Dyynejä. Sellaisia, joita en ole koskaan ennen nähnyt kuin kirjoissa ja bittiavaruuden syvissä syövereissä. Okei, Yyterissä ja Kalajoella olen nähnyt dyynejä. Mutta en mitään sen kaltaisia, jotka avautuivat nyt loputtomana, aaltoilevana hiekkamerenä silmieni edessä, kun Ibrahim jätti meidät kyydistä Erg Chegagassa. Iltapäivän aurinko porotti kuumasti jo hieman läntiselle taivaalle kallistuneena ja värjäsi erikokoiset ja muotoiset hiekkaharjanteet oranssinpunaisiksi. Punaisiin pukeutunut, päänsä keltaisella huivilla peittänyt mies otti meidät vastaan ja tarjoili meille berberiviskiä (siis minttuteetä) ja keksejä. Erg on arabiaa ja tarkoittaa hiekkamerta.
Raahasimme rinkat omaan telttaamme. Siellä oli parivuode ja yöpöytä: kaikki, mitä yöpymiseen nyt vain saattaa ihminen tarvita. Mustassa, koko päivän aavikon paahteessa seisonut teltta oli myös kuuma. Sitä olisi voinut kuvailla leppeästi lämmitetyksi saunaksi, josta puuttui vain kiuas. Se oli ahdistavaa. Emme viihtyneet siellä kauempaa kuin aurinkovoiteen levittämiseen kului aikaa. Ajattelin, että yöstä oli tulossa kylmä eikä sitä ajatellen päivällä kunnolla kuumuutta imenyt teltta ollut lainkaan siis pahitteeksi. Se oli kai se niiden juttu: aurinko lämmittää teltat niin, että niissä tarkenee mukavasti yön yli. Eivätkä ne teltat siellä sitä varten seisokaan, että ihmiset niissä viettäisivät aikaansa.
Meillä oli muutama tunti aikaa ennen kameliratsastusretkeä tutkiskella paikkoja. Sinänsä tuolla ei juurikaan ollut kovin montaa erilaista paikkaa, joita tutkia, mutta kokonaisuudessa se edessä avautuva maailma oli pelkän pällistelyn arvoinen. Se oli kaunis, lumoava ja jopa hieman pelottava kaikessa erilaisuudessaan. Kiipesimme leiriä ympäröiville matalille dyyneille ja vain toljottelimme aavaa hiekkamerta. Koppakuoriainen oli paahtunut hengiltä. Hiekassa oli vipeltänyt kaikenlaisia pikkuotuksia söpöjä jälkiä jättäen. Jalat upposivat hienoon hiekkaan nilkkoja myöten: kengät oli täysin ylimääräinen asuste.
Meidän lisäksemme leiriin saapui muitakin vierailijoita. Ranskalaiset olivat Marokossa yhtä yleinen näky kuin suomalaiset Kanarialla, joten ei ollut yllätys, että meidän jälkeen saapuneet seikkailijat olivat myös ranskalaisia. Toinen seurue, vanhempi pariskunta, jättäytyi pois meidän dromedaariretkeltä, mutta toinen, vanhemmat ja aikuinen, kehitysvammainen nuori mies, lähtivät meidän mukaan nauttimaan eriskummallisesta autiomaasta. Oli jotenkin sydäntäsärkevän ihanaa katsella, miten poika oli niin innoissaan eläimistä ja ratsastamisesta. Itse olin etukäteen hermoillut kovasti, miten sellainen kekkulajalkainen dromedaari jaksaa kantaa tällaisen länsimaalaisen tankin selässään, ja joutuuko kyseinen yksilö välittömästi eläkkeelle mun jälkeen, mutta nähdessäni isän ja pojan ratsastavan samalla dromedaarilla, en ollut enää huolissani.
Täytyy kyllä myöntää, että jäin paljon pohtimaan sitä, miten eettistä meidän dromedaariratsastus lopulta oli. Koska en ole koskaan nähnyt kamelieläimiä muualla kuin eläintarhassa, en osannut arvioida, olivatko ne hyvin hoidettuja tai oliko kaksi ihmistä liian iso kuorma sellaiselle eläimelle. Turkki oli sellainen pörröinen ja karhea. Leppoisia ne olivat ja rauhallisia, mikä tietysti on kenen tahansa normaali mielikuva kyseisistä eläimistä. Mun ratsu meinasi tosin iskea hampaansa mun käteen, kun retken jälkeen silitin sitä kiitokseksi päälaelta. Toisaalta, jos berberien valtavasta dromedaarikööristä jokunen silloin tällöin joutuu kuskaamaan turisteja tunnin ajan hiekkameressä, en jaksa uskoa, että ne siitä ihan valtavasti rasittuisivat. Mutta mikä on tavallinen määrä turisteja tuolla? Meitä oli viisi, mutta ehkä meitä joskus on useampia ja monena päivänä peräkkäin.
Ratsastin dromedaarilla (ja kamelieläimellä) ensimmäistä kertaa elämässäni koskaan. Meidän dromedaariletka oli yhtenäinen, toisiinsa kiinnitettyjen eläinten jono ja joukkoa johdatti kamelikuiskaajaberberi. Ei siis tarvinnut murehtia sitä, miten saisin ratsuni liikkeelle ja miten sitä pitäisi ohjata; riitti, kun vain piti ohjaustangosta kiinni pysyäkseen selässä. Se ei ollutkaan yhtään vaikeaa.
Sen sijaan mut yllätti aivan totaalisesti tilanne, jossa istuin muka tukevasti satulassa ja dromedaari alkoi kammeta itseään maasta ylös. Olin lentää ohjaustangon ja eläimen pään ylitse maahan, kun se nosti ensin viisitoistametriset takajalkansa suoriksi ja sen jälkeen vasta etujalat. Dromedaarin laskeutuminen oli yhtä hurjaa. Olin taas olla turvallani hiekassa, kun eläin yhtäkkiä muljautti etujalkansa koukkuun ja sitten vasta peräpään. Yleisesti ottaen kamelieläimellä ratsastaminen lienee ihan sama homma kuin hevosella ratsastaessa, josta siitä on itsellä suomenhevoskasvattajan tyttärenä kokemusta melko paljon, mutta hyvin pysyi ukkelikin dromedaarin satulassa, vaikka tuo on vain ehkä kerran elämässään istunut hevosen selässä.
Oli hyvä, että meillä oli dromedaarikuiskaaja meidän letkan kärjessä. Turvallisessa ja miellyttävästi keinuvassa dromedaarin satulassa ehti uppoutua ympäröivään maisemaan ja siihen, minkälaisia tuntemuksia kokemus kaikkinensa herätti. Olin ihan vau-fiiliksissä koko ajan. Se oli sellainen elä hetkessä -tilanne, kenties jopa once in a lifetime experience. Ajattelin, että ehkä en enää koskaan näe mitään niin mielettömän siistejä luontoäidin muovaamia maisemia tai ratsasta niin eksoottisella eläimellä. Halusin olla niin vahvasti mukana siinä hetkessä, kun pohdin, että se oli nyt se, josta olin unelmoinut. Miten paljon aikaa olin omissa mielikuvissani kuluttanut juuri sen tilanteen haaveilemiseen! Ja siinä mä nyt olin, ja se oli ihan helvetin makeeta! Juuri sen tunteen vuoksi omia unelmia pitää tavoitella, vaikka ne tuntuisivat kuinka kaukaisilta ja mahdottomilta saavuttaa.
En lakkaa koskaan unelmoimasta, en! Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun ihmiseltä loppuu haaveilu, alkaa elämän alamäki. Mitä elämää sellainen on, jos ei pysty asettamaan itselleen uusia tavoitteita ja unelmia, joita kohden määrätietoisesti pyrkiä? Tietysti aina jostain pitää luopua päästäkseen kokemaan sen tajunnan räjäytävän fiiliksen, jonka itse koin Saharassa tuona päivänä: en olisi ollut siellä, jos olisin esimerkiksi tuhlaillut rahaa johonkin muuhun. Ja jälkeenpäin ajateltuna: olisi se muu ollut ihan mitä tahansa muuta kuin juuri tuo matkamme Marokkoon, en olisi taatusti nauttinut siitä niin paljon kuin tuona päivänä nautin juuri siitä hetkestä.
Puolen tunnin ratsastamisen jälkeen saavuimme lähiseudun yhden korkeimman dyynin kupeeseen. Korkeutta sillä oli noin 32 metriä. Hyppäsimme satulasta ja lähdimme kapuamaan dyynin aluksi loivaa, mutta sitten huippua kohden jyrkkenevää kylkeä pitkin ylös. Se oli aikamoista hommaa, kun jalat upposivat pohkeita myöten pehmeään hiekkaan. Itse kun ei ole mikään atleetti, niin kyllä teki mieli pari rumaa sanaa sylkästä puolessa välissä nousua. Hetken aikaa, kun lepäsi kontillaan dyynin kyljessä puoliksi hiekkaan uponneena, niin jaksoi sitten rutistaa vielä viimeisetkin metrit. Ylös päästyäni tunsin keuhkorakkuloideni räjähtelevän ja jalkapohjien kramppaavan niin maan perkeleesti. Mutta se oli vain ohimenevää. Dyynin päältä aukeni mieletön maisema hiekkaharjanteiden ylitse ja sillä hetkellä, kun sen näin, oli aivan sama, vaikka käsi olisi irronnut.
Siellä me sitten istuttiin ja katteltiin. Ukkeli kävi seikkailemassa vähän pidemmällä. Aurinko alkoi laskea. Erg Chegagan dyynimeri on ehkä yksi upeimmista ja ainutlaatuisimmista paikoista, joissa olen koskaan ihastellut auringonlaskua.
Hetkeä aiemmin kuumana porottavan auringon voima alkoi hiljakseen hiipua. Oli täysin selvää, että yöstä oli tulossa kylmä. Kun aurinko sitten painui mailleen, pyörimme dyynin rinnettä alas takaisin dromedaarien luo. Hämärä hiipi nopeasti aavikon ylitse. Venus syttyi taivaalle ensimmäisenä, sitten alkoi tuikkia siellä täällä. Taivaanranta hohti vielä hopeisen sinisenä, joten aivan täyteen loistoonsa tähtitaivas ei päässyt meidän paluumatkan aikana. Oli hyvin hämärää, kun saavuimme takaisin leiriin. Dromedaariparkin ja leirin välissä oli yksi matala dyyni, joka meidän piti pimeydessä ylittää, ja olin melko varma, että tuolla muutaman kymmenen metrin matkalla oli mahdollisuus eksyä. Leiristä ei juuri loistanut valoa: siellä täällä paloi vain muutamia tuikkuja.
 |
| Meidän leiri oli aivan dyynikentän reunalla, joten pohjoisessa näkyi muutakin kuin hiekkaa. |
Pääteltassa tarjoiltiin illallista. Tarjolla oli perinteistä marokkolaista kanatajinea eli kanapataa perunoiden, porkkanoiden ja muiden juuresten kera. Nää tajinet olivat kyllä maineensa veroisia Marokossa. Yritin ennen reissua tehdä kotona kanatajinea, mutta eihän se tietenkään onnistunut yhtä hyvin kuin marokkolaisessa saviastiassa haudutettu oikeaoppinen tajine. Kenties jokin kerta yritän uudestaan, nyt kun aidosta ja alkuperäisestä on kokemusta.
Pöytiin kannettiin myös jotain epäilyttävää "mössöä", eikä kumpikaan meistä tiennyt, että mitä ihmettä se mahtoi olla. En osaa sanoa edes sitä, oliko se jotain lihaa vai kasviksia. Anyway, hyvillä mielin vedettiin sitä navat rutkuen, sillä se oli ihan jäätävän hyvää. Pöytiin tarjoillut spagetti bolognese ja ranskalaiset perunat hieman saivat kulmakarvat kohoamaan hämmennyksestä. Naureskeltiinkin, että oliko nää nyt niitä perinteisiä berberiranuja ja berberi-italialaista. Jälkkäriksi tietenkin hörpättiin sitä pirun hyvää minttuteetä.
 |
| Leirinuotiolla |
Ilta päättyi leirinuotiolle. Berberimiehet soittivat meille perinteisiä berbereiden leirinuotiolauluja. Saimme itsekin kokeilla, minkälaisia soundeja erilaisista rumpusoittimista irtoaa. Lämpöä hehkuvan kokon äärellä istuessa ja berberimusiikkia kuunnellessa olo oli edelleen täysin äimistynyt. Oli koko ajan niin käsittämätöntä, että olin juuri siinä paikassa juuri sillä hetkellä ja sain kokea sen kaiken.
Musiikin tauottua jäljelle ei jäänyt kuin hiipuvan tulen rätinä ja ympäröivältä aavikolta kantautuva täydellinen hiljaisuus.
Kun tuli veti viimeiset henkosensa, oli auringon horisonttiin jättämä viimeinenkin hohde kadonnut ja pimeys laskeutui mustana mattona joka puolelle. Ja silloin se näkyi. Maailman täydellisin tähtitaivas. Myönnän, että olin ollut epäileväinen. Olin luullut pitkään, ettei tuo kuuluisa Saharan tähtitaivas voisi olla sen kirkkaampi kuin kotipuolessa Keski-Suomessa, kilometrien päässä lähimmästä valosaasteen lähteestä pilvettömänä pakkasyönä. Olin ollut niin väärässä. Keskisuomalainen tähtikupu voi olla maailman kaunein ja lumoavin Suomessa, kun lähimpään kylään on 16 kilometriä matkaa, mutta Erg Chegagassa, jossa lähin vastaavanlainen kylä oli kymmenien kilometrien päässä, pään päällä aukeneva ikkuna maailmankaikkeuteen oli suorastaan maaginen. Yritin ottaa siitä muutaman kuvan, mutta koska en ole pro, en onnistunut kovin hyvin. Mutta ei se mitään. Se näky taltioitui ikihyviksi mun verkkokalvoille ja se riittää.
Nukuin reissun parhaat yöunet berberiteltassa. Kun kömmimme berberivilttien alle yöpaidoissamme viileydestä hytisten, ja kun sammutimme valot, oli täydellisen pimeää. Pienintäkään valonpilkahdusta ei näkynyt missään. Siitä ne hyvät yöunet kai johtuivat: tarvitsen niin pimeän paikan kuin vain mahdollista saadakseni edes unta (Suomen kesäyöt ovat välillä suoranaista helvettiä, teknisistä ja vilkkuvista tietokoneen tai muun elektroniikkalaitteen punavaloista puhumattakaan).
Toisaalta teltan viileys ja toisaalta ihanan lämpimät ja pehmeät viltit tekivät olotilasta melkolailla täydellisen: ei ollut kylmä, mutta ei kuumakaan. Aamulla heräsin siihen, että teltan oven raosta alkoi kajastaa uuden päivän valoa, ja siihen, että peiton alta esiin jäänyttä päätä vähän kylmäsi. Note to self ja muillekin: aavikolla kannattaa laittaa pipo tai huivi päähän yöksi. Lämpötila oli yöllä laskenut lähelle nollaa. Oli ehkä epämiellyttävintä koskaan nousta aamulla lämpimän viltin alta aikaisin, kun aurinko oli hädin tuskin ehtinyt taivaanrannan yläpuolelle.
Mutta eniten luulen, että nukuin koko yön heräämättä kertaakaan siinä monen, ja hieman itsenikin, mielestä epämiellyttävässä ympäristössä siksi, että olin vain niin onnellinen.
