Lounais-Australian myrskytuulissa ja yö murhamökissä

Meidän toiseksi viimeinen roadtrippäivä lounaisessa Australiassa ei varsinaisesti hellinyt meitä hyvällä säällä. Taivas oli pilvessä, silloin tällöin tihutteli vettä enemmän tai vähemmän ja meren rannalla tukkaan tarttui niin kaamea tuuli, että sen täytyi olla maailman kovin. Aikamoinen tuo Australian kevät. Muistutti vähän suomalaista syksyä. 

Koska Australian matkasta tuli nyt elokuussa yli vuosi, voisin viimeinkin palata päiväkirjatyyppisesti meidän roadtripin viimeiseen vuorokauteen ja paluumatkalle Perthiin.

Luovutimme Busseltonin airbnb-kämpän eteenpäin ja suuntasimme etelään pitkin Leeuwin-Naturalisten kansallispuistoa. Pysähdyimme muutaman kerran ja jalkauduimme autosta, mutta kuten mainittua, sää ei oikein antanut periksi viettää pitkiä aikoja taivasalla. Kerran ajoimme myös hieman harhaan etsiessämme joitain hienoja rantakallioita. Tai oikeastaan emme ajaneet harhaan, vaan harhauduimme jalkaisin heti parkkipaikalta väärään suuntaan. Tuo lyhyt kävelylenkki, joka pian osoittautui aivan väärään suuntaan meneväksi, kai tarjosi meille päivän siedettävimmän sään; pilviverho taisi jopa hieman oheta ja hetken aikaa luulimme auringon putkahtavan esiin. Se oli kuitenkin vain toiveajattelua; kun palasimme parkkipaikalle hieman pettyneinä pieleen menneestä navigoinnista, alkoi vettä ripotella jo niskaan. Tietysti me vielä bongasimme parkkialueen laidalta sen oikean polun, jota meidän olisi kuulunut alunperin lähteä seuraamaan päästäksemme merelle. Veitsi haavassa käätyen lähdimme kuitenkin jatkamaan matkaa vielä etelämpään.

Karripuumetsä.

Päivä oli harmaa ja sateen uhka vääjäämätön. Viinitarhoja riitti.

Surfers Point oli yksi meidän pitstopeista. Siellä merelle avautuva maisema oli myrskyinen ja harmaa; ei ehkä kaikista paras vuodenaika harkita surffailua, vaikka paikka on saanut nimensä nimenomaan sen suotuisista surffausolosuhteista. Tuuli oli aivan järkyttävä. Ihan sanoinkuvaamattoman järkyttävä! Ottaessani kuvaa puhelimella, puhelin oli revetä irti mun lujasta otteesta. Auton ovi paiskautui irti niin vauhdilla, että säikähdimme sen niksahtavan saranoiltaan ja lentävän johonkin taivaalle. Tuntuu ihan käsittämättömälle ajatella, että mikään tuuli voisi missään koskaan olla kovempi kuin tuolla! Vieressä seisovallekin piti huutaa, että kuuli jotain.

Myrskyisä Surfers Point. Tämä tuuli oli kuitenkin jopa surffaamiseenkin liian ärhäkkä.

Hamelin Bay, jossa myös teimme hyvinhyvinhyvin pikaisen pysähdyksen (kiitos sateen ja tuulen), on kuuluisa rauskuistaan. Kiipesimme hiekkadyynille katselemaan myrskyävää merta, mutta rauskuja sieltä oli kyllä aivan mahdotonta nähdä.

Hamelin Bay, rauskujen koti.

Kohteenamme oli Augusta. Siellä edelleen jatkuvan Leeuwin-Naturaliste kansallispuiston toisessa ääripäässä oli hieno Augustan majakka. Kahden myrskyisän ja armottoman meren, Intian valtameren ja Eteläisen Jäämeren ympäröimänä ja harmaana yläpuolella ajelehtivan taivaan alla näky oli jollain tapaa runollinen, mutta tehän tiedätte nämä omituiset säämieltymykseni; sateesta ja myrskystäkin voi löytää jotain kaunista ja kiehtovaa. 

Majakalle johtavalta tieltä kääntyy sivureitti, jota tienvarsikyltissä nimitetään maisemareitiksi. Se oli kuitenkin suuri huijaus. Tai ehkä sieltä joskus oli ollut erheettömät maisemat ympäröivälle merelle, mutta nyt se oli vallan kasvanut umpeen. Vain muutamassa kohdassa kilometrien mittaisella hiekkatiellä näki jotain muuta kuin ylipitkäksi roihahtaneen pusikon.

Pauhaava kahden meren risteys majakalla.

Leeuwin Naturaliste Lighthouse. Emme käyneet kurkistamassa majakkaan sisälle.

Jossain kohtaa pysähdyimme katselemaan "laitumella" parveilevia kenguruja. Niitä näki aika usein, mutta yleensä jossain kauempana tiestä. Joskus joku (krhm) saattoi sekoittaa nämä harmahtavat, etukenossa maata rouskuttavat otukset hyvin paljon niitä muistuttaviin lampaisiin... (pari kuukautta myöhemmin päätin vihdoin hankkia silmälasit...) Ukkeli jaksaa vieläkin toisinaan naureskellen muistella, miten saatoin yhtäkkiä hieman kysyvästi huudahtaa takapenkiltä: "Hei, tuolla on kenguruita, onhan?".

Ainut kuva villeistä kenguruista, minkä "onnistuin" ottamaan koko reissun aikana. 

Ajoimme Augustasta pieneen kylään nimeltä Nannup. Mulla ei ole mitään käsitystä matkasta Augustasta Nannupiin, koska saattoi olla, että nukahdin siellä auton takapenkillä.

Meillä ei ollut mitään majapaikkaa, joten saapuessamme illansuussa paikalle meillä alkoikin ankara yösijan etsiminen. Nykyajan digitalisoituneessa maailmassa, jossa majapaikan löytää useimmiten (siis joka kerta, paitsi pari kertaa Alaskassa) internetin syvistä syövereistä, me selasimme vanhanaikaisesti matkailulehtiä löytääksemme mainoksia majapaikoista. Lopulta päädyimme yöpymään paikallisella (tai oli sinne reilun kymmenen kilometrin ajomatka Nannupin minimmaalisesta keskuksesta) maatilalla, jossa isäntäväki vuokrasi metsän ja laitumien laidassa sijaitsevia kahta pientä mökkiä. Ne muistuttivat sellaisia kauhuelokuvien murhamökkejä.

Näkymä mökin takapihalle.

Cambray Cheese & Cottages oli aika sympaattinen paikka sitruuna- ja appelsiinipuineen, leikkisine kilipukkeineen, vastaanjuoksevine koirineen ja lehmänkirjavine hevosineen. Maatilalta löytyi myös piskuinen puoti, jossa myytiin tilan tuotteita; eritoten juustoja, ja kaikkea söpöä maalaisromanttista pikkutavaraa.

Meidän mökissä, jonne ajettiin traktoritietä lammaslaitumen läpi, oli aseteltu tarjolle juustoja ja keksejä tervetuliaisiksi. Niitä me sitten pimenevän illan suussa maisteltiin roadtripin varrelta mukaan tarttuneine viineinemme. Takapihalla oli aavemainen tunnelma, kun laitumella siellä täällä kasvavien vanhojen lehtipuiden takaa kohosi kuu ja loi usvamaisen maiseman ja jostain pimeydestä etäältä kantautui lampaiden määintää. Yhdistettynä siihen, että kyseessä oli "murhamökki", se oli hetkittäin vähän liian creepyä mulle, joka ei osaa aina hallita mielikuvitustaan.

Mun ja ukkelin sängyssä oli lämmitettävä patja. Muistan, että illalla kolean kevätillan vilunväristyksissä olin asettanut patjan täysille lämmöille ja yöllä heräsin tietysti syvässä hikilammikossa. Aamulla joku kertoi kuulleen jotain koputuksia ulkoseinistä. Murhamökki, indeed. Me tosin selvisimme ja heräsimme kaikki vallan elossa Lounais-Australian roadtrippimme viimeiseen päivään.

Viimeisen päivän suunta olikin selvä; ensin maisemareitiksi kehuttua maantietä Balingupiin (voitte uskoa, että kylän nimi herätti tässä sakissa pienimuotoista hilpeyttä, etenkin, kun siitä puhuttiin lopulta suomalaisittain Pallinkuppina) ja sieltä edelleen takaisin lähtöpisteeseen, Perthiin.

Maisemareitti, Blackwood River Drive, oli kaunis, ehkä hieman epäaustraliamainen (muistatte puheeni australialaisesta maisemasta tässä Rottnest Islandia käsittelevässä postauksessa?). Toisaalta lounais-Australia ja Margret River oli jo aikaisemmin näyttänyt ihanan vehreän ja puisen maastonsa, joten yllätyksenä metsät eivät tulleet. Sen sijaan ne vehreät, kumpuilevat niityt eivät muistuttaneet yhtään kuvaa, jonka olin aikaisemmin Australiasta nähnyt.

Balingup itsessään ei ollut Nannupia merkittävämpi pikkukylä, mutta onnistuimme löytämään sieltä mainion ravintolan myöhäiselle lounaallemme. Kovasti huudossa ollutta fish&chipsia tilasin ensimmäisen kerran täältä koko reissun aikana.

Balingupin ihania kumpumaastoja.

Juustoa oli tarjolla Balingupissakin. 

Matka Balingupista Perthiin sujui nopeasti - nukkuessa 😴😄 Kelikin alkoi parin päivän synkistelyn jälkeen vaikuttaa taas miellyttävältä. Viimeiset päivät Perthissa olivatkin lämpimiä ja lähes pilvettömiä. Niistä postailen vielä jonkinlaisen kuvapainotteisen postauksen myöhemmin.

Meidän vajaan viikon mittainen roadtrip Länsi- ja Lounais-Australiassa oli Australian mittakaavassa vain sellainen pieni, vajaan tuhannen kilometrin pyrähdys. Lyhykäisyydestään huolimatta oli kuitenkin kiva nähdä vähän erilaista Australiaa; sellaista, jollaista ei tavallisesti kuvista oikein näe, ellei tongi ahkerasti pintaa syvemmältä. Välimerellinen länsi- ja lounaisnurkka oli täynnä ihania elämyksiä aina Margaret Riverin humalluttavilta viinitiloilta jännittäviin kalkkikiviluoliin, majakalta majakalle, eteläisen pallonpuoliskon pisimmältä laiturilta omituisille merestä nouseville kalliomuodostelmille, rehevistä karrimetsistä ja kumpuilevilta niityiltä kylmää vihmovalle eteläiselle ulapalle ja maailman kovimman tuulen riepottelulta maaseudun rauhaan paijaamaan uteliaita kilipukkeja.

Lake Caven kalkkikiviluolassa

Tänään puhuttiin luennolla vähän kalkkikiviluolista, ja siitäkös mieleeni putkahti tuo lounaisaustralialainen kalkkikiviluola nimeltä Lake Cave, jossa mekin vierailimme ihmettelemässä maanalaista elämää. Kyllä, pilkkopimeässä ja kylmässä luolassakin on elämää, niin upeasti on tämä maailma järjestänyt. Jotain pikkumönkijöitä siellä Lake Caven lakessa hitaasti lillui menemään.

Viinikierroksen jälkeisenä päivänä olo oli vähän hutera ja ennen kaikkea väsynyt. Meidän porukka köllötteli kämpillä rentoutuneena aina iltapäivään asti, kunnes päätimme lähteä luolaan. Kyllä, luolaan. Ajatus luolaan menemisestä krapulassa ei välttämättä kuulosta kovin hyvälle idealle, mutta kummasti siinä vapinat ja tutinat hävisivät, kun matkaan lähdettiin. Ja minä kun olin juuri muutamaa kuukautta aikaisemmin keväällä uhonnut, etten ikinä menisi mihinkään luoliin, kun olin järkyttyneenä lueskellut uutisia Thaimaassa luolaan kiipeliin joutuneista lapsista. No, jouduin pyörtämään puheeni. 

Margaret Riverin alueelta lounais-Australiasta löytyy jos jonkinmoista luolaa, josta valita. Lopulta, ne kaikki ovat samaa kastia kalkkikiviluolia, jotka hapan sadevesi on tuhansien ellei miljoonien vuosien kuluessa kaivertanut. Osa luolista on niin vanhoja, että ne ovat yksinkertaisesti romahtaneet jättäen maahan vain valtavan kuopan. Me vierailimme Lake Caven kalkkikiviluolassa. Nimensä se on saanut siitä, että sen uumenissa on todella pieni "järvi". Enemmänkin tuo näytti lammelta, tai lammikolta. Luolavaihtoehtoja löytyy Cave Roadin varrelta muutamia, yhteensä Australian lounaisosista löytyy satoja luolia, mutta kaikkiin ei tietenkään ole yleisöllä pääsyä. Cave Road on muuten huisin hieno ajoreitti, vaikka ei luolissa lymyily niin kiinnostaisikaan, suosittelen!

Psst. Kaikki nuo valkoiset täplät luolan seinämällä on hämähäkin seittejä. Niitä ei tarvitse kuitenkaan murehtia luolassa, vaikka oppaan mukaan aina joku alkaa kiljua, kun luolan katosta tippuu vesipisara päähän luullen sen olevan hämähämähäkki, sillä hämähäkeille ei ole mitään syötävää luolassa. Luonnollista, ettei niitä siksi kiinnosta hengailla siellä. Pimeydessä.

Lake Cave on myös osittain romahtanut vuosien saatossa. Metsässä katettua polkua tarpoessa sitä huomaa yhtäkkiä olevansa jättimäisen, jo hyvän matkaa umpeen kasvaneen kuopan reunalla. Itse luolaan pääsee, kun laskeutuu puiset portaat alas kuopan pohjalle. Kierrokset ovat luonnollisesti opastettuja, joten ilman rapian 20 dollarin lippua ei ole mitään asiaa mennä pidemmälle. 

Hieman kuumotti laskeutua portaat ahtaasta kallioon jääneestä raosta maan uumeniin. Sitten sitä huomasikin olevansa pienen lammikon rannalla, keskellä tikkumaisia stalaktiitteja, eli arkikielellä tippukiviä, jotka maaperän läpi suodattunut vesi on piiiiiiitkien aikojen saatossa muodostanut tihkuessaan kalkkikiven pinnalta.

Luolan suuaukko ei todellakaan ollut mikään valtaisa. Sisäänkäynnin kohdalla piti tämmöisen pitkän ihmisen pikkuisen kumartaa, ettei iskenyt kalloaan kovaan kalkkikiveen.

Tämä australialainen luola on varmasti yksi maantieteellisesti ja geologisesti ajateltuna mielenkiintoisimmista paikoista, jossa olen vieraillut. Edelleenkään en löydä haastajaa Pohjois-Irlannin Giants Causewayn basalttipylväille, ja pakko sanoa, että Jukatanin niemimaan Multun-Ha-cenote oli kaikessa umpinaisuudessaan luolana kiehtovampi ilmestys kuin Lake Cave. Lake Cave ottaa kuitenkin kirkkaan kolmossijan, sillä ainakin se oli ensimmäinen paikka, jossa näin ihan oikeita stalaktiitteja ja myös niiden "vastakappaleita", stalakmiitteja.

Sivujuonne: muistan joskus todella pienenä tyttönä, kun olin hurjan kiinnostunut isoveljeni ikivanhasta karttakirjasta ja siellä oli värikuva hurjasta tippukiviluolasta ja muistan jo silloin ihastelleeni tuota näkyä. Samassa kirjassa oli muuten värikuvia myös laavasta ja hienosti piirretty aukeaman kokoinen kuva Aurinkokunnasta. Nuo kuvat ovat varmaan ikuisiksi ajoiksi palaneet mun verkkokalvoille, koska ne olivat niin kummallisen kiehtovia pienissä piireissä lyhyen ikänsä asuneen pikkutytön silmissä. Näköjään ne kiehtovat vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, nyt vain liveversiona.

Luolassa oli helppo edetä, sillä sinne on rakennettu ihan oma boardwalk. Toki toinen reuna oli kaiteeton, joten innostuneempi kikkailija saattaisi helposti molskahtaa alle puoli metriä syvän "järven" pohjalle. Opas kertoikin, että sellaisia sankareita on hänen uransa aikana muutama sattunut joukkoon.

Luolan perälle päästessä opas on selvittänyt tippukiviluolien syntymisestä ja tästä kyseisestä luolasta kaiken oleellisen, minkä jälkeen saa hetken istua suuremmaksi avautuvan luolan perällä hetken aikaa ympärilleen hämärässä ihmetellen. Opas pyytää olemaan hiljaa ja liikkumatta, ja pikkuhiljaa boardwalkin reunoille ja luolaan asennetetut liiketunnistinvalot alkavat yksi toisensa jälkeen sammahdella, ja pian sitä istuu täydellisessä pimeydessä, täydellisessä hiljaisuudessa. Okei, ei ihan täydellisessä hiljaisuudessa. Jostain kuuluu tasainen ja rauhallinen... tip... tip... tip... tip... kun vesi tipahtelee katosta luolan pohjalle omaa stalaktiittiaan rakentaen.

Luolat ovat lounais-Australian yksi merkittävimmistä nähtävyyksistä, ja suosittelen erittäin lämpimästi käymään vilkaisemassa niitä, jos jännittävät kokemukset kiinnostavat. Klaustrofobisille ihmisille luolaan meneminen saattaa olla aikamoinen haaste ja suosittelenkin tunnustelemaan omaa ahtaanpaikankammoaan ennen kuin sukeltaa maan alle. Toisaalta, ainakin kannattaa kokeilla, sillä onhan luolaseikkailu aina jonkinmoinen normaalista poikkeava elämys.

Lake Cave ei kokonaisuudessa ollut mikään valtavan iso luola, itseasiassa se oli lopulta todella pieni, mutta luolaksi sillä on kaikki luolan ominaispiirteet. Itselle luolan pienuus saattoi olla hivenen pettymyksen tunnetta herättävä, mutta toisaalta suuremmassa tai avarammassa luolassa kokemus ei olisi välttämättä tuntunut yhtä intensiiviseltä.

Päivä Margaret Riverin viinitiloilla

Kaikki, jotka edes hitusen tuntee mua todellisessa elämässä, tietää, että mun lempialkoholijuomani on puolikuiva valkoviini. Viini ylipäänsä on mun juttu. Punkkua tulee harvemmin juotua, mutta silloin kun juon, juon yleensä ranskalaista Evergreen-luomuviiniä. Valkkareista suosikkini on espanjalainen (tai katalonialainen - tämän vitsinpoikasen/oikaisun heitti David, meidän Madridin couchsurfing-isäntä, kun mainitsin asiasta) Vina Esmeralda, joka maistuu siltä kuin söisi lasillisen tuoreita persikoita. En kuitenkaan ole mikään viiniexpertti, mitä tulee niiden valmistukseen, erilaisiin rypäleisiin tai siihen, minkälainen viini sopii minkäkinlaisen ruuan kanssa. En ole myöskään koskaan käynyt oikealla viinitilalla, vaikka varmasti on tullut kotimaassa tai jossain päin maailmaa pyörittyä ihan niiden lähimaastossa. Australiassa menetin tämän viinitilaneitsyyteni, ja se olikin hauska ja mielenkiintoinen päivä se!

Lounais-Australian Margaret Riverin alue on tunnettu valkoisten biitsien, jännittävien kalkkikiviluolien ja täydellisten surffausmahdollisuuksiensa lisäksi myös laadukkaista ja kuuluisista viineistään. Pääsääntöisesti rutikuivan mantereen lounaisosissa vallitseva välimerellinen ilmasto mahdollistaa nämä vehreät ja kauniit viinitarhat, joita mutkittelevia pikkuteitä seikkaillessaan näkee ihan joka puolella. Olisimme voineet ottaa vain auton alle ja ajella tilalta toiselle, mutta koska meidän kuski halusi ehdottomasti olla mukana maistelemassa viinejä, päädyimme varaamaan paketin yhdeltä alueen lukuisilta retkenjärjestäjiltä. Bushtucker Winery & Brewery Tourin koko päivän mittainen retki kolmelle viinitilalle, yhdelle panimolle, yhdelle tislaamolle sekä juusto- ja suklaatehtaalle maksoi ~90 dollaria. Ja voi pojat, että siinä saikin koko päivän edestä naatiskella pikkubussin kyydissä.

Koska viinitilat sijaitsivat melko lähellä toisiaan, matka paikasta toiseen ei ollut kovin pitkä. Tähän kun lisäsi sen, että jokaisella viinitilalla maistettiin noin kuutta tai kahdeksaa eri viiniä, jokaisen tilan yhteenlaskettu viinisaldo oli reilu yksi sivistynyt lasillinen. Aamukymmeneltä pikkubussin kyytiin nousi viisi tavallisen hiljaista suomalaista kaveria, jotka luonnollisesti asettuivat pikkubussissa hieman erilleen muista, omaan rauhaansa, ja jokainen, joka tuntee oman suomalaisuutensa perusluonteen voi vain kuvitella tämän hetken sielunsa silmillään. Alkuillasta paluumatkalla viinitilojen, panimoiden ja tislaamoiden antimien jälkeen pikkubussin kyydissä istui varsin iloinen suomalaisseurue tyhmille vitseille tirskuen, rohkeasti hölisten ja kenties! jopa hieman Stand by me:ta laulellen, kerran se sattui radiossa soimaan. Reissu tuli heitettyä siis ihan perussuomalaisella tyylillä, vaikkakin pitänee puolustukseksi sanoa, että alkoholin nostattamasta innostuksesta huolimatta osasimme toki käyttäytyä. Vinkkinä siis kaikille, jotka suunnitelette päiväretkeä useille viinitiloille: varautukaa siihen, ettei päivä tule päättymään yhtä selväpäisesti kuin se nousee.

Aloitimme kierroksen Cape Naturaliste Vineyardilta. Sieltä jäivät mieleen tahmeat ja rutikuivat punaviinit ja aivan järjettömän isot lasilliset jokaista laatua. Siellä myös opetettiin hieman viininmaistelun perusteita ja viisaina sitten jälkimmäisillä tiloilla noudatimme näitä neuvoja kuin mitkäkin asiantuntijat ja näytimme taatusti todella fiineille. Cape Naturaliste oli kaikista viinitiloista, hyvistä valkkareista ja erityisen maukkaasta jälkiruokaviinistään huolimatta, päivän "huonoin" tila, kenties sen vuoksi, että sen punaviinit olivat niin kuivia, että ne takertuivat kurkkuun kiinni.

Toinen kohteemme oli Driftwood, jossa punkkukin alkoi soljua suussa mukavammin, liekö se johtui niistä Cape Naturalisten jättiannoksista tai ihan vain siitä, että ne vain yksinkertaisesti olivat parempia. Driftwoodissa viinejä meille esitteli virolainen nainen.

Bushtucker Winery & Brewery Tourin päiväretkeen sisältyi nestemäisten nautintoaineiden maistelun lisäksi myös vierailu Margaret Riverin juusto- ja suklaatehtaille sekä hintaan sisältyvä lounas, joka nautittiin Knotting Hill -viinitilalla viininmaistelun yhteydessä. Lounas ei ollutkaan ihan perussettiä, ainakaan meille ulkomaalaisille. Tarjolla oli mm. monenlaista lihaa, joka oli taatusti kotimaista. Savustettu krokotiili oli melkoinen positiivinen yllättäjä; se muistutti hieman savustettua vaaleaa kalaa ja ehkä vähän etäisesti jopa kanaa. Kenguru oli sen sijaan pettymys sekä maultaan että koostumukseltaan. Noh, tulipahan maistettua niitäkin! Knotting Hill oli muuten meidän viimeinen viinitilakohde ja ehdottomasti paras kaikista niistä!

Viinikierroksella kävi aika perinteisesti kuten yleensäkin, jos juo jotain alkoholia: mitä enemmän juo, sitä paremmalta kaikki maistuu. Toisaalta en halua uskoa, että viinit olisivat pelkästään sen vuoksi parantuneet loppua kohden. Viinit olivat oikeasti todella hyviä ja laadukkaita!

Yksi meidän pikkubussiin ahtautuneesta seurueen jäsenestä hehkutti kovasti The Grovea. The Grove olikin seuraavana listalla ja siellä maistelimme viinien sijaan erilaisia liköörejä. Meikäläinen oli päässyt sen verran viinien makuun sinä päivänä, että en voinut mitään haikealle viininkaipuulleni The Grovessa, jossa maistelimme myös erilaisia oluita. Sinällään juomalaadun vaihtelu oli ihan kiva lisä retkelle, mutta kokonaisuudessaan meiltä jäi oikeastaan koko porukalta ymmärtämättä, miksi se eräs nainen oli niin kamalan innoissaan siitä paikasta. Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että sen täytyi olla se liköörejä tarjoilevia vitsiniekka siellä baaritiskin takana. Mies jäi ainakin minun ainoaksi kohokohdakseni The Grovessa, vaikka muutama suklaashotti upposikin helposti kitusiin.

Jäljellä oli enää päivän viimeinen destinaatio, Bootleg Brewery, jossa maisteltiin melko hyviä oluita ja aivan todella mahdottoman hyvää siideriä! Lähtiessämme panimolta poltimme savukkeet panimon pihassa ja meidän retken opas nauroi makeasti ja sanoi, että eurooppalaiset on niin helppo tunnistaa joukosta. Tupakka maksaa Australiassa aivan järkyttävän paljon; askin hinta pyöri 30 ja 32 dollarin kieppeillä. Ei ole siis lainkaan kummaa, etteivät australialaiset polta samalla volyymillä kuin eurooppalaiset. Australia lienee maailman kolmanneksi kallein maa tupakoitsijalle.

Koska kotimatka meni nopeasti hurjilla päivän mittaisilla viini-, olut- ja liköörivauhdeilla, pidimme Busseltonin kämpässämme pienimuotoiset jatkot; korkattiin airbnb-isännän jääkaappiin jättämä "complimentary bubbles", grillattiin ja päädyttiin loppuyöstä katsomaan Pingua Youtubesta.

Kaiken kaikkiaan viinikierros oli oikein mainio tapa kuluttaa yksi päivä vehreän Margaret Riverin syleilyssä. Myönnän, olin aluksi hieman epäileväinen, mutta päivän päätteeksi olin todella tyytyväinen päätökseemme osallistua Bushtuckerin päiväretkelle. Aina toisinaan sitä pääsee yllättymään reissuillansa hyvin positiivisesti ja tämä oli kyllä ehdottomasti yksi niistä yllätyksistä. Suosittelen viinikierroksia, etenkin Länsi-Australian Margaret Riverille, vaikka ei kamalasti viineistä välittäisikään. Meinaan, voi vaikka vahingossa viinikeiju puraista... ;)
---

Australiapostauksia on vielä muutama jonossa ja pyrin saamaan ne ennen helmikuun puoliväliä ulos. Sitten voinkin keskittyä täysillä Kanadaan, vaikka yksi Suomiaiheinenkin postaus tekisi mieli kirjoittaa. Tulossa ainakin juttu meidän roadtripin loppumetreistä ja Margaret Riverin jännittävistä kalkkikiviluolista.

Reissuvuosi 2018 ja muutama ajatus rahasta, ympäristöstä ja oman matkailun tulevaisuudesta

Vuosi 2018 osoittautui ihan mukavaksi reissuvuodeksi siitäkin huolimatta, että ajattelin opiskelijabudjetilla elämisen jotenkin merkittävästi vaikuttavan matkojen määrään. Lienee kai turha mainita, että ne rahat, jotka menneen vuoden matkoihin upposivat, olivat sitten pois arkielämän budjetista. Suurin osa näistä "tavallisen elämän" rahoista meni asumiseen, ruokaan ja Turun ja Rauman välin suhaamiseen. Koko alkuvuoden elokuulle asti tuskailin uuden tietokoneen ostamista, koska edellinen oli räjähtämispisteessä. Lopulta ostin uuden koneen kesäduunirahoilla, koska mun oli yksinkertaisesti pakko opiskelua ja tulevaa vaihtoa ajatellen. Muutaman uuden vaatteen ostin, nekin pääsääntöisesti kirpputorilta. Mutta vaikka materialismi sai tältä vuodelta jäädä, en kadu hetkeäkään. Joku hemmottelee itseään uusilla vaatteilla, elektroniikalla ja autoilla, minä hemmottelen itseäni lentolipuilla, elämyksillä ja kokemuksilla. Joku onnistuu tekemään näitä kaikkia, mutta sellainen miljonääri minä kun en ole, niin maailma on täynnä valintoja. 

Postauksen kuvat puhelimen syövereistä kaivamiani otoksia.

Vuoden ensimmäinen reissu suuntautui helmikuussa Meksikoon. Tämä ei ollut mikään varsinainen ämpärilistakohde, tarkoituksena oli vain päästä johonkin, ja ukkelin toiveesta vieläpä johonkin lämpimään. Pitkällisen arpomisen jälkeen päädyimme Meksikoon. Toisessa matkablogissa oli mainittu rauhallinen Puerto Morelos levottomien Cancúnin ja Playa del Carmenin välimaastossa ja sinne me sitten lopulta päädyimme. Pieni kalastajakylä mangrovekosteikon ja turkoosin Karibianmeren puristuksessa oli oikea helmi. Turistien määrä oli lähes olematon, tunnelma rento ja rauhallinen ja sääkin siedettävä, kun majapaikassa pöhisi ilmastointi. Lisäksi sieltä on helppo löytää ja tehdä retkiä Mayan Rivieran merkittävimmille nähtävyyksille maya-temppeleille ja cenoteille.

Meksikostoorit 

Puerto Morelos, Quintana Roo, Meksiko

Airbnb-kokemuksia ja todellinen jackpot Meksikossa

Muutama iguaanikuva Meksikosta

Light House Tours & Tulum - historian havinaa Karibianmerellä

Mesoamerican Barrier Reef: kuka snorklaa ja kuka saa paniikkikohtauksen

Korkeuksista syvyyksiin: Coban rauniokaupunki ja Multun-Ha Jukatanilla

Olen viime aikoina pohtinut paljon omia valintojani matkojen suhteen, etenkin, kun ilmastonmuutos ja muut ympäristökysymykset ovat olleet kuuma puheenaihe menneenä syksynä. Vaikka reissuvuosi 2018 itseäni miellyttääkin kovasti, olen tullut sen myötä siihen tulokseen, että aion jatkossa tehdä vain sellaisia matkoja, jotka "oikeasti" haluan tehdä. Tämä olkoon lentomatkustamisen kahden vaihdon välttämisen ohella toinen uudenvuodenlupaukseni.

"Oikeasti" haluamani matkat ovat tietysti niitä, jotka löytyvät ämpärilistaltani. Yhä enemmän olen tunnustellut omia valintojani varata matka ja yhä enemmän olen lipsunut siihen suuntaan, jossa tarkoituksena on vain pakko päästä johonkin. Eikä siinä ole mielestäni mitään järkeä. Jotta voisin edes jollain tapaa puolustaa omaa, kovasti keskusteluissa kritiikkiä saanutta ja ilmaston kannalta demonisoitua valintaani matkustaa lentäen, aion tehdä sen edes jollain tapaa fiksusti. Tästä lähin tähtään ja kohdistan matkani niihin kohteisiin, jotka ihan oikeasti haluan nähdä ennen kuin potkaisen tyhjää. Sattumanvaraisiin kohteisiin matkustaminen on aina jännittävää ja sellaisista kohteista löytää taatusti aina jotain uutta ja upeaa, jota ei osannut edes odottaa, mutta niiden lisäksi on aina odottamassa ne must see -kohteet ja oma hiilijalanjälki vain kasvaa kasvamistaan. Myöhemmin lupaan julkaista nykyisellään elelevän ämpärilistani, jonka pohjalta alan suunnitella matkojani ja hyödyntämään järkevästi omaa lentämistäni. Matkustamisen "päättömyys" olkoon nyt historiaa.

Toukokuussa pyörähdin pikaisesti Madridissa. Sekin oli randomkohde, mutta toisaalta reissulle oli hyväkin syy. Ramin Djawadin Game of Thrones -konsertin Euroopan kiertue alkoi sieltä. Vanhana GOT-fanina tämä oli todella ainutlaatuinen ja mieletön kokemus. Minä ja matkaseurani halusimme kokea tämän spektaakkelin jossain, jossa emme kumpikaan olleet koskaan käyneet ja siksi Espanjan Madrid oli meidän valintamme. Konsertin ja itse Madridin ohessa tutustuimme muutamaan mielettömän kauniiseen keskiaikaiskaupunkiin.

Espanjan retken stoorit

Sohvasurffausta Madridissa

Segovia: kun ajassa luulin matkustaneeni

Ritareiden jalanjäljillä Toledossa

Vuoden kolmas reissu kohdistui Australian länsirannikolle. Sekään ei ollut varsinaisesti bucketlistalla, mutta sinne päädyimmekin ihan vain ystävien perässä. Pariviikkoinen Australian matka olikin mukavaa yhdessä oloa ja läntisen rannikon rentomielistä tutkimista Perthista ja  lounaisosiin kohdistuvalta roadtripiltä käsin. Kevättalvi yllätti välillä todellisella koleudellaan, viistoon piiskaavalla sateella ja melkein puhelimen kädestä riipivällä tuulellaan, mutta kaikin puolin reissu oli onnistunut ja olihan niitä lämpimiäkin päiviä nautittavaksi. Siisteintä tällä reissulla olivat taatusti Lounais-Australian kalkkikiviluolat ja Rottnest Island quokkineen ja valkoisine rantoineen.

Kaikkia Australipostauksia ei ole vielä putkahtanut blogin syövereistä ulos, mutta tässä muutama, jotka olen jo onnistunut julkaisemaan:

Kevättalvi yllätti seikkailijat Australiassa: "kotihuudeilla" Fremantlessa

Perth Zoo, Kings Park ja känkkäränkkä - kun aina ei jaksa naurattaa

Päiväretki Rottnest Islandille? Kyllä kiitos!

Auringonlaskuja, biitsejä ja salakapakoita: näistä on eräs australialainen viikonloppu tehty

Busselton, Cape Naturaliste, kivi ja majakka

Vuoden viimeinen ja neljäs matkakohteeni, ja täten myös neljäs uusi maa bongauslistalleni männä vuonna, on tämä yliopistovaihtokohteeni Kanada, jossa parhaillaan asustelen jo huimaa toista päivää. Se ehti siis helposti vielä vuoden 2018 reissulistalle. Aion myös täällä ollessani pyrkiä toteuttamaan uudenvuodenlupaustani olla "tuhlaamatta" matkustusvalinnoistani johtuvaa hiilijalanjälkeä mihinkään "turhaan". Mulla on tietyt jutut, jotka haluan kokea ja niitä lähden ensisijaisesti toteuttamaan. Aion ehdottomasti käydä Vancouverissa, Kanadan Kalliovuorilla sekä Drumhellerissa, joka on muuten kaikkien dinosaurusfanien ehdoton ykköskohde Kanadassa, ellei jopa koko maailmassa! 

(joojoo, kyllä mä jotain opiskelenkin...!)