Lake Caven kalkkikiviluolassa

Tänään puhuttiin luennolla vähän kalkkikiviluolista, ja siitäkös mieleeni putkahti tuo lounaisaustralialainen kalkkikiviluola nimeltä Lake Cave, jossa mekin vierailimme ihmettelemässä maanalaista elämää. Kyllä, pilkkopimeässä ja kylmässä luolassakin on elämää, niin upeasti on tämä maailma järjestänyt. Jotain pikkumönkijöitä siellä Lake Caven lakessa hitaasti lillui menemään.

Viinikierroksen jälkeisenä päivänä olo oli vähän hutera ja ennen kaikkea väsynyt. Meidän porukka köllötteli kämpillä rentoutuneena aina iltapäivään asti, kunnes päätimme lähteä luolaan. Kyllä, luolaan. Ajatus luolaan menemisestä krapulassa ei välttämättä kuulosta kovin hyvälle idealle, mutta kummasti siinä vapinat ja tutinat hävisivät, kun matkaan lähdettiin. Ja minä kun olin juuri muutamaa kuukautta aikaisemmin keväällä uhonnut, etten ikinä menisi mihinkään luoliin, kun olin järkyttyneenä lueskellut uutisia Thaimaassa luolaan kiipeliin joutuneista lapsista. No, jouduin pyörtämään puheeni. 

Margaret Riverin alueelta lounais-Australiasta löytyy jos jonkinmoista luolaa, josta valita. Lopulta, ne kaikki ovat samaa kastia kalkkikiviluolia, jotka hapan sadevesi on tuhansien ellei miljoonien vuosien kuluessa kaivertanut. Osa luolista on niin vanhoja, että ne ovat yksinkertaisesti romahtaneet jättäen maahan vain valtavan kuopan. Me vierailimme Lake Caven kalkkikiviluolassa. Nimensä se on saanut siitä, että sen uumenissa on todella pieni "järvi". Enemmänkin tuo näytti lammelta, tai lammikolta. Luolavaihtoehtoja löytyy Cave Roadin varrelta muutamia, yhteensä Australian lounaisosista löytyy satoja luolia, mutta kaikkiin ei tietenkään ole yleisöllä pääsyä. Cave Road on muuten huisin hieno ajoreitti, vaikka ei luolissa lymyily niin kiinnostaisikaan, suosittelen!

Psst. Kaikki nuo valkoiset täplät luolan seinämällä on hämähäkin seittejä. Niitä ei tarvitse kuitenkaan murehtia luolassa, vaikka oppaan mukaan aina joku alkaa kiljua, kun luolan katosta tippuu vesipisara päähän luullen sen olevan hämähämähäkki, sillä hämähäkeille ei ole mitään syötävää luolassa. Luonnollista, ettei niitä siksi kiinnosta hengailla siellä. Pimeydessä.

Lake Cave on myös osittain romahtanut vuosien saatossa. Metsässä katettua polkua tarpoessa sitä huomaa yhtäkkiä olevansa jättimäisen, jo hyvän matkaa umpeen kasvaneen kuopan reunalla. Itse luolaan pääsee, kun laskeutuu puiset portaat alas kuopan pohjalle. Kierrokset ovat luonnollisesti opastettuja, joten ilman rapian 20 dollarin lippua ei ole mitään asiaa mennä pidemmälle. 

Hieman kuumotti laskeutua portaat ahtaasta kallioon jääneestä raosta maan uumeniin. Sitten sitä huomasikin olevansa pienen lammikon rannalla, keskellä tikkumaisia stalaktiitteja, eli arkikielellä tippukiviä, jotka maaperän läpi suodattunut vesi on piiiiiiitkien aikojen saatossa muodostanut tihkuessaan kalkkikiven pinnalta.

Luolan suuaukko ei todellakaan ollut mikään valtaisa. Sisäänkäynnin kohdalla piti tämmöisen pitkän ihmisen pikkuisen kumartaa, ettei iskenyt kalloaan kovaan kalkkikiveen.

Tämä australialainen luola on varmasti yksi maantieteellisesti ja geologisesti ajateltuna mielenkiintoisimmista paikoista, jossa olen vieraillut. Edelleenkään en löydä haastajaa Pohjois-Irlannin Giants Causewayn basalttipylväille, ja pakko sanoa, että Jukatanin niemimaan Multun-Ha-cenote oli kaikessa umpinaisuudessaan luolana kiehtovampi ilmestys kuin Lake Cave. Lake Cave ottaa kuitenkin kirkkaan kolmossijan, sillä ainakin se oli ensimmäinen paikka, jossa näin ihan oikeita stalaktiitteja ja myös niiden "vastakappaleita", stalakmiitteja.

Sivujuonne: muistan joskus todella pienenä tyttönä, kun olin hurjan kiinnostunut isoveljeni ikivanhasta karttakirjasta ja siellä oli värikuva hurjasta tippukiviluolasta ja muistan jo silloin ihastelleeni tuota näkyä. Samassa kirjassa oli muuten värikuvia myös laavasta ja hienosti piirretty aukeaman kokoinen kuva Aurinkokunnasta. Nuo kuvat ovat varmaan ikuisiksi ajoiksi palaneet mun verkkokalvoille, koska ne olivat niin kummallisen kiehtovia pienissä piireissä lyhyen ikänsä asuneen pikkutytön silmissä. Näköjään ne kiehtovat vielä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, nyt vain liveversiona.

Luolassa oli helppo edetä, sillä sinne on rakennettu ihan oma boardwalk. Toki toinen reuna oli kaiteeton, joten innostuneempi kikkailija saattaisi helposti molskahtaa alle puoli metriä syvän "järven" pohjalle. Opas kertoikin, että sellaisia sankareita on hänen uransa aikana muutama sattunut joukkoon.

Luolan perälle päästessä opas on selvittänyt tippukiviluolien syntymisestä ja tästä kyseisestä luolasta kaiken oleellisen, minkä jälkeen saa hetken istua suuremmaksi avautuvan luolan perällä hetken aikaa ympärilleen hämärässä ihmetellen. Opas pyytää olemaan hiljaa ja liikkumatta, ja pikkuhiljaa boardwalkin reunoille ja luolaan asennetetut liiketunnistinvalot alkavat yksi toisensa jälkeen sammahdella, ja pian sitä istuu täydellisessä pimeydessä, täydellisessä hiljaisuudessa. Okei, ei ihan täydellisessä hiljaisuudessa. Jostain kuuluu tasainen ja rauhallinen... tip... tip... tip... tip... kun vesi tipahtelee katosta luolan pohjalle omaa stalaktiittiaan rakentaen.

Luolat ovat lounais-Australian yksi merkittävimmistä nähtävyyksistä, ja suosittelen erittäin lämpimästi käymään vilkaisemassa niitä, jos jännittävät kokemukset kiinnostavat. Klaustrofobisille ihmisille luolaan meneminen saattaa olla aikamoinen haaste ja suosittelenkin tunnustelemaan omaa ahtaanpaikankammoaan ennen kuin sukeltaa maan alle. Toisaalta, ainakin kannattaa kokeilla, sillä onhan luolaseikkailu aina jonkinmoinen normaalista poikkeava elämys.

Lake Cave ei kokonaisuudessa ollut mikään valtavan iso luola, itseasiassa se oli lopulta todella pieni, mutta luolaksi sillä on kaikki luolan ominaispiirteet. Itselle luolan pienuus saattoi olla hivenen pettymyksen tunnetta herättävä, mutta toisaalta suuremmassa tai avarammassa luolassa kokemus ei olisi välttämättä tuntunut yhtä intensiiviseltä.