Royal Tyrrell Museum of Palaentology: tosielämän Jurassic Park

Kaikilla lapsilla on dinosaurusvaihe. Jos ei ole, lapsessa on oltava jotain vikaa (tirsk). Joillain ne dinohömpötykset vaihtuvat jossain kohtaa johonkin toiseen (muka) yhtä jännittävään juttuun ja dinovaihe jää mieleen vain sellaisena kaukaisena, hieman unenkaltaisena muistona, vaikka jokainen ymmärtää vielä aikuisenakin, että dinosaurukset ovat ehkä siisteintä, mitä tällä pallolla on koskaan ollut - ja tulee olemaan.  Toisilla dinosaurusinnostus ei kuitenkaan lopu, vaan se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Vaikka itsellä dinosauruksista ei ole tullut esimerkiksi ammattia paleontologian kautta, uskallan väittää kuuluvani tähän kastiin. Jurassic Parkista se alkoi vuonna 1993. Olin silloin kuusivuotias ja Jurassic Park oli aivan liian pelottava elokuva niin pienelle tytölle. Alkujärkytyksen jälkeen ja vielä aikuisenakin toisinaan toistuvien dinosauruspainajaisten ohessa mä en kuitenkaan saa tätä dinosaurusrakkautta enää laantumaan. Jurassic Park, se ensimmäinen, on nähtävä vähintään kerran vuodessa.

Mun mielestä on ihan käsittämättömän makeeta, että sellaiset olennot ovat joskus hallinneet tätä planeettaa, ja että siitä kaikesta on todisteita, kunhan vain löytää oikean paikan ja alkaa kaivaa ja rapsutella. Kanadan Alberta on paleontologin ja kenen tahansa muinaisesta elämästä kiinnostuneen unelmien matkakohde. Siellä, Drumhellerin pienessä kylässä, sijaitsee maailman kuuluisin paleontologian museo, Royal Tyrrell Museum of Palaentology, ja ihan tavantallaaja voi bongata dinosauriin luun patikoidessaan karuilla badlandseilla. Mulle oli äärimmäisen tärkeää päästä käymään Drumhellerissa, eikä edes viidensadan kilometrin ajomatka läpi unettavien preerioiden estänyt mua. Se oli kaiken sen arvoista. Drumheller on yksi siisteimmistä paikoista, jossa mä olen koskaan käynyt, ihan heittämällä! Ja jos mulla on joskus lapsi, oli se sitten normaali dinofani tai epänormaali epädinofani, mä lupaan viedä sen Drumhelleriin katsomaan ihan oikeita dinosauruksia. 

Viikkoa aikaisemmin Victoriassa, kun matka Drumhelleriin oli vielä edessä ja tuntui kauhistuttavana lähinnä siihen sisältyvän ajomatkan takia, olin katsellut televisiosta dokumenttia Pohjois-Amerikan dinosaurusfossiililöydöksistä ja koko dokumentti pyöri pääsääntöisesti Kanadan Albertan ja etenkin Royal Tyrrellin museon ympärillä. Olin niin innoissani, etten meinannut malttaa nukkua ollenkaan sinä yönä. Ajattelin vain tulevaa omaa vierailuani maailman dinosauruspääkaupungissa ja sen maagisessa fossiilimuseossa. 

Royal Tyrrell Museum of Palaentology sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Drumhellerin minimaalisesta keskustasta. Sinne on enemmän kuin selkeät opasteet kylältä, sillä senhän takia seikkailijat seudulle saapuvat. Se on kaikkea, mitä kuvitella saattaa ja siellä on helppo saada kulumaan useita tunteja.

Tarina alkaa Albertasta n. 70 miljoonaa vuotta sitten. Eteen astelee muunmuassa valtavia albertosauruksia, jotka ovat saaneet nimensä provinssin mukaan; maailman ensimmäisen albertosauruksen kivettynyt luuranko löytyi aikoinaan juurikin Kanadan Albertasta. Ympärille on rekonstrutoitu tiheä havumetsä, jossa nämä jättiläiset asuivat halliten koko seutua. Kuten albertosaurukset, myös Drumhellerin metsät ovat jo aikaa sitten kadonneet. Liitukaudella Pohjois-Amerikka muistutti jo nykyisen kaltaista mannerta, mutta ilmasto-olot olivat jotain aivan muuta. Todisteena tästä voi ihan omin sormin kosketella 70 miljoonaa vuotta vanhaa puunrunkoa museota ympäröivässä Midland Provincial Parkissa.

Mielettömän monipuolinen museo, vaikka dinot pääroolissa olivatkin!

Mun mielessä häivähti hetken epäilys nähdessäni nämä rakennetut leikkidinosaurukset heti ensimmäisessä hallissa maksettuani 19 dollarin sisäänpääsymaksun aulassa. Koin jo hetken aikaa joutuneeni vääryyden kohteeksi; mä olin nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi muovisia dinosauruksia ja mallista valettuja luurankoja. Esimerkiksi New Yorkin Natural History -museossa esille asetetut fossiilien kopiot laskivat fiilistä aika paljon (ja enhän minä muutenkaan siita museosta ollut vakuuttunut, siitä voi lukea täältä). Olin kuitenkin ottanut vasta ensimmäiset askeleeni museossa; en vielä tiennyt, että Lonely Planetin ja vuokraemäntäni ihkutukset ja hehkutukset paikasta tulisivat todellakin täyttämään kaikki odotukseni. Museo, jossa on varastoituna ja tutkittavana yli 150 000 (!!!) luuta ei todellakaan halua piilotella niitä!

Black Beauty - tyrannosaruksen luut ovat fossiloitumisen yhteydessä muuttuneet mustaksi. Kallo on ollut liian raskas asetettavaksi tuonne paikalleen, joten se lepää vieressä erillään muusta ruhosta.

Iso jalka.

Museo on myös muutakin kuin järjetön määrä konkreettisia todisteita menneestä elämästä. Yksi museon mahtavimmista jutuista olikin se, että siitä on haluttu tehdä kokonaisvaltainen, mutta silti selkeä ja ymmärrettävä. Pahaa aavistamaton vierailija päätyy museoon tietysti ensisijaisesti kiehtovien eläinten perässä, kuten allekirjoittanutkin, mutta Royal Tyrrellissa vierailijan halutaan ymmärtävän koko se valtava menneisyys, joka tällä planeetalla on takanaan mannerliikuntoineen ja ilmastonmuutoksineen, jotka ovat omalta osaltaan olleet luomassa monimuotoista elämää, joka ympärillämme nykyäänkin kuhisee (ainakin toistaiseksi). Yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa aika poikkitieteellisessä museossa, jossa esimerkiksi evoluutiobiologia ja geologia ovat merkittävässä roolissa. Siksi museo oli vieläkin siistimpi kuin olin osannut kuvitella. Kaikessa lähdetään liikkeelle ihan perusjutuista; esimerkiksi itse fossiileista ei voida puhua ilman, että varmistettaisiin vierailijan ymmärrys ensin kivien muodostumisesta tai dinosaurusten tarinaan ei voi sukeltaa ilman, että kerrottaisiin ensin, miten evoluutio toimii. Polku, joka vie vierailijan matkalle läpi neljän ja puolen miljardin vuoden, saattaa toki laittaa monen pään pyörälle. Vaikka maailman historian aikakaudet eivät olekaan kovin yksiselitteisiä ilmiöitä ja vaikka ajatuksena niiden ymmärtäminen saattaa tuntua hankalalta jopa aikuiselle, siluuri-, kivihiili- tai vaikkapa kvartäärikausi lumoaa lapsenkin, vaikka ei niin yksityiskohtia jälkeenpäin muistaisikaan.

Kurkistusikkuna tutkijoiden työmaalle!

Hyvin monet Drumhellerin fossiileista ovat löytyneet vahingossa - tyyliin öljyä poratessa.

Matka aikojen alusta.

Maailmankauden vaihtuessa saa pyörittää maapalloa ja tarkastella, miten mantereet sijoittuvat.

Liitukauden puutarha.

Näyttely ei suinkaan päättynyt dinosauruksiin, vaan se jatkui aina eoseeniin ja meidän päiviimme saakka.

Lopussa saa pohtia kinkkisiä kysymyksiä pleistoseenista, johon aikamatka museossa päättyy.

Museo on rakennettu Midland Provincial Parkin kupeeseen, aivan niiden runsaslukuisten fossiililöydösten kylkeen. Pihasta lähtee infotauluin opastettu lyhyt kävelyreitti, jossa voi törmätä muinaisiin puunrunkoihin tai ihan oikeaan dinosaurukseen (siis fossiiliin). Reitti kulkee vulkaanisen tuhkan ja hiilen raidoittamien matalien kanjonien keskellä, mikä kaikessa eriskummallisuudessaan kiehtoi mua aivan erityisellä tavalla. Tietenkin yritin hamuta käsiini ihkaoikeaa fossiilia, olihan vasta kevät ja lumet vasta hiljattain sulaneet ja erodoineet lisää tuota kummallista maaperää, mutta en onnistunut löytämään mitään. Istahdin parhaat päivänsä nähneelle puupenkille polun varteen ja katselin yhtä maailman erikoisimmista maisemista. En oikein tiedä, mihin kaikki ihmiset olivat menneet. Museon pihalla oli hyörinyt kovastikin väkeä, mutta polkua sai tallustella lähes itsekseen. Oli melko lämmin, mutta tuulinen päivä. Aurinko oli alkanut paistaa. Unohduin hetkeksi paikalleni ja havahduin syvästä eksistentiaalisesta hämmennyksestäni vasta, kun pieni poika juoksi huutaen mun ohitse. Ei sillä mitään hätää ollut, päinvastoin. Se oli vain sellainen normaali dinosaurushullu pikkupoika, joka oli taatusti juuri nähnyt museossa maailman kauneimman ja täydellisimmän tyrannosaurus rexin, Black Beautyn.

Harmaa kevät badlandseilla. Kesällä lienee vähän iloisemman väristä.

Mä olen viime aikoina huomannut usein vaipuvani eksistentiaaliseen ahdistukseen. Kaikki alkoi viime syksynä opintojen parissa, kun tajusin nimenomaan maailmankausia tutkiessani, miten mitätöntä yhden ihmisen elämä loppupeleissä oikein on. Royal Tyrrell museossa kannattaa varautua tähän tunteeseen - tietenkin kaiken sen muun mykistävyyden ohessa! Pelkkä ajatus siitä, että seisoo keskellä 70 miljoonaa vuotta vanhaa maailmaa, on käsittämätön. Aika, jota tuskin kukaan kykenee mielessään kunnolla edes hahmottamaan. Mä koen joskus vaipuvani ihan lapsen tasolle huomatessani, miten paljon saatan innostua pelkästä tällaisesta ajatuksesta. Kuvitella, että sitä sitten ihan konkreettisesti on paikan päällä ja voi käsillään koskettaa vuosimiljoonia vanhaa vulkaanista tuhkaa tai mustaa hiiltä. Olin niin täpinöissäni, että ensimmäistä kertaa mua harmitti ihan tosissaan, etten voinut siinä kasvotusten jakaa sitä kenenkään itselle tärkeän ihmisen kanssa. Loner kohtasi voittajansa Drumhellerissa.

Rautahattuisia hoodoita.

70 miljoonaa vuotta vanha puu. Ajattelin, että jos kosken siihen, se katoaa tuhkana ilmaan. 

Olin todistetusti paikalla!

Viimeisen jääkauden mukanaan kuljettamia kiviä.

Tosielämän Jurassic Parkia lähemmäksi ei taatusti pääse missään muualla kuin Royal Tyrrellin paleontologian museossa ja sitä ympäröivässä karussa ja kummallisessa maisemassa. Drumheller saattaa toki olla aika tuntematon kohde monelle siitäkin huolimatta, että viehättyy tuosta kiehtovasta ja muinaisesta elämästä. Itse en tiennyt kyläpahasen ja museon olemassaolosta mitään ennen kuin selasin viime syksynä Kanadan Lonely Planet -oppaita valmistautuessani suureen matkaani. Toisen oppaan kohokohdissa kokonainen aukeama oli omistettu Drumhellerille. Tiesin heti, että menisin sinne. Ihan sama miten ja koska ja kuinka paljon se maksaisi, tiesin, että menisin Drumhelleriin kokemaan aivan järisyttävän paleontologisen elämyksen.

Ja tiedättekö? Kaikki oli juuri niin siistiä kuin olin uskaltanut kuvitellakin.