Kansallismetsässä

Kello on kahdeksan. Aurinko on noussut kymmenen minuuttia sitten, mutta ei juurikaan paista ohuen pilviverhon takaa. Pysäköin auton metsäiselle parkkipaikalle. Astun ulos ja hengitän syvään kirpeää, muutaman asteen pakkasen puolella häilyvää raikasta, lokakuista ilmaa. On lähes äänetöntä. Parkkipaikalla on varhaisesta ajankohdasta huolimatta muutama muukin auto, mutta lasien huurteesta päätellen ne ovat olleet siellä koko yön; joku on ollut viettämässä koleaa syysyötä Kurjenrahkan kansallispuistossa. 

Kurjenrahkan kansallispuisto Varsinais-Suomen Nousiaisissa on pinta-alaltaan noin kolmekymmentä neliökilometriä ja yhdessä Kuhankuonon retkeilyreitistön kanssa sen alueella ja ympäristössä mutkittelee yli 300 kilometriä polkuja ja vaellusreittejä. Eräänä lokakuisena sunnuntaiaamuna päätin lähteä katsomaan, mitä kansallispuistolla on tarjottavanaan. Olin edellispäivänä tutkinut vaihtoehtojani ja päätynyt valitsemaan Savojärven reitin, mutta saavuttuani aamuhämärässä paikan päälle ja ihmeteltyäni hetken aikaa parkkialueen infotaulua päädyinkin Pukkipalon reitille. Tämä 6-9 kilometriä pitkä helppo/keskivaativa metsäpolku olikin oikein mainio valinta. Patikoin sen vastapäivään, kuten ohjeissa neuvottiin. 

Ensimmäisien satojen metrien ajan pysähtelen vähän väliä kuuntelemaan hiljaisuutta. Kevyt tuuli havisuttelee korkeiden ja keltaisten koivujen latvuksia. Mistä tuo rapina kuuluu, en tiedä, enkä jää sitä paikalleni pohtimaan. Ympärillä levittäytyvä luonto tuntuu aluksi hieman pelottavalta ja arvaamattomalta. Paljon myöhemmin, vasta tuntien päästä kotona jo ollessani huomaan kuitenkin, että unohdan sellaiset ajatukset mitä edemmäs kuljen; suomalainen kuusikko on synkkä ja aika ajoin suoraan kuin kauhuelokuvasta, mutta se ottaa minut vastaan lämmöllä ja lävitseni vyöryy valtava turvallisuuden tunne. 

Pukkipalon reitillä on hyvä kulkea. Hankalammissa kohdissa voi hypätä pitkospuille, mutta muuten polun pohja on tasainen, joskin vähän tai enemmän juurakkoinen sieltä täältä. Etenkin varhain aamulla, kun maa oli vielä yön jäljiltä kuurassa ja mutaisimmat kohdat jäässä, patikointi oli helppoa ja sujuvaa. Kenkävalintani oli tästä huolimatta kuitenkin vähän huono: mulla oli jalassa ihan tavan lenkkarit, jotka toki olivat vedenpitävät, mutta järkyttävän liukkaat. Kun maa alkoi sulaa ja polulla käärmeinä kiemurtelevat juurakot kastua, pitkospuista puhumattakaan, olin lentää muutaman kerran turvalleni. En ollut aamulla löytänyt vaelluskenkiäni mistään, vaikka oli melko varma niiden sijainnista.

Lakjärvellä on laavu. Pukkipalon reitiltä sinne haarautuu reilun puolen kilometrin mittainen polku, joka sivuaa ensin kummajaisena metsän keskellä kohoavaa Paltanvuorta ja sukeltaa sitten vanhaan ja pimeään havumetsään. Laavu- ja nuotiopaikka on entistä synkemmän kuusikon suojissa ja sen ohitse pitää kävellä vielä joitain kymmeniä metrejä päästäkseen Lakjärven rantaan. 

Jossain saattaa vilahtaa menninkäinen, ajattelen hymyillen ja pysähdyn kuvaamaan metsänpohjaa mattona peittäviä riidenliekoja. Tiheä metsä on kuin suoraan siitä yhdestä kauhuelokuvasta, jonka näin viime syksynä, pohdiskelen jatkoksi, mutta en anna mielikuvitukseni lähteä liikaa harhailemaan. Astun sitten ensimmäisen kerran kansallispuiston rajojen sisään. Kuulen etäistä puhetta ja naurua. Laavulla ollaan aamukahvilla. Osa yöpyjistä makoilee vielä laavuissa makuupusseissaan. Astelen heidän ohitseen päättäväisesti; missä on se järvi, joka näkyi kartassa? No täällähän se.

Seison pienen, rannoiltaan soistuneen järven rannassa jonkin aikaa. Takanani on paksu kaistale metsää enkä kuule laavulta kantautuvia ihmisääniä enää. Järven pinta on tyyni, uskomattoman tyyni, peilityyni. Sen yläpuolella tanssii hentoja usvaneitoja haihtuen sitten valkoiselle taivaalle. Mistään ei kuulu mitään. Käsillä on retkeni ensimmäinen täydellinen hetki. 

Kansallismetsän tunnelmaan pääsee heti, kun polku johdattelee puiston rajojen sisäpuolelle. Leveä polku kulkee korkeiden kuusipuiden lomassa, kunnes se jonkin matkan kuluttua hieman harvenee ja oikealle puolelle avautuu näkymä Lammenrahkan harmahtavalle keidassuolle. Se on yksi niistä valtavista soista, jotka ovat antaneet nimen kansallispuistolle; siellä voi nähdä oikeaan vuodenaikaan pitkäjalkaisia matkalaisia, kurkia. 

Pysähdyn pienelle kallioiselle nyppylälle suon laitaan ottamaan ensimmäisen kerran muutaman kulauksen vettä. Suolla kasvavat kituisat männyt tekevät maisemasta aavemaisen valkoisen ja harmaan. Kurjet ovat jo lähteneet ja jäljellä on pelkkä tyyneys ja kuihtuvien suopursujen vieno tuoksu. Jostain kaukaa kantautuu teerin kujertavaa laulua. Siellä on myös jokin toinen, joka laulaa satunnaisemmin. Terävä rääkäisy kuulostaa muinaiselta, kauan aikaa sitten suolle unohdetulta olennolta. Hektisessä maailmassa ja sen tuottamassa melusaasteessa sellaiset äänet jäävät helposti unohduksiin. Mutta on paikkoja, jossa niitä voi edelleen kuulla.

Se on hetki, jolloin kaikki muu menettää merkityksensä. En enää välitä talouskasvusta, työttömyydestä tai kurjista ja köyhistä ihmiselämistä, kun olen sillä hetkellä siinä maagisessa paikassa. Kunpa kaikki Suomen metsät olisivat vielä tällaisia, lähes neitseellisiä. Vehreitä, lähes taivaaseen asti ulottuvia, vanhuuttaan narisevia, ja olisipa niiden rinnalla pelkästään sellaisia soita, jonka edessäni näen. Oikeastaan mikään ei tunnu sillä hetkellä tärkeämmältä kuin suojella suomalaista metsää ja suota kaiken muun kustannuksella. Lähes suutun ajatuksesta, miten monta sellaista paikkaa on maastamme tuhottu. 

Yhtä nopeasti kuin raivo nousee, se laskee ja häviää siihen perisuomalaiseen, soiseen erämaamaisemaan. Sitähän se luonto tekee; laskee verenpainetta, vapauttaa ja rauhoittaa.

Pukkipalon polun ehkä yksi upeimmista osuuksista osuu sen ikiaikaiseen aarnimetsään. Noh, ikiaikainen lienee hieman väärä sana kuvailemaan sitä, vaikka aika lähelle päästäänkin. Karkeasti ottaen metsikkö on 150-vuotiasta eikä siihen ole ihmiskäsi kajonnut sitten 1900-luvun alun. 50-luvun loppupuolelta se on luokiteltu aarnimetsäksi. Se on upea metsä valtavine havupuineen, sammaleisen pehmeine maineen ja koukeroisine keloineen. Vahvat männyt ovat selviytyneet metsäpaloista, jotka ovat jättäneet jälkensä niiden paksukaarnaisiin runkoihin ja myrskyjen kaatamat kuuset ovat nostaneet jättimäisiä, irvistäviä juurakkomörköjä polun varteen. Aarnialue päättyy kevyeen nousuun Takaniitunvuorelle, jossa on nuotiopaikka ja mäntyjen väliin jäävä hieno maisema keidassuolle.

Harmistun kuullessani jostain metsän takaa kantautuvaa ihmispuhetta. En tiedä, kuvittelenko niin vain ärsyyntyneenä, mutta nuo äänet ovat ennemminkin kirkastaajuuksisia huutoja, joita teinit yleensä päästävät suustaan. Puhisen ja ärähtelen mielessäni ja hieman hyvin hiljaa itselleni kuiskien, sillä en ymmärrä, miten kukaan kehtaa sellaisessa paikassa puhua luonnon päälle. Olen tullut Kurjenrahkaan varhain sunnuntaiaamuna vain välttääkseni muita retkeilijöitä, vain nauttiakseni puhtaasta ja luonnollisesta ympäristöstä, mutta nyt kello alkaa olla jo pitkällä aamupäivän puolella ja polulle on eksynyt muitakin. Saavun Takaniitunvuorelle, istahdan penkille ja katselen edessäni levittäytyvää maisemaa suolle. Teeri lurittelee vielä ahkerasti jossain. Eväät maistuu hyvälle niin kuin aina ulkoilmassa; kuuma kaakao ja kurkkuvoileivät. Paikalle saapuu muuan vanhempi rouva ja asettelee retkituolinsa kalliolle vähän matkan päähän. Vaihdamme muutaman sanan, lähinnä kauhistellen nuorisojoukon pitämää meteliä. 

Takaniitunvuorelta polku lähtee hitaasti laskeutumaan takaisin metsään, jossa se etenee kansallispuiston rajaa hipoen. Aarnimetsä on nyt jäänyt taakse. Pitkospuut johdattelevat vetisen koivikon ohitse, ja kansallispuiston koskemattomien metsien lumo alkaa hiljakseen väistyä, etenkin, kun reitin oikealle puolelle avautuu muutaman hehtaarin kokoinen avohakkuualue. Todellinen tunnelman latistaja; sen ohitse halusi vain juosta nopeasti - tai ainakin niin nopeasti kuin mun liukkailla lenkkareilla oli mahdollista märkiä ja lehtien peittämiä pitkospuita pitkin.

Mulla ei ollut kameraa mukana retkellä, minkä huomaa varsin hyvin näistä puhelimella räpsityistä otoksista. Päästyäni takaisin parkkipaikalle ja istahdettuani autoon patikoituani kolmessa tunnissa tuon Pukkipalon rengasreitin hieman harmittelin, etten ollut saanut ikuistettua metsän taikaa kunnon kuviksi, mutta toisaalta olin jollain tapaa helpottunut. En olisi kestänyt sitä pakonomaista tarvetta tuijottaa maailmaa linssin kautta; luulenpa, että puolet tuosta jopa tunteisiin vetoavasta patikkaretkestä olisi jäänyt vain pinnalliseksi hötöksi, jos olisin koko ajan stressannut, että tästä pitää ottaa kuva ja tuosta pitää ottaa kuva no tästä pitää ottaa usempi kuva useammasta eri kulmasta ja tästä otan kuvan sekä puhelimella että kameralla ja niin päin pois. Pukkipalon reitti oli niin upea, että luulen eksyväni sinne joskus uudestaan; ehkä sitten otan kameran mukaan, ehkä en. Varmaa kuitenkin on, että Kurjenrahkan kansallispuisto ja Kuhankuonon retkeilyreitistö ei ole minun osaltani vielä koluttu loppuun!

Tuntuu hyvältä. Niin äärimmäisen hyvältä. En muista, että olisin pitkään aikaan kokenut mitään näin tunteikasta luontoelämystä. Polun viimeisillä metreillä nousen pienelle kukkulalle, jossa harvakseltaan kasvava, matala männikkö peittää maiseman. Kukkulan laella kasvaa myös muutama vanha mänty kuin kaitsien nuorikkoa ympärillään. Ne ovat luultavasti nähneet satoja vuosia menneisyyteen. Siltä ne ainakin näyttävät kivuliaan näköisesti sinne tänne vääntyilevine paksuine oksineen. Kansallispuiston raja kulkee jo jossain kaukana. Se luo jonkinlaista toivoa.