Squamish - luminen pakomatka Vancouverista

Squamish on helpon päiväretken päässä Vancouverista. Siellä yhdistyy kolme ehdotonta suosikkiani: meri, vuoret ja havumetsä. Vaikka Vancouverissa on helppo paeta suurkaupungin hälinää Stanley Parkin suojaisiin metsiin, todellisen irtautumisen urbaanista hektisyydestä saa Squamishissa. Se on pieni kylä vajaan tunnin ajomatkan päässä Vancouverista pohjoiseen. Itse bongasin Squamishin Facebookin Reissupostauksia-ryhmästä, kun kyselin vinkkejä lyhyelle Vancouverin visiitilleni, ja päätin kokeilla. 

Yläilmoissa oli mukava ulkoilmaterassi, jossa jo huhtikuussa tarkeni hyvin (takki päällä).

Löydätkö kuvasta kalliokiipeilijän? Aika hurja.

Squamishisin ehdoton (ja taatusti ainut) maamerkki on Sea To Sky Gondola, joka kuljettaa vierailijoita vuorelle (Sea to Sky Gondola ON yhtä kuin Squamish). Sea-to-Sky Hwy tarjoaa sekä meno- että paluumatkalle todella ihania meri-vuori-maisemakomboja. Itse sain ihailla niitä aivan huoletta seatoskygondola.comin kautta ostamani yhdistetyn bussi- ja hissilipun ansiosta. Jälleen voidaan olettaa, että itse ajaessa olisin taatusti päätynyt johonkin rotkoon. 

Gondolihissi raahautui vuorelle hienojen kalliomuodostelmien ja tuuheiden kuusikoiden ylitse. Huipulla oli vielä lunta. Vaikka Kanadan länsirannikko muuten nauttikin jo täyttä päätä keväisestä hurmoksestaan, Squamishissa kirosin ensi kertaa sitten syksyn jalkaan asettelemiani kangastennareita. Noissa tennareissa oli varpaiden kohdalla pieni ("pieni") reikä, josta Australiassa oli tunkeutunut sisään hiekkaa ja nyt Squamishin vuorella vuorossa oli märkä lumi. Olisin toki voinut hengailla ne muutamat tunnit siinä hissin luona kahviossa, mikäli kenkien kastuminen olisi ollut ylitsepääsemätön ongelma, mutta se nyt olisi ollut ihan äärimmäisen typerää. Hissi ei nouse kovin korkealle, vain rapiaan 800 metriin, joten siellä puurajan alapuolella risteilee useita mielenkiintoisia luontopolkuja, joita ehdottomasti halusin mennä tutkimaan huonosta kenkävalinnasta huolimatta.

Valitsin lyhyen Panorama Trailin. Siellä ei ollut juuri ketään muita. Aina välillä jostain toki kantautui jonkinlaista ihmiskiekumista, mutta pääasiallisesti tuolla sai kuunnella vain tuulen suhinaa kuusen latvuksissa ja läheisen kosken kohinaa samalla, kun yritti olla liukastumatta tasaisen jäiseksi tallatulla, lumisella polulla. Puita halailemalla pääsi hyvin etenemään! (Paikan päältä saa vuokrattua lumikenkiä ja sauvoja, jos haluaa päästä helpommalla)

Näköalatasanteelta, jonne lopulta vajaan kilometrin mittaisen kikkailun jälkeen saavuin, oli hienot maisemat alas Squamishiin ja siihen väliin jäävälle Stawamus Chief Provincial Parkiin. Toisessa suunnassa levittäytyi valtava, keväisen väritön laakso kohti Whistleria (siellä kisailtiin Vancouverin olympialaisissa tässä jokunen vuosi sitten) ja toisessa suunnassa harmaa Howe Sound, josta tarkkasilmäinen saattaa bongata valaita. Joka puolella maisemaa ympäröivät lempeät rannikon vuorijonot (voivatko vuoret olla lempeitä?). 

Mikäs siinä ihastellessa.

Erityisesti mua kiinnosti Squamishissa tuolla huipulla sijaitseva riippusilta, joka googlettamisen ja blogien selaamisen jälkeen myi itsensä mulle heittämällä. Mun odotukseni olivat varmaankin liian korkealla, sillä en lopulta saanut tuosta sillasta lainkaan sellaisia jännityksen väristyksiä, joita olin niin kovasti odottanut. Toki niissä maisemissa kokemus oli tervetullut ja erilainen, mutta en voinut mitään jälkeenpäin mieleeni hiipivälle katumukselle, että olin päätynyt sen vuoksi hylkäämään lähempänä Vancouveria sijaitsevan Capilanon riippusiltakokemuksen. Squamishin riippusilta oli lyhyt eikä sen alapuolella ollut kovinkaan pitkää pudotusta kuolemaan. Se oli kamalan tylsä silta, jonka ylittäminen ei pelottanut yhtään (koska aina pitää vähän pelottaa!). 

Kauniista maisemista huolimatta kokonaisvaikutelma Squamishista jäi kuitenkin jollain tapaa valjuksi. Ehkä se johtui enimmäkseen pilvisestä säästä, ehkä paljon kehuttu riippusilta ei ollutkaan niin hurja kuin olin villeimmissä kuvitelmissani ehtinyt pelätä tai ehkä kesäkenkiin väkisin ujuttautuva märkä lumi sai mun varpaat liikaa palelemaan. Rauhallista ja hiljaista vuorella oli, mikä oli yksi retken parhaista puolista. En suoraan uskalla olla suosittelematta Squamishia, jos haluaa paeta Vancouveria ihan tosissaan, sillä onhan siinä nyt oma taikansa päräyttää gondolihissillä korkeuksiin, jossa voi ihastella maisemaa ja kuunnella kuusikon huminaa ja kenkien alla narskuvaa kevätlunta (olettaen, että vuodenaika on kevät).