29. lokakuuta 2020

Kuulumisia koronahelvetistä – kaipuu kaukomaille

Keväällä, kun kysyttiin, miten koronavirus on vaikuttanut omaan elämään, vastasin, että "ei juuri mitenkään." 

Se oli ihan totta: ravintoloiden ja baarien sulkeutuminen ei vaikuttanut mitenkään; ystäväpiiri asuu tavallisestikin kaukana muualla Suomessa, joten sekin asia korjaantui etäyhteyksin; oli oikeastaan kivaa olla kotona ja oli mukavaa, kun miehenkään ei tarvinnut lähteä joka viikko työmatkalle. Alkukeväästä tein vielä satunnaisia työkeikkoja, eli kotoa pääsi myös pois. Ainut erikoisuus oli etäopiskelu yliopistossa, mutta se oli pääasiassa ihan kivaa vaihtelua, kun aikaa säästyi matkanteosta esimerkiksi kandin kirjoittamiseen. Lisäksi olin vasta helmikuussa saanut kaikki aistini ja mieleni kyllästettyä monipuolisen Marokon maagisuudella, joten en stressannut seuraavaa matkaa tai sitä, milloin sellaisen voisi varata, olihan sentään tulossa Suomen kesä, joka on ihan parasta viettää kotimaassa.

Koronatilanteen edetessä tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Aloinkin kaivata kirjastoa, ystävieni fyysistä läsnä oloa, jotain jännitystä elämään. Olin töissä toukokuusta elokuun loppuun, joten arki rullasi normaalina eteenpäin. Heinäkuussa arjen rikkoi pieni roadtrip Itä-Suomeen, mutta sen vaikutus lakkasi nopeasti. Mieleen hiipi jo syksylle suunniteltu matka Norjaan valassafarille, joka sitten peruuntui, koska tilanne on edelleen, mitä on... sittemmin tuo matka on siirtynyt tammikuulle, joka on viimeinen kuukausi Norjan ryhävalassesonkia, mutta sekin reissu vaikuttaa tällä hetkellä vain saavuttamattomalta fantasialta, josta voi vain unelmoida. 

DSC_0505  

Henkilökohtaisesti ajattelen, että onnellisuus ei ole päämäärä, vaan elämäntapa. Koronankaan aikana tämä ei ole ollut ongelma. Mutta voi *tähän liuta itse määrittelemiäsi, rumia sanoja!* sentään, miten mä kaipaan maailmalle!

"Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään, silti tuskin paikoilleni jään.
Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.
Vähät eväät repussa, määränpää missä lie."

DSC_0469  

Kaipaan sitä tunnetta, kun voi tuntea itsensä täydellisen vapaaksi ja riippumattomaksi, 110% onnelliseksi ja kaikesta uudesta ja kiehtovasta ähkyksi, välillä jopa kauhistuneeksi ja pelokkaaksi. Olen onnellisimmillani, kun saan upottaa varpaat autiomaan hiekkaan, kuulen valtameren myrskyisän kohinan korvissani, haistan eksoottiset mausteet ja suitsukkeet ja pahatkin hajut ja kohtaan valtavat lumihuippuiset vuoret horisontissa. 

Janoan sitä tunnetta, joka syntyy kaiken uuden, jännittävän ja jopa pelottavan edessä: sitä, kun on ottanut reippaan askeleen ulos omalta mukavuusalueeltaan ja kohtaa maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin se uutisissa näytetään. Rakastan sitä fiilistä, kun jälkeenpäin tajuaa oppineensa jotain, olkoonkin se mitätöntä tai tärkeää; useimmiten koen kaiken näkemäni ja kuulemani tärkeänä. Toki näitä tunteita kohtaa arjessakin, mutta niiden magnitudi kasvaa tien päällä. Matkailu on ollut yksi suurimmista opettajistani viimeisen kymmenen vuoden aikana niin henkisellä kuin sosiaalisella tasolla. Matkailu avartaa, kun vain antaa sille mahdollisuuden, olkoonkin sitten kliseinen lausahdus tai ei. Kiitos matkailun, olen ymmärtäväisempi, kiitollisempi, rennompi, itsevarmempi.

"Älä kysy, mikä saa mut lähtemään.
En sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään."

DSC_0349  

Miksi siis matkustan? Joskus en oikein osaa edes vastata kysymykseen. Mutta kaiken edellä mainitun vuoksi. Myös siksi, että tarvitsen kaikkia aisteja ärsyttävän kokemuksen, jotta voisin kirjaimellisesti uskoa silmiäni. Tietysti olisi planeettamme kannalta parempi, jos saisin tyydytettyä seikkailun ja tiedon janoni kotisohvalla istuen ja dokumenttia katsoen, mutta levottomat jalkani eivät tätä hyväksy.

Elämän todellisuus on miljoona muutakin asiaa kuin se yksi kupla tietyssä maantieteellisessä kulmauksessa, jossa vietetään suurin osa omasta elämästä. On aivan eri asia nähdä leijona kotonaan afrikkalaisella savannilla omin silmin kuin television luontodokumentissa tai eläintarhan häkissä. Tällaiseen elämän todellisuuden kokemiseen jää koukkuun. Yksi upea, kaikilla aisteilla koettu elämys saa kaipaamaan lisää ja lisää ja lisää. 

Tätä tunnetta ei ymmärtäne kukaan muu kuin toinen matkageenin saanut ihminen. En tiedä, mistä olen itse sen saanut, mutta tuolla se kytee jatkuvana poltteena rinnassani, jossain sisimmässäni, eikä mikään muu asia maailmassa ole onnistunut sitä vielä sammuttamaan. Niin kuin Egotrippikin kerran lauloi:

"Asemalta kaikuivat kuulutukset kutsuna, jota pakoon ei pääse.
Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina."

DSC_0602 

En ole ammattilaismatkaaja. En matkusta niin paljon kuin voisin tai haluaisin. Jään monen aktiivimatkailijan varjoon omine kokemuksineni. Kuten instagram-tilin profiilistakin (@mainlytravelblog) voi lukea: "ikuinen amatöörimatkaaja ja -bloggaaja Raumalta maailmalle". Viimeinen vuosikymmen on kuitenkin ollut oman matkailuni kulta-aikaa. Se alkoi varovasti haparoiden matkalla Nepaliin ja Tansaniaan ja jatkui lumipalloefektinä pitkin Eurooppaa ja lopulta  päätyi Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Jossain kohtaa reissu ei ollut enää lomaa arjesta, vaan osa arkea, vaikka myönnän, että joillekin muutama reissu vuodessa ei ole edes paljon. 

Kahdeksaan vuoteen ensimmäisen kerran olen kuitenkin pysytellyt oman maan kamaralla lähes yhdeksän kuukautta putkeen. Tiedossa ei ole, milloin on fiksua varata seuraava matka. Se ahdistaa. Ahdistaa ihan perkeleesti. 

Kyllä, korona siis on kuin onkin vaikuttanut elämääni. Mutta toivon, että viimeistään ensi kesänä löytäisin itseni Skotlannin ylämailta. Vaikka sitten viiden vuoden karanteenin uhalla. Koska sellainen minä olen, ja kohta alkaa riittää.

Millaisia koronahelvettejä muilla on?

15. lokakuuta 2020

Noin 10 paikkaa Alaskassa: Homer ja Kenain niemimaa

Seward Highway Anchoragesta etelään Kenain niemimaalle on huikaisevan kaunis kokemus. Se voi olla myös vaarallinen, jos ajaa itse autoa eikä halua pysähtyä jokaiseen mutkaan ottamaan kuvia henkeäsalpaavista maisemista, vaan yrittää taltioida maisemat kameraan vauhdissa (been there, not proud). Haluaminen tässä yhteydessä on ehkä vähän tyhmä sanavalinta: siis totta kai jokainen haluaa pysähtyä nauttimaan siitä käsittämättömän upeasta maisemasta. 

Etelään Anchoragesta syyskuussa 2014.

Seward Highway, syyskuu 2014.

Turnagain Arm, toukokuu 2016.

DSC_1804
Vuoden 1964 maanjäristyksessä merivedelle altistuneita puita Seward Highwayn varrella. Toukokuu 2016.

Kannattaakin tehdä siis toisin kuin minä tein: lähteä liikkeelle hyvissä ajoin ilman kiirettä. Itselläni oli toukokuussa 2016 vähän kiire. Takana oli jo pari sataa kilometriä ajamista Talkeetnasta Anchorageen, jossa ihan extemporena päätin jatkaa auton vuokra-aikaa vielä muutamalla päivällä, joten pääsin lähtemään matkaan vasta myöhään iltapäivällä. Matka Homeriin oli pitkä ja olisin ollut perillä vasta yöllä, jos olisin jatkuvasti seisahtunut ihastelemaan maisemaa. Toisaalta, näin myöhemmin ajateltuna, en tykkää silloisesta ajatustavastani: olisiko sillä ollut niin väliä päästä perille vasta yöllä? Tuona päivänä jotain tapahtui mun seikkailumielelle. Ehkä se oli väsynyt. Takana oli jo pari viikkoa Alaskan kiertoajelua ja viikonloppu Homerissa oli viimeinen ennen kotiinpaluuta.

DSC_0304
Syyskuussa 2014 Turnagain Armilla liikuskeli sadekuuroja.

DSC_0309

DSC_0307
Syyskuu 2014.

DSC_1815
Toukokuu 2016. Tämä kuva on otettu itse asiassa Alaska Railroadin kyydistä.

DSC_2311
Toukokuussa 2016.

Seward Highwayn alkupää pujottelee Turnagain Armin rannassa aivan junaradan kyljessä (näköalat ovat siis yhtä mielettömät kuin Alaska Railroadin kyydissä!) ja lahden pohjukassa se ottaa oman kurssinsa vuoristojen keskellä kohti Sewardia. Etelämmässä tie haarautuu länteen Sterling Highwaylle.

Sterling Highway 

Jatkuvan vuorten ilottelun keskellä Sterling Highway saattaa jossain kohtaa olla jopa tylsä ja unettava, sillä yhtäkkiä välillä jopa vaarallisen kapeaksi muuttuva tie humpsahtaa vuoristojen syleilystä keskellä tasaista metsämaastoa. Kilometrit Cooper Landingin jälkeen saattavat tuntua siis loputtomilta, mutta kun tie kaartaa kohti etelää ja lähtee seikkailemaan kohti Homeria Cook Inletin rannalla, mieli piristyy kummasti. Juuri tuolla hetkellä Belinda Carlisle alkoi laulaa radiossa biisiä Circle in the Sand. Joka kerta, kun tää biisi soi jossain, ihan missä tahansa, mun mieli kiitää sekunnissa tuohon hetkeen, kun aurinko paistoi kirkkaasti läntiseltä taivaalta, meri kimalsi hopeisena ja Lake Clarkin tulivuoret kohosivat taivaanrannassa utuisena. Silloin mielessä häivähti jo pieni aavistus siitä, että edessä olisi jälleen aivan uudenlainen siivu Alaskaa... 

DSC_2371
Kenai River mutkitteli sen "tylsän" ja tasaisen metsämaaston keskellä.

DSC_2372
Kenai Lake, toukokuu 2016.

DSC_2312
Lake Clarkin tulivuoret utuisena taivaanrannassa toukokuussa 2016.

DSC_2367
Mt. Redoubt -tulivuori aamuauringossa.

Homer

Homer oli se uudenlainen siivu. Tai kokonainen kakku. Vaikka tässäkin pienessä kylässä horisonttia hallitsivat lumihuippuiset vuoret ja jäätiköt, tallustelu Homer Spitin laskuvesien paljastamilla hiekkarannoilla ei muistuttanut lainkaan sitä perinteistä Alaskaa. Homerin biitsit toivat itse asiassa hauskaa kontrastia muuhun Alaskaan. 

DSC_2318
Homer Spit on nimensä mukaisesti sylkimäinen niemi, toukokuu 2016.

DSC_2325

DSC_2346

Itse tykkään aika paljon sellaisesta kiireettömästä ja päämäärättömästä ympäriinsä haahuilusta, etenkin kun tavallisesti reissaaminen omalla kohdalla saattaa olla välillä turhankin hektistä paikasta toiseen kirmaamista, ja Homer Spitillä ilta-auringossa, suolan tuoksuisessa merituulessa se onnistui mainiosti. Reissailun ei tarvitse olla mielestäni sen kummempaa: ei tarvitse paahtaa nähtävyyksien perässä pipo kireällä, kun sen sijaan voi istuskella ajopuun päällä rannalla, miettiä kaiken maailman asioita ja katsella siniselle merelle. Tutustuminen itse pikkukaupunkiin jäikin vähäiseksi, sillä vietin suurimman osan ajastani Spitillä, ihan vain ympärilleni katsellen, sinne tänne harhaillen ja asioita pohtien. En siis voi sanoa tietäväni, miltä Homerin keskustassa näyttää ja missä ravintoloissa kannattaa piipahtaa. Ei mulla ole mitään hajua sellaisesta. Mutta toisaalta ei se pieni ydinkeskusta välttämättä olekaan se, miksi joku Homeriin päätyy. Kyllä se on se Spit. Ja se oli ihan riittävästi.


DSC_2320

DSC_2329

DSC_2337

DSC_2350

DSC_2352

DSC_2354

DSC_2335

DSC_2364

Blogista löytyviä, henkikökohtaisempia Homer-aiheisia postauksia tässä:
Levoton ja silti ihana Homer // Maanjäristyksiä ja seikkailua Homer Spitillä
Ongelmia ja haasteita Homerissa // Probleemia majapaikan kanssa

Kenain niemimaalla sijaitsee myös maailman ihanin Seward. Tästä mereisestä pikkukaupungista kerron ihan omassa postauksessaan, onhan se sentään "meidän tuleva kotikaupunki" 😉

Luetuimmat

Arkisto