Kello on puoli viisi aamulla. Istun tässä sängyllä, kuuntelen ikkunan välistä kantautuvaa lokkien kiljuntaa ja kirjoitan blogia. Olen nyt puoli kolmesta tai kolmesta asti pyörinyt tässä sängyssä ja yrittänyt saada unta. Ei onnistu. Aivot sanoo, että nyt on päivä. Niin, siellä toisella puolella maapalloa on kyllä, mutta ei täällä.
En uskonut, että jetlag voisi juksuttaa tähän suuntaan. Kello oli kuitenkin jo lähemmäs aamuyötä Islannin aikaa, kun illalla seitsemän kieppeillä pääsin viimein hotelliin täällä Anchoragessa. Mua väsytti ihan pirusti ja ajattelin, että tästähän on helppo käydä nukkumaan ja synkronoida itsensä paikalliseen aikaan. Kävin suihkussa, söin kämäsen eväsleipäni viimein pois ja yritin tehdä vähän suunnitelmia tuleville päiville, kunnes mua alkoi todella ramasta niin paljon, että päätin yhdeksän aikaan pistää maata.
Uni oli puoli kolmeenkin asti katkonaista ja sekavaa; ohuen ohuesta lakanapeitostani huolimatta heräilin välillä järkyttävään hikoiluun ja kummallisiin uniin. Hotellihuoneessani ei ole ilmastointia ja täällä on aivan kamalan kuuma. Avasin ikkunan, mutta koska verhojen pitää olla kiinni mun nukkuessani, niin eihän se ilma tuolta juurikaan vaihdu. Lisäksi yöt ovat täälläkin jo valoisia ja puoli neljän jälkeen on alkanut aamu hiljakseen sarastaa, joten valoisuudella on myös varmasti ollut tekemistä tämän valvomisen kanssa.
Toisaalta, mikäs tässä lomalla valvoskellessa. Ei kai sillä niin väliä, että missä kohtaa sitä on hereillä ja milloin nukkuu, etenkin, kun tätä valoa nyt tuntuu riittävän lähes vuorokauden ympäri. Onneks kolmen tunnin päästä aletaan tarjoilla aamupalaa, niin saa nousta oikeen luvan kanssa.
Tosiaan Anchoragessa on kesä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta eilen saapuessani ja mittari näytti +23 astetta lämmintä. Lentokoneen ikkunasta katselin, että hieman pohjoisempana oli vielä lumipeitettä muuallakin kuin vain vuorilla, mutta täällä Anchoragessa niityt vihannoivat (lyödäänkö vetoa, että nyt mulla soi Suvivirsi päässä seuraavat kolme päivää) ja puut ovat vihreinä ja kukat kukkivat. Hirveän hämmentävää, mutta ihan mukavaa vaihtelua siihen Islannin koleuteen. En ihan uskonut Reykjavikissa lähihuoltamon tolpassa seisoviin lukemiin, kun se näytti +16 astetta ja silti oli tarvetta villatakille ja siltikin paleli. Ehkä se johtui siitä tuulesta. Islannissa tuuli aivan kamalasti koko ajan joka paikassa.
Istuessani taksin takapenkillä eilen siinä ihanassa auringon paisteessa mun katse hakeutui väkisinkin (sitä ei voi välttää tässä kaupungissa, ei vaan voi!) kaupungin itäpuolella kohoaviin Chugach-vuorten huippuihin. Silloin viimeksi ne olivat lumesta sulat, mutta nyt ne erottuivat sinistä taivasta vasten entistä voimakkaammin, kun niiden huiput ovat vielä vitivalkoisena lumesta. Mun sydäntäni riipi ihastuksesta ja siitä kauneudesta niin paljon, että olin pakahtua.
Tuntui kuin olisin tullut kotiin.
Ainakin löysin sieluni. Täällähän se oli piilossa koko ajan. En malta odottaa tulevaa kahta viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!