Nyt sen sanon: oikeasti ei enää kiinnosta!

Koronavuosi täyttyy pian.

Joko saa sanoa, että väsyttää?

Mennyt vuosi on ollut tunteiden vuoristorataa. Viime helmikuinen seikkailu Marokossa auttoi jaksamaan pitkään. Kesä oli tulossa, mielenkiintoinen kesäduuni ja huolettomuus. Kyllä tämä korona tästä kohta asettuu. 

Vaan eipä asettunut. Heinäkuussa kävimme pikavisiitillä Kolilla. Taas jaksoi vähän matkaa eteenpäin.

Kesällä parivuotias veljenpoikani vastasi lähtevänsä maailmalle, kun asteli mökin kuistilta nurmikolle ja hänen aikeitaan kyseltiin. Tähän pojan äiti totesi, ettei maailmalle voi nyt oikein mennä. Ymmärsin sillä hetkellä kaksivuotiasta veljenpoikaani paremmin kuin yhtäkään niistä aikuisista ihmisistä, jotka ovat onnistuneet vähättelemään tätä jo vuosia jatkunutta kaukokaipuutani (toki en väitä, että kaksivuotias olisi tiennyt toteamuksensa todellista merkitystä) ja sitä ahdistusta, kun ei vain pääse matkaan.

Loppusyksylle suunnittelemamme valassafari peruuntui. Ensin se siirtyi tammikuulle, mutta kuten arvata saattaa, ei olla paljon valaita päästy katselemaan tässä kuussa, kun ei niitä paljon tuossa Raumanmerellä uiskentele. Olin varma, että näin alkuvuodesta voi jo melko turvallisin mielin varata loppukesälle matkan Skotlantiin. No joo. Ei sitten.

Joko saa sanoa, että kyllästyttää?

Olen pari viimeistä päivää ollut todella alakuloinen. Kaikki alkoi siitä, kun halusin muuttaa kotona huonekalujen paikkaa, mutta tuntien pähkäilyn jälkeen tajusin, että se on täysi mahdottomuus jokaisessa huoneessa. Sisustaminen ja tavaroiden siirtely paikasta toiseen tietyin väliajoin tuottaa mulle suurta iloa ja energiaa (Se on vähän kuin matkustelu: aina ihanaa ja tervetullutta vaihtelua tasaisena etenevään tavallisuuteen!). Mutta kun edes tämä pieni piristys tämän korona-arjen keskellä ei onnistunut, menin sinä iltana nukkumaan suorastaan vihaisena.

Kun tarkemmin ajattelen, tuota alakuloisuutta on jatkunut jo pitkään. Sinänsä arki on ihan jees: se menee opintojen, kirjoittamisen, Netflixin ja ulkoilun voimalla eteenpäin. 

Mutta samanlaisena. Päivästä toiseen. Koko ajan.

Mikään ei kauhistuta enempää kuin pelkkä ajatus siitä, että joutuisi katumaan kuoleman hetkellä tekemiään valintoja. Tai paremminkin: sitä, mitä ei jostain (usein naurettavasta) syystä tehnyt. 

Irtisanouduin neljä vuotta sitten vakituisesta työpaikasta, astuin "tyhjän päälle" ja lähdin opiskelemaan. Koska pelkkä ajatus siitä, että olisin vielä yhdenkin vuoden joutunut tekemään työtä, joka imi musta kaiken ilon ja energian päivästä toiseen, tuntui hirveältä. Nyt olen köyhä opiskelija, joka joutuu vähän tutkimaan rahan käyttöään uudelleen ja elämään jatkuvassa epävarmuudessa tulevasta työllisyydestään, mutta olen varmaan onnellisempi kuin kertaakaan lähihoitajavuosieni aikana.

Kliseistä, mutta totta: onnellisuus ei ole päämäärä, vaan elämäntapa. Olen pyrkinyt pitämään tästä ohjenuorasta kiinni. Kun takataskussa on edes suunnitelma seuraavasta matkasta, elämä on tuntunut paljon helpommalta. Arki on tuntunut helpommalta. Pelkkä tunne siitä, että pian pääsee taas matkaan ja saa tyydytettyä suurimman intohimonsa roihun taas vähäksi aikaa, auttaa jaksamaan välillä paskamaisenkin arjen. 

Mutta arkihan on paskamainen vain, jos siitä itselleen normaaliolosuhteissa sellaisen tekee. Elämä on valintoja, ja itse haluan, että myös arki on "juhlaa", eivät pelkästään ne hetket, kun lentokoneen pyörät irtoavat kiitoradasta.

Korona on tehnyt tästä yhtäkkiä vaikeaa, ja se alkaa näkyä.

Olen kyllästynyt koronauutisiin ja kaikkeen, mikä viittaa koronaan. Ei tarvitse kuin seisoa lähikaupan ovella ja katsoa ihmisiä sisällä maskeineen ja huokailla tympääntyneisyydestä. Olen kyllästynyt arkeen, joka rullaa päivästä toiseen vain osoittaakseen, että seuraava päivä on edellisen kopio.

Satunnaiset hetket helpottavat ahdistusta. Kuten vaikka se, että talvi on ihana vuodenaika ja joka puolella on nyt niin kaunista. Taannoinen retkeni Kurjenrahkan kansallispuistossa sai mut pitkästä aikaa ajattelemaan jotain muuta kuin kaipuutani maailmalle. Jonkin aikaa taas koin kestäväni kaiken sen shitin, jonka korona heittää naamalle.

Joko saa sanoa, että suututtaa?

Olen yrittänyt pysyä positiivisena, ylläpitää arjen kiehtovuutta ja uskotella itselleni, että kaikki on hyvin.

Mutta ei tästä elämästä saa tällä hetkellä tekemälläkään sellaista, jollaista haluaisin elää. Se on kylmä fakta, vaikka kuinka yrittäisi pitää arjen kiinnostavana kaikin keinoin ilman, että uskaltaa edes suunnitella seuraavaa reissuaan. 

En odota mitään niin paljon kuin sitä, että pääsen taas matkaan. Olen levoton, jalkani vipattavat koko ajan johonkin suuntaan. Tunnen, että se hetki, kun arki lakkaa olemasta millään tavalla ihana, alkaa olla lähellä. Rehellinen onnettomuus kurkkii jo seuraavan musertavan koronauutisen päässä. Ja tässä pitäisi alkaa vielä vääntää jotain gradua!

Ja kun kyse ei ole enää siitä, ettei pääsisi ulkomaille. Mitä jos ei kohta pääse edes kotimaille?

Joko saa sanoa, ettei mua kiinnosta enää?

Pitää ajatella riskiryhmiä, pitää ajatella työssään ahertavia hoitajia, pitää ajatella sitä sun tätä.

Niin pitääkin, joo joo.

Ja silti mulla alkaa olla mielenkiinto mitään kohtaan ihan nollassa. Ei, se on itse asiassa miinuksella.

Mun ja ukkelin on määrä suunnata Kuusamoon parin viikon päästä. Koronatilanne Suomessa tuntuu olevan lipeämässä käsistä, ja aluksi olin kamalan huolissani meidän talviloman suhteen. Olen odottanut sitä enemmän kuin mitään muuta pitkiin aikoihin: miten helpottavaa päästä eroon edes hetkeksi arjen orjallisuudesta! Miten ihanaa nähdä uusia maisemia! Miten ihanaa kokea taas jotain jännittävää! 

Mun on pakko päästä eroon hetkeksi tästä kämpästä ja tästä kaupungista ja tästä arjesta.

Mutta! Mä en ole yhtäkkiä enää huolissani. Mä olen vain välinpitämätön. Puhtaan, rehellisen välinpitämätön. Jos joku keksii kritisoida tällaisena aikana tekemääni kotimaanmatkaa, voi olla varma, että nuo kritiikit menevät toisesta korvastani sisään ja toisesta nätisti ulos.

En taatusti ole ainut, joka kokee näitä valtavat mittasuhteet saavuttaneita ahdistustiloja? Onko joku muu jo väsynyt vain hymyilemään ja ymmärtämään? Kyllästynyt jokapäiväisiin tsemppiviesteihin, joissa on hymynaamoja ja peukkuja ja sanotaan, että "Kyllä se tästä! Pitää vaan koittaa jaksaa"?

Mua nuo ovat alkaneet suorastaan yököttää.