24. lokakuuta 2019

Argumentatiivinen essee yksin matkustamisesta


Tieteenalaani maantieteeseen ja sen kandi-ohjelmaan kuuluu pakollinen kieli- ja viestintäopintojen suomen kielen kirjallinen viestintä -kurssi. Erilaisia suuntausvaihtoehtoja tämän yläotsakkeen alla oli tarjolla useita, mutta itse päädyin anglismikurssille, joka tarkastelee englannin kielen tahallista, tahatonta, sopivaa ja negatiivista vaikutusta suomen kieleen (en nähnyt itseäni kirjoittamisen tai kieliopin kertauskurssilla...). Vaikka kyseessä oli lähinnä tieteelliseen tekstiin soveltuvia kirjoitusoppeja, "lopputyönä" jokaisen tuli kirjoittaa noin 500-sanainen argumentatiivinen essee hyvin arkisesta aiheesta. Esseen tarkoituksena on yksinkertaisesti vakuuttaa lukija. Itse kirjoitin itselle tärkeästä aiheesta, yksin matkustamisesta. Ajattelin jakaa sen tänne, sillä kyllähän moinen sopii oikein mainiosti matkailuaiheiseen blogiin!

Ujutin mukaan muutaman kuvan yksinäisiltä reissuiltani 😉

Yksin matkustaminen on mahtavaa!

Sinkkublogin kirjoittaja Henriikka Rönkkönen keksi muutama vuosi sitten, ettei unelmien matka vaadi matkaseuralaista, ja nimitti nokkelasti omia matkojaan ’määmatkoiksi’. Yksin matkalle lähteminen voi herättää negatiivisia ennakkoluuloja niin itse matkailijalle kuin hänen lähipiirilleenkin. Samalla, kun nykyinen maailmamme tarjoaa upean mahdollisuuden lähteä reissuun yksin, se sama maailma saattaa olla myös se merkittävin rajoite. Joku on kuitenkin joskus viisaasti todennut, että rajoitukset ovat yleensä vain omassa päässä. Yksin matkustaminen onkin mahtavaa!


Ihana joulukuinen Bergamo, 2015
Ilman matkakumppania ei voi jakaa matkustamisesta aiheutuvia kuluja, joten yksin matkustaminen voi olla kallista. Olo saattaa olla turvaton ja epävarma ilman matkaseuraa, eikä erilaisiin aktiviteetteihin tule osallistuttua kovin aktiivisesti. Käytännön asiat pitää hoitaa itse eikä voi luottaa matkaseuran parempaan kielitaitoon tai apuun. Epävarmuus omasta kielitaidosta voi saada yksin matkustajan perumaan lähtönsä. Yksin matkustaja on yksin ja se voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Myös sukupuolen mukanaan tuomat epävarmuudet voivat olla syy perua määmatka; naisena yksin reissaaminen voi olla pelottavaa, vaikka valitsisi turvallisen ja modernin kohteen.


Alaska Railroadilla 2016
Kieli- ja kommunikaatiotaidot karaistuvat yksin matkustaessa. Kun eksyn pieneen nepalilaiseen maalaiskylään ja haluan ostaa paikallisesta kaupasta suklaata, mutta myyjä ei osaa edes alkeellisinta englantia enkä minä nepalia, tarvitaan mielikuvitusta, kun kaveriltakaan ei voi kysyä. Mitä enemmän kohtaa kielellisesti haastavia tilanteita yksin, sitä rikkaammaksi omat kommunikointitaidot kehittyvät.

Oma aika ja tila ovat jollekin yksin matkustamisen perimmäinen tavoite. Sosiaalisen matkailijan ei kuitenkaan tarvitse pelätä yksinäisyyttä, sillä aina löytyy joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Uusia tuttavuuksia on myös helpompi luoda, kun ei ole jatkuvasti kiinni matkakumppanin seurassa. Miten hienoa onkaan tutustua ihmiseen vaikkapa aamupalapöydässä ja oppia jotain hänen maailmastaan! Parhaimmassa tapauksessa sosiaalinen ihminen saa jopa uuden ystävän. Luonnollisesti, pahimmassa yksinäisyyden puuskassa voi nykyisin aina soittaa videopuhelun kotiin.

Kaunis Lake Louise helmikuussa 2019
Yksin saa tehdä, mitä ikinä haluaa, mennä minne ikinä haluaa ja milloin haluaa. On ihanaa unohtaa kompromissit, jos matkaseura haluaisikin esimerkiksi shoppailla, mutta itse tietäisit jotain mielenkiintoisempaakin tekemistä. Yksin matkustaessa ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa omista, itselle sopivista valinnoista, jotka lopulta ovat niitä onnistuneen matkan aineksia.  

Itsestäänselvyydet hälvenevät. Olin kolme kuukautta Kanadassa opiskelijavaihdossa. Siellä huomasin, miten kotiin jäänyt perhe oli kuin vahingossa vuosien myötä liukunut kohti itsestäänselvyyksien rajamaita. Ero itselle tärkeistä ihmisistä auttoi hälventämään tätä pelottavaa tilaa, jota ei aina itse edes tajua.
Pohjois-Irlanti ja Unesco-kohde Giant's Causeway
Itsetunto kasvaa. Olen elänyt elämässäni vaiheita, joita leimaa kolkko itsetunnon puutostila, mutta olen saanut tuon notkahduksen korjattua. Suurin osa tämänhetkisestä itsevarmuudestani on peräisin matkoilta, jotka olen tehnyt yksin. Olen selvinnyt haastavistakin tilanteista ja sen perusteella tiedän kykeneväni nyt lähes mihin tahansa. Yksin matkustaminen auttaa oppimaan itsestään joka kerta jonkin uuden, toistaiseksi piilossa pysytelleen mahdollisuuden.

Yksin matkustaminen on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, parantaa kielitaitoa tai oppia kokonaan uusia keinoja kommunikoida. Omaa tilaa etsivä nauttii yksinäisyydestä ja sosiaalinen reissaaja löytää aina jostain jonkun, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Jos oikein kova ikävä kotiin jääneitä läheisiä kohtaan iskee, voi lähettää viestin kotiin. Yksin ollessa saa tehdä omat suunnitelmansa ja muuttaa lennosta mieltään. Kotona odottavat tärkeät ihmiset näkee yhtäkkiä aivan uudella tavalla ja ymmärtää, ettei ole aivan itsestään selvää, että juuri he ovat läsnä jokapäiväisessä arjessa. Kaikki tämä yhteensä tuottaa ihmiselle uuden tavan tarkastella itseään. Kun lopulta saa käteensä suklaapatukan siellä syrjäisessä nepalilaiskylässä, ei voi olla huomaamatta omia, ylivoimaisia mahdollisuuksiaan. Se on yksin matkustamisen suola ja se on mahtavaa!


* * * 
No? Vakuuttiko? 😉
Lehtorin palaute oli pääasiallisesti posiitivista, samoin vertaisarviointi toiselta opiskelijalta.
"Oikein hyvä essee: hyvä rakenne ja jäsennys, otsikko, teesi ja johtopäätös synkroniassa ja kieli oikeellista ja sujuvaa. Viimeinen kappale ehkä hieman pitkä, sillä siinä toistetaan argumentteja melko monisanaisesti tai samoin sanoin. Mutta oikein hyvä essee!"

EDIT: Esseessä käytän yksin matkustamisen esimerkkinä Nepalia. Terävimmät tietävätkin, etten suinkaan ollut Nepalissa yksin, vaan tuon ukkelini kanssa, mutta sallin itseni käyttää tuota esimerkkiä, koska olisin ihan hyvin voinut olla tilanteessa yksin: ukkeli ei hänkään ole mikään nepalin kielen taitaja ;) 

15. lokakuuta 2019

Dinosaur Trail: Horse Thief Canyon

Drumheller oli erikoinen. Erikoinen, mutta lopulta ehkä hieman tylsä, jos on jo ehtinyt bongaamaan kaikki dinosaurukset ja nuuskinut Royal Tyrrellin museon jokaisen nurkan läpikotaisin. Mitäs sitten pitäisi tehdä? Joko lähdetään pois?

No ei nyt ihan vielä. Käännä auton nokka museon tienhaarasta oikealle ja lähde tutkailemaan mielenkiintoista Red Deer -jokea kiertävää Dinosaur Trailia!


Dinosaur Trail on viitisenkymmentä kilometriä pitkä autoilureitti upeissa badlandsien ja osittain silmän kantamattomiin jatkuvien preerioiden syleilyssä. Red Deer River ylitetään Bleriotin lautalla, joka tosin on käytössä vain kesäaikaan. Vielä huhtikuun alussa se oli suljettuna, joten jouduin kiertämään aika pitkän matkan päästäkseni takaisin reitille takaisin. Mutta olihan se aikamoista maisemien ilottelua silmän kantamattomiin jatkuvan, ruskeanharmaan preerian ja toisinaan johonkin syvyyksiin humpsahtavien kanjonien kesken. Kontrasti huikaisevan siniseen taivaaseen oli todella upea. Siellä täällä nuokkui öljypumppuja. Mua ei haitannut yhtään kruisailla siellä maaseudulla (vaikka ei ne öljypumput, vaikkakin olivat pieniä, kauheasti mun innostusta nostattaneet).




Horsethief Canyon on ehdottomasti se Dinosaur Trailin juttu. Kanjoni avautuu melkoisen massiivisena syvänteenä vain tovin ajelun jälkeen Royal Tyrrellin museon tienhaarasta. Kuilun reunalta löytyy iso parkkipaikka, johon voi jättää auton.

Tutustuin hienoon ja tuuliseen maisemaan yhdessä preeriakoirien kanssa. Niitä asuikin kokonainen yhteisö siinä näköalapaikan tuntumassa. Koko ajan piti varoa, ettei olisi kompastunut niiden kaivamiin pesäkoloihin, joista vähän väliä kurkkaili oravamaisia naamoja. Kenties nuo pikkuotukset ovat tottuneet ihmisiin, sillä vaikka niiden vartija intoutui huutelemaan melkoisen korkeataajuuksisia varoitushuutoja mun kävellessä ohi, osa ei tuntunut ottavan sitä tosissaan.


Sairaaaaan nopee!

Moikku!
Horsethief Canyon, Hevosvarkaiden kanjoni, tai kuten infotaulussa paikan päällä lukee, Horse Thief Canyon, on saanut nimensä joko a) Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä vaeltaneiden hevos- ja karjavarkaiden mukaan (kanjoni oli kuulemma mainio piilopaikka - tosin mietin jälkeen päin, että kuinka sokea paikallisen sheriffin on pitänyt olla, jos ei ole kanjonin reunalta nähnyt varastettua karjalaumaa...) tai b) varhaisimpien uudisasukkaiden mukanaan tuomien tuhansien, keskenään jossain kohtaa vahingossa omistajaa vaihtaneiden hevosten mukaan. Infotaulun ja internetin syöverit kertovat siis eri tarinaa, mutta en näe syytä, miksei nämä molemmat voisi pitää paikkansa.

Ei tarvitse kuin katsoa maisemaa ja voi sukeltaa keskelle eräänlaista wild west -show'ta ja nähdä sielunsa silmin nuo 1900-luvun alun stetsonpäiset ratsastajat lehmänkirjavine hevosineen. Miten ristiriitaiselta tuntuukaan ajatella, että samainen paikka on kuin paleontologeille katettu buffetpöytä, jossa tarjolla on jos jonkinlaista fossiilia. Kumman tahansa tarinan mukaan on helppo tempautua.


Red Deer River


The Dinosaur Trailin ympäriajoon kannattaa varata muutama tunti, riippuen siitä, miten pitkään haluaa niissä sen harvoissa vierailukohteissa kuluttaa aikaa. Horsethief Canyonin lisäksi ei ole oikein muita kuin The Little Church, niin pieni kirkko tien varressa, että minäkin huomasin sen vasta, kun olin ajanut sen ohi kaasu pohjassa. Söpöön valkoiseen kirkkoon mahtuu kerrallaan kuusi aikuista ihmistä istumaan, mutta siitä huolimatta siellä järjestetään kirkollisia menoja kuin missä tahansa kirkossa.

Horse Thief Canyoniin voi aina tutustua lähemmin laskeutumalla kanjonin pohjalle, mutta kannattaa ottaa huomioon, ettei reittejä ole merkitty, ja että kostealla säällä bentoniittisavi, muinaisesta vulkaanisesta tuhkasta muodostuva maaperäkerros, muuttuu vaarallisen liukkaaksi.

Off-roadilla, Drumhellerin etelän puoleisella seudulla sijaitsee kummallisia hoodoita eli "maapyramideja", Horse Thief Canyonin sisarkanjoni Horseshoe Canyon, vanha hiilikaivos sekä Rosedalen kylän riippusilta. Kävin tutkimassa näitä paikkoja myös; kerron niistä myöhemmin lisää!

12. lokakuuta 2019

Kansallismetsässä

Kello on kahdeksan. Aurinko on noussut kymmenen minuuttia sitten, mutta ei juurikaan paista ohuen pilviverhon takaa. Pysäköin auton metsäiselle parkkipaikalle. Astun ulos ja hengitän syvään kirpeää, muutaman asteen pakkasen puolella häilyvää raikasta, lokakuista ilmaa. On lähes äänetöntä. Parkkipaikalla on varhaisesta ajankohdasta huolimatta muutama muukin auto, mutta lasien huurteesta päätellen ne ovat olleet siellä koko yön; joku on ollut viettämässä koleaa syysyötä Kurjenrahkan kansallispuistossa. 



Kurjenrahkan kansallispuisto Varsinais-Suomen Nousiaisissa on pinta-alaltaan noin kolmekymmentä neliökilometriä ja yhdessä Kuhankuonon retkeilyreitistön kanssa sen alueella ja ympäristössä mutkittelee yli 300 kilometriä polkuja ja vaellusreittejä. Eräänä lokakuisena sunnuntaiaamuna päätin lähteä katsomaan, mitä kansallispuistolla on tarjottavanaan. Olin edellispäivänä tutkinut vaihtoehtojani ja päätynyt valitsemaan Savojärven reitin, mutta saavuttuani aamuhämärässä paikan päälle ja ihmeteltyäni hetken aikaa parkkialueen infotaulua päädyinkin Pukkipalon reitille. Tämä 6-9 kilometriä pitkä helppo/keskivaativa metsäpolku olikin oikein mainio valinta. Patikoin sen vastapäivään, kuten ohjeissa neuvottiin. 

Ensimmäisien satojen metrien ajan pysähtelen vähän väliä kuuntelemaan hiljaisuutta. Kevyt tuuli havisuttelee korkeiden ja keltaisten koivujen latvuksia. Mistä tuo rapina kuuluu, en tiedä, enkä jää sitä paikalleni pohtimaan. Ympärillä levittäytyvä luonto tuntuu aluksi hieman pelottavalta ja arvaamattomalta. Paljon myöhemmin, vasta tuntien päästä kotona jo ollessani huomaan kuitenkin, että unohdan sellaiset ajatukset mitä edemmäs kuljen; suomalainen kuusikko on synkkä ja aika ajoin suoraan kuin kauhuelokuvasta, mutta se ottaa minut vastaan lämmöllä ja lävitseni vyöryy valtava turvallisuuden tunne. 



Pukkipalon reitillä on hyvä kulkea. Hankalammissa kohdissa voi hypätä pitkospuille, mutta muuten polun pohja on tasainen, joskin vähän tai enemmän juurakkoinen sieltä täältä. Etenkin varhain aamulla, kun maa oli vielä yön jäljiltä kuurassa ja mutaisimmat kohdat jäässä, patikointi oli helppoa ja sujuvaa. Kenkävalintani oli tästä huolimatta kuitenkin vähän huono: mulla oli jalassa ihan tavan lenkkarit, jotka toki olivat vedenpitävät, mutta järkyttävän liukkaat. Kun maa alkoi sulaa ja polulla käärmeinä kiemurtelevat juurakot kastua, pitkospuista puhumattakaan, olin lentää muutaman kerran turvalleni. En ollut aamulla löytänyt vaelluskenkiäni mistään, vaikka oli melko varma niiden sijainnista.


Lakjärvellä on laavu. Pukkipalon reitiltä sinne haarautuu reilun puolen kilometrin mittainen polku, joka sivuaa ensin kummajaisena metsän keskellä kohoavaa Paltanvuorta ja sukeltaa sitten vanhaan ja pimeään havumetsään. Laavu- ja nuotiopaikka on entistä synkemmän kuusikon suojissa ja sen ohitse pitää kävellä vielä joitain kymmeniä metrejä päästäkseen Lakjärven rantaan. 

Jossain saattaa vilahtaa menninkäinen, ajattelen hymyillen ja pysähdyn kuvaamaan metsänpohjaa mattona peittäviä riidenliekoja. Tiheä metsä on kuin suoraan siitä yhdestä kauhuelokuvasta, jonka näin viime syksynä, pohdiskelen jatkoksi, mutta en anna mielikuvitukseni lähteä liikaa harhailemaan. Astun sitten ensimmäisen kerran kansallispuiston rajojen sisään. Kuulen etäistä puhetta ja naurua. Laavulla ollaan aamukahvilla. Osa yöpyjistä makoilee vielä laavuissa makuupusseissaan. Astelen heidän ohitseen päättäväisesti; missä on se järvi, joka näkyi kartassa? No täällähän se.

Seison pienen, rannoiltaan soistuneen järven rannassa jonkin aikaa. Takanani on paksu kaistale metsää enkä kuule laavulta kantautuvia ihmisääniä enää. Järven pinta on tyyni, uskomattoman tyyni, peilityyni. Sen yläpuolella tanssii hentoja usvaneitoja haihtuen sitten valkoiselle taivaalle. Mistään ei kuulu mitään. Käsillä on retkeni ensimmäinen täydellinen hetki. 



Kansallismetsän tunnelmaan pääsee heti, kun polku johdattelee puiston rajojen sisäpuolelle. Leveä polku kulkee korkeiden kuusipuiden lomassa, kunnes se jonkin matkan kuluttua hieman harvenee ja oikealle puolelle avautuu näkymä Lammenrahkan harmahtavalle keidassuolle. Se on yksi niistä valtavista soista, jotka ovat antaneet nimen kansallispuistolle; siellä voi nähdä oikeaan vuodenaikaan pitkäjalkaisia matkalaisia, kurkia. 

Pysähdyn pienelle kallioiselle nyppylälle suon laitaan ottamaan ensimmäisen kerran muutaman kulauksen vettä. Suolla kasvavat kituisat männyt tekevät maisemasta aavemaisen valkoisen ja harmaan. Kurjet ovat jo lähteneet ja jäljellä on pelkkä tyyneys ja kuihtuvien suopursujen vieno tuoksu. Jostain kaukaa kantautuu teerin kujertavaa laulua. Siellä on myös jokin toinen, joka laulaa satunnaisemmin. Terävä rääkäisy kuulostaa muinaiselta, kauan aikaa sitten suolle unohdetulta olennolta. Hektisessä maailmassa ja sen tuottamassa melusaasteessa sellaiset äänet jäävät helposti unohduksiin. Mutta on paikkoja, jossa niitä voi edelleen kuulla.

Se on hetki, jolloin kaikki muu menettää merkityksensä. En enää välitä talouskasvusta, työttömyydestä tai kurjista ja köyhistä ihmiselämistä, kun olen sillä hetkellä siinä maagisessa paikassa. Kunpa kaikki Suomen metsät olisivat vielä tällaisia, lähes neitseellisiä. Vehreitä, lähes taivaaseen asti ulottuvia, vanhuuttaan narisevia, ja olisipa niiden rinnalla pelkästään sellaisia soita, jonka edessäni näen. Oikeastaan mikään ei tunnu sillä hetkellä tärkeämmältä kuin suojella suomalaista metsää ja suota kaiken muun kustannuksella. Lähes suutun ajatuksesta, miten monta sellaista paikkaa on maastamme tuhottu. 

Yhtä nopeasti kuin raivo nousee, se laskee ja häviää siihen perisuomalaiseen, soiseen erämaamaisemaan. Sitähän se luonto tekee; laskee verenpainetta, vapauttaa ja rauhoittaa.



Pukkipalon polun ehkä yksi upeimmista osuuksista osuu sen ikiaikaiseen aarnimetsään. Noh, ikiaikainen lienee hieman väärä sana kuvailemaan sitä, vaikka aika lähelle päästäänkin. Karkeasti ottaen metsikkö on 150-vuotiasta eikä siihen ole ihmiskäsi kajonnut sitten 1900-luvun alun. 50-luvun loppupuolelta se on luokiteltu aarnimetsäksi. Se on upea metsä valtavine havupuineen, sammaleisen pehmeine maineen ja koukeroisine keloineen. Vahvat männyt ovat selviytyneet metsäpaloista, jotka ovat jättäneet jälkensä niiden paksukaarnaisiin runkoihin ja myrskyjen kaatamat kuuset ovat nostaneet jättimäisiä, irvistäviä juurakkomörköjä polun varteen. Aarnialue päättyy kevyeen nousuun Takaniitunvuorelle, jossa on nuotiopaikka ja mäntyjen väliin jäävä hieno maisema keidassuolle.

Harmistun kuullessani jostain metsän takaa kantautuvaa ihmispuhetta. En tiedä, kuvittelenko niin vain ärsyyntyneenä, mutta nuo äänet ovat ennemminkin kirkastaajuuksisia huutoja, joita teinit yleensä päästävät suustaan. Puhisen ja ärähtelen mielessäni ja hieman hyvin hiljaa itselleni kuiskien, sillä en ymmärrä, miten kukaan kehtaa sellaisessa paikassa puhua luonnon päälle. Olen tullut Kurjenrahkaan varhain sunnuntaiaamuna vain välttääkseni muita retkeilijöitä, vain nauttiakseni puhtaasta ja luonnollisesta ympäristöstä, mutta nyt kello alkaa olla jo pitkällä aamupäivän puolella ja polulle on eksynyt muitakin. Saavun Takaniitunvuorelle, istahdan penkille ja katselen edessäni levittäytyvää maisemaa suolle. Teeri lurittelee vielä ahkerasti jossain. Eväät maistuu hyvälle niin kuin aina ulkoilmassa; kuuma kaakao ja kurkkuvoileivät. Paikalle saapuu muuan vanhempi rouva ja asettelee retkituolinsa kalliolle vähän matkan päähän. Vaihdamme muutaman sanan, lähinnä kauhistellen nuorisojoukon pitämää meteliä. 



Takaniitunvuorelta polku lähtee hitaasti laskeutumaan takaisin metsään, jossa se etenee kansallispuiston rajaa hipoen. Aarnimetsä on nyt jäänyt taakse. Pitkospuut johdattelevat vetisen koivikon ohitse, ja kansallispuiston koskemattomien metsien lumo alkaa hiljakseen väistyä, etenkin, kun reitin oikealle puolelle avautuu muutaman hehtaarin kokoinen avohakkuualue. Todellinen tunnelman latistaja; sen ohitse halusi vain juosta nopeasti - tai ainakin niin nopeasti kuin mun liukkailla lenkkareilla oli mahdollista märkiä ja lehtien peittämiä pitkospuita pitkin.



Mulla ei ollut kameraa mukana retkellä, minkä huomaa varsin hyvin näistä puhelimella räpsityistä otoksista. Päästyäni takaisin parkkipaikalle ja istahdettuani autoon patikoituani kolmessa tunnissa tuon Pukkipalon rengasreitin hieman harmittelin, etten ollut saanut ikuistettua metsän taikaa kunnon kuviksi, mutta toisaalta olin jollain tapaa helpottunut. En olisi kestänyt sitä pakonomaista tarvetta tuijottaa maailmaa linssin kautta; luulenpa, että puolet tuosta jopa tunteisiin vetoavasta patikkaretkestä olisi jäänyt vain pinnalliseksi hötöksi, jos olisin koko ajan stressannut, että tästä pitää ottaa kuva ja tuosta pitää ottaa kuva no tästä pitää ottaa usempi kuva useammasta eri kulmasta ja tästä otan kuvan sekä puhelimella että kameralla ja niin päin pois. Pukkipalon reitti oli niin upea, että luulen eksyväni sinne joskus uudestaan; ehkä sitten otan kameran mukaan, ehkä en. Varmaa kuitenkin on, että Kurjenrahkan kansallispuisto ja Kuhankuonon retkeilyreitistö ei ole minun osaltani vielä koluttu loppuun!

Tuntuu hyvältä. Niin äärimmäisen hyvältä. En muista, että olisin pitkään aikaan kokenut mitään näin tunteikasta luontoelämystä. Polun viimeisillä metreillä nousen pienelle kukkulalle, jossa harvakseltaan kasvava, matala männikkö peittää maiseman. Kukkulan laella kasvaa myös muutama vanha mänty kuin kaitsien nuorikkoa ympärillään. Ne ovat luultavasti nähneet satoja vuosia menneisyyteen. Siltä ne ainakin näyttävät kivuliaan näköisesti sinne tänne vääntyilevine paksuine oksineen. Kansallispuiston raja kulkee jo jossain kaukana. Se luo jonkinlaista toivoa.

2. lokakuuta 2019

Siksi Victoria on maailman ihanin kaupunki

Pysyn kannassani ja väitän edelleen, että Victoria on yksi maailman ihanimmista kaupungeista. Edellinen postaukseni johdatteli meidät tuon pikkukaupungin äärelle, mutta en juurikaan kertonut, miksi se sai mut tärisemään ihastuksesta ja hymyilemään kuin minkäkin idiootin tallatessani sen katuja ristiin rastiin tuona aurinkoisena maaliskuisena päivänä, jolloin aurinko paistoi niin lämpimästi, että sitä oli pakko kutsua jo kesäksi. Mulla oli mun uusi Saskatoonin second-hand shopista ostamani mekko, joka päällä lähdin ensimmäisen aamun valjetessa luotaamaan tarkemmin edeltävänä iltana mut hurmokseen vietellyttä kaupunkia.

Oli sanomattakin selvää, että kaupungin elämä keskittyi sisäsatama-altaan ja Fairmont Empress -hotellin ympäristöön. Linnamaiset rakennukset tekevät toki osansa. Arkkitehtuuri ylipäänsä on yksi Victorian jutuista, vaikka ei siitä niin olisi kiinnostunutkaan; se hyppää silmille vähän kuin vahingossa. Jo pelkästään majataloni, 1800-luvulla rakennettu viktoriaaninen kartano, ja sen ympäristössä ne muut samantyyliset rakennukset Rocklandin kaupunginosassa olivat näkemisen arvoisia. Vain viiden minuuttin kävelymatkan päässä majatalosta sijaitsi useita viktoriaanisia nähtävyyksiä, ja näistä merkittävin oli ehdottomasti Craigdarrochin linna, jossa käväisin ihan sisällä asti.

Craigdarrochin linna

Keskustassa talot ovat värikkäitä, kun osaa oikein etsiä, ja koko kaupunki leimaantuu pieneksi ja suloiseksi, täysin epäkanadalaiseksi. Kaiken söpöyden keskellä on persoonallisia putiikkeja ja kahviloita, joissa minäkin piipahdin juomaan kuumaa kaakaota ja syömään mahdottoman hyvää kakkua, vaikka en ollut vielä ajatellut lounastakaan. Jotta Victoria voisi olla vieläkin omalaatuisempi, keskustan liepeiltä löytyy myös Kanadan vanhin, joskin ehkä pienin, kiinalaiskaupunginosa.



Ei pelkästään rakennukset, vaan myös ne pienet yksityiskohdat!
Kakulla

En oikein osaa määritellä, oliko Chinatown yhden vai kahden korttelin kokoinen, mutta pieni se oli. Yhden kadun varrella sai sukeltaa täysin uuteen maanosaan, joka levittäytyi naapurikortteleihin muutaman kapean (siis todella kapean!) kujan avulla, mutta yhtäkkiä sitä tupsahtikin jo takaisin Kanadan maaperälle. Yksi Victorian hauskimmista ominaisuuksista olikin se, että kiinalaiskorttelissa saa yhdistymään kertaheitolla kolme maanosaa erilaisine kulttuureineen.






Ensimmäinen kokonainen päiväni Victoriassa oli aurinkoinen ja sai hien puskemaan ohimoille, kun lähdin aamupäivästä tallustelemaan kohti parin kilometrin päässä sijaitsevaa keskustaa kukkivien kirsikkapuiden lomassa. Päälle pukemani takki (juuri länsirannikon kevättä ajatellen ostettu kevyempi takki!) oli liikaa ja jouduinkin riisumaan sen nopeasti. Chinatownissa, joka oli mun päivän ensimmäinen suunniteltu destinaatio, sain kulumaan yllättävän paljon aikaa sen minimaaliseen kokoon nähden. Olihan siellä nyt pysähdyttävä ihmettelemään pidemmäksi aikaa, lohikärmeksiä ja kaikkea; niin erikoinen ilmestys se oli sen kaiken länsimaalaisuuden keskellä!







Lounasaikaan tunsin nälän kasvavan. Päädyin pastellisävyisten rakennusten kaduilta lähemmäs rantaa ja ajattelin, miksen voisi pysähtyä syömään terassille, kun oli niin lämminkin. Rantakadun tuntumassa sijaitsevista ravintoloista oli hankala löytää enää istumapaikkaa, sillä joku muukin oli huomannut sen ihanan kevät(kesä?)päivän. Löysin kuitenkin paikan, Darcy's Pubin, hieman vielä varjon puolelta, ja tilasin lasin valkkaria* ja parmesanilla kuorrutetut ranskalaiset.

Eikä pelkästtään yksityiskohdat, vaan putiikkien tuotteetkin olivat söpöjä!





*Siitä huolimatta, että Kanada on viime vuosina parantanut tapansa ja siirtynyt "ihmisten" mittayksiköihin, SI-järjestelmään, suurimmassa osassa ravintoloita ja kuppiloita määrät ilmoitetaan edelleen unsseina (oz). Mullahan ei siis ole mitään hajua, kuinka paljon yksi unssi on, joten viinin tilaamisesta olisi voinut helposti saada suuren ongelman aikaan joka paikassa; tilatako 6 oz vai 9 oz? Kokemuksenkin karttuessa en osannut aina etukäteen edes arvailla, kuinka ison tai pienen lasillisen viiniä onnistuin tilaamaan. Otin kuitenkin varman päälle aina ja tilasin 9 unssia (tirsk), joka siis tarkoitti yli kahta ja puolta desiä. Loppuajasta tiesin, että tilatessani 9 ozin lasillisen, sain lasin lisäksi myös kannun, josta sain täydentää lasia. En tiedä, ovatko muistot jollain lailla vääristyneet mielessäni, tuliko lasi-kannu-yhdistelmästä itsestään vääristynyt kuva vai ajattelinko jo tuolloin paikan päällä, että 9 ozia on aika pirun paljon viiniä. Muistoissani 2,6 desiä tuntuu aivan järkyttävän paljon pienemmältä annokselta kuin mitä mulla oli lasissa ja täydennyskannussa yhteensä!

Myöhemmin illalla, kun aurinko oli kääntynyt jo laskevaan asentoon, palasin Darcy'siin syömään fish&chipsia, juomaan lisää viiniä (ja pari Geeteetäkin tais mennä) ja ihastelemaan punertuvaa aurinkoa. Darcy's oli loistava paikka tähän hommaan; sijainti aivan bueno aivan siinä rannan tuntumassa.

Sitä ennen kuitenkin hengailin ajan kulukseni sisäsatama-altaalla, kokeilin paikallista vesitaksia ja käväisin kelluvassa kaupunginosassa. Kyllä, kelluvassa!

Sisäsatama-allas ja Fairmont Empress

Vesitaksi Fisherman's Warfin tolpalla

Fisherman's Warf

Vesitaksin kyytiin on helppo hypätä satamassa, joskin keskustan lähellä sijaitsee usempikin "taksitolppa". Yksi matka yhteen suuntaan maksaa kuitenkin 7 dollaria! Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä ainakin turistit ovat kovia ajelemaan vesitaksilla, mutta toisaalta ihan törkeää riistoa. Itsekin mietin, sijoitanko 14 dollaria menopaluumatkaan toiselle puolelle kaupunkia, vai jaksanko kävellä useamman kilometrin. Hieman pitkin hampain soin jaloilleni lepohetken ja hyppäsin lipuvaan taksiin. Lipun voi ostaa tolpalla sijaitsevalta ständiltä.

Minne mun oli sitten niin välttämätöntä päästä, että olin valmis tuhlaamaan naurettavan summan rahaa vartin vesitaksikyydistä? No tietysti Fisherman's Warfille, Victorian yhteen mielenkiintoisimpaan kaupunginosaan, joka kirjaimellisesti kelluu vedessä, ja jossa värien ilotulitus sen kuin jatkuu ja entistä rajumpana!

Fisherman's Warf on kaupunginosa siinä, missä mikä tahansa muukin alue, missä tahansa kaupungissa; siellä asuu ihmisiä. Laiturien vieressä kelluvissa, omaperäisissä, suoraan jonkin satukirjan sivuilta revityissä taloissa asuu ihan vakituisesti victorialaisia ihmisiä. Mutta tätä pientä aluetta hallitsevilla kävelysilloilla kuhisee ihan järjetön määrä myös uteliaita vierailijoita ja turisteja. Lähes jokaisessa ulko-ovessa oli kyltti, jossa varoitettiin kotirauhan häirinnästä; tietysti kaikki eivät tajua, että ne omituiset rakennukset ovat oikeita koteja, joissa oikeasti asuu oikeita ihmisiä, ja silkasta mielenkiinnosta on helppoa vain astua tällaisen talon kuistille kurkkimaan ikkunoista sisään.





Asukkailta siis vaaditaan aikamoista kärsivällisyyttä asua niin erikoisessa paikassa; itseltäni palaisi hermot ihan vain yhden päivän aikana nurkissa nuuskiviin turisteihin enkä voisi kuvitellakaan asuvani missään tuon kaltaisessa paikassa!

Toisaalta, joku pyörittää hyvää bisnestä Fisherman's Warfilla. Boardwalkien reunustoilta saa ostettua meksikolaista ruokaa, päivän merenantimia, hattaraa, puutarhatonttuja ja olutta. Toisin sanoen paikka on kuin tehty houkuttelemaan turisteja. Siellä minäkin olin, hymähtelin huvittuneena värikkäille taloille ja join Vancouver Islandilla pantua olutta. Tämän perusteella asukkaat luultavasti ihan tietoisesti asuvat huomion keskipisteenä.




Sekamelska on sanana ehkä hieman harhaanjohtava Victorian kohdalla; se viittaa melko levottomaan ja kiireiseen kaupunkikeskittymään, jossa ihmiset ryntäilevät sinne tänne omassa hektisyydellä kyllästetyssä maailmassaan eivätkä pysähdy suomaan ohikulkijalle ystävällistä hymyä tai apua. Mutta sitähän Victoria ei todellakaan ollut. Victoriassa vallitsi sellainen leppoisa ja huoleton atmosfääri, vaikka siitä huolimatta kaupunkia on helppo kuvata juurikin sekamelskaksi sen kaiken maailman värien ja kulttuurien sekoittuneisuuden vuoksi. Kiireitä saattoi paikallisväestöllä olla, kuten missä tahansa muuallakin maailmassa, mutta sitä ei huomannut. Ihmiset hymyilivät niin kuin pikkukaupungin asukkaat usein hymyilevät. Oli aivan erilainen fiilis kuin Vancouverissa.

Victorian pikkuisuus olikin se juttu. Mietin monesti, miksi siitä on muovautunut koko provinssin pääkaupunki, mutta ehkä tämän arvoituksen juuret johtavat sinne kaupungin brittiläiseen ja itämaiseen historiaan. Missä sanotaan, että pääkaupungin tulee olla se suurin, väkirikkain ja taloudellisesti mahdikkain? Pääkaupunki voi olla myös pieni ja söpö, sellainen vähän huomaamattomampi, sellainen kuin Victoria, ja se on todellakin fine!

Voisin helposti kuvitella asuvani Victoriassa. 

Luetuimmat

Arkisto