Ongelmia ja haasteita Homerissa

"Please, leave a message", sanoi vastaaja, kun istuin autossa levähdyspaikalla ja katselin alapuolella levittäytyvää ilta-auringossa kylpevää Homerin kaupunkia. 

"Hello, this is Riina. I've booked room from Homer Sportsman's Retreat for two nights earlier today and I was supposed to call you hours before I check in. I'm affraid I didn't notice this notion from booking website when I made the booking. The thing is, I'm just about to arrive Homer. I hope this is not too late for call you about this and I hope you could contact me as soon as possible. My phone number is +xxx xx xxx xx xx. Thank you."

Viisi tuntia puuduttavaa ajomatkaa Anchoragesta Homeriin takana ja viime metreillä pysähtyessäni tutkimaan Homerin karttaa, mä näin sen pienen präntin varaussähköpostista, jossa mainittiin, että saapumisesta pitää ilmoittaa puhelimitse etukäteen, sillä majapaikassa ei ole niin sanottua check in- tiskiä, eikä aina välttämättä ketään paikallakaan. 

Oli jo itsessään työn ja tuskan takana saada hotels.comin varaussivusto näkymään puhelimessa, jossa ei ollut nettiä. Onneksi osa sivustosta näkyi mun saamassa varaussähköpostissa. Olisihan ollut kamalan paljon hankalampaa kirjoittaa majapaikan osoite ylös siinä salaattibaarissa Anchoragessa, jossa varauksen ylipäänsä tein, kiitos ilmaisen wi-fi -yhteyden, kuin siinä levähdyspaikalla vain muutamia kilometrejä ennen Homeria ilman nettiyhteyttä. Olin sentään älynnyt ladata Googlemapsin kautta Homerin kartan offline-navigointia varten.

Viimeksi mainitusta ei tosin ollut sillä sekunnilla hyötyä, sillä näpyttäessäni majapaikan osoitteen hakukenttään, se ei löytänyt sen nimistä katua koko kaupungista. Alkoi vähän kuumottaa. Vessaankin alkoi olla vähän kiire.

Kyllä, ei ihan heti tuu mieleen Alaska... Homer Spit.

Pienoisen hätäännyksen keskellä keksin yllättävän nopeasti seuraavan ratkaisuni. Etsin Lonely Planetista paikallisen ravintolan, joka tarjosi asiakkailleen ilmaisen wi-fin. Mielessäni nimittäin pyöri ajatus siitä, että jos en sittenkään ollut ladannut tarpeeksi kattavaa aluetta Homerista Googlemapsiin ja majoituksen sijainti olisikin jäänyt sen ulkopuolelle. Lisäksi olisi ollut ihan todella mahtava juttu päästä sinne vessaan.

Navigoin itseni ravintolalle vain todetakseni, että se oli kiinni, vaikka LP muuta väittikin. Istuin autossa ravintolan takana ja mieli teki vähän itkeä. Mitäs nyt sitten? Majapaikastakaan ei kuulunut soittoa, vaikka mun puhelusta alkoi olla aikaa jo puolisen tuntia. 

Tarkistin puhelimen tarjoamat wi-fi -yhteydet. Ravintolan wi-fi oli heikko siinä parkkipaikalla, mutta siellä se kuitenkin mulle houkuttelevasti vilkutti. Miten sillä hetkellä toivoinkaan, että yhteys olisi ollut suojaamaton... ja olihan se! Innostuksen ja helpotuksen aaltojen vyöryessä mun mustuneen mielen ylitse yhdistin itseni nettiin ja latasin Homerin kartan uudestaan, nyt laajemmalta alueelta kuin aikaisemmin.

Osoitetta ei silti löytynyt. 

Tuskan hiki alkoi puskea otsalle. Mielessä pyöri jo kaikki mahdolliset worst-case-scenariot. Mä olin maksanut yösijasta etukäteen. Olinko mä onnistunut huijauttaan itseäni? Oliko ne parisataa dollaria nyt hävinneet kuin tuhka tuuleen, ja kuinka paljon mä joutuisin pulittamaan jostain toisesta yösijasta?

Pari hirveä tuli iltasella hengaileen takapihalle.

Kaiken sen väsymyksen, epätoivon, suoranaisen vitutuksen ja jäätävän kusihädän (ja nälän!) keskeltä jostain aivojeni syövereistä nousi mielikuva varaussähköpostista ja kartasta, johon majapaikka oli merkitty. Kaivoin sähköpostin taas kerran esille ja tutkiskelin karttaa. Tuossa kyseisessä kartassa näkyi nimettynä se etsimäni katu, jota Googlemaps ei löytänyt. Näpyttelin sovellukseen kadun, joka oli mahdollisimman lähellä todellista kohdettani ja lähdin ajamaan. Tällä tavalla meikäläinen suunnisti ja lopulta löysi todellisen kohteensa. Kuvat majapaikasta ja rakennuksen seinällä komeileva suurinumeroinen talonnumero vastasivat todellisuutta. Olin löytänyt perille. Sitten kun olisi vielä saanut yhteyden majapaikkaan.

Mulle ei tullut mieleenkään lähteä kurkistelemaan ikkunoista sisään tai koputtelemaan oville. Kaikki nettisivulta saamani informaatio antoi olettaa, ettei talossa olisi ketään ilman, että olisi etukäteen sovittu tietty sisäänkirjautumisaika. Olin varma, että majapaikan isäntien tavoittaminen olisi mahdoton tehtävä, mutta nostin kuitenkin puhelimen uudelleen korvalleni ja soitin. Eihän mulla ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa.

Puhelimeen vastasi herttaisen kuuloinen, vanhempi naisihminen. 

"Hi! I called you about an hour ago and left a message to your voice mail. I have booked a room from your hotel in Homer, but I didn't realize to call you earlier."

"Oh, let's see. There seems to be no bookings for today..."

"Ok... there must be. I have allready paid for it."

"Where are you now?"

"Right here at the front yard of the hotel."

Ei jumalauta, musta tuntui, ettei tuo voinut olla enää mahdollista. Rouva pyysi mua kertomaan nimeni kirjain kirjaimelta ja antamaan numeron, johon hän voisi hetken päästä soittaa tarkastettuaan ensin perinpohjaisesti kaikki arkistonsa mun varauksen suhteen. Luettelin numeron ja jäin odottamaan. 

Aikaa kului. Sitä kului ja sitä kului niin paljon, että pian puhelusta alkoi olla jo puoli tuntia aikaa. Sitten se pälkähti mun päähän ja mun teki mieli löydä päätä rattiin, taisi päästä ääneen jopa pari rumaa kirosanaa (minähän en koskaan kiroile...). Luetellessani puhelinnumeroani tajusin luetelleeni Suomen suuntanumeron väärin. Suomen suuntanumero kun on +358, eikä +385. Tulevaa puhelinlaskuani kauhistellen tein uuden puhelun. Nyt siihen vastasi vanhempi miesääni.

"It seems that you gave us a wrong phone number."

"Yes, I know, I'm sorry..."

"It's okay. I found your booking now and everything's just fine, you can come here and check in. Where are you?"

"I'm still right here at the hotel with my car."

Kului muutaman hetken hiljaisuus.

"Ah, there you are! I can see you! Please, drive your car next to that blue car at the front of the house and please, come in!"

Mä en muista, mutta mä saatoin kääntää hitaasti ällistyneen katseeni kohti rakennusta ja mun teki varmasti mieleni kysyä mieheltä, miksi puhelimeen aikaisemmin vastannut nainen ei ollut reagoinut millään tavalla siihen tietoon, että mä olin jo paikan päällä. Tiedättekö; katsonut ikkunasta kuten tämä miehensä ja kutsunut selvittämään asiaa naamatusten. Kiitin, vedin syvään henkeä ja ajoin autoni sen sinisen auton viereen. 

Olin ehkä maailman väsynein, maailman nälkäisin ja maailman kettuuntuneisin ja mun otsassa oli varmasti tilavuudeltaan litran luokkaa oleva kupla, mutta isäntäpariskunta vaikutti heti ensinäkemältä niin herttaiselta ja ystävälliseltä, että kaikki pahat fiilikset olivat nopeasti kuolleet ja kuopatut.

(Nuo keskustelut menivät jotakuinkin noin, vaikka tässä onkin hieman referoidut versiot.)