Kuulumisia koronahelvetistä – kaipuu kaukomaille

Keväällä, kun kysyttiin, miten koronavirus on vaikuttanut omaan elämään, vastasin, että "ei juuri mitenkään." 

Se oli ihan totta: ravintoloiden ja baarien sulkeutuminen ei vaikuttanut mitenkään; ystäväpiiri asuu tavallisestikin kaukana muualla Suomessa, joten sekin asia korjaantui etäyhteyksin; oli oikeastaan kivaa olla kotona ja oli mukavaa, kun miehenkään ei tarvinnut lähteä joka viikko työmatkalle. Alkukeväästä tein vielä satunnaisia työkeikkoja, eli kotoa pääsi myös pois. Ainut erikoisuus oli etäopiskelu yliopistossa, mutta se oli pääasiassa ihan kivaa vaihtelua, kun aikaa säästyi matkanteosta esimerkiksi kandin kirjoittamiseen. Lisäksi olin vasta helmikuussa saanut kaikki aistini ja mieleni kyllästettyä monipuolisen Marokon maagisuudella, joten en stressannut seuraavaa matkaa tai sitä, milloin sellaisen voisi varata, olihan sentään tulossa Suomen kesä, joka on ihan parasta viettää kotimaassa.

Koronatilanteen edetessä tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Aloinkin kaivata kirjastoa, ystävieni fyysistä läsnä oloa, jotain jännitystä elämään. Olin töissä toukokuusta elokuun loppuun, joten arki rullasi normaalina eteenpäin. Heinäkuussa arjen rikkoi pieni roadtrip Itä-Suomeen, mutta sen vaikutus lakkasi nopeasti. Mieleen hiipi jo syksylle suunniteltu matka Norjaan valassafarille, joka sitten peruuntui, koska tilanne on edelleen, mitä on... sittemmin tuo matka on siirtynyt tammikuulle, joka on viimeinen kuukausi Norjan ryhävalassesonkia, mutta sekin reissu vaikuttaa tällä hetkellä vain saavuttamattomalta fantasialta, josta voi vain unelmoida. 

 

Henkilökohtaisesti ajattelen, että onnellisuus ei ole päämäärä, vaan elämäntapa. Koronankaan aikana tämä ei ole ollut ongelma. Mutta voi *tähän liuta itse määrittelemiäsi, rumia sanoja!* sentään, miten mä kaipaan maailmalle!

"Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään, silti tuskin paikoilleni jään.

Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.

Vähät eväät repussa, määränpää missä lie."

 

Kaipaan sitä tunnetta, kun voi tuntea itsensä täydellisen vapaaksi ja riippumattomaksi, 110% onnelliseksi ja kaikesta uudesta ja kiehtovasta ähkyksi, välillä jopa kauhistuneeksi ja pelokkaaksi. Olen onnellisimmillani, kun saan upottaa varpaat autiomaan hiekkaan, kuulen valtameren myrskyisän kohinan korvissani, haistan eksoottiset mausteet ja suitsukkeet ja pahatkin hajut ja kohtaan valtavat lumihuippuiset vuoret horisontissa. 

Janoan sitä tunnetta, joka syntyy kaiken uuden, jännittävän ja jopa pelottavan edessä: sitä, kun on ottanut reippaan askeleen ulos omalta mukavuusalueeltaan ja kohtaa maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin se uutisissa näytetään. Rakastan sitä fiilistä, kun jälkeenpäin tajuaa oppineensa jotain, olkoonkin se mitätöntä tai tärkeää; useimmiten koen kaiken näkemäni ja kuulemani tärkeänä. Toki näitä tunteita kohtaa arjessakin, mutta niiden magnitudi kasvaa tien päällä. Matkailu on ollut yksi suurimmista opettajistani viimeisen kymmenen vuoden aikana niin henkisellä kuin sosiaalisella tasolla. Matkailu avartaa, kun vain antaa sille mahdollisuuden, olkoonkin sitten kliseinen lausahdus tai ei. Kiitos matkailun, olen ymmärtäväisempi, kiitollisempi, rennompi, itsevarmempi.

"Älä kysy, mikä saa mut lähtemään.
En sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään."

 

Miksi siis matkustan? Joskus en oikein osaa edes vastata kysymykseen. Mutta kaiken edellä mainitun vuoksi. Myös siksi, että tarvitsen kaikkia aisteja ärsyttävän kokemuksen, jotta voisin kirjaimellisesti uskoa silmiäni. Tietysti olisi planeettamme kannalta parempi, jos saisin tyydytettyä seikkailun ja tiedon janoni kotisohvalla istuen ja dokumenttia katsoen, mutta levottomat jalkani eivät tätä hyväksy.

Elämän todellisuus on miljoona muutakin asiaa kuin se yksi kupla tietyssä maantieteellisessä kulmauksessa, jossa vietetään suurin osa omasta elämästä. On aivan eri asia nähdä leijona kotonaan afrikkalaisella savannilla omin silmin kuin television luontodokumentissa tai eläintarhan häkissä. Tällaiseen elämän todellisuuden kokemiseen jää koukkuun. Yksi upea, kaikilla aisteilla koettu elämys saa kaipaamaan lisää ja lisää ja lisää. 

Tätä tunnetta ei ymmärtäne kukaan muu kuin toinen matkageenin saanut ihminen. En tiedä, mistä olen itse sen saanut, mutta tuolla se kytee jatkuvana poltteena rinnassani, jossain sisimmässäni, eikä mikään muu asia maailmassa ole onnistunut sitä vielä sammuttamaan. Niin kuin Egotrippikin kerran lauloi:

"Asemalta kaikuivat kuulutukset kutsuna, jota pakoon ei pääse.

Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina."

 

En ole ammattilaismatkaaja. En matkusta niin paljon kuin voisin tai haluaisin. Jään monen aktiivimatkailijan varjoon omine kokemuksineni. Kuten instagram-tilin profiilistakin (@mainlytravelblog) voi lukea: "ikuinen amatöörimatkaaja ja -bloggaaja Raumalta maailmalle". Viimeinen vuosikymmen on kuitenkin ollut oman matkailuni kulta-aikaa. Se alkoi varovasti haparoiden matkalla Nepaliin ja Tansaniaan ja jatkui lumipalloefektinä pitkin Eurooppaa ja lopulta  päätyi Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Jossain kohtaa reissu ei ollut enää lomaa arjesta, vaan osa arkea, vaikka myönnän, että joillekin muutama reissu vuodessa ei ole edes paljon. 

Kahdeksaan vuoteen ensimmäisen kerran olen kuitenkin pysytellyt oman maan kamaralla lähes yhdeksän kuukautta putkeen. Tiedossa ei ole, milloin on fiksua varata seuraava matka. Se ahdistaa. Ahdistaa ihan perkeleesti. 

Kyllä, korona siis on kuin onkin vaikuttanut elämääni. Mutta toivon, että viimeistään ensi kesänä löytäisin itseni Skotlannin ylämailta. Vaikka sitten viiden vuoden karanteenin uhalla. Koska sellainen minä olen, ja kohta alkaa riittää.

Millaisia koronahelvettejä muilla on?