta kierrokselta, Blue Lagoonista ja kalastusretkestä. Pidän varmaan Alaskaan päästessäni yhden lepopäivän, jolloin pesen vähän pyykkiä ja voin sitten rauhottua kirjottamalla ennen kuin lähden uusiin seikkailuihin. 

Geitlandsjökull 
Islanninhevosilla on lääniä laiduntaa.

Btw, kuvat tämän päivän roadtripiltä Reyjavikista pohjoiseen Reykholtiin ja Húsafelliin ja epätoivoisesta yrityksestä valloittaa upeaksi kehuttu Kaldidalurin käytävä Langjökullin liepeiltä. Tie oli talven jäljiltä siinä kunnossa, ettemme lähteneet riskeeraamaan henkiämme (tai autoa). Työpäivän verran siinäkin autoretkessä tunteja kului!

Luetuimmat

Arkisto