16. syyskuuta 2021

Julma-Ölkky ja kadonneen riippusillan metsästys

Julma-Ölkky on Suomen suurin kanjonijärvi Suomessa. Se sijaitsee lähellä Hossaa ja Hossan kansallispuistoa Kuusamossa. Olihan luonnonmantsalaisen sinne pakko päästä. Se jäi kaivelemaan jo helmikuussa, kun olimme Kuusamossa lomalla, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä, ettemme menneet sinne talvisissa olosuhteissa. Jo Oulangan kansallispuistossa jäätyneet rinteet ja rotkot aiheuttivat melkoisia sydämen tykytyksiä, joten voin vain kuvitella, millainen äärimmäinen ponnistus Julma-Ölkyn reitti olisi ollut, lumikengillä tai ilman, etenkin, kun Luontoon.fi toteaa, ettei reitti ole talvikulkukelpoinen...

Loppukesä oli siis mainio valinta Julmiksen valloittamiseen. Vaikkakin täytyy myöntää, ettei se valloittaminen mennyt ihan niin kuin olin siitä etukäteen haaveillut. Oikeastaan koko retki Julma-Ölkylle ja suunnitelma kiertää Ölökyn ylitys -reitti oli lopulta enemmän tai vähemmän fail. Ja seuraavassa kerron, miksi.

DSC_0053

Aloitetaan vaikka siitä, että olin sinä päivänä ajanut noin 600 kilometriä, kun viimein saimme Ducaton parkkiin Julma-Ölkyn parkkipaikalle. Tästä noin kuudestasadasta kilometristä ne viimeiset olivat olleet hermoja raastavimmat. Se kapea soratie Julma-Ölkylle oli mitä perkeleenmoisin. Sitähän kuvittelisi, että tie suositulle luontokohteelle pidettäisiin niin hyvässä kunnossa, ettei tarvitsisi pelätä auton hajoavan, jos vaihtaa kakkoselta kolmoselle, etenkin, kun hollilla on upouusi kansallispuisto ja kävijämäärät ovat Hossassa ja Julmiksella lisääntyneet rajusti juuri sen jälkeen, kun kansallispuisto perustettiin ja ihmiset tulivat enemmän tietoisiksi tästä upeasta luontokohteesta. Mutta no ei. Kilometreittäin nimismiehenkiharaa ja ajoittain jopa nyrkin kokoista soraa, wupdiduu! Ihan vain varoituksena sanana: molemmat soratien pätkät Julmikselle ja sieltä pois olivat ainakin elo-syyskuun vaihteessa niin kaameassa kunnossa, että järki meinasi lähteä (ja minä sentään olen tottunut ajamaan juurikin hiekkateillä, välillä vaikka kuinka roudan möyhentämillä!) (tai sitten Ducatolle sellainen ylenpalttinen ja vihainen räminä ja ryminä oli ominaista...).

No, oltiinpahan perillä. Vähän myöhemmin kuin olin ajatellut, mutta perillä kuitenkin. Ei muuta kuin polulle!

DSC_0076
Olin katsonut etukäteen Luontoon.fi:stä, että Ölökyn ylitys on viiden kilometrin mittainen rengasreitti. Ilmeisesti näin lopulta olikin, mutta kenties se taustalla kummitteleva pitkä ajomatka ja reitin ihan todellinen haastavuus kostautuivat, ja olimme hädin tuskin päässeet puoleen väliin järven  lännenpuoleista polkua, kun kilometrejä tuntui olevan takana jo reippaasti enemmän kuin yksi tai kaksi. Tässä kohtaa, kun olimme könynneet rotkoissa ja rinteissä hiki päässä ja pohdittu jo sataan kertaan, että missä perkeleessä se riippusilta oikein on, olin vakuuttunut, että kyse ei ollutkaan rengasreitistä, vaan että riippusillalle on viisi kilometriä (ja toki sitten saman verran takaisin). Oli aivan turha tarkistaa asiaa mistään, koska kuuluvuus puhelimessa oli luultavasti miinuksella, ja kuka nyt mitään paperikarttoja tänä päivänä enää pitää mukanaan, pöh (heh). 

Kerrankin voi siis sanoa, että Luontoon.fi:n reittimääritelmä 'haastava' piti kutinsa. Mulla oli sellainen lapsellinen mielikuva, ettei haastava voisi olla haastava. Aikaisemmin haastaviksi luokitellut reitit olivat tuntuneet, eivät nyt lastenleikiltä, mutta ihan mahdolliselta jopa minun fysiikalleni. Ölökyn ylitys oli kuitenkin oikeasti haastava, kun summataan yhteen päivän ajokilometrit, hupeneva päivänvalo, ei-niin-kummoinen retkeilykokemus ja ei-niin-hyvä kunto. Ja se, että meidän vesipullo oli jäänyt nätisti odottamaan Ducaton penkille. Päätettiin sitten kääntyä takaisin. Se kuuluisa riippusilta jäi siis kokematta.

DSC_0059
Toisaalta olisi se saattanut jäädä kokematta, vaikka olisimmekin patikoineet sinne asti. Äidillä on sen verran paha korkeanpaikankammo, että hänellä oli mennyt jalat hyytelöksi jo pelkästään siitä, että olin edellispäivänä maininnut sanan ’riippusilta’.

Mutta maisemat olivat kyllä kohdillaan, ihan todella! Hurmioiduin ja mykistyin niistä rosoisista kalliojyrkänteistä ja niiden järkähtämättömyydestä ja siitä, miten pieneksi sitä olonsa taas tunsi. En ole pitkään aikaan kokenut mitään niin suuria ristiriidan tunteita sisälläni kuin tehdessäni sitä päätöstä, että käännymme takaisin ja kuljemme samaa polkua ja samoja maisemia takaisin. Toisaalta maisema kesti uuden tarkastelun (se kestäisi varmasti satoja tarkasteluja!), mutta toisaalta olisin vietävän paljon halunnut nähdä järven ja sen uhkaavat muodostumat uusiutuvasta perspektiivistä, sieltä vastarannaltakin. Siinä nimittäin oli rotkojärvellä oikeasti kokoa ja julmuutta. Sitä ei kuvista oikein tajuakaan, vaan sitä pitää oikeasti mennä paikan päälle pällistelemään tätä luonnon ihmettä tajutakseen, miten suurien voimien kanssa ollaan taas tekemisissä.

DSC_0069
Rotkomaasto hämäsi valtavasti ja huijasi jaloille useampia kilometrejä kuin ne olivat oikeasti taittaneet. Nyt kun ajattelee, riippusilta ei oikeasti ollut enää edes kaukana, kun päätimme tehdä uukkarin. Julma-Ölkky jäi siis vieläkin kaivelemaan mieltä, nyt entistä julmemmin. Pikkuisen paremmalla varustautumisella Ölökyn ylitys olisi varmasti ollut todella upea kiertää kokonaan. En esimerkiksi halua lähteä patikoimaan sellaisen ajomatkan jälkeen. Näin jälkeenpäin pelkkä ajatus tuntuu ihan naurettavalle. Mitä mun päässäni oikein edes liikkui, kun kuvittelin pystyväni siihen? Tuskin mitään.

DSC_0071
Ajoimme epäonnistuneen retken jälkeen Kuusamoon. Yövyimme Petäjäkylässä, joka sijaitsi noin 5 kilometriä keskustasta Rukan suuntaan. Olin ihan naurettavan hermostunut, kun pääsimme perille; kun olin saanut hinkutettua retkeilyauton epätasaiseen maastoon siten, ettemme olisi joutuneet nukkumaan pää alaspäin tai muuten valuneet mahdottomasti johonkin suuntaan. Kello oli jo paljon, ja vaikka yleensä pyrin lomalla välttämään kellon ja aikataulujen kanssa pelaamista, niin nyt se oli jotenkin todella vaikeaa. En ehkä ollut päässyt vielä seikkailumoodiin. Ehkä olin vain yliväsynyt siitä, että takana oli 656 kilometriä yksin ajamista (vaikkakin Ducatolla on aika miellyttävä ajaa). Harmitti toki myös edelleen se, että se riippusilta jäi väliin.

DSC_0074
Oman lusikkansa soppaan työnsi sekin, että Ducatossa ei ole tilaa kahden ihmisen touhuta yhtä aikaa, joten omaa vuoroaan joutuu odottamaan (yksin matkustamisen parhaita puolia on välttää tämä). Oli sellaista ihmehössötystä, jota en kestä sitten yhtään missään tilanteessa, koska se tarttuu muhun niin helposti ja sitten ahdistaa mua, ja pinnan kiristyminen on entistä herkemmässä. Nukuinkin huonosti. Ei ollut kylmä, päinvastoin, välillä oli ihan hiki, vaikka ulkona lämpötila laskikin alle kymmeneen asteeseen.

Viimeisenä ennen levotonta univalvetilan vuoristorataa pohdin vain, että Julma-Ölkylle on vielä palattava. Mutta ei seuraavana päivänä, eikä enää edes sillä reissulla, sillä mielessä alkoi siintää jo tunturilapin mystiset muodot.

2 kommenttia:

  1. En nyt haluaisi kääntää veistä haavassa, mutta totean silti, että se paluu sillan ylityksen jälkeen olisi ollut todella paljon helpompi kuin tuon puolen reitti. Tie tosiaan on surkea, muutamaan kertaan olen sen ajanut. En edes halua kuvitella, millainen se olisi talvella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nouuuuuu! :D Ehkäpä sitten ensi kerralla pääsen sinne toisellekin puolelle!

      Poista

Sana vapaa!

Luetuimmat

Arkisto