26. elokuuta 2019

Royal Tyrrell Museum of Palaentology: tosielämän Jurassic Park

Kaikilla lapsilla on dinosaurusvaihe. Jos ei ole, lapsessa on oltava jotain vikaa (tirsk). Joillain ne dinohömpötykset vaihtuvat jossain kohtaa johonkin toiseen (muka) yhtä jännittävään juttuun ja dinovaihe jää mieleen vain sellaisena kaukaisena, hieman unenkaltaisena muistona, vaikka jokainen ymmärtää vielä aikuisenakin, että dinosaurukset ovat ehkä siisteintä, mitä tällä pallolla on koskaan ollut - ja tulee olemaan.  Toisilla dinosaurusinnostus ei kuitenkaan lopu, vaan se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Vaikka itsellä dinosauruksista ei ole tullut esimerkiksi ammattia paleontologian kautta, uskallan väittää kuuluvani tähän kastiin. Jurassic Parkista se alkoi vuonna 1993. Olin silloin kuusivuotias ja Jurassic Park oli aivan liian pelottava elokuva niin pienelle tytölle. Alkujärkytyksen jälkeen ja vielä aikuisenakin toisinaan toistuvien dinosauruspainajaisten ohessa mä en kuitenkaan saa tätä dinosaurusrakkautta enää laantumaan. Jurassic Park, se ensimmäinen, on nähtävä vähintään kerran vuodessa.


Mun mielestä on ihan käsittämättömän makeeta, että sellaiset olennot ovat joskus hallinneet tätä planeettaa, ja että siitä kaikesta on todisteita, kunhan vain löytää oikean paikan ja alkaa kaivaa ja rapsutella. Kanadan Alberta on paleontologin ja kenen tahansa muinaisesta elämästä kiinnostuneen unelmien matkakohde. Siellä, Drumhellerin pienessä kylässä, sijaitsee maailman kuuluisin paleontologian museo, Royal Tyrrell Museum of Palaentology, ja ihan tavantallaaja voi bongata dinosauriin luun patikoidessaan karuilla badlandseilla. Mulle oli äärimmäisen tärkeää päästä käymään Drumhellerissa, eikä edes viidensadan kilometrin ajomatka läpi unettavien preerioiden estänyt mua. Se oli kaiken sen arvoista. Drumheller on yksi siisteimmistä paikoista, jossa mä olen koskaan käynyt, ihan heittämällä! Ja jos mulla on joskus lapsi, oli se sitten normaali dinofani tai epänormaali epädinofani, mä lupaan viedä sen Drumhelleriin katsomaan ihan oikeita dinosauruksia. 

Viikkoa aikaisemmin Victoriassa, kun matka Drumhelleriin oli vielä edessä ja tuntui kauhistuttavana lähinnä siihen sisältyvän ajomatkan takia, olin katsellut televisiosta dokumenttia Pohjois-Amerikan dinosaurusfossiililöydöksistä ja koko dokumentti pyöri pääsääntöisesti Kanadan Albertan ja etenkin Royal Tyrrellin museon ympärillä. Olin niin innoissani, etten meinannut malttaa nukkua ollenkaan sinä yönä. Ajattelin vain tulevaa omaa vierailuani maailman dinosauruspääkaupungissa ja sen maagisessa fossiilimuseossa. 

Royal Tyrrell Museum of Palaentology sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Drumhellerin minimaalisesta keskustasta. Sinne on enemmän kuin selkeät opasteet kylältä, sillä senhän takia seikkailijat seudulle saapuvat. Se on kaikkea, mitä kuvitella saattaa ja siellä on helppo saada kulumaan useita tunteja.

Tarina alkaa Albertasta n. 70 miljoonaa vuotta sitten. Eteen astelee muunmuassa valtavia albertosauruksia, jotka ovat saaneet nimensä provinssin mukaan; maailman ensimmäisen albertosauruksen kivettynyt luuranko löytyi aikoinaan juurikin Kanadan Albertasta. Ympärille on rekonstrutoitu tiheä havumetsä, jossa nämä jättiläiset asuivat halliten koko seutua. Kuten albertosaurukset, myös Drumhellerin metsät ovat jo aikaa sitten kadonneet. Liitukaudella Pohjois-Amerikka muistutti jo nykyisen kaltaista mannerta, mutta ilmasto-olot olivat jotain aivan muuta. Todisteena tästä voi ihan omin sormin kosketella 70 miljoonaa vuotta vanhaa puunrunkoa museota ympäröivässä Midland Provincial Parkissa.



Mielettömän monipuolinen museo, vaikka dinot pääroolissa olivatkin!

Mun mielessä häivähti hetken epäilys nähdessäni nämä rakennetut leikkidinosaurukset heti ensimmäisessä hallissa maksettuani 19 dollarin sisäänpääsymaksun aulassa. Koin jo hetken aikaa joutuneeni vääryyden kohteeksi; mä olin nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi muovisia dinosauruksia ja mallista valettuja luurankoja. Esimerkiksi New Yorkin Natural History -museossa esille asetetut fossiilien kopiot laskivat fiilistä aika paljon (ja enhän minä muutenkaan siita museosta ollut vakuuttunut, siitä voi lukea täältä). Olin kuitenkin ottanut vasta ensimmäiset askeleeni museossa; en vielä tiennyt, että Lonely Planetin ja vuokraemäntäni ihkutukset ja hehkutukset paikasta tulisivat todellakin täyttämään kaikki odotukseni. Museo, jossa on varastoituna ja tutkittavana yli 150 000 (!!!) luuta ei todellakaan halua piilotella niitä!



Black Beauty - tyrannosaruksen luut ovat fossiloitumisen yhteydessä muuttuneet mustaksi. Kallo on ollut liian raskas asetettavaksi tuonne paikalleen, joten se lepää vieressä erillään muusta ruhosta.



Iso jalka.


Museo on myös muutakin kuin järjetön määrä konkreettisia todisteita menneestä elämästä. Yksi museon mahtavimmista jutuista olikin se, että siitä on haluttu tehdä kokonaisvaltainen, mutta silti selkeä ja ymmärrettävä. Pahaa aavistamaton vierailija päätyy museoon tietysti ensisijaisesti kiehtovien eläinten perässä, kuten allekirjoittanutkin, mutta Royal Tyrrellissa vierailijan halutaan ymmärtävän koko se valtava menneisyys, joka tällä planeetalla on takanaan mannerliikuntoineen ja ilmastonmuutoksineen, jotka ovat omalta osaltaan olleet luomassa monimuotoista elämää, joka ympärillämme nykyäänkin kuhisee (ainakin toistaiseksi). Yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa aika poikkitieteellisessä museossa, jossa esimerkiksi evoluutiobiologia ja geologia ovat merkittävässä roolissa. Siksi museo oli vieläkin siistimpi kuin olin osannut kuvitella. Kaikessa lähdetään liikkeelle ihan perusjutuista; esimerkiksi itse fossiileista ei voida puhua ilman, että varmistettaisiin vierailijan ymmärrys ensin kivien muodostumisesta tai dinosaurusten tarinaan ei voi sukeltaa ilman, että kerrottaisiin ensin, miten evoluutio toimii. Polku, joka vie vierailijan matkalle läpi neljän ja puolen miljardin vuoden, saattaa toki laittaa monen pään pyörälle. Vaikka maailman historian aikakaudet eivät olekaan kovin yksiselitteisiä ilmiöitä ja vaikka ajatuksena niiden ymmärtäminen saattaa tuntua hankalalta jopa aikuiselle, siluuri-, kivihiili- tai vaikkapa kvartäärikausi lumoaa lapsenkin, vaikka ei niin yksityiskohtia jälkeenpäin muistaisikaan.

Kurkistusikkuna tutkijoiden työmaalle!

Hyvin monet Drumhellerin fossiileista ovat löytyneet vahingossa - tyyliin öljyä poratessa.


Matka aikojen alusta.


Maailmankauden vaihtuessa saa pyörittää maapalloa ja tarkastella, miten mantereet sijoittuvat.


Liitukauden puutarha.

Näyttely ei suinkaan päättynyt dinosauruksiin, vaan se jatkui aina eoseeniin ja meidän päiviimme saakka.

Lopussa saa pohtia kinkkisiä kysymyksiä pleistoseenista, johon aikamatka museossa päättyy.

Museo on rakennettu Midland Provincial Parkin kupeeseen, aivan niiden runsaslukuisten fossiililöydösten kylkeen. Pihasta lähtee infotauluin opastettu lyhyt kävelyreitti, jossa voi törmätä muinaisiin puunrunkoihin tai ihan oikeaan dinosaurukseen (siis fossiiliin). Reitti kulkee vulkaanisen tuhkan ja hiilen raidoittamien matalien kanjonien keskellä, mikä kaikessa eriskummallisuudessaan kiehtoi mua aivan erityisellä tavalla. Tietenkin yritin hamuta käsiini ihkaoikeaa fossiilia, olihan vasta kevät ja lumet vasta hiljattain sulaneet ja erodoineet lisää tuota kummallista maaperää, mutta en onnistunut löytämään mitään. Istahdin parhaat päivänsä nähneelle puupenkille polun varteen ja katselin yhtä maailman erikoisimmista maisemista. En oikein tiedä, mihin kaikki ihmiset olivat menneet. Museon pihalla oli hyörinyt kovastikin väkeä, mutta polkua sai tallustella lähes itsekseen. Oli melko lämmin, mutta tuulinen päivä. Aurinko oli alkanut paistaa. Unohduin hetkeksi paikalleni ja havahduin syvästä eksistentiaalisesta hämmennyksestäni vasta, kun pieni poika juoksi huutaen mun ohitse. Ei sillä mitään hätää ollut, päinvastoin. Se oli vain sellainen normaali dinosaurushullu pikkupoika, joka oli taatusti juuri nähnyt museossa maailman kauneimman ja täydellisimmän tyrannosaurus rexin, Black Beautyn.





Harmaa kevät badlandseilla. Kesällä lienee vähän iloisemman väristä.

Mä olen viime aikoina huomannut usein vaipuvani eksistentiaaliseen ahdistukseen. Kaikki alkoi viime syksynä opintojen parissa, kun tajusin nimenomaan maailmankausia tutkiessani, miten mitätöntä yhden ihmisen elämä loppupeleissä oikein on. Royal Tyrrell museossa kannattaa varautua tähän tunteeseen - tietenkin kaiken sen muun mykistävyyden ohessa! Pelkkä ajatus siitä, että seisoo keskellä 70 miljoonaa vuotta vanhaa maailmaa, on käsittämätön. Aika, jota tuskin kukaan kykenee mielessään kunnolla edes hahmottamaan. Mä koen joskus vaipuvani ihan lapsen tasolle huomatessani, miten paljon saatan innostua pelkästä tällaisesta ajatuksesta. Kuvitella, että sitä sitten ihan konkreettisesti on paikan päällä ja voi käsillään koskettaa vuosimiljoonia vanhaa vulkaanista tuhkaa tai mustaa hiiltä. Olin niin täpinöissäni, että ensimmäistä kertaa mua harmitti ihan tosissaan, etten voinut siinä kasvotusten jakaa sitä kenenkään itselle tärkeän ihmisen kanssa. Loner kohtasi voittajansa Drumhellerissa.

Rautahattuisia hoodoita.


70 miljoonaa vuotta vanha puu. Ajattelin, että jos kosken siihen, se katoaa tuhkana ilmaan. 

Olin todistetusti paikalla!

Viimeisen jääkauden mukanaan kuljettamia kiviä.


Tosielämän Jurassic Parkia lähemmäksi ei taatusti pääse missään muualla kuin Royal Tyrrellin paleontologian museossa ja sitä ympäröivässä karussa ja kummallisessa maisemassa. Drumheller saattaa toki olla aika tuntematon kohde monelle siitäkin huolimatta, että viehättyy tuosta kiehtovasta ja muinaisesta elämästä. Itse en tiennyt kyläpahasen ja museon olemassaolosta mitään ennen kuin selasin viime syksynä Kanadan Lonely Planet -oppaita valmistautuessani suureen matkaani. Toisen oppaan kohokohdissa kokonainen aukeama oli omistettu Drumhellerille. Tiesin heti, että menisin sinne. Ihan sama miten ja koska ja kuinka paljon se maksaisi, tiesin, että menisin Drumhelleriin kokemaan aivan järisyttävän paleontologisen elämyksen.

Ja tiedättekö? Kaikki oli juuri niin siistiä kuin olin uskaltanut kuvitellakin.

21. elokuuta 2019

Throwback - Sveitsissä syyskuussa 2001: vuoria, uutispommeja ja Brancheja

Mun ensimmäinen ulkomaan matka tapahtui vuonna 2001 Sveitsiin (oikeasti olin käynyt kerran aikaisemmin jo Tukholmassa, mutta en oikein osaa sisäistää sitä miksikään ulkomaanmatkaksi, vaikka totisesti laivalla mentiin ja suomella ei pärjännyt!). Selailin vanhoja valokuva-albumejani, josta löytyi muutama valokuva tuolta kyseiseltä matkalta, joten mun teki ihan hirveästi mieli kirjoittaa siitä. Olin tuolloin kahdeksasluokkalainen, hiuksensa mustaksi värjännyt uhmateini, joka ei osannut toivoakaan, että tuo matka toimisi ponnahduslautana niin tähän nykyisin niin kovin levottomaan ja seikkailuja janoavaan sieluun kuin aivan valtavaan rakkauteen vuoria kohtaan (hei, se oli kuitenkin Sveitsi - kaikkien vuoristomaiden äiti - ainakin Euroopassa!).

Syyskuussa tuosta reissusta tulee kuluneeksi 18 vuotta. Lähdimme viettämään Zürichiin kummitätini häitä. Asuimme Wollishofenin kaupunginosassa tätini ja tämän miehen luona. Sukulaisia asuu Sveitsinmaalla siis enemmänkin. Edellisen kerran tuli sukuloitua Sveitsissä vuonna 2015, jolloin poikkesimme tätini luokse lepäilemään maanisen interrailkiihkoilun keskellä. 

Teini-Riina Zürichin Bahnhoffstrassella
Grossmünster Zürichissa. Kävimme tuolla tornissa ihastelemassa maisemia. 

Euroopan suurin kellotaulu löytyy Zürichista St. Peterin kirkosta.
Vuonna 2001 en ollut pelkästään ensimmäisen kerran oikeasti ulkomailla tai nähnyt ensimmäistä kertaa lumihuippuisia, nuoria poimuvuoristoja, mutta matkustin myös ensimmäisen kerran lentokoneella. En millään muista, olenko pelännyt tai edes jännittänyt koko asiaa. Muistan vain  lähtiessä lentokentällä ajatelleeni surkeana, että Saku Koivulta oli löydetty imusolmukesyöpä. Muutamaa päivää aikaisemmin - tai matkan alkuvaiheessa, en oikein tarkkaan muista - Spede Pasanen kuoli. Jotta tätä ensimmäistä matkaa ei olisi synkät tapahtumat hylänneet näiden ikävien uutisten jälkeen, muutamaa päivää ennen kotiinpaluuta terroristit lensivät kaksi lentokonetta WTC-torneihin. Nuori mieli yritti kovasti vakuutella, ettei samanlainen isku olisi mitenkään päin realistinen, kun koneen kohteena oli piskuinen Helsinki, mutta ajatusta oli vaikea sivuuttaa paluulennolla täpötäydessä Finnairin koneessa, jossa jokaisella oli käsissään päivän lehti ja miljoonasivuinen WTC-iskujen erikoisnumero. Silloin ehkä vähän pelotti, että pääseekö kotiin enää ollenkaan. Muistan myös, miten pelkästään Zürichin lentokentällä valtavat lähtevien lentojen screenit olivat täyttyneet suurista CANCELLED-teksteistä. Helsinkiin lennettiin kuitenkin. Riskinarviointiin piti luottaman. Mutta jännää se oli. Huisin jännää, eikä millään positiivisella tavalla.

Kummitäti vihittiin pienessä ja söpössä kirkossa Herrlibergin kylässä, Zürich-järven itäpuolella. Kylään noustiin kapeaa ja mutkittelevaa tietä, jonka molemmin puolin kumpuili vihreitä niittyjä, harmaita lehmiä valtavine lehmänkelloineen ja pieniä, värikkäin ikkunaluukuin varusteltuja alppitaloja. Kävimme katsomassa paikkaa etukäteen ennen suurta päivää. Ilta-ajelu noissa suloisissa maisemissa oli mieleinen. Aivan erityisellä tavalla. 

Häitä juhlittiin hotelli Sonnessa.


Tätini oli harmitellut pilvistä säätä. Järven takana kohoavat Alpit kuulemma näkyisivät Zürichiin hyvin kirkkaana päivänä ja näyttäysivät hienolle. Asia oli muistaakseni aiheuttanut itsessäni vain teinille tyypillistä ihan-sama -olkien kohauttelua. Kunnes silloin ilta-ajelulla Herrlibergissa tapahtui jotain. Pilvien välistä hetkeksi lankeava laskevan auringon punainen valo välähti laaksoon ja järvelle kuin maalauksessa. Joku, kuski, en muista kuka, kehotti minua katsomaan takaikkunasta. Ja se oli sitten siinä. Sen näkymän jälkeen en ole mitäänsanomattomasti kohautellut olkiani tai ollut välinpitämätön mahdollisia vuoristomaisemia kohtaan. 

Taivaanrannassa kohosi teräviä huippuja, joita syleilevät lumi värjäytyi hehkuvan vaaleanpunaisiksi. Muistan katselleeni kuin taulua, lähes unenomaista taideteosta, jollaista ei voinut kuvitellakaan näkevänsä omin silmin. Näinä päivinä samaan tilanteeseen ajautuva nuori tyttö voisi kuvailla maisemaa jonkin kuvafiltterin aikaansaannokseksi. Mutta ei. Siinä ne olivat, Alpit, ja mun sydän oli menetetty iäksi. Tätä kaikkea seurasi ihan järkyttävä tarve nähdä vuoria lisää, ja vaatimattomasti mun unelmien matkakohteeksi muovautui Nepal ja maailman korkeimmat huiput. Hiljakseen kasvavaa seikkailun kaipuuta lietsoivat entisestään tietysti Madventuresin ukkojen tutkimusmatkat maailmalla. Tunsin olevani valmis matkustamaan seitsemän meren yli ja kauemmaksikin. Koko maailma odotti mua. Ja odottaa edelleen.

Luzern ja sen kuuluisa palanut silta.
Kun häähulinoista Herrlibergissa ja Zürich-järven rantamilla oli selvitty, vierailimme mm. Einsiedelnissa, Luzernissa ja valloitimme myös Säntis-nimisen huipun idässä. Einsiedelnin muistan pilvien peittämien vuorien ympäröimänä pienenä kylänä, jonka munkkiluostarin sisäpihalla oli kamalan äkäinen hevonen, joka kiusasi sen tarhatoveria väsymättä. Automatkalla Luzerniin muistan olleeni entistä vietellympi ympärillä kasvavista valtavista vuorista. Tunsin itseni pieneksi; minä, joka jo silloin olin 185 senttiä pitkä ja aina tuntenut oloni isoksi. Yhtäkkiä olinkin ihan olematon. Ihan mitättömän pieni. Luzernissa istuimme venekahvilassa ja muistan olleeni jotenkin aivan kummissani siitä, kun veneeseen (kahvilaan) sai tuoda koiria! Viereisessä pöydässä oli kolme pitkäsääristä vinttikoiraa - ihan muina miehinä (koirina)! Säntiksellä nousimme hissillä yli kahteentuhanteen metriin. Siellä oli sankka lumipyry ja viisi astetta pakkasta. Eeppinen Alppimaisema jäi näkemättä. Muistan juoneeni kuumaa kaakaota tuolla. Vuoren juurella kävimme juustolassa ja siellä haisi aivan kaamealle. Kuvailin tuota lemua muistaakseni teurastamoksi. Melkoisen hirveä elämys, vaikka juustoja yli kaiken rakastankin. 

Säntiksen juurella


"Does that roll over me?"
Matkalla takaisin Zürichiin uutisissa kerrottiin WTC-torneihin kohdistuneesta terrori-iskusta. Istuimme hiirenhiljaa autossa ja muka tärkeinä kuuntelimme vakavaa uutistenlukijaa radiossa, ihan kuin olisimme kaikki ymmärtäneet schwyzerdytziä (sveitsinsaksaa) täydellisesti. Takaisin Wollishofenissa selasin tv:tä, jossa näkyi (siihen aikaan) järkyttävän monta kanavaa niin Sveitsistä kuin sen kaikista naapurimaistakin. Joka kanavalla näkyi savuavia ja romahtelevia torneja. Ihan joka kanavalla. 

Eräänä iltana kävimme kaupunkiin saapuneessa vierailevassa tivolissa, jossa ajoimme maailmanpyörällä ja kävimme hullunkurisessa talossa seikkailemassa (ja vähän ahdistumassa). Muistan, kuinka kävellessämme takaisin kotiin oli jo pimeää ja taivaanrannassa jyrisi ukkonen.

Toisena yhtä synkkänä syysiltana kävin ensimmäistä kertaa elämässäni rullaluistelemassa. Lainasin (luultavasti) serkkuni vanhoja rullaluistimia ja kävin Wollishofenin satamassa pyörähtelemässä samalla, kun äiti oli kauhuissaan ja varma, että kaadun ja halkaisen kalloni. 

Huolestunut Riina lukee Iltalehteä (Sanomia?) lentokoneessa, mutta mummi vieressä rauhoittelee.
Ja sitten on aina Branchet. Brancheja metsästin mm. vuonna 2015 interreilillä, sillä ne ovat ehkä parasta suklaata, jota suklaan äitimaasta Sveitsistä tulee! (aloin kuolaamaan kuin Pavlovin koira pelkästä ajatuksesta) Mutta kuten tuosta blogipostauksestakin selviää, ne eivät ehkä täyttäneet suurimpia mielikuviani täydellisyydestään kuin olin muistanut - tai sitten niiden resepti on jollain tavalla muuttunut vuosien saatossa. Kaikesta huolimatta olisin nyt valmis taas hemmottelemaan makuaistiani muutamalla (tai useammalla) Branchella. Siinä jää tobleronetkin kauas kakkoseksi, kun sveitsiläisiä suklaita aletaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Mua ihan naurattaa, kun jotenkin hieman ylenkatsoin tuota minun vanhaa postaustani ja sitä, etteivät Branchet muka olisi olleet niin hyviä kuin muistin. Olisiko muka noin...? Hihi.

Äiti toi Brancheja salaa tuliaisena Suomeen mukanaan tuolta reissulta. Löysin ne vahingossa lähempänä joulua jostain vaatehuoneen piilosta ja olin oletettavasti enemmän innoissani kuin mistään koskaan. 

7. elokuuta 2019

Hääpäivä Kylmäpihlajalla

Kylmäpihlaja luode kolme, näkyvyys 34 kilometriä. Selkämeren kansallispuistossa sijaitseva, Rauman saariston uloin luoto ennen Selkämeren aavaa ulappaa on monelle tiedostamattakin tuttu radiossa kuultavasta merisäästä. Raumalla asuessa Kylmäpihlajan majakkasaari on tullut kuulopuheina väkisinkin tutuksi, mutta vasta konkreettinen vierailu tällä pienellä tyrnipensaiden ja merilintujen valtaamalla saarella ja yöpymiseni sen majakkahotellissa todella vakuutti mut sen olevan yksi Rauman ehdottomista vierailukohteista. Mä olen ihan hirveän fiiliksissä koko saaresta, majakasta, merestä, saaristosta ja siitä, että tällainen todellinen matkailun helmi löytyy omasta kotikaupungistani! Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, jos kaipaa seikkailua!




Kylmäpihlajalle pääsee Rauman saaristokuljetuksella. Lähtösatama sijaitsee Rauman Poroholmassa. Matka kestää viitisenkymmentä minuuttia ja saattaa olla melko tuulinen, joten lämpimänäkin päivänä kannattaa varautua pitkähihaisella. Itsellä oli topin päällä vain onneton pitsiponcho, joka ei kyllä sitten lämmittänyt yhtään. Muuten sää Kylmäpihlajalla oli jotain aivan muuta kuin olin olettanut. Aavan ulapan laidalla sijaitsevan luodon voisi odottaa olevan tuulinen ja kylmä paikka, mutta nyt meri oli tyyni ja aurinko lämmitti niin ihanasti, että onnistuin polttamaan selkääni varmasti jouluun asti säilyvät rusketusraidat. Keli oli siis täydellinen. Sateisella, tuulisella tai sumuisella säällä kokemus majakkasaaresta olisi saattanut olla hieman toisenlainen. Toki, siinäkin olisi saattanut piillä omanlaisensa tunnelma...

Rauman Saaristokuljetuksen kyydissä - suunta kohti ulappaa!
Saarella oli ihanan rauhallista ja hiljaista heinäkuun sesongistä huolimatta. Lautat kulkevat muutaman kerran päivässä ja niiden mukanaan tuoma väkimäärä pysyy melko maltillisena. Ei voida puhua ruuhkasta. Rantakalliolla saattaa päästä istuskelemaan ihan muilta piilossa tai muita kuulematta. Se oli yksi syy, miksi olin niin ihastuksissani. Majakkahotellissa on vain 15 huonetta, jotka kuumimpana sesonkina heinäkuussa ovat jatkuvasti varattuna. Kannattaa siis olla ajoissa liikkeellä, mikäli haluaa viettää saarella heinäkuisen yön. Itse varasin hotellihuoneen toukokuun alussa ja silloin piti hieman kikkailla, että sai haluamansa huoneen haluamanaan päivänä.

Graniittijuonia tummassa kiillegneississä


Pieni vierasvenesatama
Yöpyminen majakkahotellissa oli mainio tapa viettää hieman myöhäistä viisivuotishääpäivää. Kahden hengen huoneemme parisängyllä kustansi 175 euroa, mikä aluksi tällaista vaihdon jälkeistä konkurssia läpi käyvä opiskelija vähän hirvitteli, mutta lopulta rahanmenoa ei tullut juurikaan murehdittua. Juhlan kunniaksi varasin hotellilta vieläpä löyly-ja kylpytynnyrin käyttöömme kahdeksi ja puoleksi tunniksi hintaan 220 euroa. Yhden yön mittainen seikkailu tuli siis loppupeleissä aika kalliiksi, kun mukaan laskettiin vielä majakkaravintolassa nautittu pitkän kaavan illallinen, mutta jos jotain olen oppinut reissaamisesta, niin sen, että arvostan enemmän elämyksiä ja kokemuksia kuin pankkitilillä käyttämättömänä homehtuvaa rahaa.

Ruoka hotellissa ei jättänyt kylmäksi. Ravintola oli auki iltaan asti, ja, kuten meitä oli ohjeistettu sisäänkirjautumisen yhteydessä, olimme varanneet pöydän välttääksemme hirveää ruuhkaa. Tiivis ruokalista oli tyyris ja mereinen, mutta herkullinen. Alkupaloiksi nautin lohimoussea saaristolaisleivällä ja pääruuaksi tilasin Förstin burgerin, jossa perinteinen pihvi oli korvattu savustetuilla ahvenfileillä. Ai jestas sentään! Kuola valuu pelkästä ajatuksesta kuin Pavlovin koirilla konsanaan! Olimme niin täynnä kolmen ruokalajin ja jälkiruokadrinkkien jälkeen, että tuntui mahdottomalta kiivetä seitsemänteen kerrokseen (luonnollisesti vanhassa majakassa ei ole hissiä) hakemaan kuohuviiniä ja lyllertää luodon reunalle ihastelemaan horisonttiin painuvaa aurinkoa.

Saaristolaisleipää ja savulohimoussea

Kylmäpihlajan luomupilssi - tätä sai ostaa pienestä rantakahvilasta
Huoneen hintaan sisältyvä aamiainen oli myöskin suussa sulava ja yllättävän kattava; olin jotenkin hölmösti ajatellut, ettei kaukainen saari voisi sellaista tarjota. Buffetpöydässä oli kuitenkin valinnan varaa vaikka ja mitä, ihan kuin missä tahansa laadukkaassa hotellissa.

Majakan tornissa

Löyly- ja kylpytynnyri
Olen kai nyt asunut riittävän kauan rannikolla hurahtaakseni saaristolaissisustukseen. Kylmäpihlajan majakka kuului luonnollisesti tähän kategoriaan; sinistä, valkoista ja raitoja, meriaiheisia koriste-esineitä ja tauluja. Olin aika ihastuksissani kaikesta - paitsi siitä ravintolan eteistä vahtivasta, hieman Jack Nicholsonia muistuttavasta täytetystä lokista.



Ravintola

Jack Nicholsonia muistuttava lokki (samaa fiilistä ei saa kyllä kuvasta)
Oli jotenkin uskomattoman seesteistä ja raukeaa levätä hotellihuoneen vuoteella, katsella sinivalkoraidallisten verhojen välistä avautuvaa sinistä Selkämerta ja kuunnella ikkunasta kantautuvaa, satojen lokkien ja tiirojen konserttia. Lintuja olikin saarella ihan kamalasti, ja koska tiirat ovat aika aggressiivista porukkaa, niistä varoiteltiin tiiravaara-kyltein siellä täällä saarta. Sekaan mahtui myös valkoposkihanhia ja joutsenpariskunta. Hurja lintumäärä tarkoitti kuitenkin vain yhtä asiaa, sitä ainutta, joka tuotti majakkakokemukseen yhden suurehkon miinuksen; kakkaa oli joka puolella. Ilman kenkiä kallioilla kikkaillessa piti olla hyvin tarkkana siitä, mihin jalkansa asetti, eikä pelkästään lintujen takia. Saarella asuu myös kyy- ja rantakäärmeitä. Yhden rantakäärmeperheen touhuja seurailtiinkin ihan lähietäisyydeltä. Yksi kyy oli kahvilan kertoman mukaan muutamaa päivää aikaisemmin luikerrellut rantakahvilan kupeessa sijaitsevaan opastehuoneeseen.




Lintubongarille ja muuten mereistä luontoa kaipaavalle Kylmäpihlaja on mainio kohde. Ihmisten vähyys antaa tilaa saaren todelliselle luonnolle ja tämä tuli koettua aika raa'alla tavalla itsekin. Ohimennen ristin Kylmäpihlajan kuoleman saareksi, sillä kuolemaa siellä ei voinut vältellä. Juuri, kun ajatteli epätoivoisena,että "poissa silmistä, poissa mielestä", uusi raato makasi jossain puskan juurella. Noh, ehkä hieman liioitellusti...

Pienellä, neliökilometrin kokoisella luodolla ei ole kauheasti mitään tekemistä, ellei sitten erityisesti nauti jouten olosta tai laske tekemiseksi silokallioilla kikkailua, lintujen bongausta, kalastusta, auringonlaskun ihailua tai ihan vain saaristolaisfiiliksestä nauttimista. Piknik on myös mainio keino kuluttaa aikaa, mikäli keli ja tuuliolosuhteet sallivat. Geologiafriikki saattaa innostua kiillegneissin seassa luikertelevista graniittijuonista, jotka majakan näköalatasanteelta erottuvat upeasti edukseen! Kannattaa myös maistaa Kylmäpihlajan omaa luomupilssiä, jota saa vain ja ainoastaan tältä saarelta!

Rannalta voi kalastaa, mutta syvät kohdat ovat kiven alla. Kaukana taustalla Rauman sataman tornit.


Iltaa kohden mereltä hiipivä utu. Niin seesteistä!
Joka tapauksessa! Jos on allerginen ulkoilmalle, kannattaa pysytellä poissa. Kaikki vähänkään mielenkiintoinen tekeminen saarella tapahtuu ulkoilmassa. Me olimme koko pitkän päivän aamusta iltaan ulkona ja sen kyllä alkoi huomata kahdeksan aikaan illalla istuessamme illallisella hotellin ravintolassa. Mitä täydemmäksi maha tuli, sitä enemmän silmä alkoi lupsua. Oma vaikutuksensa saattoi toki olla kahden ja puolen tunnin saunomisella ja paljussa lillumisella...




Mutta auringonlaskua emme halunneet mistään hinnasta jättää väliin. Illalliselta siirryimme rannalle, korkkasimme kuohuviinin ja nautimme yhdestä maailman kauneimmista auringonlaskuista! Aavan Selkämeren taakse painuva hehkuva aurinko päätti päivän upealla tavalla. Monia auringonlaskuja nähneenä, kotona ja maailmalla, voin sanoa, että tämä oli ehdottomasti yksi mielettömimmistä. Aina ei tarvitse lähteä kauas kotoa... 😉



Joutsenpariskunta lipui tyynen auringonsillan poikki.

Muitakin romantikkoja rannalla.
Yhden yön seikkailumme Kylmäpihlajan majakkasaarella ei kuitenkaan loppunut mieltä järisyttävään auringonlaskuun, vaikka vetäydyimmekin melkein heti sen jälkeen yöpuulle. Havahduin pimeästä huoneesta siihen, kun ukkeli töni mua olkapäähän hieman ennen aamukahta. Avattuani silmät ukkeli kysyi multa silmät ristissä, että mitä toi on. Ennen kuin unenpöpperöltäni kykenin vastaamaan ukkelille ääneen, olin ponkaissut vuoteesta ylös ja kiskonut paidan päälleni - tietysti väärinpäin. Vasta sitten sain sanottua: palohälytys. Käytävästä kantautui korvia raastava pirinä ja pärinä. Juoksimme käytävään, jonne oli kerääntynyt muitakin hotellin asukkaita. Painelimme henkemme edestä alakertaan tajuamatta oikein mistään mitään. Alakerrassa joku sitten rauhoitteli, että väärä hälytys, ja että homma on täysin työntekijöiden hallussa. Palasimme hämillämme takaisin huoneeseen. Alitajuntaisen itsesuojeluvaiston hetkeä aikaisemmin herättävä adrenaliini alkoi purkautua ja hetken aikaa olin varma, etten kykenisi nousemaan portaita siltä järjettömältä jalkojen tutinalta. Meidän retkestä ei siis puuttunut myöskään jännitystä. Toki se olisi saanut jäädä puuttumaankin. Oli vähän turhan kuumottava keissi kaiken sen väsymyksen keskellä. 

Raumalla on siis muutakin kuin ihana ja värikäs vanha kaupunki. Kylmäpihlajalle voi tehdä nopean päiväretken, mikäli ei halua viettää yötään tällä Rauman saariston viimeisellä luodolla. Suosittelen kuitenkin, jos tykkää merestä, luonnosta, rauhasta tai ihan vaan saaristomeiningistä. Mikään ei voittane heinäkuista, lämmintä kesäiltaa maagisine auringonlaskuineen. Loistava hääpäiväkohde - tai miksei vaikka hääyökin 😉

Luetuimmat

Arkisto