Victoria oli ihana. Yksinkertaisesti vain ihana. En halua lainkaan olla vaatimaton Victorian suhteen; sen lisäksi, että se oli ehdottomasti Kanadan miellyttävin kaupunki, se hyppäsi kevyesti kärkisijalle ylipäänsä mun suosikkikaupunkien listalla. Victoria oli raikas ja värikäs - ja epäkanadalainen; hörppiessä kuumana höyryävää teetä kauniista, ruusukuvioisesta posliinikupista viktoriaanisen majatalon ruokasalissa ei ollut lainkaan vaikeaa sisäistää, miksi Victoria, Brittiläisen Kolumbian pääkaupunki, on Kanadan brittiläisin kaupunki.
Vancouver Islandilla sijaitseva Victoria on maailman lyhimmän lentomatkan päässä Vancouverista. Lentokoneen penkkiin ei kannata siis asettautua liian mukavasti, sillä kaikki on ohitse vain muutamassa kymmenessä minuutissa. Joitakin satoja metrejä alempana levittäytyy Vancouverin saaristo, joka äkkiseltään saattaa viedä mielikuvamatkalle kotimaahan. Mahdottoman julkisen liikenteen Kanadassa lentäminen Victoriaan on varmasti helpoin ja nopein tapa, vaikka tarjolla on lauttamatkojakin.
Saavuin aurinkoiselle Vancouver Islandille silmän räpäyksessä. Lentokenttä sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä keskustasta ja bussiyhteydet, omituista kyllä, ovat suhteellisen toimivat - paitsi tietenkin juuri sinä lauantaina, jona saavuin paikalle.
Lentokentän infopisteellä istui harmaapäinen herrasmies lukemassa kirjaa. Ilmeisesti Victorian lentokentällä ei ole kovin suurta turistitrafikkia maaliskuun lopulla, jotta voisi edes hieman näyttää kiinnostuneemmalta ja innostuneemmalta, kun eksynyt matkailija saapuu tiskille. Vähän tympääntyneesti katsettaan kirjan sisällössä venyttäen tämä uniformupukuinen vaari nosti katseensa minuun ja kysyi maailman laiskimmalla äänellä, mitä olin vailla. Kysyin, mikä bussi, mistä ja milloin lähtee Victorian keskustaan. Vaari alkoi hitaan hajamielisesti tarkastella pöytäänsä ja edessään olevia paperinippuja aivan kuin ei olisi tiennyt, missä mikäkin asia hänen omalla työpisteellään sijaitsee. Huomasin tyytymättömyyden, kun ukko joutui laskemaan kirjan käsistään; liekö ollut jokin jännittävä kohta menossa... jotta mulle olisi varmasti tullut kiire, vaari ilmoitti, että seuraava bussi lähtee n. kolmen minuutin päästä ja sitä seuraava tunnin. Kysyin hätäisesti, käykö bussissa kortti maksuvälineenä ja aivan kuin tahallaan vastausta viivytellen ja suussaan maistellen ukko totesi, että käteistä oli oltava. Vilkaisin hätäisesti ympärilleni ja näin onneksi automaatin ihan lähellä. Kiitin kohteliaasti (sisimmässäni huusin kaiken maailman rumia sanoja) ja syöksyin nostamaan rahaa.
Luonnollisesti mulla oli kourassa kahdenkymmenen dollarin seteli, kun juuri ja juuri ehdin juosta terminaalin, sen ainoan, edestä lähtevään bussiin. Bussikuski katsoi mua samaisella tympääntyneisyydellä kuin infotiskin papparainen. Piti olla tasaraha, ja kolikoita. Pari kirosanaa meinasi ihan lipsahtaa ääneen, kun aloin tavaroideni seasta kaivamaan pientä kolikkopussukkaani. Tiesin kyllä, ettei sieltä olisi löytynyt hiluja läheskään viiden dollarin arvosta. Kun sitten onnettomana ja epätoivosta mutkalla seisoin siinä kuskin edessä kädessäni jokin rapia dollari, etummaisessa penkissä istuva nuori miesmatkustaja nousi ylös ja sujautti kuskin käteen puuttuvan määrän kolikoita. Olin ihan äimänä. Olin ollut Victoriassa vain muutamia hassuja minuutteja ja toistaiseksi kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa olivat olleet enemmän kuin masentavia ja kolkkoja, mutta tuo nuori poika ehdottomasti pelasti mun koko päivän. Olin niin kiitollinen, etten tiennyt, miten mun olisi pitänyt oikein olla. Mies vain hymyili ystävällisesti, vaikka varmaan sitä alkoi pian jo ottaa päähän mun loputtomalta tuntuvat kiittelyt.
Viidellä dollarilla sai päivälipun, jolla sai kruisailla busseilla ihan koko päivän sinne sun tänne ja milloin vaan.
Mun jalat olivat Vancouverissa ja Squamishissa kokeneet kovia. Koska oli lauantai, busseja lentokentältä kaupunkiin kulki kerran tunnissa. Ja koska tosiaan oli lauantai, se tarkoitti aivan tupaten täyttä bussia, kun syrjäseutujen väki oli matkalla ihmisten ilmoille. Jouduin seisomaan ja taistelemaan tasapainon kanssa koko bussimatkan mun ylirasittuneilla ja tuskasta huutavilla jaloilla. Jäätyäni bussista pois keskustassa ja raahauduttuani vielä muutaman kilometrin päähän majatalolleni, ylämäkeen tietysti, ensin etsien jotain take away -sapuskaa ja paikkaa, josta ostaa tupakkaa, olin aivan lopussa ja niin väsynyt, että lähes pilvettömältä taivaalta paistava lämmin kevätaurinko tai Victorian salaisuuksien esiin kaivaminen eivät hetkeen kiinnostaneet mua ollenkaan.
Tunne oli kuitenkin ohimenevä - samoin kuin se kipu alaraajoissa. Ei kestänyt tuntiakaan, kun olin jo matkalla kohti uutta kaupunkia vaaleanpunaisten kirsikkapuiden alla. Mulla oli sellainen merifiilis, joten suuntasin katuja satunnaisesti vaellellen kohti Beacon Hill Parkia, josta saattoi kapean lahden ylitse nähdä Yhdysvaltoihin Seattlen suuntaan. Musta kissa saatteli mua jonkin matkaa. Erään talon pihalla oli ripustettu niin kummallisia koristeita pihapuuhun, että piti kiihdyttää vauhtia (mm. päättömiä Barbie-nukkeja). Pallokentältä lensi punainen pallo mun eteen; palautin sen. Takana kulkeva mies kertoi kaverilleen nauraa röhöttäen jotain illanistujaisistaan, joissa alkoholilla oli ollut osuutta sattuneisiin seikkoihin. Hymyilytti, vaikka hetken aiemmin en olisi sitä itsekään uskonut.
Viimeistään meren äärellä kaikki mielen mustuudet hävisivät kokonaan. Istuskelin puiston laidalla ja katselin utuiselle merelle näkemättä kuitenkaan vastarantaa. Laskeuduin portaat alas kivikkoiselle rannalle ja taistelin tieni kenkien alla muljahtelevien, meren silottamien murikoiden muodostaman maton ylitse nieman kärkeen kallioille. Välillä pysähdyin istumaan rantaan ajautuneelle puun rungolle ja yritin etsiä täydellisen pyöreää kiveä jalkojeni juuresta. Kevätaurinko paistoi lämmittäen ja suolan tuoksuinen tuuli tarttui hiuksiin. Piti muistutella, että olin edelleen Kanadassa enkä jossain ihan muualla.
Suuntasin puiston ja meren rannalta kohti keskustaa. Pihapuissa kukki vaaleanpunaiset kirsikat ja valkoiset magnoliat aivan söpönä. Goodcare Lakella lekotteli kilpikonnia. Aurinko alkoi taipua syvemmälle kohti länttä. Keskustan liepeille saapuessani mua vastaan alkoi harhailla erikoisen näköistä porukkaa: haltijoita, velhoja, supersankareita... Victorian "monumentin", Fairmont Empressin kulmilla olin nähnyt koko kummallisen kirjon upeita naamiaisasuja. Olin sattunut Victoriaan Comiconin aikaan.
Victorian sydän on ehdottomasti sisäsatamassa, vain korttelin tai parin päässä keskustasta. Jotain kovin tuttua muistuttava Fairmont Empress hallitsee maisemaa. Hotellin arkkitehti onkin sama heppu, joka on rakennuttanut Saskatoonin Bessboroughin, ja samanlaisia, linnaa muistuttavia hotelleja on ilmestynyt muuallekin Kanadaan, mm. Quebeciin. Vasemmalla puolella linnojen sarjaa jatkaa Brittiläisen Kolumbian parlamenttiin kuuluva "oikeusministeriö".
Satama-altaan toisella reunalla turisti-infon alakerrassa on mainio ravintola, jossa kävin syömässä ja juomassa Pacific Island Ice Tean (pitäähän länsirannikolla nyt olla omansa). Satama-altaan laiturit ovat täyttyneet veneistä ja vesitasoista ja allasta kiertävällä kävelykadulla on esiintyviä taiteilijoita. Vesitaksi pysähtyy aika ajoin laiturille. Lahden takana näkee luoteeseen levittäytyvän Vancouver Islandin tuuheita kuusimetsiä; luontokin siis tulee lähelle niin pienessä kaupungissa. Tunnelma on lähes täydellinen aurinkoisena, luultavasti kevään viimeisenä päivänä (kesä on ihan ovella, sen tuntee jokaisella aistillaan!); on rauhallista ja seesteistä, ja silti vaikka mitä voi tapahtua. Mielellään jää istuskelemaan penkille, kuuntelemaan etäältä kantautuvaa yhden miehen orkesteria ja kepeää puheensorinaa. Auringonlaskun aikaan satama on varmasti parhaimmillaan; hiljakseen hupeneva väkijoukko ja auringon punertava kajo korkeiden purjeveneiden mastojen takaa luo aivan omanlaisensa fiiliksen.
Saattoi olla, että olin ensimmäisen päivän jälkeen aika rakastunut jo. Saattaa tietysti olla, että hyvä fiilis sai buustia siitä säästä: en edelleenkään osannut kuvitella, että kotona Saskatoonissa oli hädin tuskin lumikaan sulanut, kun Victoriassa sai heti hikipisarat otsalleen, jos vain suunnitteli pukevansa takin ylleen. Istuin aika pitkään satamassa ja katselin lahden ja sen takana kumpuilevien metsien taakse painuvaa aurinkoa ennen kuin kevät muistutti olemassaolostaan hieman kolealla alkuillan henkäyksellään. Mulla oli tallessa vielä aamupäivällä lentokentältä ostamani päivälippu bussiin, joten hyppäsin kyytiin ja ajelin kestämätön hymy huulillani takaisin Amethyst Inniin, joka on, by the way, ehdottomasti yksi persoonallisimmista majataloista, jossa olen koskaan öitäni viettänyt (siitä stooria sitten ihan omassa postauksessaan!).
Seuraava päivä Victoriassa oli varmasti kesän ensimmäinen ja totaalisen ihastuksen päivä. Victoria oli ihan söpönä ja minä olin ihan söpönä. Stay tuned; tulossa vielä lisää tarinaa (ja kuvia!) tästä yhdestä maailman ihanimmista kaupungeista.
Saavuin aurinkoiselle Vancouver Islandille silmän räpäyksessä. Lentokenttä sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä keskustasta ja bussiyhteydet, omituista kyllä, ovat suhteellisen toimivat - paitsi tietenkin juuri sinä lauantaina, jona saavuin paikalle.
Lentokentän infopisteellä istui harmaapäinen herrasmies lukemassa kirjaa. Ilmeisesti Victorian lentokentällä ei ole kovin suurta turistitrafikkia maaliskuun lopulla, jotta voisi edes hieman näyttää kiinnostuneemmalta ja innostuneemmalta, kun eksynyt matkailija saapuu tiskille. Vähän tympääntyneesti katsettaan kirjan sisällössä venyttäen tämä uniformupukuinen vaari nosti katseensa minuun ja kysyi maailman laiskimmalla äänellä, mitä olin vailla. Kysyin, mikä bussi, mistä ja milloin lähtee Victorian keskustaan. Vaari alkoi hitaan hajamielisesti tarkastella pöytäänsä ja edessään olevia paperinippuja aivan kuin ei olisi tiennyt, missä mikäkin asia hänen omalla työpisteellään sijaitsee. Huomasin tyytymättömyyden, kun ukko joutui laskemaan kirjan käsistään; liekö ollut jokin jännittävä kohta menossa... jotta mulle olisi varmasti tullut kiire, vaari ilmoitti, että seuraava bussi lähtee n. kolmen minuutin päästä ja sitä seuraava tunnin. Kysyin hätäisesti, käykö bussissa kortti maksuvälineenä ja aivan kuin tahallaan vastausta viivytellen ja suussaan maistellen ukko totesi, että käteistä oli oltava. Vilkaisin hätäisesti ympärilleni ja näin onneksi automaatin ihan lähellä. Kiitin kohteliaasti (sisimmässäni huusin kaiken maailman rumia sanoja) ja syöksyin nostamaan rahaa.
Luonnollisesti mulla oli kourassa kahdenkymmenen dollarin seteli, kun juuri ja juuri ehdin juosta terminaalin, sen ainoan, edestä lähtevään bussiin. Bussikuski katsoi mua samaisella tympääntyneisyydellä kuin infotiskin papparainen. Piti olla tasaraha, ja kolikoita. Pari kirosanaa meinasi ihan lipsahtaa ääneen, kun aloin tavaroideni seasta kaivamaan pientä kolikkopussukkaani. Tiesin kyllä, ettei sieltä olisi löytynyt hiluja läheskään viiden dollarin arvosta. Kun sitten onnettomana ja epätoivosta mutkalla seisoin siinä kuskin edessä kädessäni jokin rapia dollari, etummaisessa penkissä istuva nuori miesmatkustaja nousi ylös ja sujautti kuskin käteen puuttuvan määrän kolikoita. Olin ihan äimänä. Olin ollut Victoriassa vain muutamia hassuja minuutteja ja toistaiseksi kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa olivat olleet enemmän kuin masentavia ja kolkkoja, mutta tuo nuori poika ehdottomasti pelasti mun koko päivän. Olin niin kiitollinen, etten tiennyt, miten mun olisi pitänyt oikein olla. Mies vain hymyili ystävällisesti, vaikka varmaan sitä alkoi pian jo ottaa päähän mun loputtomalta tuntuvat kiittelyt.
Viidellä dollarilla sai päivälipun, jolla sai kruisailla busseilla ihan koko päivän sinne sun tänne ja milloin vaan.
Mun jalat olivat Vancouverissa ja Squamishissa kokeneet kovia. Koska oli lauantai, busseja lentokentältä kaupunkiin kulki kerran tunnissa. Ja koska tosiaan oli lauantai, se tarkoitti aivan tupaten täyttä bussia, kun syrjäseutujen väki oli matkalla ihmisten ilmoille. Jouduin seisomaan ja taistelemaan tasapainon kanssa koko bussimatkan mun ylirasittuneilla ja tuskasta huutavilla jaloilla. Jäätyäni bussista pois keskustassa ja raahauduttuani vielä muutaman kilometrin päähän majatalolleni, ylämäkeen tietysti, ensin etsien jotain take away -sapuskaa ja paikkaa, josta ostaa tupakkaa, olin aivan lopussa ja niin väsynyt, että lähes pilvettömältä taivaalta paistava lämmin kevätaurinko tai Victorian salaisuuksien esiin kaivaminen eivät hetkeen kiinnostaneet mua ollenkaan.
Tunne oli kuitenkin ohimenevä - samoin kuin se kipu alaraajoissa. Ei kestänyt tuntiakaan, kun olin jo matkalla kohti uutta kaupunkia vaaleanpunaisten kirsikkapuiden alla. Mulla oli sellainen merifiilis, joten suuntasin katuja satunnaisesti vaellellen kohti Beacon Hill Parkia, josta saattoi kapean lahden ylitse nähdä Yhdysvaltoihin Seattlen suuntaan. Musta kissa saatteli mua jonkin matkaa. Erään talon pihalla oli ripustettu niin kummallisia koristeita pihapuuhun, että piti kiihdyttää vauhtia (mm. päättömiä Barbie-nukkeja). Pallokentältä lensi punainen pallo mun eteen; palautin sen. Takana kulkeva mies kertoi kaverilleen nauraa röhöttäen jotain illanistujaisistaan, joissa alkoholilla oli ollut osuutta sattuneisiin seikkoihin. Hymyilytti, vaikka hetken aiemmin en olisi sitä itsekään uskonut.
Viimeistään meren äärellä kaikki mielen mustuudet hävisivät kokonaan. Istuskelin puiston laidalla ja katselin utuiselle merelle näkemättä kuitenkaan vastarantaa. Laskeuduin portaat alas kivikkoiselle rannalle ja taistelin tieni kenkien alla muljahtelevien, meren silottamien murikoiden muodostaman maton ylitse nieman kärkeen kallioille. Välillä pysähdyin istumaan rantaan ajautuneelle puun rungolle ja yritin etsiä täydellisen pyöreää kiveä jalkojeni juuresta. Kevätaurinko paistoi lämmittäen ja suolan tuoksuinen tuuli tarttui hiuksiin. Piti muistutella, että olin edelleen Kanadassa enkä jossain ihan muualla.
Suuntasin puiston ja meren rannalta kohti keskustaa. Pihapuissa kukki vaaleanpunaiset kirsikat ja valkoiset magnoliat aivan söpönä. Goodcare Lakella lekotteli kilpikonnia. Aurinko alkoi taipua syvemmälle kohti länttä. Keskustan liepeille saapuessani mua vastaan alkoi harhailla erikoisen näköistä porukkaa: haltijoita, velhoja, supersankareita... Victorian "monumentin", Fairmont Empressin kulmilla olin nähnyt koko kummallisen kirjon upeita naamiaisasuja. Olin sattunut Victoriaan Comiconin aikaan.
 |
| Nuo ei tainneet olla oikeita kilpikonnia tai sitten niillä oli jotain pahasti vialla - ne eivät nimittäin liikahtaneetkaan. |
Victorian sydän on ehdottomasti sisäsatamassa, vain korttelin tai parin päässä keskustasta. Jotain kovin tuttua muistuttava Fairmont Empress hallitsee maisemaa. Hotellin arkkitehti onkin sama heppu, joka on rakennuttanut Saskatoonin Bessboroughin, ja samanlaisia, linnaa muistuttavia hotelleja on ilmestynyt muuallekin Kanadaan, mm. Quebeciin. Vasemmalla puolella linnojen sarjaa jatkaa Brittiläisen Kolumbian parlamenttiin kuuluva "oikeusministeriö".
 |
| Oikeusministeriö - onko vähän lähtenyt käsistä? |
Satama-altaan toisella reunalla turisti-infon alakerrassa on mainio ravintola, jossa kävin syömässä ja juomassa Pacific Island Ice Tean (pitäähän länsirannikolla nyt olla omansa). Satama-altaan laiturit ovat täyttyneet veneistä ja vesitasoista ja allasta kiertävällä kävelykadulla on esiintyviä taiteilijoita. Vesitaksi pysähtyy aika ajoin laiturille. Lahden takana näkee luoteeseen levittäytyvän Vancouver Islandin tuuheita kuusimetsiä; luontokin siis tulee lähelle niin pienessä kaupungissa. Tunnelma on lähes täydellinen aurinkoisena, luultavasti kevään viimeisenä päivänä (kesä on ihan ovella, sen tuntee jokaisella aistillaan!); on rauhallista ja seesteistä, ja silti vaikka mitä voi tapahtua. Mielellään jää istuskelemaan penkille, kuuntelemaan etäältä kantautuvaa yhden miehen orkesteria ja kepeää puheensorinaa. Auringonlaskun aikaan satama on varmasti parhaimmillaan; hiljakseen hupeneva väkijoukko ja auringon punertava kajo korkeiden purjeveneiden mastojen takaa luo aivan omanlaisensa fiiliksen.
Saattoi olla, että olin ensimmäisen päivän jälkeen aika rakastunut jo. Saattaa tietysti olla, että hyvä fiilis sai buustia siitä säästä: en edelleenkään osannut kuvitella, että kotona Saskatoonissa oli hädin tuskin lumikaan sulanut, kun Victoriassa sai heti hikipisarat otsalleen, jos vain suunnitteli pukevansa takin ylleen. Istuin aika pitkään satamassa ja katselin lahden ja sen takana kumpuilevien metsien taakse painuvaa aurinkoa ennen kuin kevät muistutti olemassaolostaan hieman kolealla alkuillan henkäyksellään. Mulla oli tallessa vielä aamupäivällä lentokentältä ostamani päivälippu bussiin, joten hyppäsin kyytiin ja ajelin kestämätön hymy huulillani takaisin Amethyst Inniin, joka on, by the way, ehdottomasti yksi persoonallisimmista majataloista, jossa olen koskaan öitäni viettänyt (siitä stooria sitten ihan omassa postauksessaan!).
Seuraava päivä Victoriassa oli varmasti kesän ensimmäinen ja totaalisen ihastuksen päivä. Victoria oli ihan söpönä ja minä olin ihan söpönä. Stay tuned; tulossa vielä lisää tarinaa (ja kuvia!) tästä yhdestä maailman ihanimmista kaupungeista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa!