Tärkeimmällä matkalla

Istun Edmontonin kansainvälisellä lentokentällä. Ravintolassa syömissäni parmesanilla kuorrutetuissa ranskanperunoissa oli aavistuksen liikaa valkosipulia ja nyt vähän äklöttää. Nuo parmesanranut on kuitenkin ehkä parasta, johon Kanadassa ollessa törmäsin. Kanadassa on myös tapana tilata lisukeranskalaiset "montrealaisittain", ruskean kastikkeen kera. Maistoin kerran. Ei kovin paha. 

Miltä musta nyt tuntuu, siis tämän järkyttävän valkosipuliyliannostuken lisäksi, kun vaihtoaikana Kanadassa on muuttunut kotimatkaksi yli kolmen kuukauden jälkeen? Miltä musta tuntuu? Niin, miltä?

Omituiselta. Ja iloiselta. En meinannut saada unta eilen illalla, koska olin niin onnellinen koittavasta kotimatkastani. Sangen kummallista sekin. Ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntuu siltä, että kotimatka on koko reissun paras osuus. Tietenkään se ei poista sitä tosiasiaa, etten mistään hinnasta vaihtaisi tätä kokemusta pois, tai etteikö Kanada oli tehnyt muhun lähtemätöntä vaikutusta monipuolisuudellaan. Mulla on vaan ihan kamala ikävä ukkelia ja kissoja. Niiden kanssa voisin jäädä vaikka asumaan tänne leutojen ja monikulttuuristen rannikkokaupunkien, jylhien ja majesteettisten Kalliovuorten ja silmän kantamattomiin jatkuvien preerioiden maahan, käydä välillä katsomassa lätkää ja vain nautiskella kanadalaisten hymyistä, ystävällisyydestä, puheliaisuudesta ja rentoudesta. 

Kanada on juuri kaikkea edellä mainitsemaani. Ehkä katselin sitä osittain vaaleanpunaisten lasien läpi, ehkä asiat todella ovat tällaisessa jättimaassa melko hyvin. Tietenkään en voi olla muistelematta esimerkiksi kodittomien määrää katukuvassa juuri aamuun valjenneessa Vancouverissa. Kaikki negatiivisuus, jonka omakohtaisesti koin Kanadassa ollessani tiivistyy kuitenkin aika pieneksi ja huomaamattomaksi mytyksi. Turha on kuitenkaan kieltää, etteikö jokaisella maalla olisi omat ongelmansa. Kanadassa alkuperäisväestöä pidetään arvossa, ainakin suurimmaksi osaksi ja nykyään yhä enemmän, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota, että esimerkiksi yliopistomaailmassa näiden ikiaikaisten kulttuurien edustajilla oli vaikeuksia sopeutua uuteen rooliinsa korkeakoulutuksen parissa; epävarmuutta, sosiaalisia ongelmia, syrjäytymistä. Alkuvuodesta kiinnitin huomiota siihen, että suurin osa tv:n mainoksista liittyi masennuslääkkeisiin ja mielenterveyspalveluihin. Paljon masennusta Saskatchewanissa, masennusta ja itsemurhia. 

En halua kuulostaa kliseiseltä, mutta kuulostanpa kuitenkin: opin taas niin paljon itsestäni. Itsevarmuuteni hyppäsi pilviin. Olin usein aivan järkyttävän kaukana mukavuusalueeltani; silloin, kun yritin sopeutua asumaan Saskatoonissa ja oppia yliopiston tavoille; kun jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni esiintymään yleisölle vieraalla kielellä; kun jouduin suunnistamaan ulos Saskatoonin keskusta-alueelta autoa ajaen; tai kun pyörin sairaana unettomina ja kivuliaina öinä sängyssäni vuoron perään kuolemaa toivoen ja sitä peläten. Silloin olin erityisesti rikki, niin rikki kuin ihminen vain voi fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti olla. Vieraassa maassa, vieraan sairaanhoidon piirissä, toisella puolella maapalloa, periaatteessa aivan yksin. Olin aivan valmis palaamaan kotiin silloin. 

Onneksi en antanut sairaudelle ja sen mukana tuomalle pelottavalle ahdistukselle periksi. Luulen, että kävin vain millien päässä ihan oikeasta masennuksesta. Toivuttuani halusin vain nukkua tai maata sohvalla telkkaria katsellen, en kokenut mitään tarvetta poistua asunnosta. Onneksi pakotin itseni raahautumaan välitentteihin. Se hieman herätteli itseäni eräänlaisesta talviunen kaltaisesta horroksesta. Kun palasin kahta viikkoa myöhemmin Kalliovuorilta, olin kuin uusi ihminen; täynnä virtaa ja iloa.

Opin myös jotain muuta. 

Ettei seikkailuntäyteinen elämä ulkomailla ole lopulta mitään ilman rakkaimpia. Vaikka en kadu sekuntiakaan, että lähdin, ymmärrän nyt, etten enää koskaan halua tehdä mitään tällaista ilman ukkelia. Yksin matkustamisesta en hevillä luovu, mutta viikko tai kaksi erossa perheestä on aivan eri asia kuin kokonainen kevätlukukausi. Siksi koen, että mulla on nyt edessäni maailman tärkein matka, ja kuka olisikaan uskonut, että omalla kohdallani tuo matka olisi juuri kotimatka! Ihan minkä tahansa reissun voittaa se, että saan pian halata ukkelia ja käydä nukkumaan tämän kainaloon. 

Muistan, kun palasin yhdeksän vuotta sitten Saksasta työharjoittelusta. Olin niin ikävissäni, vaikkakin "vain" viiden viikon jälkeen, että pelkäsin kaikkea mahdollista tapahtuvan ennen kuin pääsisin kotiin, tai etten pääsisi kotiin ollenkaan. Silloin muistan ensimmäisen kerran oikeasti pelänneeni lentokoneen tippuvan. Nytkin stressaan, että hirveitä ehtii tapahtua ennen kuin lentokoneen renkaat koskettavat kiitorataa Helsinki-Vantaalla. Islantihan tapansa mukaan* jo hieman uhitteli mulle, lentoja oli peruttu vielä eilen Reykjavikin kovan tuulen vuoksi. Melkein itkin eilen, kun ahdistuin niin kovaa siitä, jos en pääsisi suunnitellusti kotiin. 

*Islanti tuppaa aina luomaan jännitystä ennen tärkeitä matkoja. Yleensä muutamaa viikkoa aikaisemmin se alkaa herätellä jotain tulivuoristaan. Sitten saa sydän väärällään pelätä, että minkälaisen tuhkapilven se tällä kertaa pössäyttää taivaalle ja miten se onnistuu blokkimaan koko lentoliikenteen pohjoiselta pallonpuoliskolta. 

Kotimatka on nyt alkanut. Muutaman tunnin päästä mulla lähtee lento Reykjavikiin ja kohti kotimannerta. Mulla on tällainen "hauska" kuuden tunnin vaihto täällä Edmontonissa. 

Mut ihan sama. Ihan parasta mennä kotiin. Vaikkakin voi olla, että ukkeli joutuu haistelemaan lentokentälle vastaan tullessaan hyvin valkosipulinkatkuista vaimoa. Tää ei nyt ota laantuakseen. 

"I don't want to wait anymore I'm tired of looking for answers

Take me some place where there's music and there's laughter

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

Regret, remorse, hold on, oh no I've got to go

There’s no starting over, no new beginnings, time races on

And you've just gotta keep on keeping on

Gotta keep on going, looking straight out on the road

Can't worry 'bout what's behind you or what's coming for you further up the road

I try not to hold on to what is gone, I try to do right what is wrong

I try to keep on keeping on

Yeah I just keep on keeping on

I hear a voice calling

Calling out for me

These shackles I've made in an attempt to be free

Be it for reason, be it for love

I won't take the easy road

I've woken up in a hotel room, my worries as big as the moon

Having no idea who or what or where I am

Something good comes with the bad

A song's never just sad

There's hope, there's a silver lining

Show me my silver lining

I hear a voice calling

Calling out for me

These shackles I've made in an attempt to be free

Be it for reason, be it for love

I won't take the easy road

Show me my silver lining, I try to keep on keeping on"

- First Aid Kit - My Silver Lining -

Go Flames, go!

Albertan provinssin pääkaupunki Calgary oli aikamoinen shokki Kalliovuorten erämaafiilistelyn jälkeen. Siellä asuu yli miljoona ihmistä, mikä tekee siitä Kanadan neljänneksi suurimman kaupungin. Ruuhkaisen liikenteen kirkas valomeri ja hengitysteihin tunkeutuvat pakokaasut, korkeat peilitalot ja kiireiseksi alistetut ihmiset runnoivat mun aisteja hiljaisen ja rauhallisen kansallispuistoelämän jälkeen niin kovaa, että mun ei aluksi tehnyt mieli edes poistua hotellihuoneesta. Kaupungille en ottanut edes mun kameraa mukaan, joten kuvat on otettu mun sössöllä puhelimella.

Myönnän, etten ollut kamalan tohkeissani itse kaupungista, mutta mulla oli syyni päättää lomani sinne. Ei ollut sattumaa, että Calgary Flames pelasi kotiareenallaan juuri sinä perjantaina. Siitä asti, kun tiesin lähteväni Kanadaan, oli sanomattakin selvää, että entisenä jääkiekkopenkkiurheilijana kanadalaista NHL-kiekkoa on ehdottomasti päästävä katsomaan. Aikatauluttaessani midterm breakiani etukäteen suurin siihen vaikuttava tekijä oli Calgary Flamesin kotiotteluohjelma.

Hotellini Calgaryssa sijaitsi aivan keskustan kupeessa. 

Kanada ja jääkiekko kuuluvat yhteen. Voisin verrata sitä vaikkapa Tansaniaan ja safariin. Jos matkustaa Tansaniaan eikä osallistu safarille, kuulostaa vähän turhanpäiväiseltä hommalta. Voiko joku kuvitella matkustavansa leijonien ja kirahvien maahan aikomatta kuitenkaan nähdä ensimmäistäkään omin silmin? Kanada ja jääkiekko ovat samanlainen symbioosi; ei ole toista ilman toista. Olisi mielestäni järkyttävä kulttuurinen menetys olla kokematta jääkiekko-ottelua Kanadassa. Se ei ehkä ole Kanadan kansallislaji, mutta voi pojat siitä saa jutun juurta kenen kanssa tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa - oman lyhykäisen kokemukseni perusteella. Vancouverissa jutustelin iäkkään vanhemman edmontonilaisen miehen kanssa ja hän tiesi taatusti enemmän Esa Tikkasesta ja Jari Kurrista kuin minä! 

Jollain tavalla se kanadalaisten innostus lajia on kohtaan on aivan saakutin söpöä! Sen rinnalla kalpenee suomalaistenkin jääkiekkohulluus, vaikka sekin on toki aivan omaa luokkaansa.

Flames pelaa kotiottelunsa Scotiabank Saddledomella. Todellakin satulaa muistuttava areena sijaitsee kävelymatkan päässä Calgaryn keskustasta, Stampede Parkissa, ihan muutaman hassun kaupunkikilometrin* päässä. Itse valuin areenalle pikkuhiljaa päivän mittaan pysähtyen matkalla keskustan Olympic Plazalla ihmettelemään vuoden 1988 olympiavoittajia, syömässä kananrintasalaattia ja juomassa kitkerää valkkaria Calgaryn pääkadulla 8th Streetilla Bank & Baron P.U.B.:ssa ja lopulta nauttimassa muutaman kylmän oluen Vagabond Calgaryssa, jossa tarjoilijatkin tunnustivat Flamesin väriä.

*Oletteko huomanneet, että kaupunkikilometri on paljon lyhyempi kuin tavallinen kilometri?

Päivän mittaisen kaupunkikävelyn aikana mun ennakkoasenteeni kaupunkia kohtaan hälvenivät, eikä se lopulta niin kamala kaupunki ollutkaan, ei ainakaan yhden päivän pinnallisen kokemuksen perusteella. Olympic Plazalla kevätaurinkoa paistatellessa kaupungista huokui ennen kaikkea urheilumielisyys (eikä se ainakaan sen lätkämatsin myötä laantunut). Matti Nykäsen hiljattainen poismeno oli saanut mut jostain syystä herkistymään; en ole koskaan ollut mikään erityinen Matti-fani ja olen pitänyt hänen hyppyuransa jälkeistä elämää hyvin surullisena tapauksena, mutta olihan hän siitäkin huolimatta yksi aikansa kovimmista ja maineikkaimmista suomalaisurheilijoista. Eräänlaisena henkilökohtaisena kunnianosoituksena, koska satuin siellä Calgaryssa nyt olemaan, kävin katsomassa "Mattia" aukiota reunustavilla olympiavoittajalaatoilta.

Kanadan ja urheilun lujasti yhdistävä tekijä jääkiekon lisäksi on muuten curling. Ihmiset ovat yhtä innoissaan siitä kuin jääkiekostakin. Jos pubissa istuessa tv-ruudulla ei pyöri jääkiekko, siellä todennäköisesti taistellaan provinssien välisestä curlingmestaruudesta.

Olisin mielelläni käväissyt Calgary Towerissa, mutta siellä oli parhaillaan hissiremontti, joten käännyin kannoillani. 

NHL:ää ei mennä katsomaan ihan pikkurahalla. Lippujen hinnat vaihtelevat kaupungeittain ja mitä ilmeisimmin myös joukkueen menestyksestä; tapasin yliopiston kotijoukkueen Huskiesin pelissä washingtonilaisen vaihto-opiskelijan, joka kertoi olevansa kova Capitals-fani. Vuoden 2018 Stanley Cupin voiton jälkeen joukkueen kotiotteluihin on ollut kuulemma mahdotonta saada lippua alle sadan dollarin. Flamesin lippuja selatessani meinasi minultakin loppua usko kesken. Lopulta maksoin melko hyvästä paikasta yli 130 dollaria, eli yli 80 euroa. Voin kertoa, että aluksi vähän äklötti...

... mutta ei kauaa. Se 130 dollaria oli joka sentin arvoinen.

Käytännöt Kanadassa saattavat hieman poiketa suomalaisesta jääkiekko-ottelusta. En voi kieltää, etteikö kasvoilleni olisi kohonnut huvittunut hymynkare, kun huomasin katsomossa etuoikealla istuvan naisen nautiskelevan punaviiniä hienostuneesti jalattomasta muovilasista. Se viinin lipittely ei oikein istunut siihen maisemaan. Hänen (oletettu) miesystävänsä sen sijaan istui miehekkäästi jalat levällään polviinsa nojaten oluttuoppi tiukasti kourassaan, ja se oli mielestäni jo hieman asiallisemman näköistä ja kuvasti sitä rentoa urheilujuhlan tunnelmaa, joka areenalla oli havaittavissa jo ennen kuin peli edes ehti alkaa.

Aluksi kuvittelin, ettei kapasiteetiltaan 20 000 -paikkainen areena voisi millään täyttyä yhden lätkämatsin takia, mutta niin siinä vaan kävi. Tuntui jotenkin ihan käsittämättömältä. Mutta sellasia ne kanadalaiset, hulluina jääkiekkoon. En ole varmaan koskaan huumaantunut mistään niin paljon kuin siitä, kun lähes täysi 20 000 henkeä vetävä areena oli pukeutunut punaiseen ja huusi yhteen ääneen GO FLAMES, GO. Punaisten fanipaitojen meri velloi ympäri areenaa, ja ne, joilla ei ollut fanipaitaa, olivat muuten vain pukeneet päälle jotain punaista. Calgaryssa siis todella tunnustetaan väriä. Muutama Ducksienkin paita katsomossa vilahti, enkä voinut olla naureskellen pohtimatta, miten joku uskalsi siinä punaisessa hehkussa myöntää olevansa vastustajan puolella...

Mulla ei ole koskaan ollut mitään suosikkijoukkuetta NHL:ssä, mutta fiilikseen tempautui väkisin mukaan ja luonnollisesti sitä huomasi kannustavansa tietysti kotijoukkuetta. Ensin laulettiin tietysti sekä Kanadan että Yhdysvaltojen kansallishymnit. Harvey the Hound, Flamesin maskotti kikkaili katsomossa milloin missäkin, paukutti rumpuaan ja yllytti ihmisiä kannustamaan kotijoukkuetta kovaan ääneen. Pelitauolla ruutuun lävähti oi-niin-pohjoisamerikkalainen kiss-cam. Vähän väliä joku onnekas Flames-paitainen fani yllätettiin jollain päräyttävällä tuotepalkinnolla.

Flames oli sinä perjantaina voitokas, se voitti Ducksit 2-1. Ensimmäinen ja kolmas erä sisälsivät huikeaa jääkiekkoa, toinen erä oli mielestäni jokseenkin laimea ja ponneton, molemmilta joukkueilta. Jäähyjäkin tuli onneksi vain muutama. Yksi jäähy suututti hetkeksi kaikki 20 000 katsojaa, mutta muuten katsomossa jännitettiin asiallisesti, joskaan ei tuppisuuna. Siitäkin huolimatta, että kaikenmoiset alkoholijuomat olivat sallittu katsomossa, en havainnut minkäänlaista änkyröintiä enkä muutakaan häiriökäyttäytymistä. Suomessahan tämä ei luultavasti onnistuisi. Kyllä siellä joku törppö olisi viskelemässä suutuspäissään muovituoppeja pitkin kaukaloa...

Aivan totaalisessa jääkiekkohuurussa talsin tuhansien ihmisten kanssa pois areenalta enkä jaksanut stressata lainkaan sitä, että paluulento Saskatooniin olisi seuraavana aamuna niin aikaisin, ettei sellaiseen aikaan kukaan järkevä ihminen olisi edes hereillä. Kävin kierroksilla. Unenpäästä kiinni saaminen oli hankalaa.

Voi kanadalaiset ja niiden jääkiekko! Näin jälkeenpäin ajateltuna, sen mielettömän fiiliksen kokeneena tuntuisi ihan hirveältä, jos en olisikaan hennonut maksaa itseäni kipeäksi siitä lipusta, ja koko homma olisi jäänyt väliin. Vähän sama kuin jos aikoinaan ei olisi koskaan menty Tansaniassa Safarille. Eihän sitä tietäisi, miten mahtavasta kokemuksesta sitä olisi jäänyt paitsi, mutta kyllä se mieltä kaihertaisi kovasti.

Pakko se on myöntää, että kolmen kuukauden kanadalaisin kokemus oli ehdottomasti Calgary Flamesin kotiottelu. Suosittelen myös muille kulttuurinjanoisille, vaikka ei niin lätkästä välittäisikään 😉

#moninainen - millainen matkaaja olen?

Siis, oikeesti. Kuka minä olen? Ja kukas se sinä olet?

Me Naisten Adventurista-blogissa törmäsin #moninainen -haasteeseen, joka heitettiin kaikille matkabloggaajille. Alunperin Me Naisten Ylpeästi moninainen-kampanjan tarkoituksena on ilmentää, miten paljon erilaisia puolia meistä jokaisesta löytyy, vaikka ne eivät aina päälle päin näkyisikään. Aloin pohtia blogikirjoituksen ja kampanjan myötä omaa itseäni ja sitä, millainen reissuaja sitä oikein onkaan. Päätin laittaa mietintämyssyn päähäni toviksi enkä alkanut heti pakottaa itseäni mihinkään; ajattelin, että kyllä ne omaa itseä kuvaavat sanat pikkuhiljaa jostain putkahtelevat, jos eivät nyt ihan heti ole kirkkaana mielessä.

Tätä olen kotona. Mutta entä reissussa?

Kävin tänään katsomassa Drumhellerin hoodoita. Ne ovat viimeisen jääkauden jälkeen kalkkikivestä erodoituneita "tötteröitä", joilla on leveä, yleensä rautapitoinen "hattu". Maantieteilijän ja geologian näkökulmasta paikka oli oikein mielenkiintoinen, mutta alue, jolla hoodoot seisoskelivat, oli aika pieni. Tavalliselta ihmiseltä olisikin mennyt alueen tutkimiseen kevyt kaksikymmenminuuttinen, enkä uskonut itseltänikään siihen kuluvan aikaa sen pidempään, mutta yhtäkkiä havahduin todellisuuteen ja tajusin möyrineeni siellä kanjonin rinteessä jo toista tuntia täydellistä konglomeraattia etsien. 

Itsekseni naureskellen istahdin farkkuineni pölyiselle sedimentti-istuimelle, nautin keskipäivän lämpimästä auringonpaisteesta ja muistin lukemastani blogihaasteesta. Taidan olla ainakin melko rasittava matkakumppani toisinaan. Veikkaan, ettei yksikään niistä ihmisistä, joiden kanssa potentiaalisesti voisin kuvitella matkustavani johonkin, olisi seurannut kiltisti ja hiljaa vierestä mun parituntista sedimenttikiven metsästystä. Palaute olisi ollut välitön viimeistään siinä vaiheessa, kun tuhlasin yli puolet juomavedestäni puhdistaakseni muutamia yksilöitä pölystä nähdäkseni vastasivatko ne etsimääni. 

Squamish, Kanada, 2019

Tarkemmin asiaa ajateltuani luulen, etten olisi vaipunut niin syvälle tekemisiini, jos mulla olisi ollut matkaseuraa. Jos joku olisi vieressä komentanut mut takaisin autoon istumaan, olisin luultavasti totellut kiltisti ja ajatellut yhteistä hyvää. Siksi yksin matkustaminen on aika ihanaa; edellä mainittua ongelmaa ei pääse syntymään. Useimpien ihmisten kanssa omien juttujen tekeminen yhteisellä matkalla ei ole mikään ongelma; useimmat ymmärtävät, että jokaisella on omat kiinnostuksen kohteensa, eikä se nyt ole mikään maailmanloppu, jos toinen haluaa suunnata jonain päivänä toiselle puolelle kaupunkia ja toinen toiselle. 

Mutta silti yhteisellä matkalla on mielestäni kohteliasta ottaa huomioon se oma matkakumppani edes jollain tavalla. Itse en ainakaan pysty täysin huolettomasti suunnittelemaan menemisiäni, koska vähintään jossain alitajunnassani kuumeisesti pohdiskelen, onko tämä nyt varmasti ok tuolle toiselle. Seurassa en siis ehkä olisi päätynyt niin intensiiviseen kivienpyörittelyyn siellä kummallisten hoodoo-pylväiden varjossa, koska olisi ollut epäkohteliasta odotuttaa muita.

Tänään mun ei tarvinnut tuhlata ajatustakaan sille, kuinka paljon mahdollisen matkaseuran kärsivällisyyskäyrä olisi laskenut sinä aikana, kun kyykistelin kivikoissa. Se "the" konglomeraatin etsintä ja siinä ohessa rinteiltä murtuneiden rautamöhkäleiden ja hiekkakivien ihastelu kävi vähän kuin meditaatiosta, johon olen täällä Kanadassa hurahtanut. Päivä oli vasta alussa, aurinko paistoi, ihmisiä oli tuskin missään, lähes täydellisen hiljaista. Ei kiire mihinkään. Täydellistä konglomeraattia ei koskaan löytynyt, mutta en kokenut lainkaan, että olisin tuhlannut aikaani. Maisemat olivat hienot; mikäs siinä ollessa, kun sai liikuntaakin samalla. Yhden kerran kiipesin rinnettä pitkin ylös ja tiesin jo kiivetessä, että laskeutuminen olisi hankalaa, mutta kiipesin silti. Sekin kuvaa mua reissaajana hyvin; kiipeän paikkoihin (joista on vaikea päästä alas, ja kiroan tätä joka jumalan kerta). 

Banff, Kanada, 2019

Mutta mitä muuta mä olen? 

Ainakin olen istuskelija. Tykkään istua erilaisissa paikoissa; Victoriassa oli ihana istuskella keskustan vilkkaan satama-altaan äärellä, lämmitellä kevätauringossa, kuunnella etäältä kantautuvia kahden miehen orkesterin countrysäveliä ja vain ihmetellä laiturin päässä aika-ajoin pysähtyvää vesitaksia tai kauempana taivaalle kimpoavia vesitasoja. Sateella istuskelu kahvilassa kuuman kaakaon äärellä ja ikkunasta ohi vilahtelevien kasvojen tarkastelu tuo matkailun muuten tavalliseen hektisyyteen aikatauluttomuutta ja rentoutta. Eilen istuin keskellä Midland Provincial Parkia ja annoin katseeni kiertää ympäröivissä kanjoneissa, niiden värikkäissä sedimenttikerrostumissa ja välillä koitin bongata näillä harjaantumattomilla silmillä, josko jostain olisi törröttänyt dinosauriin luu. Satunnaisia kävelijöitä ohitti mut silloin tällöin ja paikka oli suhteellisen lähellä Royal Tyrrelin paleontologian museota, mutta pääsääntöisesti istuin aika yksikseen, välillä kiroten kovaa tuulta, joka halusi riepotella mun takin huppua ihan miten sattuu. 

Luontomatkailija. Mieluiten suoritan tuon istuskelun jossain luonnon äärellä. Ensin voidaan kävellä hyvä tovi ja sitten etsiä jokin kiva ja rauhallinen paikka lepuuttaa jalkoja ja vain katsella, mitä upeuksia luontoäidillä on tarjottavana. Mielellään ei edes puhuta mitään. Ihmispuhe on turhaa. Ei puhuta eikä mölistä luonnon päälle. Siksi mulla joskus alkaa kiristää hermoa luontokohteissa, joihin joku tulee puhumaan kovaan ääneen, nauramaan tai jonkun lapsella on paha mieli jostain. 

Suurimmaksi osaksi valitsen matkakohteenikin luonnon ja hienojen maisemien perusteella. Tällä hetkellä työn alla oleva bucketlistani koostuu pääsääntöisesti kohteista, joissa luonto ja maisemat päräyttävät komeudellaan. Luonnon äärellä sitä aina muistaa ajatella, miten kukaan edes haluaisi asua kaupungissa. Hyvä esimerkki tästä oli silloin, kun palasin Kalliovuorilta Calgaryyn ja vuoristojen ja tuuheiden kuusikoiden sijaan katselinkin yhtäkkiä korkeita ja kiiltäviä peilitaloja. Silloin ahdisti ja kovaa ja totesin itsekseni, miten perseestä kaupungit ovatkaan.

Gulfoss, Islanti, 2016

Illantorkku. Joku, joka on lukenut mun vanhempia reissupostauksia taitaa tietääkin, etten ole mikään iltavirkku ja tykkään mennä ajoissa peiton alle. Aamulla myöhään nukkuminen ahdistaa enkä yrityksistä huolimatta edes saa nukuttua, mutta aikaisin heräämisen hinta maksetaan sitten illalla, kun on jo hyvissä ajoin valmis tutimaan. Jos minun kanssa mielii reissuun ja olettaa, että illalla pitkän päivän jälkeen lähdetään nauttimaan virvokkeita aamuyöhön saakka johonkin paikalliseen kuppilaan, kannattaa miettiä uudelleen. Kyllä, Riina mammii jo viimeistään puolilta öin, vaikka ei aina haluaisikaan.

Kitisijä. Aikamoinen sellainen, jos ihan rehellinen olen. Etenkin, jos olen väsynyt ja jalassa on vaikka rakko. Ihan kamala tilanne, enkä todellakaan pelkää ilmaista itseäni ääneen, etenkään, jos seurassani on minut tuntevia ihmisiä. Ukkeli saa usein kestää pahimmat ininät, luonnollisesti. Niin kuin silloin, kun kiipesimme Saanalle tai Alaskan Juneaussa Mt. Robertsille. Tai kun viime elokuussa Perthissä mulla iski yhtäaikaa sekä selkäkipu, kylmyys että pissahätä. Ihan hävettää myöntää tällainen, vaikka yleensä aloitan kitinäni silloin, kun olen väsynyt (vähän kuin lapsi...) ja jokin asia, yleensä fyysinen vaiva, raastaa mieltä.

New York, USA, 2017

Aina valmis menemään ja tekemään (silloin kun ei ole kitinävaihe silmässä). En näe itseäni missään viikon löhölomalla. Mun pää ei kestäisi paria päivää pitempään pelkkää paikallaan makoilua ja mitään-tekemättömyyttä. Kun kerran reissuun mennään, niin sitten sitä tehdään myös jotain. Toki ne pari päivää vaikka keskellä matkaa ovat toisinaan ihan tervetulleita, mutta siinä se raja alkaa aika selvästi kulkea. Meksikossa tämä osoittautui todeksi, kun rankka iltapäiväsade pakotti meidät pysyttelemään airbnb-kämpän suojissa muutaman tunnin sen päälle, että olimme jo muutaman päivän vain nauttineet olostamme ja kyllä, myös siitä ihan puhtaasta oleskelusta rannalla ja auringossa. Mulla meinasi hajota pää siihen sateeseen ja kun mitään ei voinut tehdä eikä mihinkään mennä. Ukkeli ilmoitti nukkuvansa päiväunet sateen loppumista odotellessa, mutta mä en kyennyt asettumaan aloilleni. Ei ei, liiaksi paikalleen jämähtäminen tekee mut hulluksi, ja etenkin, jos se tapahtuu pakon edessä.

Lentokenttäfiilistelijä (silloin, kun ei tarvitse juosta paikasta toiseen). Rakastan lentokenttiä. Sitä, kun on viimein selvinnyt turvatarkastuksesta (ei, siitä en niin välitä) ja kävelee lentokentän käytävää kohti omaa lähtöporttia. Jos on oikein rahoissaan, voi pysähtyä viinilasilliselle ja fiilistellä alkavaa reissua. Kuunnella kuulutuksia ja välillä pelätä, että kuulee oman nimensä. Katsella ikkunasta taivaalle lennähtäviä koneita. Kuulla takaansa lentolaukun pyörien jyrinän lattiaa vasten. Kaivaa passi ja boarding pass käsiin, kun on sen aika, ja tarkistaa sata kertaa oma istumapaikka ennen kuin sen oikeasti muistaa.

Kyydissä istuja. Oli kyseessä sitten auto, bussi, juna, lentokone tai mayan limousine Meksikossa, rakastan kyydissä istumista. Etenkin muutaman tunnin mittaisilla retkillä sitä ehtii asettautua hyvään asentoon, kuunnella musiikkia ja katsella ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Lentokoneessa mua ilahduttaa suunnattomasti, jos saan ikkunapaikan. En ymmärrä, jos joku ehdoin tahdoin haluaa ikkunapaikalle eikä sitten kertaakaan katso alapuolella levittäytyvää jännittävää maailmaa. Jos istun tämmöisen ihmisen vieressä, hermostun salaa. Vielä enemmän pöyristyn, jos ikkunapaikalla istuja laskee ikkunaläpän alas kokonaan, yölennollakin (okei, olen itsekin laskenut sen alas joskus pilvisellä säällä, mutta muistanut aika-ajoin varmistaa ulkona vallitsevan säätilan)! Minkä tahansa kulkuneuvon kyydissä on ihan parasta vain ihmetellä, miten paljon kaikkea sitä ehtii nähdäkään. En oikein osaa nukkua julkisissa kulkuneuvoissa enkä oikein voi nopeasti hiipivän huonon olon vuoksi lukea tai tihrustaa silmillä mitään, joten ainut vaihtoehto on ihailla maisemia ja kuunnella hyvää musiikkia. 

---

Olen varmasti myös paljon muutakin, mutta näitä lähtökohtaisesti. Ennen kaikkea olen kuitenkin moninaisesti ylpeä. 

Millainen matkaaja sinä olet?

Seitsemän hieman erilaista kuvaa Vancouverista

Kevät. Vancouverissa oli jo kevät. En tiedä, olinko enemmän innoissani itse kaupungista, vai sen katujen varsilla täyteen kukoistukseen pyrkivistä puista, kuten tästä valkoisesta magnoliasta, joka kasvoi keskellä Granville Plazaa.

Vesitasojen kaupunki. Istuskelin hetken Harbour Green Parkissa, nautiskelin kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä ja katselin kuinka vesitasot laskeutuivat suhisten lahdelle ja nousivat taivaalle edessäni. Vesitaso on suosittu tapa kokea Vancouver aivan uudesta näkökulmasta ja myös oiva keino matkustaa Vancouver Islandille. 

Kaikenlaisia kummallisuuksia sitä joskus tuleekin vastaan. LightShed, Liz Magorin veistos Harbor Green Parkissa.

Coal Harborin satama on täynnä pieniä ja suuria veneitä ja paatteja.  Joku on luultavasti nimennyt menopelinsä lempiasioidensa mukaan.

Toteemipaalut Stanley Parkissa muistuttavat Kanadan ja Brittiläisen Kolumbian historiasta ja alkuperäisasukkaista. Seisoskelin näiden kanssa hetken, kunnes mua alkoi hieman jopa kammottaa näiden tuijotus.

Tämä naisen löytää Stanley Parkin pohjoispuolelta. Ensin kuvittelin, että siinähän on se sama pieni merenneito, joka löytyy myös Kööpenhaminasta, mutta tällä ei ollutkaan pyrstöä. Olkoon hän siis vain pieni neito.

Stanley Parkia kiertää Seawall, jota pitkin voi kävellä ja ihastella maisemia. Vastaranta voisi pohjoispuolella olla vähän vähemmän teollinen.

"May this sculpture inspire laughter, playfulness and joy in all who experience it". Omituiset nauravat ukkelit lähellä English Bay Beachia. Pakko myöntää, että yli kymmenen kilometrin kävelystä väsynyeestä selästä ja päkiöiden kivuliaista rakoista huolimatta nämä veijarit saivat hymyn huulille.

---

Vancouverissa oli paljon hauskoja yksityiskohtia. Päivästäni kaupungissa tarkemmin sitten myöhemmin.