20. joulukuuta 2020

"Silloin toivoin olevani kotona" tai muuten vaan pieleen menneitä tapauksia reissuilta, osa I

Kun korona painaa päälle ja mihinkään ei pääse, niin voi tuntua aika kurjalta. Olen koittanut lamata matkankaipuutani kuuntelemalla reissubiisilistaani ja selailemalla kuvia, mutta joskus niistä tulee vain paha mieli. Ennen oli kaikki paremmin...!

Mutta mitä jos muisteltaisiin välillä niitä ei-niin-kivoja tapauksia, joita maailmalla ollessa on sattunut? Auttaisiko se? Moni reissun päällä tapahtunut vastoinkäyminen on siinä hetkessä ollut maailman hirvein asia, joka on masentanut, ketuttanut tai itkettänyt tai näitä kaikkia yhtä aikaa ja koti-ikävä on kasvanut suureksi.

Jälkeenpäin pohdittuna nämä ikävät tilanteet nostavat vaivihkaa hymyn huulille. Miksi? No siksi, että niistä on selvinnyt enemmän tai vähemmän kunnialla ja niistä on ehkä oppinut jotain (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin). Mutta kokeillaan, jos tänään ne takoisivat tähän reissumodeen jämähtäneeseen kallooni, että on ihan kiva olla kotonakin. Tässä muutamia ikäviä sattumuksia ja hetkiä, joita olen reissuilla kohdannut, ja jolloin olen ehkä toivonut enemmän kuin mitään olevani kotona:

Ensimmäiset hetket Nepalissa olivat kamalia. Täysin ummikkona, ensikertalaisena Aasian matkaajana, ensikertalaisena ylipäänsä "turvallisen" Euroopan ulkopuolella. Saavuimme alkuillasta Kathmanduun ja oli jo pimeää. Taskussa vain joitain hämäriä muistikuvia matkaoppaiden neuvoista välttää ryöstetyksi, raiskatuksi ja tapetuksi tulemista. Taksiin hyppäsi meidän lisäksemme joku extratyyppi myymään omaa hotelliaan ja ties mitä patikointiretkiä vuorille, vaikka kohteliaasti ilmoitimme, että taksi ajaisi meidät suoraan jo varaamallemme hotellillemme emmekä me mitään aktiviteetteja olleet ehtineet edes ajatella. Hyvä, että olimme hiljalleen edes tajunneet, että olimme kamalan kaukana kotoa. Hirveän määrätietoisina, asiantuntevina ja kokeneina maailmanmatkaajina yritimme istua siellä taksin takapenkillä, jotta olisimme välttyneet huijauksilta tai niiltä vielä pahemmilta vaihtoehdoilta...

Taksikuski ajoi joitain pimeitä kujia pitkin ja kyllä siinä mielessä jo kävi, että oliko tää nyt tässä. Pääsimme kuitenkin perille.  Perille hotellihuoneeseemme, jossa ihan taatusti vilisti rottia yöllä, ja jossa ei tehnyt mieli mennä suihkuun ilman sukkia. 

DSC_0019

DSC_0023
Seuraavana aamuna maailman näytti ihan erilaiselle, vähän turvallisemmalle.

Nepalin aiheuttama kulttuurishokki oli kuin märkä rätti lätkäistynä naamalle yhtäkkiä ilman mitään varoitusta. Ensimmäisenä yönä toivoin, että olisin ollut turvallisesti kotona omassa sängyssä.

DSC_0033
Dar es Salaam, Coco Beach

Ei mennyt hyvin meidän ensimmäinen yö Tansanien Dar es Salaamissakaan. Kulttuurishokki, Tansanian yötä myöten jatkuva lääsy, ilmastointilaitteen liian hyvä piilo hotellihuoneessa ja joku wc:n lattialla mönkivä pitkäjalkainen takasivat, että kaipasin ensimmäisenä yönä kotiin enemmän kuin koskaan.

Vaikka kulttuurishokki väistyi nopeasti seuraavana päivänä ja aloin tarkastella ympäröivää, uutta maailmaa aivan toisenlaisella asenteella, viikkoa myöhemmin Sansibarin Stone Townissa housuun paskominen saattoi ihan vähäksi aikaa murentaa aikuisen naisen mielen. 

Jep. Oli vähän reissuripulia.

DSC_0026
Ensimmäinen päivä Dar es Salaamissa. Vielä nauratti.

Se tunne, kun tajuat, että sun passi, ja ainut henkilöllisyystodistus, ei ole siellä, missä sen pitäisi olla. Tämä tapahtui onneksi Helsinki-Vantaalla eikä vasta kohteessani Dublinissa. Olin juuri poistumassa turvatarkastuksesta, kun tajusin, että hetkeä aiemmin kädessä pitelemääni passia ei ollutkaan missään. Palasin paniikissa turvatarkastukseen. Lopulta passi löytyi sieltä turvatarkastuslaatikoiden pinon ja seinämän välistä. Ties miten se oli sinne joutunut, mutta onneksi se yksi avulias virkailija tajusi purkaa sen laatikkopinon ja kurkata sinne pohjalle.

Ei omastakaan mielestä näin jälkeenpäin tunnu yhtään panikoimisen arvoiselta tapaukselta, mutta sillä hetkellä se oli ehkä kaameinta, mitä saatoin kuvitella.

DSC_0002
Kun pääsin Dubliniin ja tajusin, että sieltä saa Magnersia hanasta, lentokenttäsekoilu oli jo unohtunut.

Varoitus! Seuraavissa kappaleissa saattaa tulla epämiellyttävän yksityiskohtaista ja henkilökohtaista tietoa ruumiin toiminnoistani. Skippaa, jos ällöttää. 

Kanadan vaihtoni kevätlukukaudella 2019 ei alkanut kovin mieltä ylentävissä tunnelmissa, olinhan heti tammi-helmikuun vaihteessa ihan silkkaa sairastupakamaa. Ai mikä mulla oli? No, mitä mulla ei ois ollut... 

Kaikki alkoi pienestä vilustumisesta heti tammikuun alussa, kun Saskatoonin lämpötilat sahasivat välillä -30 - 0 astetta ja kulttuurishokki ja ahdistus kaikesta uudesta ja jännittävästä oli aivan punaisella. Kaameiden oireiden ja lääkärissä ja sairaalassa ravaamisen jälkeen mulla todettiin virusperäinen niveltulehdus. Se alkoi kuin tavallinen influenssa: kuumetta, lihaksia särki, kurkku oli karhea ja kaikki röörit vähän tukossa. Sitten ilmestyi outoja paukamia ranteisiin ja selkään. Pian mun kädet oli niin turvoksissa, etten saanut sormia koukkuun laisinkaan. Valvoin öitä sen saatanallisen kivun takia. Samaan aikaan mulle puhkesi sitten vielä korvatulehdus molempiin korviin, jee jee. Silmissäkin oli tätä ennen ollut sellainen tunne, että nekinkö alkavat kettuilemaan...

Kun olin saanut tulehduskipulääkkeiden ja kylpysuolassa lilluttelun jälkeen edes jotain tolkkua käsien särkyihin ja turvotukseen, kuume hilasi itsensä uudestaan korkealle. Olin sinä päivänä uskaltautunut ensimmäisen kerran ulkoilmaan: kävin ostamassa jääkaappiin vähän täytettä. Se oli se kylmin helmikuu 80 vuoteen ja sinä päivänä oli -30 astetta pakkasta, preeriatuulessa n. -43 astetta. Bussit olivat myöhässä. Hytisin pysäkillä kuin mikäkin.

DSC_0353
Hyistä Saskatoonissa.

Kuumetta seurasi ongelmat vessassa käynnissä. Se yksinkertaisesti alkoi sattua niin paljon, että lopetin juomisen ja kieltäydyin menemästä enää vessaan. Mulla oli ilmestynyt paise tuonne alakertaan, hauskasti siihen virtsaputkensuun kainaloon, ja se oli sitten mennyt räjähtämään... ei muuta kuin hullut antibiootit kurkusta alas. 

Elämä alkoi voittaa. Viikon jälkeen olin sen verran terve, etten suostunut jättämään väliin winter breakille suunnittelemaani matkaa Kalliovuorille. Lähdin sinne jalkaani nilkuttaen. Mun toinen nilkkani oli monta viikkoa kipeä tämän sairastelun jälkeen: ehkä siellä kyti vielä virus, joka oli saanut alkunsa mun ranteista, kuka tietää. Banffissa mieli alkoi kohentua, mitä nyt ekana yönä kärsin lievästä ruokamyrkytyksestä (jeejee) ja syömäni antibioottikuuri oli niin tuju, että sain elämäni ensimmäisen hiivasienitulehduksen. 

DSC_0375
Ontumisesta huolimatta löysin itseni Banffin Sulphur Mountainin laelta!

DSC_0403
Kanadan Kalliovuorten maisemat saivat kyllä unohtamaan ikävimmätkin vastoinkäymiset.

Olin ihan valmis palaamaan kotiin. Tarkempaa sairastelun kulkua, juttua kanadalaisesta sairaanhoidosta ja matkavakuutuksesta voi vilkaista tämän postauksen puolelta.

--

Laimeniko reissukuume?

No ei. Mutta näitä epäonnistumisia on niin kiva jakaa ja niitä on niin paljon, että tästä aiheesta kirjoitan vielä toisenkin kerran!

13. joulukuuta 2020

Noin kymmenen paikkaa Alaskassa: Seward

"Tää on meidän tuleva kotikaupunki. Kun me ollaan vanhoja, sä voit kalastella tossa Resurrection Baylla ja mä voin istuskella meidän rinteeseen rakennetun mökin kuistilla ja katsella vuoria. Kato, toi hylje tuli morjenstaan meitä!" 

Vain joitain sanoja lausuttuna ääneen Alaskan Sewardissa eräänä aurinkoisena syyskuun päivänä vuonna 2014. Häämatkalla olikin mainio tehdä tämän kaltaisia suunnitelmia! Alkuperäinen reissupostaus Sewardista löytyy täältä.

DSC_0456

En enää ehkä ole yhtä hanakasti muuttamassa tuohon pieneen alaskalaiseen merenrantakylään, mutta voin lyödä vaikka vetoa, että aika ei ole pelkästään kullannut muistoja, vaan Seward on ja pysyy yhtenä houkuttelevimmista paikoista, joissa olen käynyt. 

DSC_0379

DSC_0398
Olin paikalla syyskuussa 2014.

Seward  on pieni, siellä ei oikein ole mitään erikoista... ja silti siellä on niin paljon kaikkea! Seward on luultavasti juurtunut mun mieleen niin lujasti sen vuoksi, että matkalla sinne ja siellä tajusin ensimmäisen kerran, miten sanoinkuvaamattoman kaunis maailmankolkka Alaska on. Rakastuin siellä Alaskaan, sen erämaihin, jäätiköihin, mereen, seesteisyyteen, hiljaisuuteen, ihmisten vähyyteen... pieni kylä meren ja vuoriston syleilyssä ei juurikaan riko luonnon rauhaa, mutta silti siellä on kaikki riittävät palvelut hengissä selviytymiseen. Eli juuri tarpeeksi, että elämä on mukavaa. Juuri tarpeeksi, että voisin kuvitella asuvani siellä.

DSC_0416

DSC_1867

DSC_1869  

Sewardiin pääsee autolla Seward Highwayta pitkin, mutta luultavasti suositumpi tapa on matkustaa sinne junalla läpi Kenain niemimaan koskemattomien erämaiden. Seward on todella suosittu päiväretkikohde Anchoragesta. Alaska Railroadilla puksuttelee kohteeseen noin neljässä tunnissa, mutta matka jo itsessään on kokemisen arvoinen! Siitä voi lukea muun muassa täältä.

DSC_1873
Iditarod -koiravaljakkokilpailun nollamaili

DSC_1879
Ihana ja aurinkoinen toukokuun päivä vuonna 2016.

DSC_1887
Seward mereltä päin. Sen takana kohoaa massiivinen Mt. Marathon
(Kesäisin järjestetään juoksukilpailu vuoren huipulle ja takaisin, joten nimi on osuva!)

Sewardissa on merentutkimuslaitos ja vanhaan junanvaunuun perustettu ravintola, josta saa maukkaita purilaisia. Siellä on vuoret ja meri. Siellä on syksyisin syliin hyppiviä lohikaloja. Siellä on satama-altaassa polskivia hylkeitä ja valaita. Ja siellä on ihan helvetin upea Kenai Fjords kansallispuisto, jota ei missään hinnasta kannata jättää väliin! Edellinen lause lienee sopiva, sillä kovin edullisia nuo miniristeilyt merelle eivät ole, mutta vakuutan, että se on joka sentin arvoista!

6.1. Kenai Fjords National Park

DSC_1891

DSC_1902
Merisaukko kelluu laineilla

Kenai Fjords National Parkiin pääsee Sewardista järjestetyillä miniristeilyillä, joiden aikana voi ihastella rannikon upeita kalliomuodostelmia, merileijonia, miekkavalaita ja jäätiköitä.

Aurinkoisena tai jopa aurinkoisen utuisena päivänä kuuden tunnin merimatka saattaa shoulderseasoninakin tehdä kuitenkin ikäviä juttuja: itsellä paloi toukokuisella elämysristeilyllä naama ihan täysin, ja huomasin sen vasta palattuani hotellille. Olin suorastaan kaunis ilmestys, kun päätin ennen maate menoa käydä paikallisessa pubissa kuuntelemassa karaokea ja juomassa muutaman Alaskan White -oluen risteilyllä sattumalta tapaamani lietolaispariskunnan kanssa.

DSC_1912

DSC_1920
Koko puisto on täynnä aivan mielettömiä rantakalliomuodostelmia!

DSC_1952
Merileijonat köllöttelemässä. Näitä otuksia näki vähän siellä sun täällä.

DSC_1963
Linnuistakaan ei ollut pulaa.
 
Uskoisin Sewardissa olevan useampiakin tahoja, jotka järjestävät näitä matkoja tuohon lumoavan satumaiseen kansallispuistoon. Itse olin aikanaan Kenai Fjords Tourin matkassa ja tuo kuuden tunnin merimatka kustansi noin 180 dollaria. Ne oli hyvin käytetyt dollarit ikinä, sillä kansallispuiston jylhät ja jäiset maisemat, Alaskan lahden kolea, keväinen viima ja laivaamme saattavat nuoret ja leikkivät miekkavalaat syöpyivät mun upeimpien kokemusten listalle ihan heittämällä.

DSC_1998
Ihanat lunnit!

DSC_2036
Ja mitkäs veijarit siellä menee!

DSC_2039
No tämmöset veijarit! Miekkavalaat!

DSC_2052

DSC_2064

Olen kirjoittanut Kenai Fjordsista täällä ihan oman postauksensa, jossa lisää myös Sewardista ja Alaska Railroadista. Kuten sanottu: Kenai Fjords pitää kokea. Se saa minut edelleen sanattomaksi näiden vuosien jälkeen ja siksi jaan siitä mielelläni enemmän kuvia kuin sanoja.

DSC_2081
Merisaukkojoukkio. Taustalla pieni Pedersen Glacier.

DSC_2094
Aialik Glacier

DSC_2100
Harding Icefieldin upea siluetti

DSC_2116
Bear Glacier

DSC_2127

DSC_2136
Valkopäämerikotkiltakaan ei välttynyt.

Nämä kansallispuistoretket ovat vähintään puolen päivän mittaisia ja starttaavat yleensä ennen kuin juna Anchoragesta saapuu, joten astuakseen Kenai Fjordsin ihmeelliseen maailmaan pitänee varata Sewardin vierailuun pari yötä. Toki varmasti, jos googlettelee, poikkeuksiakin löytyy.

29. lokakuuta 2020

Kuulumisia koronahelvetistä – kaipuu kaukomaille

Keväällä, kun kysyttiin, miten koronavirus on vaikuttanut omaan elämään, vastasin, että "ei juuri mitenkään." 

Se oli ihan totta: ravintoloiden ja baarien sulkeutuminen ei vaikuttanut mitenkään; ystäväpiiri asuu tavallisestikin kaukana muualla Suomessa, joten sekin asia korjaantui etäyhteyksin; oli oikeastaan kivaa olla kotona ja oli mukavaa, kun miehenkään ei tarvinnut lähteä joka viikko työmatkalle. Alkukeväästä tein vielä satunnaisia työkeikkoja, eli kotoa pääsi myös pois. Ainut erikoisuus oli etäopiskelu yliopistossa, mutta se oli pääasiassa ihan kivaa vaihtelua, kun aikaa säästyi matkanteosta esimerkiksi kandin kirjoittamiseen. Lisäksi olin vasta helmikuussa saanut kaikki aistini ja mieleni kyllästettyä monipuolisen Marokon maagisuudella, joten en stressannut seuraavaa matkaa tai sitä, milloin sellaisen voisi varata, olihan sentään tulossa Suomen kesä, joka on ihan parasta viettää kotimaassa.

Koronatilanteen edetessä tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Aloinkin kaivata kirjastoa, ystävieni fyysistä läsnä oloa, jotain jännitystä elämään. Olin töissä toukokuusta elokuun loppuun, joten arki rullasi normaalina eteenpäin. Heinäkuussa arjen rikkoi pieni roadtrip Itä-Suomeen, mutta sen vaikutus lakkasi nopeasti. Mieleen hiipi jo syksylle suunniteltu matka Norjaan valassafarille, joka sitten peruuntui, koska tilanne on edelleen, mitä on... sittemmin tuo matka on siirtynyt tammikuulle, joka on viimeinen kuukausi Norjan ryhävalassesonkia, mutta sekin reissu vaikuttaa tällä hetkellä vain saavuttamattomalta fantasialta, josta voi vain unelmoida. 

DSC_0505  

Henkilökohtaisesti ajattelen, että onnellisuus ei ole päämäärä, vaan elämäntapa. Koronankaan aikana tämä ei ole ollut ongelma. Mutta voi *tähän liuta itse määrittelemiäsi, rumia sanoja!* sentään, miten mä kaipaan maailmalle!

"Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään, silti tuskin paikoilleni jään.
Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.
Vähät eväät repussa, määränpää missä lie."

DSC_0469  

Kaipaan sitä tunnetta, kun voi tuntea itsensä täydellisen vapaaksi ja riippumattomaksi, 110% onnelliseksi ja kaikesta uudesta ja kiehtovasta ähkyksi, välillä jopa kauhistuneeksi ja pelokkaaksi. Olen onnellisimmillani, kun saan upottaa varpaat autiomaan hiekkaan, kuulen valtameren myrskyisän kohinan korvissani, haistan eksoottiset mausteet ja suitsukkeet ja pahatkin hajut ja kohtaan valtavat lumihuippuiset vuoret horisontissa. 

Janoan sitä tunnetta, joka syntyy kaiken uuden, jännittävän ja jopa pelottavan edessä: sitä, kun on ottanut reippaan askeleen ulos omalta mukavuusalueeltaan ja kohtaa maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin se uutisissa näytetään. Rakastan sitä fiilistä, kun jälkeenpäin tajuaa oppineensa jotain, olkoonkin se mitätöntä tai tärkeää; useimmiten koen kaiken näkemäni ja kuulemani tärkeänä. Toki näitä tunteita kohtaa arjessakin, mutta niiden magnitudi kasvaa tien päällä. Matkailu on ollut yksi suurimmista opettajistani viimeisen kymmenen vuoden aikana niin henkisellä kuin sosiaalisella tasolla. Matkailu avartaa, kun vain antaa sille mahdollisuuden, olkoonkin sitten kliseinen lausahdus tai ei. Kiitos matkailun, olen ymmärtäväisempi, kiitollisempi, rennompi, itsevarmempi.

"Älä kysy, mikä saa mut lähtemään.
En sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään."

DSC_0349  

Miksi siis matkustan? Joskus en oikein osaa edes vastata kysymykseen. Mutta kaiken edellä mainitun vuoksi. Myös siksi, että tarvitsen kaikkia aisteja ärsyttävän kokemuksen, jotta voisin kirjaimellisesti uskoa silmiäni. Tietysti olisi planeettamme kannalta parempi, jos saisin tyydytettyä seikkailun ja tiedon janoni kotisohvalla istuen ja dokumenttia katsoen, mutta levottomat jalkani eivät tätä hyväksy.

Elämän todellisuus on miljoona muutakin asiaa kuin se yksi kupla tietyssä maantieteellisessä kulmauksessa, jossa vietetään suurin osa omasta elämästä. On aivan eri asia nähdä leijona kotonaan afrikkalaisella savannilla omin silmin kuin television luontodokumentissa tai eläintarhan häkissä. Tällaiseen elämän todellisuuden kokemiseen jää koukkuun. Yksi upea, kaikilla aisteilla koettu elämys saa kaipaamaan lisää ja lisää ja lisää. 

Tätä tunnetta ei ymmärtäne kukaan muu kuin toinen matkageenin saanut ihminen. En tiedä, mistä olen itse sen saanut, mutta tuolla se kytee jatkuvana poltteena rinnassani, jossain sisimmässäni, eikä mikään muu asia maailmassa ole onnistunut sitä vielä sammuttamaan. Niin kuin Egotrippikin kerran lauloi:

"Asemalta kaikuivat kuulutukset kutsuna, jota pakoon ei pääse.
Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina."

DSC_0602 

En ole ammattilaismatkaaja. En matkusta niin paljon kuin voisin tai haluaisin. Jään monen aktiivimatkailijan varjoon omine kokemuksineni. Kuten instagram-tilin profiilistakin (@mainlytravelblog) voi lukea: "ikuinen amatöörimatkaaja ja -bloggaaja Raumalta maailmalle". Viimeinen vuosikymmen on kuitenkin ollut oman matkailuni kulta-aikaa. Se alkoi varovasti haparoiden matkalla Nepaliin ja Tansaniaan ja jatkui lumipalloefektinä pitkin Eurooppaa ja lopulta  päätyi Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Jossain kohtaa reissu ei ollut enää lomaa arjesta, vaan osa arkea, vaikka myönnän, että joillekin muutama reissu vuodessa ei ole edes paljon. 

Kahdeksaan vuoteen ensimmäisen kerran olen kuitenkin pysytellyt oman maan kamaralla lähes yhdeksän kuukautta putkeen. Tiedossa ei ole, milloin on fiksua varata seuraava matka. Se ahdistaa. Ahdistaa ihan perkeleesti. 

Kyllä, korona siis on kuin onkin vaikuttanut elämääni. Mutta toivon, että viimeistään ensi kesänä löytäisin itseni Skotlannin ylämailta. Vaikka sitten viiden vuoden karanteenin uhalla. Koska sellainen minä olen, ja kohta alkaa riittää.

Millaisia koronahelvettejä muilla on?

15. lokakuuta 2020

Noin 10 paikkaa Alaskassa: Homer ja Kenain niemimaa

Seward Highway Anchoragesta etelään Kenain niemimaalle on huikaisevan kaunis kokemus. Se voi olla myös vaarallinen, jos ajaa itse autoa eikä halua pysähtyä jokaiseen mutkaan ottamaan kuvia henkeäsalpaavista maisemista, vaan yrittää taltioida maisemat kameraan vauhdissa (been there, not proud). Haluaminen tässä yhteydessä on ehkä vähän tyhmä sanavalinta: siis totta kai jokainen haluaa pysähtyä nauttimaan siitä käsittämättömän upeasta maisemasta. 

Etelään Anchoragesta syyskuussa 2014.

Seward Highway, syyskuu 2014.

Turnagain Arm, toukokuu 2016.

DSC_1804
Vuoden 1964 maanjäristyksessä merivedelle altistuneita puita Seward Highwayn varrella. Toukokuu 2016.

Kannattaakin tehdä siis toisin kuin minä tein: lähteä liikkeelle hyvissä ajoin ilman kiirettä. Itselläni oli toukokuussa 2016 vähän kiire. Takana oli jo pari sataa kilometriä ajamista Talkeetnasta Anchorageen, jossa ihan extemporena päätin jatkaa auton vuokra-aikaa vielä muutamalla päivällä, joten pääsin lähtemään matkaan vasta myöhään iltapäivällä. Matka Homeriin oli pitkä ja olisin ollut perillä vasta yöllä, jos olisin jatkuvasti seisahtunut ihastelemaan maisemaa. Toisaalta, näin myöhemmin ajateltuna, en tykkää silloisesta ajatustavastani: olisiko sillä ollut niin väliä päästä perille vasta yöllä? Tuona päivänä jotain tapahtui mun seikkailumielelle. Ehkä se oli väsynyt. Takana oli jo pari viikkoa Alaskan kiertoajelua ja viikonloppu Homerissa oli viimeinen ennen kotiinpaluuta.

DSC_0304
Syyskuussa 2014 Turnagain Armilla liikuskeli sadekuuroja.

DSC_0309

DSC_0307
Syyskuu 2014.

DSC_1815
Toukokuu 2016. Tämä kuva on otettu itse asiassa Alaska Railroadin kyydistä.

DSC_2311
Toukokuussa 2016.

Seward Highwayn alkupää pujottelee Turnagain Armin rannassa aivan junaradan kyljessä (näköalat ovat siis yhtä mielettömät kuin Alaska Railroadin kyydissä!) ja lahden pohjukassa se ottaa oman kurssinsa vuoristojen keskellä kohti Sewardia. Etelämmässä tie haarautuu länteen Sterling Highwaylle.

Sterling Highway 

Jatkuvan vuorten ilottelun keskellä Sterling Highway saattaa jossain kohtaa olla jopa tylsä ja unettava, sillä yhtäkkiä välillä jopa vaarallisen kapeaksi muuttuva tie humpsahtaa vuoristojen syleilystä keskellä tasaista metsämaastoa. Kilometrit Cooper Landingin jälkeen saattavat tuntua siis loputtomilta, mutta kun tie kaartaa kohti etelää ja lähtee seikkailemaan kohti Homeria Cook Inletin rannalla, mieli piristyy kummasti. Juuri tuolla hetkellä Belinda Carlisle alkoi laulaa radiossa biisiä Circle in the Sand. Joka kerta, kun tää biisi soi jossain, ihan missä tahansa, mun mieli kiitää sekunnissa tuohon hetkeen, kun aurinko paistoi kirkkaasti läntiseltä taivaalta, meri kimalsi hopeisena ja Lake Clarkin tulivuoret kohosivat taivaanrannassa utuisena. Silloin mielessä häivähti jo pieni aavistus siitä, että edessä olisi jälleen aivan uudenlainen siivu Alaskaa... 

DSC_2371
Kenai River mutkitteli sen "tylsän" ja tasaisen metsämaaston keskellä.

DSC_2372
Kenai Lake, toukokuu 2016.

DSC_2312
Lake Clarkin tulivuoret utuisena taivaanrannassa toukokuussa 2016.

DSC_2367
Mt. Redoubt -tulivuori aamuauringossa.

Homer

Homer oli se uudenlainen siivu. Tai kokonainen kakku. Vaikka tässäkin pienessä kylässä horisonttia hallitsivat lumihuippuiset vuoret ja jäätiköt, tallustelu Homer Spitin laskuvesien paljastamilla hiekkarannoilla ei muistuttanut lainkaan sitä perinteistä Alaskaa. Homerin biitsit toivat itse asiassa hauskaa kontrastia muuhun Alaskaan. 

DSC_2318
Homer Spit on nimensä mukaisesti sylkimäinen niemi, toukokuu 2016.

DSC_2325

DSC_2346

Itse tykkään aika paljon sellaisesta kiireettömästä ja päämäärättömästä ympäriinsä haahuilusta, etenkin kun tavallisesti reissaaminen omalla kohdalla saattaa olla välillä turhankin hektistä paikasta toiseen kirmaamista, ja Homer Spitillä ilta-auringossa, suolan tuoksuisessa merituulessa se onnistui mainiosti. Reissailun ei tarvitse olla mielestäni sen kummempaa: ei tarvitse paahtaa nähtävyyksien perässä pipo kireällä, kun sen sijaan voi istuskella ajopuun päällä rannalla, miettiä kaiken maailman asioita ja katsella siniselle merelle. Tutustuminen itse pikkukaupunkiin jäikin vähäiseksi, sillä vietin suurimman osan ajastani Spitillä, ihan vain ympärilleni katsellen, sinne tänne harhaillen ja asioita pohtien. En siis voi sanoa tietäväni, miltä Homerin keskustassa näyttää ja missä ravintoloissa kannattaa piipahtaa. Ei mulla ole mitään hajua sellaisesta. Mutta toisaalta ei se pieni ydinkeskusta välttämättä olekaan se, miksi joku Homeriin päätyy. Kyllä se on se Spit. Ja se oli ihan riittävästi.


DSC_2320

DSC_2329

DSC_2337

DSC_2350

DSC_2352

DSC_2354

DSC_2335

DSC_2364

Blogista löytyviä, henkikökohtaisempia Homer-aiheisia postauksia tässä:
Levoton ja silti ihana Homer // Maanjäristyksiä ja seikkailua Homer Spitillä
Ongelmia ja haasteita Homerissa // Probleemia majapaikan kanssa

Kenain niemimaalla sijaitsee myös maailman ihanin Seward. Tästä mereisestä pikkukaupungista kerron ihan omassa postauksessaan, onhan se sentään "meidän tuleva kotikaupunki" 😉

Luetuimmat

Arkisto