Throwback - Sveitsissä syyskuussa 2001: vuoria, uutispommeja ja Brancheja

Mun ensimmäinen ulkomaan matka tapahtui vuonna 2001 Sveitsiin (oikeasti olin käynyt kerran aikaisemmin jo Tukholmassa, mutta en oikein osaa sisäistää sitä miksikään ulkomaanmatkaksi, vaikka totisesti laivalla mentiin ja suomella ei pärjännyt!). Selailin vanhoja valokuva-albumejani, josta löytyi muutama valokuva tuolta kyseiseltä matkalta, joten mun teki ihan hirveästi mieli kirjoittaa siitä. Olin tuolloin kahdeksasluokkalainen, hiuksensa mustaksi värjännyt uhmateini, joka ei osannut toivoakaan, että tuo matka toimisi ponnahduslautana niin tähän nykyisin niin kovin levottomaan ja seikkailuja janoavaan sieluun kuin aivan valtavaan rakkauteen vuoria kohtaan (hei, se oli kuitenkin Sveitsi - kaikkien vuoristomaiden äiti - ainakin Euroopassa!).

Syyskuussa tuosta reissusta tulee kuluneeksi 18 vuotta. Lähdimme viettämään Zürichiin kummitätini häitä. Asuimme Wollishofenin kaupunginosassa tätini ja tämän miehen luona. Sukulaisia asuu Sveitsinmaalla siis enemmänkin. Edellisen kerran tuli sukuloitua Sveitsissä vuonna 2015, jolloin poikkesimme tätini luokse lepäilemään maanisen interrailkiihkoilun keskellä. 

Teini-Riina Zürichin Bahnhoffstrassella

Grossmünster Zürichissa. Kävimme tuolla tornissa ihastelemassa maisemia. 

Euroopan suurin kellotaulu löytyy Zürichista St. Peterin kirkosta.

Vuonna 2001 en ollut pelkästään ensimmäisen kerran oikeasti ulkomailla tai nähnyt ensimmäistä kertaa lumihuippuisia, nuoria poimuvuoristoja, mutta matkustin myös ensimmäisen kerran lentokoneella. En millään muista, olenko pelännyt tai edes jännittänyt koko asiaa. Muistan vain  lähtiessä lentokentällä ajatelleeni surkeana, että Saku Koivulta oli löydetty imusolmukesyöpä. Muutamaa päivää aikaisemmin - tai matkan alkuvaiheessa, en oikein tarkkaan muista - Spede Pasanen kuoli. Jotta tätä ensimmäistä matkaa ei olisi synkät tapahtumat hylänneet näiden ikävien uutisten jälkeen, muutamaa päivää ennen kotiinpaluuta terroristit lensivät kaksi lentokonetta WTC-torneihin. Nuori mieli yritti kovasti vakuutella, ettei samanlainen isku olisi mitenkään päin realistinen, kun koneen kohteena oli piskuinen Helsinki, mutta ajatusta oli vaikea sivuuttaa paluulennolla täpötäydessä Finnairin koneessa, jossa jokaisella oli käsissään päivän lehti ja miljoonasivuinen WTC-iskujen erikoisnumero. Silloin ehkä vähän pelotti, että pääseekö kotiin enää ollenkaan. Muistan myös, miten pelkästään Zürichin lentokentällä valtavat lähtevien lentojen screenit olivat täyttyneet suurista CANCELLED-teksteistä. Helsinkiin lennettiin kuitenkin. Riskinarviointiin piti luottaman. Mutta jännää se oli. Huisin jännää, eikä millään positiivisella tavalla.

Kummitäti vihittiin pienessä ja söpössä kirkossa Herrlibergin kylässä, Zürich-järven itäpuolella. Kylään noustiin kapeaa ja mutkittelevaa tietä, jonka molemmin puolin kumpuili vihreitä niittyjä, harmaita lehmiä valtavine lehmänkelloineen ja pieniä, värikkäin ikkunaluukuin varusteltuja alppitaloja. Kävimme katsomassa paikkaa etukäteen ennen suurta päivää. Ilta-ajelu noissa suloisissa maisemissa oli mieleinen. Aivan erityisellä tavalla. 

Häitä juhlittiin hotelli Sonnessa.

Tätini oli harmitellut pilvistä säätä. Järven takana kohoavat Alpit kuulemma näkyisivät Zürichiin hyvin kirkkaana päivänä ja näyttäysivät hienolle. Asia oli muistaakseni aiheuttanut itsessäni vain teinille tyypillistä ihan-sama -olkien kohauttelua. Kunnes silloin ilta-ajelulla Herrlibergissa tapahtui jotain. Pilvien välistä hetkeksi lankeava laskevan auringon punainen valo välähti laaksoon ja järvelle kuin maalauksessa. Joku, kuski, en muista kuka, kehotti minua katsomaan takaikkunasta. Ja se oli sitten siinä. Sen näkymän jälkeen en ole mitäänsanomattomasti kohautellut olkiani tai ollut välinpitämätön mahdollisia vuoristomaisemia kohtaan. 

Taivaanrannassa kohosi teräviä huippuja, joita syleilevät lumi värjäytyi hehkuvan vaaleanpunaisiksi. Muistan katselleeni kuin taulua, lähes unenomaista taideteosta, jollaista ei voinut kuvitellakaan näkevänsä omin silmin. Näinä päivinä samaan tilanteeseen ajautuva nuori tyttö voisi kuvailla maisemaa jonkin kuvafiltterin aikaansaannokseksi. Mutta ei. Siinä ne olivat, Alpit, ja mun sydän oli menetetty iäksi. Tätä kaikkea seurasi ihan järkyttävä tarve nähdä vuoria lisää, ja vaatimattomasti mun unelmien matkakohteeksi muovautui Nepal ja maailman korkeimmat huiput. Hiljakseen kasvavaa seikkailun kaipuuta lietsoivat entisestään tietysti Madventuresin ukkojen tutkimusmatkat maailmalla. Tunsin olevani valmis matkustamaan seitsemän meren yli ja kauemmaksikin. Koko maailma odotti mua. Ja odottaa edelleen.

Luzern ja sen kuuluisa palanut silta.

Kun häähulinoista Herrlibergissa ja Zürich-järven rantamilla oli selvitty, vierailimme mm. Einsiedelnissa, Luzernissa ja valloitimme myös Säntis-nimisen huipun idässä. Einsiedelnin muistan pilvien peittämien vuorien ympäröimänä pienenä kylänä, jonka munkkiluostarin sisäpihalla oli kamalan äkäinen hevonen, joka kiusasi sen tarhatoveria väsymättä. Automatkalla Luzerniin muistan olleeni entistä vietellympi ympärillä kasvavista valtavista vuorista. Tunsin itseni pieneksi; minä, joka jo silloin olin 185 senttiä pitkä ja aina tuntenut oloni isoksi. Yhtäkkiä olinkin ihan olematon. Ihan mitättömän pieni. Luzernissa istuimme venekahvilassa ja muistan olleeni jotenkin aivan kummissani siitä, kun veneeseen (kahvilaan) sai tuoda koiria! Viereisessä pöydässä oli kolme pitkäsääristä vinttikoiraa - ihan muina miehinä (koirina)! Säntiksellä nousimme hissillä yli kahteentuhanteen metriin. Siellä oli sankka lumipyry ja viisi astetta pakkasta. Eeppinen Alppimaisema jäi näkemättä. Muistan juoneeni kuumaa kaakaota tuolla. Vuoren juurella kävimme juustolassa ja siellä haisi aivan kaamealle. Kuvailin tuota lemua muistaakseni teurastamoksi. Melkoisen hirveä elämys, vaikka juustoja yli kaiken rakastankin. 

Säntiksen juurella

"Does that roll over me?"

Matkalla takaisin Zürichiin uutisissa kerrottiin WTC-torneihin kohdistuneesta terrori-iskusta. Istuimme hiirenhiljaa autossa ja muka tärkeinä kuuntelimme vakavaa uutistenlukijaa radiossa, ihan kuin olisimme kaikki ymmärtäneet schwyzerdytziä (sveitsinsaksaa) täydellisesti. Takaisin Wollishofenissa selasin tv:tä, jossa näkyi (siihen aikaan) järkyttävän monta kanavaa niin Sveitsistä kuin sen kaikista naapurimaistakin. Joka kanavalla näkyi savuavia ja romahtelevia torneja. Ihan joka kanavalla. 

Eräänä iltana kävimme kaupunkiin saapuneessa vierailevassa tivolissa, jossa ajoimme maailmanpyörällä ja kävimme hullunkurisessa talossa seikkailemassa (ja vähän ahdistumassa). Muistan, kuinka kävellessämme takaisin kotiin oli jo pimeää ja taivaanrannassa jyrisi ukkonen.

Toisena yhtä synkkänä syysiltana kävin ensimmäistä kertaa elämässäni rullaluistelemassa. Lainasin (luultavasti) serkkuni vanhoja rullaluistimia ja kävin Wollishofenin satamassa pyörähtelemässä samalla, kun äiti oli kauhuissaan ja varma, että kaadun ja halkaisen kalloni. 

Huolestunut Riina lukee Iltalehteä (Sanomia?) lentokoneessa, mutta mummi vieressä rauhoittelee.

Ja sitten on aina Branchet. Brancheja metsästin mm. vuonna 2015 interreilillä, sillä ne ovat ehkä parasta suklaata, jota suklaan äitimaasta Sveitsistä tulee! (aloin kuolaamaan kuin Pavlovin koira pelkästä ajatuksesta) Mutta kuten tuosta blogipostauksestakin selviää, ne eivät ehkä täyttäneet suurimpia mielikuviani täydellisyydestään kuin olin muistanut - tai sitten niiden resepti on jollain tavalla muuttunut vuosien saatossa. Kaikesta huolimatta olisin nyt valmis taas hemmottelemaan makuaistiani muutamalla (tai useammalla) Branchella. Siinä jää tobleronetkin kauas kakkoseksi, kun sveitsiläisiä suklaita aletaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Mua ihan naurattaa, kun jotenkin hieman ylenkatsoin tuota minun vanhaa postaustani ja sitä, etteivät Branchet muka olisi olleet niin hyviä kuin muistin. Olisiko muka noin...? Hihi.

Äiti toi Brancheja salaa tuliaisena Suomeen mukanaan tuolta reissulta. Löysin ne vahingossa lähempänä joulua jostain vaatehuoneen piilosta ja olin oletettavasti enemmän innoissani kuin mistään koskaan.