"Silloin toivoin olevani kotona" tai muuten vaan pieleen menneitä tapauksia reissuilta, osa I

Kun korona painaa päälle ja mihinkään ei pääse, niin voi tuntua aika kurjalta. Olen koittanut lamata matkankaipuutani kuuntelemalla reissubiisilistaani ja selailemalla kuvia, mutta joskus niistä tulee vain paha mieli. Ennen oli kaikki paremmin...!

Mutta mitä jos muisteltaisiin välillä niitä ei-niin-kivoja tapauksia, joita maailmalla ollessa on sattunut? Auttaisiko se? Moni reissun päällä tapahtunut vastoinkäyminen on siinä hetkessä ollut maailman hirvein asia, joka on masentanut, ketuttanut tai itkettänyt tai näitä kaikkia yhtä aikaa ja koti-ikävä on kasvanut suureksi.

Jälkeenpäin pohdittuna nämä ikävät tilanteet nostavat vaivihkaa hymyn huulille. Miksi? No siksi, että niistä on selvinnyt enemmän tai vähemmän kunnialla ja niistä on ehkä oppinut jotain (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin). Mutta kokeillaan, jos tänään ne takoisivat tähän reissumodeen jämähtäneeseen kallooni, että on ihan kiva olla kotonakin. Tässä muutamia ikäviä sattumuksia ja hetkiä, joita olen reissuilla kohdannut, ja jolloin olen ehkä toivonut enemmän kuin mitään olevani kotona:

Ensimmäiset hetket Nepalissa olivat kamalia. Täysin ummikkona, ensikertalaisena Aasian matkaajana, ensikertalaisena ylipäänsä "turvallisen" Euroopan ulkopuolella. Saavuimme alkuillasta Kathmanduun ja oli jo pimeää. Taskussa vain joitain hämäriä muistikuvia matkaoppaiden neuvoista välttää ryöstetyksi, raiskatuksi ja tapetuksi tulemista. Taksiin hyppäsi meidän lisäksemme joku extratyyppi myymään omaa hotelliaan ja ties mitä patikointiretkiä vuorille, vaikka kohteliaasti ilmoitimme, että taksi ajaisi meidät suoraan jo varaamallemme hotellillemme emmekä me mitään aktiviteetteja olleet ehtineet edes ajatella. Hyvä, että olimme hiljalleen edes tajunneet, että olimme kamalan kaukana kotoa. Hirveän määrätietoisina, asiantuntevina ja kokeneina maailmanmatkaajina yritimme istua siellä taksin takapenkillä, jotta olisimme välttyneet huijauksilta tai niiltä vielä pahemmilta vaihtoehdoilta...

Taksikuski ajoi joitain pimeitä kujia pitkin ja kyllä siinä mielessä jo kävi, että oliko tää nyt tässä. Pääsimme kuitenkin perille.  Perille hotellihuoneeseemme, jossa ihan taatusti vilisti rottia yöllä, ja jossa ei tehnyt mieli mennä suihkuun ilman sukkia. 

Seuraavana aamuna maailman näytti ihan erilaiselle, vähän turvallisemmalle.

Nepalin aiheuttama kulttuurishokki oli kuin märkä rätti lätkäistynä naamalle yhtäkkiä ilman mitään varoitusta. Ensimmäisenä yönä toivoin, että olisin ollut turvallisesti kotona omassa sängyssä.

Dar es Salaam, Coco Beach

Ei mennyt hyvin meidän ensimmäinen yö Tansanien Dar es Salaamissakaan. Kulttuurishokki, Tansanian yötä myöten jatkuva lääsy, ilmastointilaitteen liian hyvä piilo hotellihuoneessa ja joku wc:n lattialla mönkivä pitkäjalkainen takasivat, että kaipasin ensimmäisenä yönä kotiin enemmän kuin koskaan.

Vaikka kulttuurishokki väistyi nopeasti seuraavana päivänä ja aloin tarkastella ympäröivää, uutta maailmaa aivan toisenlaisella asenteella, viikkoa myöhemmin Sansibarin Stone Townissa housuun paskominen saattoi ihan vähäksi aikaa murentaa aikuisen naisen mielen. 

Jep. Oli vähän reissuripulia.

Ensimmäinen päivä Dar es Salaamissa. Vielä nauratti.

Se tunne, kun tajuat, että sun passi, ja ainut henkilöllisyystodistus, ei ole siellä, missä sen pitäisi olla. Tämä tapahtui onneksi Helsinki-Vantaalla eikä vasta kohteessani Dublinissa. Olin juuri poistumassa turvatarkastuksesta, kun tajusin, että hetkeä aiemmin kädessä pitelemääni passia ei ollutkaan missään. Palasin paniikissa turvatarkastukseen. Lopulta passi löytyi sieltä turvatarkastuslaatikoiden pinon ja seinämän välistä. Ties miten se oli sinne joutunut, mutta onneksi se yksi avulias virkailija tajusi purkaa sen laatikkopinon ja kurkata sinne pohjalle.

Ei omastakaan mielestä näin jälkeenpäin tunnu yhtään panikoimisen arvoiselta tapaukselta, mutta sillä hetkellä se oli ehkä kaameinta, mitä saatoin kuvitella.

Kun pääsin Dubliniin ja tajusin, että sieltä saa Magnersia hanasta, lentokenttäsekoilu oli jo unohtunut.

Varoitus! Seuraavissa kappaleissa saattaa tulla epämiellyttävän yksityiskohtaista ja henkilökohtaista tietoa ruumiin toiminnoistani. Skippaa, jos ällöttää. 

Kanadan vaihtoni kevätlukukaudella 2019 ei alkanut kovin mieltä ylentävissä tunnelmissa, olinhan heti tammi-helmikuun vaihteessa ihan silkkaa sairastupakamaa. Ai mikä mulla oli? No, mitä mulla ei ois ollut... 

Kaikki alkoi pienestä vilustumisesta heti tammikuun alussa, kun Saskatoonin lämpötilat sahasivat välillä -30 - 0 astetta ja kulttuurishokki ja ahdistus kaikesta uudesta ja jännittävästä oli aivan punaisella. Kaameiden oireiden ja lääkärissä ja sairaalassa ravaamisen jälkeen mulla todettiin virusperäinen niveltulehdus. Se alkoi kuin tavallinen influenssa: kuumetta, lihaksia särki, kurkku oli karhea ja kaikki röörit vähän tukossa. Sitten ilmestyi outoja paukamia ranteisiin ja selkään. Pian mun kädet oli niin turvoksissa, etten saanut sormia koukkuun laisinkaan. Valvoin öitä sen saatanallisen kivun takia. Samaan aikaan mulle puhkesi sitten vielä korvatulehdus molempiin korviin, jee jee. Silmissäkin oli tätä ennen ollut sellainen tunne, että nekinkö alkavat kettuilemaan...

Kun olin saanut tulehduskipulääkkeiden ja kylpysuolassa lilluttelun jälkeen edes jotain tolkkua käsien särkyihin ja turvotukseen, kuume hilasi itsensä uudestaan korkealle. Olin sinä päivänä uskaltautunut ensimmäisen kerran ulkoilmaan: kävin ostamassa jääkaappiin vähän täytettä. Se oli se kylmin helmikuu 80 vuoteen ja sinä päivänä oli -30 astetta pakkasta, preeriatuulessa n. -43 astetta. Bussit olivat myöhässä. Hytisin pysäkillä kuin mikäkin.

Hyistä Saskatoonissa.

Kuumetta seurasi ongelmat vessassa käynnissä. Se yksinkertaisesti alkoi sattua niin paljon, että lopetin juomisen ja kieltäydyin menemästä enää vessaan. Mulla oli ilmestynyt paise tuonne alakertaan, hauskasti siihen virtsaputkensuun kainaloon, ja se oli sitten mennyt räjähtämään... ei muuta kuin hullut antibiootit kurkusta alas. 

Elämä alkoi voittaa. Viikon jälkeen olin sen verran terve, etten suostunut jättämään väliin winter breakille suunnittelemaani matkaa Kalliovuorille. Lähdin sinne jalkaani nilkuttaen. Mun toinen nilkkani oli monta viikkoa kipeä tämän sairastelun jälkeen: ehkä siellä kyti vielä virus, joka oli saanut alkunsa mun ranteista, kuka tietää. Banffissa mieli alkoi kohentua, mitä nyt ekana yönä kärsin lievästä ruokamyrkytyksestä (jeejee) ja syömäni antibioottikuuri oli niin tuju, että sain elämäni ensimmäisen hiivasienitulehduksen. 

Ontumisesta huolimatta löysin itseni Banffin Sulphur Mountainin laelta!

Kanadan Kalliovuorten maisemat saivat kyllä unohtamaan ikävimmätkin vastoinkäymiset.

Olin ihan valmis palaamaan kotiin. Tarkempaa sairastelun kulkua, juttua kanadalaisesta sairaanhoidosta ja matkavakuutuksesta voi vilkaista tämän postauksen puolelta.

--

Laimeniko reissukuume?

No ei. Mutta näitä epäonnistumisia on niin kiva jakaa ja niitä on niin paljon, että tästä aiheesta kirjoitan vielä toisenkin kerran!