9. toukokuuta 2020

Yö Erg Chegagan dyyneillä

Dyynejä. Sellaisia, joita en ole koskaan ennen nähnyt kuin kirjoissa ja bittiavaruuden syvissä syövereissä. Okei, Yyterissä ja Kalajoella olen nähnyt dyynejä. Mutta en mitään sen kaltaisia, jotka avautuivat nyt loputtomana, aaltoilevana hiekkamerenä silmieni edessä, kun Ibrahim jätti meidät kyydistä Erg Chegagassa. Iltapäivän aurinko porotti kuumasti jo hieman läntiselle taivaalle kallistuneena ja värjäsi erikokoiset ja muotoiset hiekkaharjanteet oranssinpunaisiksi. Punaisiin pukeutunut, päänsä keltaisella huivilla peittänyt mies otti meidät vastaan ja tarjoili meille berberiviskiä (siis minttuteetä) ja keksejä. Erg on arabiaa ja tarkoittaa hiekkamerta.

DSC_0539

DSC_0543

Raahasimme rinkat omaan telttaamme. Siellä oli parivuode ja yöpöytä: kaikki, mitä yöpymiseen nyt vain saattaa ihminen tarvita. Mustassa, koko päivän aavikon paahteessa seisonut teltta oli myös kuuma. Sitä olisi voinut kuvailla leppeästi lämmitetyksi saunaksi, josta puuttui vain kiuas. Se oli ahdistavaa. Emme viihtyneet siellä kauempaa kuin aurinkovoiteen levittämiseen kului aikaa. Ajattelin, että yöstä oli tulossa kylmä eikä sitä ajatellen päivällä kunnolla kuumuutta imenyt teltta ollut lainkaan siis pahitteeksi. Se oli kai se niiden juttu: aurinko lämmittää teltat niin, että niissä tarkenee mukavasti yön yli. Eivätkä ne teltat siellä sitä varten seisokaan, että ihmiset niissä viettäisivät aikaansa.

DSC_0546

DSC_0548


DSC_0557

Meillä oli muutama tunti aikaa ennen kameliratsastusretkeä tutkiskella paikkoja. Sinänsä tuolla ei juurikaan ollut kovin montaa erilaista paikkaa, joita tutkia, mutta kokonaisuudessa se edessä avautuva maailma oli pelkän pällistelyn arvoinen. Se oli kaunis, lumoava ja jopa hieman pelottava kaikessa erilaisuudessaan. Kiipesimme leiriä ympäröiville matalille dyyneille ja vain toljottelimme aavaa hiekkamerta. Koppakuoriainen oli paahtunut hengiltä. Hiekassa oli vipeltänyt kaikenlaisia pikkuotuksia söpöjä jälkiä jättäen. Jalat upposivat hienoon hiekkaan nilkkoja myöten: kengät oli täysin ylimääräinen asuste.

DSC_0552

DSC_0555

Meidän lisäksemme leiriin saapui muitakin vierailijoita. Ranskalaiset olivat Marokossa yhtä yleinen näky kuin suomalaiset Kanarialla, joten ei ollut yllätys, että meidän jälkeen saapuneet seikkailijat olivat myös ranskalaisia. Toinen seurue, vanhempi pariskunta, jättäytyi pois meidän dromedaariretkeltä, mutta toinen, vanhemmat ja aikuinen, kehitysvammainen nuori mies, lähtivät meidän mukaan nauttimaan eriskummallisesta autiomaasta. Oli jotenkin sydäntäsärkevän ihanaa katsella, miten poika oli niin innoissaan eläimistä ja ratsastamisesta. Itse olin etukäteen hermoillut kovasti, miten sellainen kekkulajalkainen dromedaari jaksaa kantaa tällaisen länsimaalaisen tankin selässään, ja joutuuko kyseinen yksilö välittömästi eläkkeelle mun jälkeen, mutta nähdessäni isän ja pojan ratsastavan samalla dromedaarilla, en ollut enää huolissani. 

Täytyy kyllä myöntää, että jäin paljon pohtimaan sitä, miten eettistä meidän dromedaariratsastus lopulta oli. Koska en ole koskaan nähnyt kamelieläimiä muualla kuin eläintarhassa, en osannut arvioida, olivatko ne hyvin hoidettuja tai oliko kaksi ihmistä liian iso kuorma sellaiselle eläimelle. Turkki oli sellainen pörröinen ja karhea. Leppoisia ne olivat ja rauhallisia, mikä tietysti on kenen tahansa normaali mielikuva kyseisistä eläimistä. Mun ratsu meinasi tosin iskea hampaansa mun käteen, kun retken jälkeen silitin sitä kiitokseksi päälaelta. Toisaalta, jos berberien valtavasta dromedaarikööristä jokunen silloin tällöin joutuu kuskaamaan turisteja tunnin ajan hiekkameressä, en jaksa uskoa, että ne siitä ihan valtavasti rasittuisivat. Mutta mikä on tavallinen määrä turisteja tuolla? Meitä oli viisi, mutta ehkä meitä joskus on useampia ja monena päivänä peräkkäin.

DSC_0561

DSC_0563

Ratsastin dromedaarilla (ja kamelieläimellä) ensimmäistä kertaa elämässäni koskaan. Meidän dromedaariletka oli yhtenäinen, toisiinsa kiinnitettyjen eläinten jono ja joukkoa johdatti kamelikuiskaajaberberi. Ei siis tarvinnut murehtia sitä, miten saisin ratsuni liikkeelle ja miten sitä pitäisi ohjata; riitti, kun vain piti ohjaustangosta kiinni pysyäkseen selässä. Se ei ollutkaan yhtään vaikeaa. 

Sen sijaan mut yllätti aivan totaalisesti tilanne, jossa istuin muka tukevasti satulassa ja dromedaari alkoi kammeta itseään maasta ylös. Olin lentää ohjaustangon ja eläimen pään ylitse maahan, kun se nosti ensin viisitoistametriset takajalkansa suoriksi ja sen jälkeen vasta etujalat. Dromedaarin laskeutuminen oli yhtä hurjaa. Olin taas olla turvallani hiekassa, kun eläin yhtäkkiä muljautti etujalkansa koukkuun ja sitten vasta peräpään. Yleisesti ottaen kamelieläimellä ratsastaminen lienee ihan sama homma kuin hevosella ratsastaessa, josta siitä on itsellä suomenhevoskasvattajan tyttärenä kokemusta melko paljon, mutta hyvin pysyi ukkelikin dromedaarin satulassa, vaikka tuo on vain ehkä kerran elämässään istunut hevosen selässä. 

DSC_0566

DSC_0568

DSC_0570

DSC_0571

Oli hyvä, että meillä oli dromedaarikuiskaaja meidän letkan kärjessä. Turvallisessa ja miellyttävästi keinuvassa dromedaarin satulassa ehti uppoutua ympäröivään maisemaan ja siihen, minkälaisia tuntemuksia kokemus kaikkinensa herätti. Olin ihan vau-fiiliksissä koko ajan. Se oli sellainen elä hetkessä -tilanne, kenties jopa once in a lifetime experience. Ajattelin, että ehkä en enää koskaan näe mitään niin mielettömän siistejä luontoäidin muovaamia maisemia tai ratsasta niin eksoottisella eläimellä. Halusin olla niin vahvasti mukana siinä hetkessä, kun pohdin, että se oli nyt se, josta olin unelmoinut. Miten paljon aikaa olin omissa mielikuvissani kuluttanut juuri sen tilanteen haaveilemiseen! Ja siinä mä nyt olin, ja se oli ihan helvetin makeeta! Juuri sen tunteen vuoksi omia unelmia pitää tavoitella, vaikka ne tuntuisivat kuinka kaukaisilta ja mahdottomilta saavuttaa. 

En lakkaa koskaan unelmoimasta, en! Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun ihmiseltä loppuu haaveilu, alkaa elämän alamäki. Mitä elämää sellainen on, jos ei pysty asettamaan itselleen uusia tavoitteita ja unelmia, joita kohden määrätietoisesti pyrkiä? Tietysti aina jostain pitää luopua päästäkseen kokemaan sen tajunnan räjäytävän fiiliksen, jonka itse koin Saharassa tuona päivänä: en olisi ollut siellä, jos olisin esimerkiksi tuhlaillut rahaa johonkin muuhun. Ja jälkeenpäin ajateltuna: olisi se muu ollut ihan mitä tahansa muuta kuin juuri tuo matkamme Marokkoon, en olisi taatusti nauttinut siitä niin paljon kuin tuona päivänä nautin juuri siitä hetkestä.


DSC_0579

DSC_0586

Puolen tunnin ratsastamisen jälkeen saavuimme lähiseudun yhden korkeimman dyynin kupeeseen. Korkeutta sillä oli noin 32 metriä. Hyppäsimme satulasta ja lähdimme kapuamaan dyynin aluksi loivaa, mutta sitten huippua kohden jyrkkenevää kylkeä pitkin ylös. Se oli aikamoista hommaa, kun jalat upposivat pohkeita myöten pehmeään hiekkaan. Itse kun ei ole mikään atleetti, niin kyllä teki mieli pari rumaa sanaa sylkästä puolessa välissä nousua. Hetken aikaa, kun lepäsi kontillaan dyynin kyljessä puoliksi hiekkaan uponneena, niin jaksoi sitten rutistaa vielä viimeisetkin metrit. Ylös päästyäni tunsin keuhkorakkuloideni räjähtelevän ja jalkapohjien kramppaavan niin maan perkeleesti. Mutta se oli vain ohimenevää. Dyynin päältä aukeni mieletön maisema hiekkaharjanteiden ylitse ja sillä hetkellä, kun sen näin, oli aivan sama, vaikka käsi olisi irronnut. 

DSC_0587

DSC_0593

DSC_0599

DSC_0601

DSC_0605

DSC_0612

Siellä me sitten istuttiin ja katteltiin. Ukkeli kävi seikkailemassa vähän pidemmällä. Aurinko alkoi laskea. Erg Chegagan dyynimeri on ehkä yksi upeimmista ja ainutlaatuisimmista paikoista, joissa olen koskaan ihastellut auringonlaskua. 

Hetkeä aiemmin kuumana porottavan auringon voima alkoi hiljakseen hiipua. Oli täysin selvää, että yöstä oli tulossa kylmä. Kun aurinko sitten painui mailleen, pyörimme dyynin rinnettä alas takaisin dromedaarien luo. Hämärä hiipi nopeasti aavikon ylitse. Venus syttyi taivaalle ensimmäisenä, sitten alkoi tuikkia siellä täällä. Taivaanranta hohti vielä hopeisen sinisenä, joten aivan täyteen loistoonsa tähtitaivas ei päässyt meidän paluumatkan aikana. Oli hyvin hämärää, kun saavuimme takaisin leiriin. Dromedaariparkin ja leirin välissä oli yksi matala dyyni, joka meidän piti pimeydessä ylittää, ja olin melko varma, että tuolla muutaman kymmenen metrin matkalla oli mahdollisuus eksyä. Leiristä ei juuri loistanut valoa: siellä täällä paloi vain muutamia tuikkuja. 

DSC_0638
Meidän leiri oli aivan dyynikentän reunalla, joten pohjoisessa näkyi muutakin kuin hiekkaa.



DSC_0644

Pääteltassa tarjoiltiin illallista. Tarjolla oli perinteistä marokkolaista kanatajinea eli kanapataa perunoiden, porkkanoiden ja muiden juuresten kera. Nää tajinet olivat kyllä maineensa veroisia Marokossa. Yritin ennen reissua tehdä kotona kanatajinea, mutta eihän se tietenkään onnistunut yhtä hyvin kuin marokkolaisessa saviastiassa haudutettu oikeaoppinen tajine. Kenties jokin kerta yritän uudestaan, nyt kun aidosta ja alkuperäisestä on kokemusta.

Pöytiin kannettiin myös jotain epäilyttävää "mössöä", eikä kumpikaan meistä tiennyt, että mitä ihmettä se mahtoi olla. En osaa sanoa edes sitä, oliko se jotain lihaa vai kasviksia. Anyway, hyvillä mielin vedettiin sitä navat rutkuen, sillä se oli ihan jäätävän hyvää. Pöytiin tarjoillut spagetti bolognese ja ranskalaiset perunat hieman saivat kulmakarvat kohoamaan hämmennyksestä. Naureskeltiinkin, että oliko nää nyt niitä perinteisiä berberiranuja ja berberi-italialaista. Jälkkäriksi tietenkin hörpättiin sitä pirun hyvää minttuteetä. 

DSC_0668
Leirinuotiolla

Ilta päättyi leirinuotiolle. Berberimiehet soittivat meille perinteisiä berbereiden leirinuotiolauluja. Saimme itsekin kokeilla, minkälaisia soundeja erilaisista rumpusoittimista irtoaa. Lämpöä hehkuvan kokon äärellä istuessa ja berberimusiikkia kuunnellessa olo oli edelleen täysin äimistynyt. Oli koko ajan niin käsittämätöntä, että olin juuri siinä paikassa juuri sillä hetkellä ja sain kokea sen kaiken. 

Musiikin tauottua jäljelle ei jäänyt kuin hiipuvan tulen rätinä ja ympäröivältä aavikolta kantautuva täydellinen hiljaisuus. 

Kun tuli veti viimeiset henkosensa, oli auringon horisonttiin jättämä viimeinenkin hohde kadonnut ja pimeys laskeutui mustana mattona joka puolelle. Ja silloin se näkyi. Maailman täydellisin tähtitaivas. Myönnän, että olin ollut epäileväinen. Olin luullut pitkään, ettei tuo kuuluisa Saharan tähtitaivas voisi olla sen kirkkaampi kuin kotipuolessa Keski-Suomessa, kilometrien päässä lähimmästä valosaasteen lähteestä pilvettömänä pakkasyönä. Olin ollut niin väärässä. Keskisuomalainen tähtikupu voi olla maailman kaunein ja lumoavin Suomessa, kun lähimpään kylään on 16 kilometriä matkaa, mutta Erg Chegagassa, jossa lähin vastaavanlainen kylä oli kymmenien kilometrien päässä, pään päällä aukeneva ikkuna maailmankaikkeuteen oli suorastaan maaginen. Yritin ottaa siitä muutaman kuvan, mutta koska en ole pro, en onnistunut kovin hyvin. Mutta ei se mitään. Se näky taltioitui ikihyviksi mun verkkokalvoille ja se riittää.

Nukuin reissun parhaat yöunet berberiteltassa. Kun kömmimme berberivilttien alle yöpaidoissamme viileydestä hytisten, ja kun sammutimme valot, oli täydellisen pimeää. Pienintäkään valonpilkahdusta ei näkynyt missään. Siitä ne hyvät yöunet kai johtuivat: tarvitsen niin pimeän paikan kuin vain mahdollista saadakseni edes unta (Suomen kesäyöt ovat välillä suoranaista helvettiä, teknisistä ja vilkkuvista tietokoneen tai muun elektroniikkalaitteen punavaloista puhumattakaan). 

Toisaalta teltan viileys ja toisaalta ihanan lämpimät ja pehmeät viltit tekivät olotilasta melkolailla täydellisen: ei ollut kylmä, mutta ei kuumakaan. Aamulla heräsin siihen, että teltan oven raosta alkoi kajastaa uuden päivän valoa, ja siihen, että peiton alta esiin jäänyttä päätä vähän kylmäsi. Note to self ja muillekin: aavikolla kannattaa laittaa pipo tai huivi päähän yöksi. Lämpötila oli yöllä laskenut lähelle nollaa. Oli ehkä epämiellyttävintä koskaan nousta aamulla lämpimän viltin alta aikaisin, kun aurinko oli hädin tuskin ehtinyt taivaanrannan yläpuolelle. 

Mutta eniten luulen, että nukuin koko yön heräämättä kertaakaan siinä monen, ja hieman itsenikin, mielestä epämiellyttävässä ympäristössä siksi, että olin vain niin onnellinen.


3. toukokuuta 2020

Marrakeshista itään ja takaisin osa 1: Atlasvuorilta Erg Chegagaan

900 kilometriä tomuista tietä, jonka varrella sijaitsevien kylien ja kaupunkien nimet ovat kuin suoraan fantasiamaailmasta: Tizi n' Tichka, Tazenakht, Foum Zguid, Tamegroute, Agdz, Ouarzazate, Aït Benhaddou... ensin ylitse High Atlaksen, sitten Anti-Atlaksen ja läpi maisemien, jotka ovat suoraan kuin apokalyptisesta elokuvasta... ja elokuviahan tuolla oli muuten kuvattukin!
DSC_0275
Atlasvuoriston läntisiä rinteitä aamuauringossa

DSC_0278

Olin odottanut sitä päivää pitkään. Sitä päivää, joka tunteja myöhemmin sammuisi maailman täydellisimmän tähtikuvun alla Saharan punaisten dyynien syleilyssä.

Kuukausia aikaisemmin olin varannut retken Marrakeshista Erg Chegagaan. Olin ollut yhteydessä Sahara Serviceen whatsappin kautta ja niin peloissani huijatuksi tulemisesta, matkan peruuntumisesta ja ties mistä muusta, että olin lähetellyt varmistusviestejä Sahara Servicelle varmasti niiden työntekijöiden kyllästymiseen asti aina edeltävään iltaan asti. Kun viimein koitti tuo aamu, tunsin olleeni turhan hysteerinen koko asian suhteen. Se ei ollut uutta.

Kujilla vallitsi omituinen tyhjyys ja hiljaisuus. Illalla medinan kujat olivat olleet pullollaan ihmisiä, ääntä ja hajuja ja souk kauppiaista ja rojusta kyllästynyt. Kun nyt astelimme viileässä ja vielä pimeässä aamussa medinan sokkeloita pitkin läntiselle vanhan kaupungin portille riadin tilaaman laukunkantajan perässä, souk oli kuin toisesta maailmasta. Kadulle vyöryvät kojut oli kerätty piiloon ja näimme vain muutamia satunnaisia vastaantulijoita.

Tapasimme oppaamme puoli kahdeksan aikaan aamulla Bab Sidi -portin edessä. Hän esittäytyi Ibrahimiksi. 

Ibrahim on kotoisin Ouarzazatesta, mutta on muuttanut töiden perässä vaimonsa ja lastensa kanssa Marrakeshiin vuosia sitten. Nyt hänen työhönsä kuului matkailijoiden opastaminen yli lumisten Atlas-vuorten ja läpi kuivan autiomaan. Seuraavien 36 tunnin aikana sukelsimme Ibrahimin kanssa syvälle Marokon mystiseen maailmaan, joka myöhemmin tuntui olevan aivan toisesta maailmasta kuin Agadirin turisteja kuhisevat aurinkorannat. Ibis kertoi meille tarinoita Marokosta ja paikoista, joita pysähdyimme ihastelemaan, ja joiden ohitse ajoimme. Välillä Ibrahimia kävi vähän sääliksi: auton ratissa 36 tuntia ja 900 kilometriä... Miettikääpä. Toisaalta, meidän päiväkohtainen parinkympin tippi Ibikselle varmaan ainakin vähän lämmitti hänen mieltään.


DSC_0279

DSC_0292
Länsirinteillä todella oli vihreää ja tällainen ihana metsä!

DSC_0294

DSC_0299

DSC_0302
Atlasvuoriston itärinteet alkoivat muistuttaa sitä Marokkoa, jonka olin mielessäni kuvitellut: vihreys ja kokonaiset metsät jäivät piiloon kolme-neljätonnisten huippujen länsipuolelle ja nyt edessä avautui väritön ja hiekkainen, utuiseen horisonttiin hukkuva maisema, joka alkoi hiljalleen ahdistaa. Vaikka kymmenien ja satojen kilometrien jälkeen päädyimme ajamaan laaksoon, jonka joen uomassa kasvoi virkistävä palmumetsäkeidas, en päässyt piiloon mieleni sopukoista esiin työntyviltä kauhuilta. Tunsin olevani kaukana ja yksin. Aurinko pastoi korkealta ja oli kuumaa ja kuivaa. Mietin, miten ihminen voi selvitä siellä hengissä. Ei sillä, että olisimme nähneet juuri ketään muita kuin satunnaisia nomadeja vuohilaumoineen tuolla autiossa maassa. Koin aivan selittämättömiä fiiliksiä, jotka käsittelivät ihmislajin valtavaa heikkoutta niissä luonnon asettamisessa olosuhteissa, kuolemaa. Koin olevani kauempana kotoa kuin koskaan. Edes ajatus siitä, että olin oikeasti fyysisesti ollut kauempana kotoa jossain ihan muualla kuin juuri Marokossa, ei auttanut. Kun kulttuuri ja ennen kaikkea maisema eroaa niin merkittävästi omasta tutusta ja turvallisesta, ajatukset alkavat automaattisesti tapailla jotain pakokauhun kaltaista. Se oli oikeastaan aika koomista: hetkessä saatoin ihastua sydänjuuriani myöten auton ikkunasta avautuvasta maisemasta ja mielenkiintosista geologisista muodoista ajautuakseni vain muutamaa hetkeä myöhemmin valtavaan ahdistukseen. 

DSC_0328

DSC_0351
Tizi n' Tichka - Atlasvuoriston ylittävän tien korkein kohta. 2260m.


DSC_0361


DSC_0330

DSC_0340

DSC_0342

DSC_0384
Tutun näköinen huoltoasema? Olet saattanut nähdä sen jossain elokuvassa. Esimerkiksi elokuva The Hills Have Eyes on kuvattu täällä.


DSC_0366

DSC_0371

DSC_0379

DSC_0394
Tässä ylitämme Anti-Atlasta, Atlasvuoriston "pikkuveljeä".

DSC_0403
Nomadileiri

DSC_0408


Mattomuorit
Pysähdyimme ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Tazenakhtissa, jossa saimme tutustua berberinaisten käsitöihin. Myöhemmin kutsuin iäkkäitä matonkutojia mattomuoreiksi. Pääsin itsekin kokeilemaan, miten tapahtuu langan tekeminen lampaanvillasta. Olin aika huono siinä, mutta sainpahan ainakin mattomuorit hymyilemään...

Meidän on ukkelin kanssa pitänyt jo pitkään hommata uusi matto olohuoneeseen ja täytyy myöntää, että rakastuin ikihyviksi berberinaisten luomuksiin, joita löytyi suuresta hallista satoja ja kaikissa ihanissa väreissä. Niitä tutkaillessa meille tarjoiltiin minttuteetä, keksejä ja arganpähkinöitä. Kustannukset valtavan maton kotiinsaamiseksi olisivat tulleet todella kalliiksi, joten matot jäivät sinne, vaikka ajatus oikeasti yksilöllisestä ja ainutlaatuisesta olohuoneen matosta olikin valtavan houkutteleva ajatus: voittaisi ainakin mennen tullen sen ikeamaton, joka meillä nyt olohuoneen lattiaa koristaa. Koska en lähtenyt säätämään maton kanssa, halusin kuitenkin ostaa jotain muistoksi. Niinpä päädyin ostamaan tyynyliinan, joka nyt koristaa meidän olohuoneen sohvaa. Se maksoi noin 17 euroa. Ei kaatanut länkkärinaisen, opiskelijankaan, budjettia. 


DSC_0433
Tazenakht

DSC_0446

DSC_0448
Nämä mattojen myyntijäbät olivat hienotunteisen röyhkeitä: kuinka monta kertaa
kuulimme heidän sanovan: "No obligation!". Kun tämän kuulee viidettäsadatta kertaa, 
alkaa tuntua hiljakseen siltä, että tässä todellakin on pakko ostaa kohta jotain, jotta pääsee eroon.

DSC_0459

DSC_0471

DSC_0477

DSC_0480

DSC_0481

DSC_0489

Se poika Foum Zguidissa
Viimeinen pysähdyspaikkamme ennen Saharaa oli Foum Zguid, pieni kylä keskellä ei mitään. Olin todella yllättynyt, että löysin sieltä wifi-yhteyden. Pysähdyimme syömään ulkoisesti epäilyttävään, mutta lopulta ihan suhteellisen hyvää kadunvarsiravintolaan. Lihoja ei paistettu keittiössä, vaan grillattiin siinä tienpenkalla. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli niin paljon, ettei meillä ollut mahdollisuuksiakaan tuhota kaikkea. Sen vuoksi tapahtuikin jotain aivan kauheaa. Mulla tulee vieläkin ihan kaamean paha mieli, kun mietin omaa käytöstäni, ja sitä, miten olisin voinut asian hoitaa paremmin. 

Ukkeli meni maksamaan laskua sisälle ravintolaan, kun itse jäin istumaan yksin siihen ruuantähteitä notkuvan pöydän ääreen. Pöydän viereen ilmestyi pieni poika ja ojensi kätensä. Tilanne oli omituinen: niin omituinen tällaiselle naurettavan helppoon elämään tottuneelle ja sitä ympärillään nähneelle, etten osannut edes katsoa poikaan päin, vaikka tiesin, että hän halusi ruokaa, eikä minulla olisi ollut mitään ongelmaa antaa hänelle pöydästä vaikka niitä banaaneja, jotka meille oli tuotu jälkiruuaksi. Menin aivan lukkoon. En kai siksi, että se olisi ollut jotenkin yllättävä tilanne tuossa maailmankolkassa, mutta ehkä siksi, että joidenkin ihmisten karu todellisuus iski yhtäkkiä avokämmenellä naamaan ja kovaa. Hävettää. Ihan järkyttävästi. Vieläkin. Mä en antanut sille pojalle mitään. Mä en tajunnut enkä mä kyennyt. Mua oksettaa kirjottaa tätä. Oksettaa myöntää, miten ajattelemattomasti ja typerästi mä käyttäydyin. 


Off-road
Mulla ei ollut mielessä mitään muuta kuin se, että olimme vain muutaman tunnin ajomatkan päässä hiekkadyyneiltä. Kun matkamme jatkui Foum Zguidista länsikaakkoon ja käännyimme autiomaan hiekkaan sotkeutuneelle tielle, jota ei varsinaisesti ollut edes olemassa, oli itsekäs mieleni jo unohtanut, mitä Foum Zguidissa oli tapahtunut. Kyllä se kummitteli mun mielessä ja kummittelee yhä.

Off-road oli pääosin karmea kokemus, josta ei seurannut kuin ylösalaisin kääntyneet sisälmykset. Toisaalta oli huikea kokemus istua satasta liikkuvan auton kyydissä niinä aikoina kovin kuivuneen järven pohjaa pitkin ja katsella ympärillä kohoavia hiekkapyörteitä. Ibrahim oli taitava kuski: itse olisin hajottanut auton kuin auton niissä olosuhteissa tai ainakin onnistunut jumiuttamaan sen johonkin pehmeään hiekkakasaan.

DSC_0504

DSC_0505

DSC_0518

DSC_0526

DSC_0528
Tää Titanic oli hauska. Se on ravintola. Keskellä kuivunutta järveä.

DSC_0529

DSC_0536
Iriki Oasis

Maisema muuttui yhä kuivemmiksi ja karummaksi. Siellä täällä kohosi omituisen muotoisia kukkuloita. Horisontissa väreili kangastuksia. Ne näyttivät juuri siltä, mikä saa ihmiset tarinoissa jaksamaan vielä vähän matkaa kurkkua kuivaavassa autiomaassa: vedeltä, keitailta, helpotukselta. Hiljakseen edessä alkoi siintää pehmeämpi maisema: pyöreitä ja punaisia muotoja, jotka erottivat maan sinisestä taivaasta. Siellä ne olivat. Dyynit. Erg Chegaga. Aaltoileva dyynimaisema alkoi levittäytyä meidän oikealla puolella yhä suurempana ja suurempana. Kun ajattelin, ettei mikään voisi enää yllättää, Ibrahim ohjasi auton hyvin pienien dyynien ylitse, joiden seassa näin jotain odottamatonta: vihreää. Siellä oli kasveja ja hetken kuluttua vasemmalla puolella tietä aukeni näkymä kameleiden valtaamalle, vihreälle ruohomatolle. Se oli Iriki Oasis: varmasti viimeinen elonmerkki, jonka näimme juuri ennen kuin saavuimme perille Erg Chegagan berberileiriimme. 

Olimme viimein perillä. 

Mutta yö dyyneillä oli jotain sellaista, joka ansaitsee ihan oman postauksensa.

Luetuimmat

Arkisto